Lukija ei liene unohtanut, että Quasimodo hetkistä aikaisemmin kuin
keksi kulkurien öisen kulkueen torninsa huipulta tarkastellessaan
Pariisia oli nähnyt siellä ainoastaan yhden ainoan valon, pienen
tähden, joka loisti erään Saint-Antoineportin luona sijaitsevan
korkean ja synkän rakennuksen ylimmästä kerroksesta. Tämä rakennus
oli Bastilji, tämä tähti oli Ludvig XI:n kynttilä.
Kuningas Ludvig XI oli todellakin ollut jo kaksi päivää Pariisissa.
Parin päivän päästä hän palasi jälleen Montilz-les-Tours'in linnaan.
Hän kävi harvoin ja vain pikimmältään hyvässä Pariisissaan, jossa
hänen turvanaan ei ollut riittävästi vallihautoja, hirsipuita eikä
skotlantilaisia jousimiehiä.
Hän oli tänään valinnut Bastiljin yösijakseen. Hän ei ensinkään
pitänyt suuresta Louvren huoneestaan, joka oli viiden neliösylen
laajuinen ja jossa oli suuri uuni, kuusi suurta eläinveistosta ja
kolmetoista suurta profeettaa sekä suuri, yksitoista jalkaa leveä
ja kaksitoista jalkaa pitkä vuode. Hän häipyi tähän avaruuteen.
Tuo täydellinen porvarikuningas piti Bastiljista ja sen pienestä
huoneesta ja vuoteesta. Ja sitä paitsi Bastilji oli linnana Louvrea
vankempi.
Se kammio, jonka kuningas oli varannut itselleen tuohon valtion
vankilaan, ei ollut aivan pieni ja käsitti linnan erään pikkutornin
ylimmän kerroksen. Se oli pyöreä suoja, joka oli sisustettu
kiiltävillä olkimatoilla, jonka kattohirret oli koristeltu
kullatuilla tinaliljoilla ja hirsien välit maalattu, jossa oli
rikkaasti veistoksilla koristettu seinälaudoitus, joka oli täynnä
kiiltäviä tinaruusuja ja maalattu kauniilla vaaleanvihreällä värillä,
joka oli valmistettu maksaruohosta ja hienosta indigosta.
Tässä huoneessa oli vain yksi ikkuna, korkea suippokaari, joka
oli varustettu messinkilankaverkolla ja rautaristikolla ja sen
lisäksi hämärrytetty kauniilla lasiruuduilla, joihin oli maalattu
kuninkaan ja kuningattaren vaakunat ja jotka olivat maksaneet
kaksikymmentäkaksi souta ruudulta.
Huoneeseen johti vain yksi käytävä, yksi uudenaikainen
pyörökaarityylinen ovi, joka oli varustettu verholla irlantilaisen
puisen oviholvin kummassakin päässä, jollaisia taidokkaita,
omituisesti valmistettuja puutöitä tapasi vielä sataviisikymmentä
vuotta sitten useassa aatelistalossa. "Vaikka ne ovat rumia ja
epämukavia", sanoo Sauval valittaen, "eivät vanhuksemme tahdo luopua
niistä ja säilyttävät niitä kaikkien harmiksi."
Tässä huoneessa ei ollut lainkaan tavallisen huoneen kalustoa,
ei penkkejä, ei kolmijalkoja, ei tavallisia arkunmuotoisia
jakkaroita eikä liioin hienompia, pienten neljän soun pylvästen
ja vastapylvästen kannattamia. Siellä ei ollut kuin yksi ainoa
kokoontaitettava nojatuoli, muuten sangen komea: puuosiin oli
maalattu ruusuja punaiselle pohjalle, istuin oli korallinpunaista
kartuaaninahkaa, reunustettu pitkillä silkkiripsuilla ja kiinnitetty
puuhun monilukuisilla kultanastoilla. Muiden tuolien puute osoitti,
että yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus istua tässä huoneessa.
Tuolin vieressä lähellä ikkunaa oli pöytä, jota peitti lintukuvioilla
koristettu pöytäliina. Pöydällä oli tuhriintunut mustepullo,
jokin pergamenttiliuska, pari kynää ja suuri pakotuskoristeinen
hopeapikari. Hieman etäämmällä sievä uuni ja tummanpunaisella
sametilla päällystetty ja kultaisilla kohokoristeilla varustettu
rukouspalli. Ja vihdoin huoneen perällä tavallinen vuode, jota
ympäröi punakeltaiset, pelkillä ripsuilla reunustetut damastiverhot
ilman kultakuituja ja punoskoristeita. Tämä vuode, joka oli ollut
Ludvig XI:n unen tai unettomuuden todistajana, oli vielä kaksisataa
vuotta sitten nähtävänä erään valtioneuvoksen luona. Siellä sen näki
vanha rouva Pilou, joka on tunnettu _Cyrus'stä_, jossa hän esiintyy
nimellä _Arricidie_ ja _Elävä moraali_.
Sellainen oli huone, jota nimitettiin "kammioksi, jossa Ranskan
Ludvig herra lukee rukouksiaan".
Johtaessamme lukijan tähän kammioon se oli hyvin hämärä. Iltasoitosta
oli jo kulunut tunti, yö oli tulossa, ja niitä viittä henkilöä, jotka
olivat huoneessa, valaisi yksi ainoa pöydällä lepattava vahakynttilä.
Ensimmäinen, johon valo lankesi, oli hovimies, pukeutuneena
helakanpunaisiin, hopeajuovaisiin verkaisiin polvihousuihin
ja kapotakkiin sekä riippuvahihaiseen, mustilla kirjailuilla
koristettuun kultakankaiseen päällystakkiin. Tämän loistavan puvun
kaikki poimut, joissa kynttilänvalo hohteli, näyttivät ikään kuin
tulella lasitetuilta. Miehellä, jolla oli tämä puku, oli rinnassa
vaakunansa kirjailtuna räikein värein: kannus ja sen alla astuva
kuusipeura [_le daim_]. Vaakunan oikealla puolen oli öljypuunlehvä
[olivier, öljypuu] ja vasemmalla kuusipeuransarvi. Tällä hovimiehellä
oli vyössään kallisarvoinen tikari, jonka kullattu kahva oli
taottu kypäränkoristeen muotoiseksi ja kruunattu kreivillisellä
kruunulla. Hän oli ilkeän näköinen, ylpeäilmeinen ja ylväsryhtinen.
Ensi silmäyksellä näki hänen kasvoillaan röyhkeyttä, toisella
salakavaluutta.
Hän seisoi paljain päin ja pitkä pergamenttikäärö kädessä nojatuolin
takana, jossa istui hyvin kumarainen henkilö vaatimattomissa
pukimissa, polvi toisen päällä ja kyynärpää pöytään nojaten.
Kuvitelkaa tuolla komealla kartuaani-istuimella kahta väärää säärtä,
kahta laihaa, ahtaitten, mustien, kudottujen villahousujen peittämää
reittä ja ruumista, jonka peitti turkiksilla reunustettu pitkä
parkkumitakki, jonka kuluneista turkiksista näkyi enemmän nahkaa kuin
karvaa; ja loppujen lopuksi vanhaa, tahraista, lyijykoristenauhalla
ympäröityä, kehnoimmasta mustasta verasta tehtyä hattua. Kun tähän
lisää likaisen patalakin, jonka reunan alta näkyi jokin haiven, on
siinä kaikki, mitä istuvasta henkilöstä näkyi. Hänen päänsä oli
painunut niin syvään rinnalle, ettei hänen varjoon peittyvistä
kasvoistaan erottanut muuta kuin nenän pään, johon lankesi
kynttilänvalo ja joka näytti pitkältä. Kurttuisen käden laihuudesta
päättäen hän oli vanha ukko. Siinä istui Ludvig XI.
Jonkin matkan päässä heidän takanaan keskusteli hiljaisella
äänellä kaksi henkilöä flanderilaispuvussa. He eivät seisseet niin
etäällä varjossa, ettei joku niistä, jotka olivat olleet läsnä
Gringoiren mysteerin esityksessä, olisi tuntenut heitä kahdeksi
tärkeimmäksi flaamilaiseksi lähettilääksi, Willem Rymiksi, Gentin
älykkääksi pormestariksi, ja Jacques Coppenoleksi, kansan suosimaksi
sukankutojaksi. Kuten muistamme, olivat nämä miehet salaisissa
poliittisissa suhteissa Ludvig XI:een.
Kauimpana huoneen pimeimmässä osassa lähellä ovea seisoi
liikkumattomana kuin kuvapatsas jykevä, lyhyenläntä mies yllään
sotavarustukset ja vaakunalla koristettu takki. Hänen nelikulmaiset,
matalaotsaiset kasvonsa, jotka kaksi ulkonevaa silmää lävisti ja
suuri suu halkaisi ja joiden korvat peittyivät kahden latistetun,
suuren hiuskatoksen alle, muistuttivat koiraa ja tiikeriä.
Kaikki muut, paitsi kuningas, olivat paljain päin.
Kuninkaan vieressä seisova hovimies luki pitkää muistiinpanolistaa,
jota hänen majesteettinsa näytti tarkkaavasti kuuntelevan.
Flaamilaiset kuiskailivat keskenään.
-- Jumaliste! mutisi Coppenole, olen väsynyt seisomaan. Eikö täällä
sitten ole tuoleja?
Rym vastasi kieltävällä eleellä hymyillen levottomasti.
-- Jumaliste! jatkoi Coppenole onnettomana siitä, että hänen oli
pakko puhua niin hiljaa, tekeepä mieleni istuutua permannolle jalat
ristiin, kuten teen sukankutomaliikkeessäni.
-- Varokaa sitä tekemästä, mestari Jacques!
-- Mitä! mestari Willem! pitääkö täällä sitten aina olla jaloillaan?
-- Taikka polvillaan, sanoi Rym.
Samassa kuningas alkoi puhua. He vaikenivat.
-- Viisikymmentä souta palvelijaimme pukuihin ja kaksitoista livreä
kirjuriemme viittoihin! Tehän tuhlaatte kultaa tynnyrittäin! Oletteko
hullu, Olivier?
Tätä sanoessaan vanhus kohotti päätään. Hänen kaulassaan näkyi
välkkyvän pyhän Mikaelin ritarikunnan kultainen kaulaketju.
Kynttilänvalo lankesi nyt hänen laihoille ja ärtyisille piirteilleen.
Hän tempasi pergamentin lukijan kädestä.
-- Te saatatte meidät perikatoon! huusi hän silmäillen
sisäänpainuneilla silmillään paperia. Mitä tämä oikein merkitsee?
