Lukija ehkä muistaa sen uhkaavan aseman, johon jätimme Quasimodon.
Nähdessään kimppuunsa hyökättävän joka taholta tuo urhea kuuro oli
menettänyt kaiken toivonsa mustalaistytön pelastamisesta, mutta ei
suinkaan rohkeuttaan, sillä hän ei välittänyt vähääkään siitä, miten
hänen kävisi. Hän juoksi epätoivoisena sinne tänne patsaspengermällä.
Kulkurit olivat valloittamaisillaan Notre-Damen väkirynnäköllä.
Silloin kuului yhtäkkiä läheisiltä kaduilta laukkaavien hevosten
kavioiden kapsetta, ja pitkän tulisoihturivin valossa nähtiin tiheän
ratsuväkirivistön syöksähtävän myrskynä torille peitset ojossa ja
ohjakset valtoimina ja kajauttaen valtavan sotahuudon: -- Ranska!
Ranska! Maahan moukat! Châteaupers apuun! Kaupunginvouti!
Kauhistuneet kulkurit kääntyivät ympäri.
Quasimodo, joka ei kuullut mitään, näki paljastetut miekat, soihdut,
keihäänkärjet, koko tuon ratsuväkijoukon, jonka etunenässä hän
tunsi kapteeni Febuksen, hän näki kulkurien hämmingin, toisten
kauhistuksen, rohkeimpain levottomuuden, ja tämä odottamaton
apu täytti hänet sellaisella voimalla, että hän syöksi takaisin
ensimmäiset hyökkääjät, jotka jo kapusivat kaiteen yli.
Kuninkaan joukot olivat tosiaan tulleet apuun.
Kulkurit pitivät urheasti puoliaan. He taistelivat
epätoivon vimmalla. Kun heidän kylkeensä oli hyökätty
Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadulta ja selkäänsä Parvis-kadulta ja
heidät oli työnnetty heidän yhä ahdistamaansa ja Quasimodon
puolustamaa Notre-Damea vastaan, olivat he, samalla piirittävinä
ja piiritettyinä, samassa omituisessa asemassa, kuin puolitoista
vuosisataa myöhemmin kuuluisassa Torinon piirityksessä vuonna
1640 kreivi Henri d'Harcourt, _Taurinum obsessor idem et
obsessus_ [Torinon piirittäjä ja samalla piiritetty], kuten hänen
hautakirjoituksessaan sanotaan, oli Savoijin prinssin Thomas'n ja
markiisi de Leganez'n välissä, joista hän piiritti edellistä ja
joista jälkimmäinen piiritti häntä.
Syntyi kauhea käsikähmä. Koiranhammas himoitsi sudenlihaa, kuten
sanoo P. Mathieu. Kuninkaalliset ratsumiehet, joiden joukossa Febus
de Châteaupers urheasti taisteli, eivät säälineet ketään, ja miekan
sivallukset kaatoivat mitä pistoilta säästyi. Huonosti aseistetut
kulkurit kuohuivat raivoa ja purivat. Miehet, naiset ja lapset
heittäytyivät hevosten kimppuun ja tarrautuivat niiden lautasiin ja
rintoihin kiinni kynsillään ja hampaillaan kuin kissat. Toiset löivät
ratsumiehiä kasvoihin soihduilla. Toiset pistivät rautakoukkuja
heidän kaulaansa ja vetivät heidät satulasta. Ne, jotka putosivat,
raadeltiin.
Erikoista huomiota herätti muuan kulkuri, joka suurella, välkkyvällä
viikatteella pitkän aikaa niitti poikki hevosten jalkoja. Hän
oli hirvittävä. Hän lauloi nenä-äänellä ja heilutti lakkaamatta
viikatettaan oikealle ja vasemmalle. Joka iskulla viilsi hän
ympärilleen suuren kaaren katkaistuja jalkoja. Keskellä tiheintä
ratsumiesjoukkoa hän kulki siten eteenpäin rauhallisen hitaasti, pää
samaan tahtiin nousten ja laskien, ja säännöllisesti henkäisten kuin
niittomies viljapellolla. Hän oli Clopin Trouillefou. Hänet kaatoi
väkipyssynluoti.
Ikkunat torin varrella olivat uudelleen avautuneet. Kun naapuriston
asukkaat olivat kuulleet kuninkaan väen sotahuudot, olivat hekin
sekaantuneet leikkiin, ja kaikista kerroksista satoi luoteja
kulkurien ylle. Torin yllä leijaili paksuja savupilviä, joihin
laukausten tulijuovat piirtelivät viirujaan. Savun lävitse erotti
epäselvästi Notre-Damen julkisivun ja rapistuneen Hôtel-Dieun. Sen
kattoluukuista, joita oli tiheässä kuin suomuksia, katseli joku
kalpea potilas.
Vihdoin kulkurien vastarinta murtui. Uupumus, kunnollisten aseitten
puute, äkillisen hyökkäyksen synnyttämä hämminki, luotisade
ikkunoista, kuninkaan väen urhea rynnäkkö, kaikki se yhdessä lannisti
heidät. He tunkeutuivat hyökkääjien välitse ja pakenivat joka taholle
jättäen torille kasoittain kaatuneita.
Kun Quasimodo, joka koko ajan oli taistellut, näki tämän häviön ja
paon, hän lankesi polvilleen ja ojensi kätensä taivasta kohden.
Sitten hän riensi ilonhuumeessa nopeasti kuin lintu tuohon kammioon,
jota hän niin urheasti oli puolustanut. Hänellä oli vain yksi ainoa
ajatus: langeta polvilleen sen eteen, jonka hengen hän toisen kerran
oli pelastanut.
Kun hän saapui kammioon, se oli tyhjä.