VII. Châteaupers apuun!

Lukija ehkä muistaa sen uhkaavan aseman, johon jätimme Quasimodon.

Nähdessään kimppuunsa hyökättävän joka taholta tuo urhea kuuro oli

menettänyt kaiken toivonsa mustalaistytön pelastamisesta, mutta ei

suinkaan rohkeuttaan, sillä hän ei välittänyt vähääkään siitä, miten

hänen kävisi. Hän juoksi epätoivoisena sinne tänne patsaspengermällä.

Kulkurit olivat valloittamaisillaan Notre-Damen väkirynnäköllä.

Silloin kuului yhtäkkiä läheisiltä kaduilta laukkaavien hevosten

kavioiden kapsetta, ja pitkän tulisoihturivin valossa nähtiin tiheän

ratsuväkirivistön syöksähtävän myrskynä torille peitset ojossa ja

ohjakset valtoimina ja kajauttaen valtavan sotahuudon: -- Ranska!

Ranska! Maahan moukat! Châteaupers apuun! Kaupunginvouti!

Kauhistuneet kulkurit kääntyivät ympäri.

Quasimodo, joka ei kuullut mitään, näki paljastetut miekat, soihdut,

keihäänkärjet, koko tuon ratsuväkijoukon, jonka etunenässä hän

tunsi kapteeni Febuksen, hän näki kulkurien hämmingin, toisten

kauhistuksen, rohkeimpain levottomuuden, ja tämä odottamaton

apu täytti hänet sellaisella voimalla, että hän syöksi takaisin

ensimmäiset hyökkääjät, jotka jo kapusivat kaiteen yli.

Kuninkaan joukot olivat tosiaan tulleet apuun.

Kulkurit pitivät urheasti puoliaan. He taistelivat

epätoivon vimmalla. Kun heidän kylkeensä oli hyökätty

Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadulta ja selkäänsä Parvis-kadulta ja

heidät oli työnnetty heidän yhä ahdistamaansa ja Quasimodon

puolustamaa Notre-Damea vastaan, olivat he, samalla piirittävinä

ja piiritettyinä, samassa omituisessa asemassa, kuin puolitoista

vuosisataa myöhemmin kuuluisassa Torinon piirityksessä vuonna

1640 kreivi Henri d'Harcourt, _Taurinum obsessor idem et

obsessus_ [Torinon piirittäjä ja samalla piiritetty], kuten hänen

hautakirjoituksessaan sanotaan, oli Savoijin prinssin Thomas'n ja

markiisi de Leganez'n välissä, joista hän piiritti edellistä ja

joista jälkimmäinen piiritti häntä.

Syntyi kauhea käsikähmä. Koiranhammas himoitsi sudenlihaa, kuten

sanoo P. Mathieu. Kuninkaalliset ratsumiehet, joiden joukossa Febus

de Châteaupers urheasti taisteli, eivät säälineet ketään, ja miekan

sivallukset kaatoivat mitä pistoilta säästyi. Huonosti aseistetut

kulkurit kuohuivat raivoa ja purivat. Miehet, naiset ja lapset

heittäytyivät hevosten kimppuun ja tarrautuivat niiden lautasiin ja

rintoihin kiinni kynsillään ja hampaillaan kuin kissat. Toiset löivät

ratsumiehiä kasvoihin soihduilla. Toiset pistivät rautakoukkuja

heidän kaulaansa ja vetivät heidät satulasta. Ne, jotka putosivat,

raadeltiin.

Erikoista huomiota herätti muuan kulkuri, joka suurella, välkkyvällä

viikatteella pitkän aikaa niitti poikki hevosten jalkoja. Hän

oli hirvittävä. Hän lauloi nenä-äänellä ja heilutti lakkaamatta

viikatettaan oikealle ja vasemmalle. Joka iskulla viilsi hän

ympärilleen suuren kaaren katkaistuja jalkoja. Keskellä tiheintä

ratsumiesjoukkoa hän kulki siten eteenpäin rauhallisen hitaasti, pää

samaan tahtiin nousten ja laskien, ja säännöllisesti henkäisten kuin

niittomies viljapellolla. Hän oli Clopin Trouillefou. Hänet kaatoi

väkipyssynluoti.

Ikkunat torin varrella olivat uudelleen avautuneet. Kun naapuriston

asukkaat olivat kuulleet kuninkaan väen sotahuudot, olivat hekin

sekaantuneet leikkiin, ja kaikista kerroksista satoi luoteja

kulkurien ylle. Torin yllä leijaili paksuja savupilviä, joihin

laukausten tulijuovat piirtelivät viirujaan. Savun lävitse erotti

epäselvästi Notre-Damen julkisivun ja rapistuneen Hôtel-Dieun. Sen

kattoluukuista, joita oli tiheässä kuin suomuksia, katseli joku

kalpea potilas.

Vihdoin kulkurien vastarinta murtui. Uupumus, kunnollisten aseitten

puute, äkillisen hyökkäyksen synnyttämä hämminki, luotisade

ikkunoista, kuninkaan väen urhea rynnäkkö, kaikki se yhdessä lannisti

heidät. He tunkeutuivat hyökkääjien välitse ja pakenivat joka taholle

jättäen torille kasoittain kaatuneita.

Kun Quasimodo, joka koko ajan oli taistellut, näki tämän häviön ja

paon, hän lankesi polvilleen ja ojensi kätensä taivasta kohden.

Sitten hän riensi ilonhuumeessa nopeasti kuin lintu tuohon kammioon,

jota hän niin urheasti oli puolustanut. Hänellä oli vain yksi ainoa

ajatus: langeta polvilleen sen eteen, jonka hengen hän toisen kerran

oli pelastanut.

Kun hän saapui kammioon, se oli tyhjä.

Pariisin Notre-Dame 1482 · 第 82 / 88 题