Mitä me teemme niin suunnattomalla taloudella? Kaksi kappalaista
kumpikin kymmenen livren ja yksi apulainen sadan soun palkalla
kuussa! Yksi kamaripalvelija yhdeksälläkymmenellä livrellä
vuodessa! Neljä kokkia, kukin sadankymmenen livren palkalla
vuodessa! Yksi paistinkääntäjä, yksi liemikokki, yksi kastikekokki,
yksi keittiömestari, yksi astiainkiillottaja, kaksi lakeijaa,
kukin kymmenen livren palkalla kuussa! Kaksi keittiöpoikaa,
kahdeksan livreä! Yksi tallirenki ja hänen kaksi apuriaan,
kaksikymmentäneljä livreä kuussa! Yksi kantaja, yksi sokurileipuri,
yksi leipuri, kaksi renkiä, kukin kuudenkymmenen livren palkalla
vuodessa! Hevosenkengitysmestari, satakaksikymmentä livreä! Ja
rahavarainhoitajamme, tuhatkaksisataa livreä, ja tarkastaja,
viisisataa! -- Mitä tämä on? Sehän on sulaa hulluutta! Palvelijaimme
palkkaus ryöstää Ranskan putipuhtaaksi! Kaikki Louvren aarteethan
sulavat sellaisessa menojen tulessa! Olemme pakotetut myymään
pöytäastiamme! Ja ensi vuonna, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt (tässä hän
kohotti hattuaan) suovat meidän elää, saamme juoda lääkejuomaamme
tinatuopista!
Hän loi silmäyksen pöydällä välkkyvään hopeapikariin. Hän yski ja
jatkoi:
-- Mestari Olivier, suurten maiden hallitsijat, kuninkaat ja
keisarit, eivät saa sallia tuhlausta taloudessaan, sillä siitä
se leviää kulovalkeana ympäri maata. -- Pane se mieleesi,
mestari Olivier. Menomme paisuvat vuosi vuodelta. Se ei miellytä
meitä. Mitä, Herra paratkoon! vuoteen 79 eivät ne nousseet yli
kolmenkymmenenkolmen tuhannen livren. Vuonna 80 ne olivat nousseet
neljäänkymmeneenkolmeen tuhanteen kuuteensataanyhdeksääntoista
livreen, -- muistan luvun mainiosti, -- vuonna 81
kuuteenkymmeneenkuuteen tuhanteen kuuteensataankahdeksaankymmeneen
livreen ja tänä vuonna, kautta kunniani! ne nousivat
kahdeksaankymmeneen tuhanteen livreen! Neljässä vuodessa nousseet
kaksinkertaisiksi. Ennen kuulumatonta!
Hän vaikeni hengästyneenä, sitten hän jatkoi kiivaasti:
-- Näen ympärilläni ainoastaan väkeä, joka lihoo minun laihuudestani.
Te imette minusta kultakolikolta joka huokosesta!
Kaikki olivat ääneti. Se oli tuollainen vihanpuuska, jonka annetaan
itsekseen purkautua. Hän jatkoi:
-- Sen laita on samoin kuin tuon Ranskan aatelin anomuksen, että me
uudistaisimme suuret kruununvirat! Virrat, paremmin sanoen! virrat,
jotka nielevät varat tyhjiin! Ah! herrani! te sanotte, ettemme ole
kuningas hallitessamme _dapifero nullo, buticulario nullo!_ [ilman
juomanlaskijaa ja hovimestaria!] Herra paratkoon, kyllä me näytämme
heille, emmekö ole kuningas!
Tässä hän hymyili tietoisena mahtavuudestaan; hänen huono tuulensa
haihtui ja hän kääntyi flaamilaisten puoleen:
-- Katsokaahan, veli Willem, nuo leipomojen ylitarkastajat,
ylimmäiset juomanlaskijat, ylimmäiset kamariherrat ja ylimmäiset
hovimestarit eivät ole halvimman palvelijankaan arvoisia. --
Muistakaa mitä sanon, veli Coppenole -- ne eivät toimita mitään.
Ollessaan noin hyödyttöminä kuninkaan ympärillä ne muistuttavat
minusta Palatsin suuren kellon taululla olevia evankelistoja, jotka
Philippe Brille hiljakkoin maalasi uudelleen. Ne ovat kullattuja,
mutta ne eivät osoita aikaa, eikä kellonviisari niitä tarvitse.
Hän istui hetken mietteissään ja lisäsi sitten vanhaa päätään
ravistaen:
-- Ho! ho! Pyhän Neitsyen kautta, minä en olekaan Philippe Brille,
enkä kultaa uudelleen noita suuria vasalleja. Olen samaa mieltä kuin
kuningas Edvard: on pelastettava kansa ja hävitettävä herrat. --
Jatka Olivier.
Tällä nimellä puhuteltu henkilö otti jälleen paperin käsiinsä ja
alkoi lukea kovalla äänellä:
-- "... Adam Tenonille, Pariisin kaupunginvoudin viraston
sinetinvartijalle, hopeasta, valmistuksesta ja kaiverruksesta
mainittujen sinettien uudistamiseksi, koska entiset vanhuutensa ja
huonoutensa takia eivät enää kunnolla kelvanneet käytettäviksi --
kaksitoista pariisilaista livreä.
"Guillaume Frèrelle neljä livreä, neljä pariisilaista souta Hôtel
des Tournelles'in kahden kyyhkyslakan kyyhkysten ruokkimisen ja
elättämisen korvaukseksi tammi-, helmi- ja maaliskuun ajalta tänä
vuonna ja maksuksi siihen käytetyistä seitsemästä kuudenneksesta
ohria.
"Eräälle fransiskaanimunkille erään rikollisen ripityksestä neljä
pariisilaista souta."
Kuningas kuunteli äänesti. Tuon tuostakin hän yski. Tällöin hän vei
pikarin huulilleen ja ryyppäsi kulauksen samalla virnistäen.
-- "Tänä vuonna on oikeusistuimien määräyksestä toimitettu
viisikymmentäkuusi kuulutusta torventoitotusten keralla Pariisin
torilla. -- Maksua ei ole vielä ilmoitettu.
"Kaivauksien toimeenpanosta Pariisissa ja muualla rahojen etsimistä
varten, joita sanottiin sinne kätketyn, mutta mitään ei ole löydetty
-- neljäkymmentäviisi pariisilaista livreä."
-- Kaivetaan maahan écu, jotta löydettäisiin kuparinen sou! sanoi
kuningas.
-- "Kuuden valkean lasiruudun asettamisesta Hôtel des Tournelles'iin
sille kohdalle, missä rautahäkki on -- kolmetoista souta. -- Neljän
vaakunakilven valmistuksesta ja luovuttamisesta petojen päiväksi
kuninkaan käskystä ja hänen vaakunallaan koristettuina ruususeppeleen
ympäröimänä -- kuusi livreä. -- Kahden uuden hihan asettamisesta
kuninkaan vanhaan nuttuun -- kaksikymmentä souta. -- Rasvarasiaan
kuninkaan saappaiden rasvaamista varten -- viisitoista denieriä. --
Uuden lätin rakentamiseen kuninkaan mustille sioille -- kolmekymmentä
pariisilaista livreä. -- Erinäisiä väliseiniä, laudoituksia ja
luukkuja varten Saint-Paulin leijonahäkkeihin -- kaksikymmentäkaksi
livreä."
-- Kalliita elukoita, sanoi Ludvig XI. Mutta vähät siitä! se on
oikeata kuninkaallista komeutta. Siellä on muuan punertava leijona,
josta minä pidän sen sirouden vuoksi. -- Oletteko nähnyt sen,
mestari Willem? -- Ruhtinailla pitää olla tuollaisia ihmeellisiä
eläimiä. Meillä kuninkailla pitää olla koirina leijonia ja kissoina
tiikereitä. Suuruus kuuluu kruunuille. Jupiteria palvelevain pakanain
aikana antoivat keisarit sata leijonaa ja sata kotkaa, kun kansa
uhrasi sata härkää ja sata lammasta. Se oli kammottavaa ja sangen
kaunista. Ranskan kuninkailla on aina ollut tuollaista karjuntaa
valtaistuimensa ympärillä. Minulle on kuitenkin siinä suhteessa
tehtävä oikeutta, että kulutan niihin vähemmän rahoja kuin muut, ja
että minulla on paljon vaatimattomampi kokoelma leijonia, karhuja,
elefantteja ja leopardeja kuin muilla. -- Jatkakaa, mestari Olivier.
Tahdoimme sanoa tämän flaamilaisille ystävillemme.
Willem Rym kumarsi syvään, samalla kun Coppenole jurotti kuin
kuriinkaan mainitsema karhu. Kuningas ei kiinnittänyt siihen
huomiotaan. Hän oli nostanut pikarin huulilleen, mutta sylkäisi
juoman suustaan ja sanoi:
-- Uh! tuota kiusallista lääkejuomaa!
Lukija jatkoi:
-- "Erään irtolaisen ylläpitoon, joka kuusi kuukautta on ollut
teljettynä nylkyrin koppiin, koska ei olla tiedetty mitä hänelle
tehdä, -- kuusi livreä, neljä souta."
-- Mitä? keskeytti kuningas. Elättää sellaista, joka pitää hirttää!
Herra paratkoon! en anna enää penniäkään tuohon elatukseen. --
Olivier, puhukaa asiasta herra d'Estoutevillelle ja ryhtykää vielä
tänä iltana valmistamaan tuon herran häitä hirsipuun kanssa. --
Jatkakaa.
Olivier teki kynnellään merkin irtolaisen kohdalle ja jatkoi:
-- "Henriet Cousinille, Pariisin oikeuslaitoksen mestaajalle,
kuusikymmentä pariisilaista souta, jotka hänelle on määrännyt
Pariisin herra kaupunginvouti suuren lyömämiekan ostamista varten
niiden henkilöiden teloittamiseksi, jotka rikostensa vuoksi ovat
tuomitut mestattaviksi, sekä sen tuppea ja kaikkea muuta siihen
kuuluvaa varten, kuin myös siksi, että hän on antanut teroittaa ja
korjata vanhan miekan, joka vioittui ja sai lovia tehtäessä oikeutta
Luxemburgin Ludvig herralle, kuten vieläkin selvästi näkyy..."
Kuningas keskeytti:
-- Riittää. Myönnän summan mielelläni. Sellaisia menoja en surkeile.
Niitä rahoja en ole koskaan katunut. -- Jatkakaa.
-- "Suuren häkin uudestaan rakentamiseen..."
-- Ah! sanoi kuningas ja tarttui molemmin käsin tuolin käsinojiin,
tiesin vallan hyvin, että jokin seikka oli tuonut minut tänne
Bastiljiin. -- Odottakaa, mestari Olivier. Tahdon itse nähdä häkin.
Te luette minulle, mitä se on maksanut, sillä aikaa, kun tarkastan
sitä. -- Tulkaa katsomaan, herrat flaamilaiset. Se on näkemisen
arvoinen.
Samassa hän nousi, tarttui lukijan käsivarteen, viittasi ovella
seisovaa äänetöntä henkilöä käymään edellä, flaamilaisia seuraamaan
jäljessä ja lähti huoneesta.
Kuninkaalliseen seurueeseen liittyi oven ulkopuolelta kiireestä
kantapäähän rautaan pukeutuneita sotilaita ja nuoria, soihtuja
kantavia hovipoikia. Kuljettiin siten jonkin aikaa tuon synkän linnan
sokkeloissa portaita ja käytäviä myöten, jotka osaksi kulkivat itse
muureissa. Bastiljin päällikkö kulki etunenässä ja antoi avata ovia
vanhalle, sairaalle kumaraiselle kuninkaalle, joka yski vähän väliä.
Jokaisella ovella oli kaikkien pakko kumartua lukuunottamatta
vanhuuden kutistamaa kuningasta.
-- Hm! mutisi hän ikeniensä välitse, sillä hänellä ei enää ollut
hampaita, olemme valmiit astumaan haudan portista sisälle. Matala ovi
kumaraista kulkijaa varten.
Kun vihdoin oli astuttu viimeisestä ovesta, joka oli varustettu niin
monella lukolla ja salvalla, että sen avaamiseen meni neljännestunti,
saavuttiin korkeaan ja suureen holvattuun saliin, jonka keskellä
näkyi soihtujen valossa tiilistä, hirsistä ja raudasta rakennettu
nelikulmainen komero. Tuo valtava kuutio oli ontto sisältä. Se oli
noita kuuluisia valtiollisten vankien häkkejä, joita nimitettiin
_kuninkaan tyttösiksi_. Seinissä oli pari kolme pientä ikkunaa,
joissa oli niin tiheät ja paksut rautaristikot, ettei ruutua lainkaan
näkynyt. Ovena oli suuri kivipaasi aivan kuin haudoissa. Sellaisista
ovista astutaan vain sisälle. Vainaja oli tässä kuitenkin elävä.
Kuningas alkoi hitaasti astuskella tuon pienen rakennuksen ympäri ja
tarkastaa sitä huolellisesti, sillä aikaa kun häntä seuraava mestari
Olivier luki paperiaan:
-- "Suuren häkin uudestaan rakentamiseen jykevistä pölkyistä nurkka- ja
alushirsineen yhdeksän jalkaa pitkäksi, kahdeksan jalkaa leveäksi
ja seitsemän jalkaa korkeaksi lattiasta kattoon, jonka häkin seinät
ovat sileiksi hakatut ja raudoituksella vahvistetut, joka sijaitsee
eräässä Saint-Antoinen linnakkeen tornihuoneessa ja jossa herramme
kuninkaan käskystä säilytetään erästä vankia, joka ennen asui eräässä
ränsistyneessä ja heikossa häkissä. -- Mainittuun uuteen häkkiin on
käytetty yhdeksänkymmentäkuusi poikkiparrua ja viisikymmentäkaksi
pystyparrua sekä kymmenen alushirttä, pituudeltaan kolme syltä; ja
yhdeksäntoista kirvesmiestä on kaksikymmentä päivää Bastiljin pihalla
piilunnut, sahannut ja veistänyt mainittuja hirsiä..."
-- Kaunista, lujaa tammea! sanoi kuningas ja naputti sormellaan
hirsiseinää.
-- "... Tähän häkkiin", jatkoi lukija, "on mennyt
kaksisataaviisikymmentä paksua, kahdeksan ja yhdeksän
jalan pituista rautatankoa muttereineen, peltilevyineen ja
siderautoineen painaen koko mainittu rautamäärä kolmetuhatta
seitsemänsataakolmekymmentäviisi livreä; lisäksi kahdeksan paksua
rautahaarukkaa sinkilöineen ja kynsineen häkin kiinnittämistä varten
painaen yhteensä kaksisataakahdeksantoista livreä, lukuunottamatta
rautaisia ikkunaristikkoja siihen huoneeseen, jossa häkki sijaitsee,
rautasalpoja huoneen oveen ynnä muita tarvikkeita..."
-- Onpa siinä rautaa yhden hengen osalle! sanoi kuningas.
"... Kaikki nousten kolmeensataanseitsemääntoista livreen viiteen
souhun, seitsemään denieriin."
-- Herra paratkoon! huudahti kuningas.
Tämän Ludvig XI:n lempikirouksen kuultuaan tuntui joku liikahtavan
häkin sisässä; sieltä kuului kahleitten kalinaa lattiaa vasten ja
heikko ääni, joka tuntui tulevan haudasta, sanoi:
-- Teidän majesteettinne! armoa! armoa!
Puhujaa ei voinut nähdä.
-- Kolmesataaseitsemäntoista livreä viisi souta seitsemän denieriä!
toisti Ludvig XI.
Häkistä kuuluva valittava ääni oli saanut kaikki läsnäolijat, yksinpä
mestari Olivier'nkin kauhistumaan. Kuningas yksin oli sen näköinen
kuin ei olisi kuullut mitään. Hänen käskystään mestari Olivier jatkoi
lukemistaan. Hänen majesteettinsa jatkoi aivan levollisena häkin
tarkastusta.
-- "... Sitä paitsi on maksettu eräälle muurarille, joka on tehnyt
ikkunoihin kolot rautaristikoita varten ja muurannut huoneen
lattian, koska se ei olisi muuten kestänyt tämän häkin painoa,
kaksikymmentäseitsemän livreä neljätoista pariisilaista souta..."
Ääni alkoi uudelleen valittaa:
-- Armoa! teidän majesteettinne! Minä vannon teille, että petoksen
teki Angers'in herra kardinaali, enkä minä.
-- Olipa se aika muurari! sanoi kuningas. Jatka, Olivier.
Olivier jatkoi:
-- "... Eräälle puusepälle ikkunoista, vuoteesta, reikätuolista ynnä
muista esineistä kaksikymmentä livreä kaksi pariisilaista souta..."
Ääni valitti edelleen:
-- Ah! teidän majesteettinne, ettekö kuuntele minua lainkaan? Minä
vannon teille, että minä en kirjoittanut kirjettä monseigneur de
Guyennelle, vaan herra kardinaali La Balue!
-- Puuseppä on kallis, huomautti kuningas. -- Siinäkö kaikki?
-- Ei, teidän majesteettinne. -- "... Eräälle lasinleikkaajalle
ikkunaruutujen asettamisesta mainittuun huoneeseen neljäkymmentäkuusi
souta kahdeksan pariisilaista denieriä."
-- Armahtakaa! teidän majesteettinne. Eikö riitä, että koko minun
omaisuuteni on annettu tuomareilleni, hopea-astiani herra de
Torcylle, kirjastoni mestari Pierre Doriollelle, seinäverhoni
Roussillonin kuvernöörille? Olen viaton. Neljätoista vuotta olen
värissyt vilusta rautahäkissä. Armahtakaa, teidän majesteettinne! se
palkitaan teille taivaassa.
-- Mestari Olivier, sanoi kuningas, kaiken kaikkiaan?
-- "Kolmesataakuusikymmentäseitsemän livreä kahdeksan souta kolme
denieriä pariisilaista rahaa."
-- Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Siinäpä hävytön häkki! Ja hän
tempasi luettelon mestari Olivier'n käsistä ja alkoi itse laskea
sormillaan tarkastaen vuoroin häkkiä, vuoroin luetteloa. Silloin
kuultiin vangin nyyhkyttävän. Se teki kamalan vaikutuksen, ja
läsnäolijat katsahtivat kalveten toisiinsa.
-- Neljätoista vuotta, teidän majesteettinne! neljätoista vuotta!
huhtikuusta saakka vuonna 1469. Jumalan pyhän äidin nimessä, teidän
majesteettinne, kuulkaa minua! Te olette koko tämän ajan nauttinut
auringon paisteesta. Minä, viheliäinen vanki, enkö minä enää
koskaan saa nähdä päivän valoa? Armoa, teidän majesteettinne! Olkaa
sääliväinen. Lempeys on kaunis kuninkaallinen hyve, joka voittaa
vihanpuuskat. Luuletteko, teidän majesteettinne, että kuolinhetkenä
on kuninkaalle suurta lohtua siitä, ettei ole jättänyt ainoatakaan
rikosta rankaisematta? Muuten en ole pettänyt teidän majesteettianne,
sen teki Angers'in kardinaali. Ja minulla on jalassa ylen raskas
kahle ja sen päässä suuri rautapuntti, paljoa painavampi kuin
kohtuullista on. Ah! teidän majesteettinne! säälikää minua!
-- Olivier, sanoi kuningas päätään puistaen, huomaan että muurilaasti
on laskettu kahdeksikymmeneksi souksi mitalta, vaikka se ei maksa
kuin kaksitoista. Tehkää uudelleen tämä lasku.
Hän käänsi selkänsä häkille ja alkoi tehdä lähtöä huoneesta. Vanki
raukka huomasi soihdun valon ja äänien häipymisestä, että kuningas
poistui ja huusi epätoivoisesti:
-- Teidän majesteettinne! teidän majesteettinne!
Ovi sulkeutui. Hän ei nähnyt enää mitään, eikä kuullut muuta kuin
vanginvartijan rämeän äänen, joka lauloi hänen korvaansa laulua:
Herra Jean Balue,
tuho lähestyy,
ei hiippaa enää sulla;
Verdunin herran
myös vietiin kerran;
ei taida takaisin tulla.
Kuningas palasi ääneti takaisin kammioonsa, ja hänen seurueensa
seurasi häntä vangin viimeisten vaikerrusten kauhistamana. Äkkiä
hänen majesteettinsa kääntyi Bastiljin kuvernöörin puoleen:
-- Kesken kaiken, sanoi hän, oliko tuossa häkissä joku?
-- Oli Herran tähden, teidän majesteettinne! vastasi kuvernööri
hämmästyneenä kysymyksestä.
-- Ja kuka siis?
-- Verdunin herra piispa.
Kuningas tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Mutta se oli hänen
hulluuttaan.
-- Ah! sanoi hän sen näköisenä kuin ensi kertaa ajattelisi koko
asiaa, Guillaume de Harancourt, herra kardinaali La Baluen ystävä.
Aika hyvänahkainen.
Hetken päästä avattiin kammion ovi ja suljettiin jälleen noiden
viiden henkilön jälkeen, jotka lukija näki siellä tämän luvun alussa
ja jotka siellä nyt asettuivat entisille paikoilleen entisiin
asentoihinsa ja jatkoivat kuiskailuaan.
Kuninkaan poissaolon aikana oli hänen pöydälleen tuotu muutamia
kirjeitä, joiden sinetit hän itse mursi. Sitten hän alkoi kiireesti
lukea niitä toista toisensa jälkeen, viittasi mestari Olivier'ta,
joka näytti suorittavan ministerin toimia, tarttumaan kynään ja
ilmaisematta hänelle kirjeitten sisältöä alkoi hiljaa sanella hänelle
vastauksia, jotka hän pöydän ääreen polvistuen kirjoitti epämukavassa
asennossa.
Willem Rym kuunteli.
Mutta kuningas puhui niin hiljaa, että flanderilaiset saattoivat
hänen sanelustaan kuulla vain silloin tällöin joitakin erillisiä ja
käsittämättömiä pätkiä:
--... Hedelmällisillä seuduilla edistää kauppaa ja hedelmättömillä
teollisuutta... -- Näyttää englantilaisille herroille meidän
neljää pommitykkiämme, Landres'ia, Brabantia, Bourg-en-Bressea,
Saint-Omeria... -- Tykistön ansiota on, että sotia käydään nykyään
harkitummin... -- Ystävällemme herra de Bressuirelle... --
Sotajoukkoja ei voida pitää yllä ilman veroja... -- Jne.
Kerran hän korotti äänensä:
-- Herra paratkoon! Sisilian herra kuningas sinetöi kirjeensä
keltaisella lakalla aivan kuin Ranskan kuningas. Teemme ehkä
väärin, että sallimme hänen niin tehdä. Komea Burgundin
serkkuni ei hyväksynyt vaakunakilpiä, joissa oli punainen
pohja. Hallitsijasukujen suuruus vakiintuu etuoikeuksien
loukkaamattomuudesta. Huomaa se, veli Oliver.
Toisen kerran hän sanoi:
-- Ohhoh! onpa siinä paksu kirje! Mitähän veljemme keisari meille
ilmoittaa?
Hän alkoi silmäillä kirjettä huudahtaen silloin tällöin:
-- Todellakin! Saksa on aivan uskomattoman suuri ja mahtava. --
Mutta älkäämme unohtako vanhaa sananlaskua: Kaunein kreivikunta on
Flanderi; kaunein herttuakunta Milano; kaunein kuningaskunta Ranska.
-- Eikö niin herrat flaamilaiset?
Tällä kertaa kumarsi Coppenolekin yhdessä Willem Rymin kanssa.
Sukankutojan isänmaallisuutta oli kutkutettu.
Viimeinen kirje sai Ludvig XI:n silmäkulmat rypistymään.
-- Mitä tämä on? huudahti hän. Kanteita ja valituksia linnueitamme
vastaan Pikardiassa! Olivier kirjoittakaa heti paikalla
herra marsalkka de Rouault'lle. -- Että kuri höltyy. -- Että
henkivartioväen santarmit, aatelisjunkkarit, tarkka-ampujat ja
sveitsiläiset kohtelevat kansaa huonosti kaikella tavalla. Että
sotilaat eivät tyydy edes siihen, mitä talonpoikain taloissa on
tarjottavana, vaan pakottavat heitä lyönneillä ja iskuilla noutamaan
kaupungista viiniä, kalaa, mausteita ja muuta tarpeetonta. -- Että
herra kuningas tietää sen. -- Että me aiomme suojella kansaamme
vääryyksiltä, varkauksilta ja rosvouksilta. -- Että se on tahtomme,
Pyhän Neitsyen nimessä! -- Ettei meitä muuten miellytä, että
viulunvinguttajat, parturit ja kuormarengit käyvät pukeutuneina
samettiin, silkkiin ja kultaketjuihin aivan kuin ruhtinaat. -- Että
sellainen turhamaisuus ei ole Jumalalle mieleistä. -- Että me, joka
olemme aatelinen, tyydymme takkiin, jonka kangas maksaa kuusitoista
pariisilaista souta kyynärä. -- Että herrat kuormarengit voivat
vallan hyvin alentua käyttämään samaa lajia, hekin! -- Käskemme ja
teemme tiettäväksi. -- Ystävällemme herra de Rouault'lle. -- Hyvä.
Hän saneli tämän kirjeen korkealla, pontevalla äänellä ja
puuskittain. Juuri kun hän sai lopetetuksi, aukeni ovi, ja sisään
syöksyi muuan henkilö kauhistuneen näköisenä ja huutaen:
-- Teidän majesteettinne! kansanmeteli Pariisissa!
Ludvig XI:n vakavat kasvonpiirteet jännittyivät, mutta tämä
mielenliikutuksen ainoa näkyvä ilmaus katosi salaman nopeasti. Hän
hillitsi itsensä ja sanoi rauhallisen ankarasti:
-- Veli Jacques, kylläpä te ryntäätte sisään!
-- Teidän majesteettinne! kapina! jatkoi ystävä Jacques hengästyneenä.
Kuningas oli noussut ja tarttui häntä kovakouraisesti käsivarteen
kuiskaten vihastuneena hänen korvaansa, niin että hän yksin sen
kuuli, ja luoden salaisen silmäyksen flaamilaisiin:
-- Vaikene tai puhu hiljaa!
Tulija ymmärsi ja alkoi hänelle hiljaa kertoa voimakkain värein
tapahtumaa, kuninkaan levollisena kuunnellessa, samalla kun Willem
Rym kiinnitti Coppenolen huomiota vasta tulleen kasvoihin, pukuun,
hänen turkisvuoriseen huppuunsa, _caputia jourrata_, hänen lyhyeen
viittaansa, _epitogia curta_, ja hänen mustaan samettipukuunsa, josta
hänet tunsi kamarioikeuden presidentiksi.
Tuskin oli tämä henkilö ehtinyt hieman selittää kuninkaalle asiaa,
kun tämä jo huudahti nauraen:
-- Todellakin! puhukaa ääneen, veli Coictier! Miksi puhutte noin
hiljaa? Pyhä Neitsyt tietää, ettei meillä ole mitään salattavaa
hyviltä ystäviltämme flaamilaisilta.
-- Mutta, teidän majesteettinne...
-- Puhukaa ääneen!
"Veli Coictier" ei saanut hämmästyksissään sanaa suustaan.
-- Siis, jatkoi kuningas, -- mutta puhukaa, herrani, -- on siis
kansanmeteli hyvässä Pariisissamme?
-- Niin on, teidän majesteettinne.
-- Ja joka on suunnattu, sanotte te, Oikeuspalatsin voutia vastaan.
-- Siltä näyttää, vastasi tulija änkyttäen, hämmästyneenä äkillisen
ja selittämättömän käänteen johdosta kuninkaan ajatuksenjuoksussa.
Ludvig XI jatkoi:
-- Missä vartiosto kohtasi joukon?
-- Kun se suuresta kulkuripesästä kulki Pont-aux-Changeurs'ille.
Kohtasin sen itsekin, kun teidän majesteettinne käskystä olin
matkalla tänne. Kuulin muutamien joukosta huutavan: Alas palatsivouti!
-- Ja mitä heillä on voutia vastaan?
-- No! sanoi mestari Jacques, hän on heidän herransa.
-- Todellakin!
-- Niin, teidän majesteettinne. Ne ovat Ihmeiden pihan roistoja.
He ovat jo kauan valittaneet voutia vastaan, jonka alustalaisia he
ovat. He eivät tahdo tunnustaa hänen tuomio-oikeuttaan eivätkä hänen
vero-oikeuttaan.
-- Niinkö! virkkoi kuningas tyytyväisenä hymyillen, mitä hän turhaan
koetti salata.
-- Kaikissa valituksissaan parlamentille, jatkoi mestari Jacques,
-- he väittävät, ettei heillä ole kuin kaksi herraa, teidän
majesteettinne ja jumalansa, joka varmaankin on piru.
-- Hohhoh! sanoi kuningas.
Hän hykersi käsiään ja nauroi tuota sisäistä naurua, joka saa kasvot
säteilemään. Hän ei voinut salata iloaan, vaikka hän tuon tuostakin
koetti saada ilmeensä vakavaksi. Kukaan ei käsittänyt, mitä hänessä
tänä hetkenä liikkui, ei edes mestari Olivier. Hän istui hetken vaiti
mietteissään, mutta tyytyväisen näköisenä.
-- Onko heitä paljonkin? kysyi hän äkkiä.
-- On varmasti, teidän majesteettinne, vastasi mestari Jacques.
-- Miten paljon?
-- Ainakin kuusituhatta.
Kuningas ei voinut pidättyä sanomasta: -- Hyvä! -- Sitten hän kysyi:
-- Ovatko he aseistettuja?
-- Ovat, keihäillä, viikatteilla, pyssyillä, kuokilla ja muilla
sangen vaarallisilla aseilla.
Kuningasta ei tämä luettelo näyttänyt lainkaan huolestuttavan.
Mestari Jacques luuli olevansa velvollinen lisäämään:
-- Jollei teidän majesteettinne heti lähetä voudille apua, hän on
hukassa.
-- Me lähetämme, sanoi kuningas koettaen näyttää vakavalta. Hyvä.
Tietenkin lähetämme. Herra vouti on ystävämme. Kuusituhatta! Aika
sisukkaita narreja! Heidän rohkeutensa on ihmeellinen ja me olemme
siitä sangen närkästyksissämme. Mutta meillä on vähän väkeä täällä
tänä yönä. -- Huomisaamuna on aikaa.
Mestari Jacques huudahti:
-- Heti paikalla, teidän majesteettinne! Huomiseen mennessä on
voudin talo ehditty ryöstää vaikka kaksikymmentä kertaa, hänen
arvoansa häväistä ja hänet itsensä hirttää. Jumalan tähden, teidän
majesteettinne! lähettäkää ennen huomisaamua.
Kuningas katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:
-- Sanoin teille, huomisaamuna.
Se oli noita katseita, joihin ei vastata mitään. Hetken vaitiolon
jälkeen virkkoi Ludvig XI:
-- Veli Jacques, tehän voitte sen sanoa? Miten laajalle ulottui...
ulottuu, oikaisi hän, voudin läänioikeus?
-- Teidän majesteettinne, palatsivoudilla on Calandre-katu
Herberie-kadulle saakka, Saint-Michel-tori ja Les Mureaux'ksi
nimitetty Notre-Dame des Champs (tässä Ludvig XI kohotti hattuaan)
kirkon luona oleva alue, jossa on kolmetoista taloa, lisäksi
Ihmeiden piha, pitaalisairaalan alue, jota nimitetään Banlieueksi,
lisäksi viertotie, joka alkaa tästä sairaalasta ja päättyy
Saint-Jacques-porttiin. Tällä alueella on hänellä täysi tuomiovalta,
vero-oikeus, täysi herruus.
-- Kas vain! sanoi kuningas ja hypisteli oikealla kädellä vasenta
korvaansa, onhan siinä sievoinen palanen kaupunkiani. Niin, tuon
kaiken kuningas herra vouti oli.
Tällä kertaa hän ei oikaissut sanojaan. Hän jatkoi uneksien ja ikään
kuin itsekseen puhuen:
-- Mainiota, herra vouti! teillä oli hampaissanne kaunis lohkare
Pariisiamme!
Äkkiä hän puhkesi puhumaan:
-- Herra paratkoon! Mitä ovatkaan nuo ihmiset, jotka väittävät
omaavansa vero-, tuomio- ja käskijävallan meillä, joilla on
tullipuomeja kautta koko maan, tuomioistuimia ja pyöveleitä joka
torilla kansamme seassa, niin että ranskalaiset ovat luulleet,
että heillä on yhtä monta kuningasta kuin hirsipuuta, aivan kuin
kreikkalaiset luulivat, että on yhtä monta jumalaa kuin heillä
oli lähteitä, ja persialaiset, että on yhtä monta jumalaa kuin
tähtiä! Herra paratkoon! tämä asiaintila on sietämätön, eikä tuo
sekasotku miellytä minua. Tahtoisinpa tietää, onko Pariisissa muuta
verottajaa Jumalan armosta kuin kuningas, muuta tuomioistuinta kuin
meidän parlamenttimme, muuta hallitsijaa tässä valtakunnassa kuin
me! Kunniani kautta! on välttämätöntä, että se päivä pian koittaa,
jolloin ei Ranskassa ole kuin yksi kuningas, yksi herra, yksi
tuomari, yksi mestaaja, niin kuin paratiisissa on vain yksi Jumala!
Hän kohotti taas hattuaan ja jatkoi yhä mietteissään sen näköisenä ja
sellaisella äänenpainolla kuin metsästäjä, joka kiihottaa koiriaan:
-- Kas niin! kansani! sillä lailla! murskaa nuo väärät herrat! tee
tehtäväsi! Joudu! joudu! ryöstä ne, hirtä ne, hävitä ne!... Ah! te
tahdotte olla kuninkaita, herrani? Niin! kansa! kas niin!
Tässä hän äkkiä pysähtyi, puraisi huultansa, ikään kuin pidättääkseen
ajatusta, jonka oli jo puoliksi ilmaissut, silmäili läpitunkevalla
katseellaan vuoroin jokaista huoneessa olijaa, otti äkkiä hatun
päästään molemmin käsin, katseli sitä ja sanoi sille:
-- Oh! minä polttaisin sinut, jos tietäisit, mitä nyt päässäni
liikkuu!
Senjälkeen hän silmäsi taas huoneessa olijoita vaanivasti ja
pelokkaasti kuin luolaansa vetäytyvä kettu:
-- Yhdentekevää! me autamme herra voutia. Pahaksi onneksi on meillä
vain vähän väkeä täällä tällä haavaa sellaista väkijoukkoa vastaan.
Meidän on odotettava huomiseen. Palautetaan järjestys Citéhen ja
kaikki vangitut hirtetään.
-- Kesken kaiken, teidän majesteettinne! sanoi Coictier, unohdin ensi
hätäkässä, että vartijat vangitsivat kaksi joukosta jälkeen jäänyttä
kulkuria. Jos teidän majesteettinne haluaa nähdä miehiä, niin he ovat
täällä.
-- Haluanko nähdä heitä! huudahti kuningas. Mitä! Herra paratkoon!
ja sellaiset asiat sinä unohdat! -- Juokse, Olivier! tuo heidät heti
tänne!
Mestari Olivier lähti ja palasi hetken kuluttua takaisin mukanaan
kaksi vankia henkivartioväen jousimiesten välissä. Toinen, jolla oli
suuret, typerät kasvot, oli humalaisen ja hämmästyneen näköinen. Hän
oli ryysyinen ja astui notkuvin polvin ja laahustaen. Toisella oli
kalpeat, hymyilevät kasvot, jotka lukija jo tuntee.
Kuningas katseli heitä hetken ääneti ja kääntyi sitten äkkiä
ensimmäisen puoleen:
-- Mikä on nimesi?
-- Gieffroy Pincebourde.
-- Mikä sinä olet?
-- Kulkuri.
-- Mitä aioit tehdä tuossa kirotussa metelissä?
Kulkuri katsoi kuninkaaseen ja heilautti käsiään tylsän näköisenä.
Siinä oli tuollainen huonorakenteinen pää, jossa älyllä on miltei
yhtä heikot edellytykset viihtyä kuin liekillä kynttilänsammuttimen
peitossa.
-- En tiedä, sanoi hän. Muut menivät, minä seurasin.
-- Ettekö aikoneet hävyttömästi hyökätä Palatsin voudin kimppuun ja
ryöstää hänen talonsa?
-- Tiedän vain että mentiin hirttämään jotakin jonnekin. Siinä kaikki.
Muuan sotamies näytti kuninkaalle puutarhaveistä, joka oli otettu
kulkurilta.
-- Tunnetteko tämän aseen? kysyi kuningas.
-- Tunnen, se on minun veitseni. Olen viinitarhuri.
-- Ja onko tämä mies toverisi? lisäsi Ludvig XI osoittaen toista
vankia.
-- Ei. En tunne häntä.
-- Riittää, sanoi kuningas. Ja tehden sormellaan merkin vaiteliaalle
henkilölle, joka liikkumattomana seisoi ovella ja josta jo olemme
lukijalle maininneet, hän lisäsi:
-- Tristan ystävä, siinä on mies sinulle.
Tristan l'Hermite kumarsi. Hän antoi hiljaa määräyksen kahdelle
jousimiehelle, jotka veivät kulkurin pois.
Tällä välin oli kuningas lähestynyt toista vankia, joka hikoili
ankarasti.
-- Nimesi?
-- Teidän majesteettinne, Pierre Gringoire.
-- Ammattisi?
-- Filosofi, teidän majesteettinne.
-- Miten rohkenet, hupsu, lähteä hyökkäykseen ystäväämme Palatsin
herra voutia vastaan, ja mitä sanot tästä kansanmetelistä?
-- Ei, teidän majesteettinne, se on erehdys. Se on onneton kohtalo.
Minä teen murhenäytelmiä. Minä rukoilen, että teidän majesteettinne
kuuntelisi minua. Olen runoilija. Minun ammattilaisiani ajaa
surumielisyys kuljeksimaan öisin kaduilla. Satuin kulkemaan
siellä päin tänä iltana. Se oli pelkkä sattuma. Minut pidätettiin
vääryydellä. Olen syytön tähän porvarismyrskyyn. Teidän
majesteettinne näki, ettei kulkuri tuntenut minua. Minä vannon teidän
majesteetillenne...
-- Vaikene! sanoi kuningas kahden lääkejuomakulauksen välillä. Sinä
vaivaat meidän päätämme loruillasi.
Tristan l'Hermite lähestyi Gringoirea ja osoitti häntä sormellaan:
-- Teidän majesteettinne, hirtetäänkö tämäkin? Ne olivat ensimmäiset
sanat, mitkä hän lausui:
-- Noh! vastasi kuningas välinpitämättömästi. Enpä tiedä, mikä siitä
estäisi.
-- Minäpä tiedän paljonkin, minä! sanoi Gringoire.
Filosofimme oli tänä hetkenä oliivia viheriämpi. Kuninkaan kylmästä
ja välinpitämättömästä ilmeestä hän huomasi, että hänen ainoa
pelastuksensa oli hyvin korkealentoisissa sanoissa, ja heittäytyen
Ludvig XI:n jalkoihin hän huudahti epätoivoisesti viittoillen:
-- Teidän majesteettinne! suvaitkaa kuunnella minua. Teidän
majesteettinne! älkää murskatko ukkosella niin vähäpätöistä oliota
kuin minua! Jumalan valtava salama ei iske vuohenkaaliin. Teidän
majesteettinne, olette ylen korkea ja mahtava hallitsija, säälikää
kunniallista miesraukkaa, joka yhtä vähän kykenee saamaan aikaan
meteliä kuin jääpuikko iskemään kipinää! Kaikkein armollisin
majesteetti, hyväntahtoisuus on sekä leijonan että kuninkaan hyve.
Voi! ankaruus vain vieroittaa mieliä, rajut tuulenpuuskat eivät
voi riuhtaista kulkijalta viittaa, mutta aurinko lämmittää häntä
säteillään vähitellen siihen määrään, että saa hänet riisuutumaan
paitasilleen. Teidän majesteettinne, te olette aurinko. Minä vakuutan
teille, korkea herrani ja kuninkaani, etten ole mikään kulkuri, varas
tai hurjastelija. Kapina ja rosvous eivät kuulu Apollon pojille. Minä
en ole niitä, jotka syöksyvät niihin pilviin, joista kapinan ukkonen
jyrähtelee. Olen teidän majesteettinne uskollisia alamaisia. Yhtä
arka kuin miehen on oltava vaimonsa kunniasta, yhtä kiitollinen kuin
pojan on oltava isänsä rakkaudesta, niin on hyvän alamaisen oltava
kuninkaansa kunniasta; hänen pitää kuihtua innosta hänen huoneensa
hyväksi ja hänen suuruutensa kohottamiseksi. Kaikki muut intohimot
jotka hänet vallannevatkin ovat sulaa hulluutta. Ne ovat valtiolliset
mielipiteeni teidän majesteettinne. Älkää siis kyynärpäistä kuluneen
pukuni vuoksi arvelko minua kapinoitsijaksi ja rosvoksi. Jos
armahdatte minut, teidän majesteettinne, kulutan sen polviltakin
rukoillessani Jumalaa joka aamu ja ilta. Voi! en ole suinkaan rikas,
se on totta. Olenpa lisäksi hieman köyhäkin. Mutta en silti huono
ihminen. Eihän köyhyys ole minun vikani. Jokainenhan tietää, ettei
kaunokirjallisuudesta kiskota suuria rikkauksia, ja niillä jotka ovat
parhaiten perehtyneet hyviin kirjoihin, ei aina ole takkavalkeaa
talvisin. Lainvääristelijät vievät kaikki jyvät, eivätkä jätä muuta
kuin oljet muille oppineille ammateille. On olemassa neljäkymmentä
sangen mainiota sananlaskua filosofien kuluneesta viitasta. Oh!
teidän majesteettinne, lempeys on ainoa valo, joka voi valaista
suuren sielun sisintä. Lempeys kantaa soihtua kaikkien muitten
hyveitten edellä. Ilman sitä ovat ne sokeita, jotka hapuillen etsivät
Jumalaa. Armahtavaisuus, joka on samaa kuin lempeys, synnyttää
alamaisissa rakkautta, joka on ruhtinasten paras henkivartija.
Mitäpä teitä haittaa, teidän majesteettinne, joka häikäisette
kaikkien kasvot, jos maailmassa on yksi miesraukka enemmän? viaton
filosofiraukka, joka tyhjin kukkaroin ja tyhjin vatsoin harhailee
puutteen pimeydessä? Olen lisäksi oppinut, teidän majesteettinne.
Suuret kuninkaat ovat aina pitäneet kirjallisuuden suojelemista
helmenä kruunussaan. Herkules ei halveksinut arvonimeä Musagetes.
Mathias Corvinus suosi Jehan de Monroyalia, matematiikan kaunistusta.
Mutta oppineen hirttäminen on huonoa kirjallisuuden suojelemista.
Mikä häpeätahra Aleksanterin maineelle, jos hän olisi hirttänyt
Aristoteleksen! Sellainen vetäisy ei olisi mikään pieni kaunistava
ihotäplä hänen maineensa kasvoilla, vaan ilkeä, rumentava mätähaava.
Teidän majesteettinne! olen tehnyt sangen hyvän häärunoelman
Flanderin prinsessalle ja hänen korkeudelleen dauphinille. Se ei
ole minkään kapinoitsijan työtä. Teidän majesteettinne näkee,
etten ole mikään tietämätön musteentuhrija, vaan oppinut mies, ja
että minulla on paljon luonnollista kaunopuheisuutta. Armahtakaa
minut, teidän majesteettinne. Te tekisitte sillä Pyhälle Neitsyelle
sangen ritarillisen palveluksen, ja minä vannon teille, että minua
kauhistuttaa suunnattomasti ajatus joutua hirteen!
Ja lohduton Gringoire suuteli kuninkaan tohveleita. Willem Rym
virkkoi kuiskaten Coppenolelle:
-- Hän tekee oikein laahatessaan itseään maassa. Kuninkaat ovat kuin
Jupiter Kreetalla: heillä on korvat vain jaloissa.
Ja välittämättä Jupiterista Kreetalla vastasi sukankutoja jurosti
hymyillen ja katsellen Gringoirea:
-- Oh! aivan samalla tavalla! luulenpa kuulevani kansleri Hugonet'n
anovan itseltäni armoa.
Lopetettuaan viimein hengästyneenä Gringoire kohotti vapisten päänsä
kuningasta kohden, joka raapi kynnellään tahraa, joka oli hänen
housujensa polvella. Sitten hänen majesteettinsa ryyppäsi pikarista
lääkejuomaa. Hän ei sanonut sanaakaan, ja tämä äänettömyys kidutti
Gringoirea. Vihdoin kuningas katsahti häneen.
-- Siinäpä kauhea suunpieksäjä! sanoi hän. Sitten hän kääntyi Tristan
l'Hermiten puoleen: -- Noh! päästäkää hänet.
Gringoire oli vähällä lentää selälleen ilosta.
-- Vapauteen! murahti Tristan. Teidän majesteettinne, ettekö tahdo,
että hänet pannaan vähäksi aikaa häkkiin?
-- Tristan ystävä, sanoi Ludvig XI, -- luuletko sinä, että me
tuollaisia lintuja varten annamme rakentaa häkkejä, jotka maksavat
kolmesataakuusikymmentäseitsemän livreä kahdeksan souta kolme
denieriä? -- Päästäkää paikalla se viheliäinen (Ludvig XI käytti
mielellään tätä sanaa, joka _Herra paratkoon_ huudahduksen ohella oli
hänen leikillisyytensä ilmauksia) ja ajakaa hänet ulos läimäyksillä!
-- Oh! huudahti Gringoire, mikä suuri kuningas!
Ja peläten päinvastaista määräystä hän riensi ovelle, jonka Tristan
sangen vastahakoisesti avasi hänelle. Sotilaat työnsivät hänet ulos
aimo nyrkiniskuilla, jotka Gringoire kärsi todellisena stoalaisena
filosofina.
Kuninkaan hyvä tuuli, jota hän oli osoittanut siitä saakka, kun
hän sai tiedon kapinasta palatsivoutia vastaan, ilmeni kaikessa,
eikä tämä harvinainen lempeys ollut suinkaan vähäinen ilmaus siitä.
Tristan l'Hermite nurkassaan oli nyrpeän näköinen kuin verikoira,
joka on nähnyt riistan, mutta ei saa kajota siihen.
Kuningas rummutti tällä välin iloisesti sormillaan käsinojaan
Pont-Audemerin marssia. Hän oli kavala ruhtinas, mutta hän osasi
paremmin peittää harminsa kuin ilonsa. Nämä ilon ulkonaiset ilmaukset
jokaisen hyvän uutisen johdosta menivät toisinaan pitkälle; niinpä
hän Kaarle Rohkean kuollessa lupasi Tours'in Saint-Martinille
hopeaisen kaiteen; ja noustessaan valtaistuimelle hän unohti antaa
määräyksiä isänsä hautajaisista.
-- Mutta teidän majesteettinne! huudahti äkkiä Jacques Coictier,
miten on sen ankaran sairauden laita, jonka vuoksi teidän
majesteettinne antoi kutsua minua?
-- Oh! sanoi kuningas, -- minä kärsin todellakin kovasti. Korvissani
suhisee ja tuliharavat karvivat rintaani.
Coictier tarttui kuninkaan käteen ja alkoi tärkeän näköisenä
tunnustella hän valtasuontaan.
-- Katsokaa, Coppenole, sanoi Rym kuiskaten. Siinä hän on Coictier'n
ja Tristanin välissä. Siinä on hänen koko hovinsa. Lääkäri häntä
itseään varten, pyöveli muita varten.
Koetellessaan kuninkaan valtasuonta Coictier kävi yhä levottomamman
näköiseksi. Ludvig XI tarkasteli häntä hieman rauhattomana.
Coictier'n kasvot synkkenivät silminnähtävästi. Tuon kunnon miehen
ainoa viljelysmaa oli kuninkaan huono terveys. Hän viljelikin sitä
parhaalla taidollaan.
-- Ohhoh! mutisi hän vihdoin, tämä on todellakin vakavaa.
-- Onko? sanoi kuningas levottomana.
-- _Pulsus creber, anhelans, crepitans, irregularis_ [Tiheitä,
läähättäviä, kaikuvia, epäsäännöllisiä lyöntejä], jatkoi lääkäri.
-- Herra paratkoon!
-- Kolmessa päivässä voi tämä tehdä lopun miehestään.
-- Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Ja lääke, ystävä?
-- Mietin sitä, teidän majesteettinne.
Hän antoi Ludvig XI:n pistää kielensä ulos, ravisti uudelleen
päätään, virnisti ja sanoi äkkiä kesken teeskentelyään:
-- Totisesti! teidän majesteettinne, kerronpa teille, että huvitusten
veronkantajanvirka on avoinna, ja että minulla on veljenpoika.
-- Minä annan veronkantajan viran veljenpojallesi, Jacques ystävä,
vastasi kuningas; -- mutta ota pois polte rinnastani.
-- Koska teidän majesteettinne on niin armollinen, jatkoi
lääkäri, hän ei kieltäydy hieman auttamasta rakennustani Rue
Saint-André-des-Arcs'in varrella.
-- Hm! äänsi kuningas.
-- Olen rahaton, jatkoi lääkäri, -- ja olisi vahinko, ellen saisi
taloon kattoa. Ei talon vuoksi, joka on yksinkertainen ja aivan
porvarillinen, vaan Jehan Fourbaultin maalausten vuoksi, jotka
kaunistavat sen seiniä. Siellä on ilmassa leijuva Diana, joka on niin
mainio, niin vieno, niin hieno, niin viaton, jonka tukka on niin
mainiosti järjestetty ja puolikuulla kruunattu, iho niin valkea, että
se saattaa kiusaukseen kaikki, jotka sitä liian hartaasti katselevat.
Siellä on myös Ceres. Hänkin on sangen kaunis jumalatar. Hän istuu
viljalyhteillä ja hänen päässään on tähkäseppele, johon on kiedottu
pukinpartoja ja muita kukkia. Ei saata nähdä sen suloisempia silmiä,
sen pyöreämpiä sääriä, sen jalompaa ilmettä, sen koreampaa hametta
kuin hänellä on. Se on viattomimpia ja täydellisimpiä kaunottaria,
mitä pensseli milloinkaan on luonut.
-- Pyöveli! murahti Ludvig XI, mihin tuolla tähtäät?
-- Tarvitsen katon näiden maalausten ylle, teidän majesteettinne, ja
vaikka se onkin pikku asia, ei minulla ole enää rahaa.
-- Miten paljon kattosi maksaa?
-- Koristettu ja kullattu kuparikatto, korkeintaan kaksituhatta
livreä.
-- Mikä murhamies! huudahti kuningas. Jokainen hammas, minkä hän
minulta kiskoo, on timantti.
-- Saanko kattoni? sanoi Coictier.
-- Saat! ja piru sinut periköön, mutta paranna minut. Jacques
Coictier kumarsi syvään ja sanoi:
-- Teidän majesteettinne, teidät pelastaa takaisin pakottava
lääke. Asetamme selkäänne suuren puolustushauteen, joka sisältää
vahalaastaria, armeenialaista voidetta, munanvalkuaista, öljyä ja
etikkaa. Teidän majesteettinne jatkakoon lääkejuoman nauttimista, ja
me vastaamme teidän majesteetistanne.
Palava kynttilä houkuttelee useampiakin kärpäsiä. Nähdessään
kuninkaan olevan niin anteliaalla tuulella ja luullen hetkeä
otolliseksi astui mestari Olivier vuorostaan esiin:
-- Teidän majesteettinne...
-- Mitä nyt taas? sanoi Ludvig XI.
-- Teidän majesteettinne tietää, että mestari Simon Radin on kuollut.
-- Entä sitten?
-- Hän oli kuninkaallinen neuvos rahatoimikamarissa.
-- Entä sitten?
-- Teidän majesteettinne, hänen paikkansa on vapaa.
Näitä sanoja lausuessaan oli mestari Olivier'n ylpeitten kasvojen
röyhkeä ilme muuttunut matelevaksi. Se on ainoa muutos liehittelijän
kasvoilla. Kuningas katsahti häneen tiukasti ja sanoi kuivasti:
-- Ymmärrän.
Hän jatkoi:
-- Mestari Olivier, marsalkka de Boucicaut sanoi: "Ei ole muita
lahjoja kuin kuninkaan, ei ole muuta kalalammikkoa kuin meri."
Huomaan, että olette samaa mieltä kuin herra de Boucicaut.
Kuulkaahan nyt. Meillä on hyvä muisti. Vuonna 68 teimme
teidät kamaripalvelijaksemme, vuonna 69 Pont de Saint-Cloud'n
linnakkeen hoitajaksi sadan toursilaisen livren palkalla (te
tahdoitte sen pariisilaisissa); marraskuussa vuonna 73 nimitimme
teidät Georgeolessa annetulla valtakirjalla Vincennesmetsän
vartijaksi tallimestari Gilbert Aclen tilalle; vuonna 75
Rouvray-les-Saint-Cloud'n metsän hoitajaksi Jacques Le Mairen
tilalle; vuonna 78 määräsimme teille ja vaimollenne kaksinkertaisella
viheriällä vahasinetillä varustetulla valtakirjalla kymmenen
pariisilaisen livren tulot Saint-Germain-koulun luona sijaitsevista
kauppapaikoista; vuonna 79 teimme teidät Senart-metsän hoitajaksi
Jehan Daiz raukan tilalle; sitten Loches-linnan komentajaksi; sitten
Saint-Quentinin kuvernööriksi; sitten Pont de Meulanin komentajaksi,
jonka mukaan te nimitätte itseänne kreiviksi. Niistä viidestä
sousta, jotka jokaiselle sunnuntai- ja pyhäpäivinä työskentelevälle
parturille tuomitaan sakkoa, saatte te kolme souta, ja me saamme
tyytyä jäännökseen. Me olemme lisäksi osoittaneet teille sen suosion,
että olemme muuttaneet teidän nimenne Le Mauvais'n [Ilkeä], joka
liiaksi muistutti teidän ulkomuotoanne. Vuonna 74 myönsimme me
teille aatelimme suureksi mielipahaksi monivärisen vaakunakilven,
joka saa teidän rintanne näyttämään riikinkukon rinnalta. Herra
paratkoon! ettekö ole kylläinen? Eikö saaliinne ole jo kyllin kaunis
ja ihmeellinen? Ettekö pelkää, että yksikin lohi lisää voisi kaataa
veneenne? Pöyhkeys saattaa teidät turmioon ystäväiseni. Pöyhkeyttä
seuraa aina häviö ja häpeä. Ajatelkaa sitä ja olkaa vaiti! Nämä
sanat, jotka lausuttiin ankaralla äänellä, saivat ilmeen Olivier'n
kasvoilla jälleen muuttumaan matelevasta röyhkeäksi.
-- Hyvä, mutisi hän miltei ääneensä, -- kyllä näkyy että kuningas on
sairas. Hän antaa kaikki lääkärille.
Tästä hävyttömyydestä vähintäkään suuttumatta Ludvig XI jatkoi jonkin
verran lauhtuneella äänellä:
-- Kuulkaahan, unohdin, että olen vielä tehnyt teidät lähettilääkseni
Gentiin rouva Marien luo. -- Niin, herrani, hän lisäsi kääntyen
flaamilaisiin, tuo mies on todellakin ollut lähettiläänä. -- No niin,
ystävä, jatkoi hän mestari Olivier'n puoleen kääntyen, älkäämme
suuttuko, me olemme vanhoja ystäviä. On jo sangen myöhä. Olemme
lopettaneet työmme. Ajakaa partamme.
Lukijamme ovat jo varmaankin tunteneet mestari Olivier'n tuoksi
kauheaksi Figaroksi, jonka sallimus, tuo suuri näytelmäin tekijä,
niin taitavasti on sekoittanut Ludvig XI:n pitkään ja veriseen
komediaan. Emme kuitenkaan tässä ryhdy lähemmin esittämään tätä
omituista olentoa. Tällä kuninkaan parturilla oli kolme nimeä.
Hovissa nimitettiin häntä kohteliaisuudesta Olivier le Daimiksi;
kansa nimitti häntä Olivier le Diableksi [_Diable_ = paholainen].
Hänen oikea nimensä oli Olivier le Mauvais.
Olivier le Mauvais ei liikahtanut paikaltaan nyrpeillen kuninkaalle
ja katsahtaen karsaasti Jacques Coictier'hen.
-- Niin, niin! lääkäri! mutisi hän hampaittensa välitse.
-- Niinpä niin! lääkäri, virkkoi Ludvig XI harvinaisen
hyväntahtoisena, lääkärillä on enemmän arvoa kuin sinulla. Se on
päivän selvää. Hänen vallassaan on koko meidän ruumiimme; sinun
käsissäsi on vain meidän leukamme. Ole huoleti, parturi raukkani,
se menee kyllä ohitse. Mitä sanoisit silloin ja miten kävisi
sinun ammattisi, jos minä olisin sellainen kuningas kuin kuningas
Chilpéric, jolla oli tapana tarttua kädellä partaansa? -- Kas niin,
veliseni, tee tehtäväsi, aja partani. Mene noutamaan mitä tarvitaan.
Kun Olivier huomasi, että kuningas oli päättänyt ottaa asian leikin
kannalta, ja ettei häntä nyt saisikaan suuttumaan, hän meni muristen
täyttämään käskyä.
Kuningas nousi, meni ikkunan luo, avasi sen ja huudahti vilkkaasti ja
lyöden kätensä yhteen:
-- Oh! kas vaan! Citén yllä punoittaa taivas. Siellä poltetaan
voutia. Se ei voi olla muuta. Ah! kansani! sinä autat siis vihdoinkin
minua hävittämään nuo suuret herrat!
Ja kääntyen flaamilaisten puoleen hän jatkoi:
-- Herrani, tulkaa katsomaan sitä. Eikö siellä tuli loimota?
Gentiläiset lähestyivät ikkunaa:
-- Suuri roihu, sanoi Willem Rym.
-- Oh! virkkoi Coppenole, jonka silmät äkkiä alkoivat iskeä tulta,
tämä tuo mieleeni herra d'Hymbercourt'in talon polttamisen. Siellä on
varmasti aika mellakka.
-- Niinkö luulette, mestari Coppenole? -- Ja Ludvig XI:n katse oli
miltei yhtä iloinen kuin sukankutojankin. -- Eikö totta, että sitä on
vaikea vastustaa?
-- Herra nähköön! teidän majesteettinne! teiltä survoutuu siellä
monta komppaniaa sotilaita!
-- Noh, minun suhteeni on eri asia, vastasi kuningas. Jos
tahtoisin!...
Sukankutoja vastasi rohkeasti:
-- Jos tämä meteli on sellainen, jollaiseksi sitä luulen, ei tahto
riitä, teidän majesteettinne!
-- Coppenole ystävä, sanoi Ludvig XI, kahdella
henkivartijakomppanialla ja tykinlaukauksella lakaistaan tuollainen
moukkalauma tanterelta.
Sukankutojan ei tehnyt mieli myöntää huolimatta siitä, että Willem
Rym koetti häntä merkeillä varoittaa.
-- Teidän majesteettinne, sveitsiläiset olivat myös moukkia.
Burgundin herttua oli mahtava aatelinen ja teki pilkkaa noista
lurjuksista. Grandsonin taistelussa hän huusi: "Tykkimiehet! ampukaa
nuo vaivaiset!" ja hän vannoi Saint-Georges'in kautta. Mutta laamanni
Scharnachtal hyökkäsi komeata herttuaa vastaan sotanuijineen ja
väkineen, ja tuossa yhteentörmäyksessä noiden puhvelinnahkaan
pukeutuneiden talonpoikien kanssa murskaantui tuo loistava
burgundilainen armeija pirstoiksi kuin lasiruutu kiveä vasten. Siellä
sai moni ritari surmansa moukan iskuista; ja herra de Château-Guyon,
Burgundin mahtavin aatelisherra, tavattiin suurine harmahtavine
hevosineen kuolleena pienestä suosta.
-- Ystäväni, virkkoi Ludvig XI, tehän puhutte taistelusta Nyt on
kysymyksessä vain kansanmeteli. Se on lopussa, kunhan vain suvaitsen
rypistää kulmakarvojani.
Toinen vastasi välinpitämättömästi:
-- Ehkä niinkin, teidän majesteettinne. Siinä tapauksessa ei kansan
hetki vielä ole tullut.
Willem Rym katsoi parhaaksi astua väliin:
-- Mestari Coppenole, puhutte mahtavalle kuninkaalle.
-- Tiedän sen, vastasi sukankutoja karskisti.
-- Antakaa hänen puhua, ystäväni herra Rym, sanoi kuningas. Pidän
tuollaisesta suorasukaisuudesta. Isäni Kaarle VII sanoi, että totuus
oli sairas. Minä luulin sen kuolleen ilman ripittäjää. Mestari
Coppenole näytti sen harhaluuloksi.
Ja asettaen kätensä tuttavallisesti Coppenolen olalle hän sanoi:
-- Te sanotte siis, mestari Jacques?...
-- Sanon, teidän majesteettinne, että olette ehkä oikeassa, ettei
kansan hetki vielä ole tullut teillä.
Ludvig XI katseli häntä läpitunkevin katsein.
-- Ja milloin tulee tuo hetki, mestari?
-- Te saatte kuulla sen lyövän.
-- Mistä kellosta, jos saan luvan kysyä?
Coppenole vei rauhallisella ja hienostumattomalla tavallaan kuninkaan
ikkunan ääreen.
-- Kuulkaa, teidän majesteettinne! Tässä on linnantorni, kellotorni,
tykkejä, porvareita ja sotilaita. Kun kellotorni pauhaa, kun tykit
jyrisevät, kun linnantorni kauhealla ryskeellä sortuu, kun porvarit
ja sotilaat karjuen surmaavat toisiaan, silloin on hetki lyövä.
Ludvig XI:n kasvot synkkenivät miettiviksi. Hän oli hetken vaiti,
sitten hän löi paksua linnantornin muuria hiljaa kädellään aivan kuin
taputetaan juoksijan lautasia.
-- Ehei! sanoi hän. -- Eikö niin, ettet sorru niin vähällä, hyvä
Bastiljini?
Ja kääntyen äkkiä rohkean flaamilaisen puoleen hän kysyi:
-- Oletteko milloinkaan nähnyt kapinaa, mestari Jacques?
-- Olen tehnytkin kapinan, sanoi sukankutoja.
-- Miten te menettelette noustessanne kapinaan? kysyi kuningas.
-- No! vastasi Coppenole, se ei ole suinkaan vaikeata. On monta
tapaa. Ensinnäkin täytyy olla tyytymättömyyttä kaupungeissa, ja
sehän ei ole harvinaista. Suuri merkitys on myös asukkaitten
luonteella. Gentiläiset ovat hyvin taipuvaisia kapinaan. He pitävät
aina ruhtinaan pojasta, eivät koskaan ruhtinaasta. No niin!
otaksutaan, että jonakin aamuna tullaan kauppaani ja sanotaan: Ukko
Coppenole, nyt on niin tai niin, Flanderin prinsessa tahtoo pelastaa
ministerinsä, ylivouti aikoo korottaa mallasveron kaksinkertaiseksi,
tai jotain muuta. Mitä tahansa. Minä jätän työni, lähden
sukankutomostani, menen kadulle ja huudan: Hyökkäykseen! Aina on
jossain jokin tyhjä tynnyri. Nousen sille ja puhun miten kuten, mitä
sydämelläni on; ja kun on kansanmies, teidän majesteettinne, on aina
jotakin sydämellä. Silloin kokoonnutaan joukoksi, melutaan, soitetaan
hälytyskelloa, aseistetaan kansa sotilailta riistetyillä aseilla,
kauppapaikkojen väki liittyy joukkoon ja sitten lähdetään. Ja niin
käy aina, niin kauan kuin on aatelisherroja linnoissa, porvareita
kaupungeissa ja talonpoikia maalla.
-- Ja ketä vastaan te siten kapinoitte? kysyi kuningas. Voutejanne
vastaan? lääninherrojanne vastaan?
-- Milloin sitä, milloin tätä. Toisinaan myös herttuaa vastaan.
Ludvig XI istuutui ja sanoi hymyillen:
-- Noh! täällä he ovat ehtineet vasta vouteihin!
Samassa Olivier le Daim astui huoneeseen. Häntä seurasi kaksi
hovipoikaa, jotka kantoivat kuninkaan parranajotarpeita; mutta
kuningasta hämmästytti se, että häntä seurasi myös Pariisin
kaupungin vouti ja vartioston päällikkö, jotka kumpikin näyttivät
hämmästyneiltä. Kostonhimoinen parturikin näytti hämmästyneeltä,
mutta samalla tyytyväiseltä. Hän virkkoi:
-- Teidän majesteettinne, pyydän anteeksi, että minulla on teille
onneton uutinen ilmoitettavana.
Käännähtäessään rajusti repäisi kuningas tuolin jaloilla lattian
olkimattoa:
-- Mitä tämä merkitsee?
-- Teidän majesteettinne, vastasi Olivier le Daim sellaisen henkilön
ilkeällä ilmeellä, joka iloitsee siitä, että saa ilmaista musertavan
iskun, tuo kansanmeteli ei olekaan suunnattu palatsivoutia vastaan.
-- Ketä vastaan siis?
-- Teitä vastaan, teidän majesteettinne.
Vanha kuningas hypähti pystyyn ja seisoi suorana kuin nuorukainen:
-- Selitä Olivier! selitä! Ja varo päätäsi, ystäväiseni, sillä minä
vannon Saint-Lôn ristin kautta, että jos nyt meille valehtelet, ei
miekka, joka on katkaissut Luxemburgin herran kaulan, ole vielä niin
tylsä, ettei se leikkaisi sinunkin kaulaasi!
Vala oli kauhea! Ludvig XI ei ollut vannonut Saint-Lôn ristin kautta
kuin kaksi kertaa elämässään. Olivier avasi suunsa vastatakseen:
-- Teidän majesteettinne...
-- Polvillesi! keskeytti kuningas rajusti. Tristan, pidä silmällä
tuota miestä!
Olivier laskeutui polvilleen ja sanoi penseästi:
-- Teidän majesteettinne, teidän parlamenttinne on tuominnut erään
noidan kuolemaan. Hän on paennut Notre-Dameen. Kansa aikoo ottaa
hänet sieltä väkisin. Herra kaupunginvouti ja herra vartioston
päällikkö, jotka tulevat suoraan mellakkapaikalta, voivat todistaa,
eikö jokainen sanani ole totta. Väkijoukko piirittää Notre-Damea.
-- Vai niin, sanoi kuningas valkeana kuin palttina ja vihasta
vapisten. Notre-Damea! he piirittävät Pyhää Neitsyttä, hyvää
hallitsijatartani hänen tuomiokirkossaan! -- Nouse, Olivier. Olet
oikeassa. Annan sinulle Simon Radinin viran. Olet oikeassa. -- Minua
vastaan siis hyökätään. Noita on kirkon suojeluksessa, kirkko on
minun suojeluksessani. Ja minä kun luulin, että se koski voutia! Vai
minua vastaan!
Raivon nuorentamana hän alkoi astella pitkin askelin edestakaisin.
Hän ei nauranut enää, hän oli hirvittävä, hän kulki edestakaisin;
kettu oli muuttunut hyeenaksi. Ääni takertui hänen kurkkuunsa,
hän ei saanut sanaa suustaan, hänen huulensa liikkuivat, ja hänen
luisevat sormensa kouristuivat. Äkkiä hän kohotti päänsä, hänen
syvälle painuneet silmänsä leimahtivat ja hänen äänensä kajahti kuin
torventoitotus:
-- Iske, Tristan! iske noita roistoja! Mene, Tristan ystäväni! tapa!
tapa!
Kun tämä purkaus oli ohi, hän istuutui jälleen ja sanoi kylmällä ja
keskitetyllä raivolla:
-- Tänne, Tristan! -- Meillä on täällä Bastiljissa varakreivi de
Gifin viisikymmentä peistä, siis kaikkiaan kolmesataa hevosta,
ottakaa ne. Lisäksi on herra de Châteaupers'in komppania
henkivartioväkemme jousimiehiä, ottakaa se. Te itse olette
ratsupoliisien päällikkö, teillä on poliisivoimanne, ottakaa se.
Hôtel Saint-Polissa on neljäkymmentä herra dauphinin uuden kaartin
jousimiestä, ottakaa ne. Ja näillä voimilla riennätte Notre-Damen
luo. -- Ah! herrat pariisilaiset, te aiotte uhmata Ranskan kruunua,
häväistä Notre-Damen pyhyyttä ja häiritä valtakunnan rauhaa! --
Hakkaa maahan, Tristan! hakkaa maahan! äläkä päästä ainoatakaan
muualle kuin Montfauconiin.
Tristan kumarsi.
-- Hyvä, teidän majesteettinne! Ja hän lisäsi hetken päästä:
-- Ja mitä teen noidalle?
Tämä kysymys pani kuninkaan miettimään.
-- Niin! sanoi hän, noita! -- Herra d'Estouteville, mitä kansa tahtoi
hänelle tehdä?
-- Teidän majesteettinne, vastasi Pariisin kaupunginvouti, arvelen
että kansa tahtoi riistää hänet turvapaikastaan Notre-Damesta siksi,
että sitä loukkaa tämä rankaisemattomuus, ja että se tahtoo hirttää
hänet.
Kuningas näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin, sitten kääntyi hän
Tristan l'Hermiten puoleen:
-- No niin! ystäväiseni, hakkaa maahan väkijoukko ja hirtä noita.
-- Onpa sekin, kuiskasi Rym Coppenolelle, rangaista kansaa sen
johdosta, että se tahtoo jotain, ja sitten täyttää sen tahto!
-- Hyvä, teidän majesteettinne, vastasi Tristan. Jos noita on vielä
Notre-Damessa, pitääkö hänet ottaa sieltä turvapaikkaoikeudesta
huolimatta?
-- Herra paratkoon, turvapaikka! sanoi kuningas kynsien
korvallistaan. Tuo nainen täytyy kuitenkin hirttää.
Ja aivan kuin hänen päähänsä olisi äkkiä pälkähtänyt jokin ajatus,
hän heittäytyi polvilleen nojatuolinsa eteen, otti hatun päästään,
asetti sen tuolille, ja katsellen hartaasti erästä hattunauhan lyijy
amulettia lausui ristien kätensä.
-- Oh! Pariisin Pyhä Neitsyt, armollinen suojelijattareni, anna
minulle anteeksi! En tee sitä kuin tämän ainoan kerran. Tätä
rikoksentekijää täytyy rangaista. Vakuutan sinulle, Pyhä Neitsyt,
hyvä valtijattareni, että hän on noita, joka ei ole sinun suloisen
suojeluksesi arvoinen. Tiedäthän, Pyhä Neitsyt, että moni erittäin
hurskas ruhtinas on rikkonut kirkon etuoikeuksia Jumalan kunniaksi
ja valtion parhaaksi. Pyhä Huugo, Englannin piispa, salli kuningas
Edvardin ottaa erään noidan hänen kirkostaan. Ranskan Ludvig Pyhä,
esi-isäni, tunkeutui samasta syystä Pyhän Paavalin kirkkoon; ja
samoin herra Alphonse, Jerusalemin kuninkaan poika, itse Pyhän Haudan
kirkkoon. Anna sen vuoksi anteeksi tämä kerta, Pariisin Pyhä Neitsyt.
En tee sitä enää, ja minä annan sinulle kauniin hopeapatsaan,
samanlaisen kuin viime vuonna Ecouys'n Pyhälle Neitsyelle. Amen.
Hän teki ristinmerkin, nousi, pani hatun päähänsä ja sanoi
Tristanille:
-- Joutukaa, ystävä. Ottakaa herra de Châteaupers kanssanne. Antakaa
soittaa hälytyskelloa. Musertakaa väkijoukko. Hirttäkää noita. Se on
sanottu. Odotan, että itse valvotte mestausta. Teette siitä minulle
selon. -- Tule, Olivier, en nuku tänä yönä. Aja partani.
Tristan l'Hermite kumarsi ja poistui. Kuningas tervehti kädellään
hyvästiksi Rymiä ja Coppenolea ja sanoi:
-- Herran haltuun, hyvät ystäväni flaamilaiset. Menkää hiukan
lepäämään. Yö on jo pitkälle kulunut, nyt ollaan jo lähempänä aamua
kuin iltaa.
Flaamilaiset poistuivat ja vetäytyivät huoneisiinsa Bastiljin
komentajan opastamina. Tällöin sanoi Coppenole Rymille:
-- Hm! olenpa saanut kyltikseni tuosta yskivästä kuninkaasta! Olen
nähnyt Burgurdin Kaarlen humalaisena, eikä hän ollut niin ilkeä kuin
Ludvig XI sairaana.
-- Mestari Jacques, vastasi Rym, se johtuu siitä, ettei kuninkaitten
viini ole niin karvasta kuin heidän lääkejuomansa.