Sinä yönä Quasimodo ei nukkunut. Hän oli juuri tehnyt viimeisen
kierroksensa kirkossa. Hän ei ollut huomannut, että dom Claude oli
hänen parhaillaan sulkiessa kirkon ovia kulkenut hänen ohitseen ja
näyttänyt hieman tyytymättömältä nähdessään hänen huolellisesti
työntävän eteen suunnattomat rautasalvat, jotka tekivät ovet lujiksi
kuin muurit. Dom Claude näytti tavallista hajamielisemmältä. Hän oli
muuten tuon yöllisen kohtauksen jälkeen Notre-Damen katolla kohdellut
Quasimodoa ankarasti. Mutta kohtelipa arkkidiakoni häntä miten
tylysti tahansa, vaikkapa joskus loikin häntä, ei mikään järkyttänyt
uskollisen kellonsoittajan kuuliaisuutta, kärsivällisyyttä ja
nöyryyttä. Hän kärsi arkkidiakonin taholta kaikkea, sättimisiä,
uhkauksia ja lyöntejä ilman moitetta tai valitusta. Korkeintaan hän
seurasi katseellaan levottomana arkkidiakonia, kun tämä nousi tornin
portaita ylös, mutta arkkidiakoni ei enää tullut mustalaistytön
näkyviin.
Tänä yönä oli siis Quasimodo, silmättyään ohimennen hylättyjä
kellojaan, Jacquelinea, Marieta ja Thibauta, noussut pohjoisen
tornin korkeimmalle pengermälle ja ryhtynyt katselemaan Pariisia,
asetettuaan lyijykatolle huolellisesti suljetun salalyhtynsä. Yö oli,
kuten sanottu, sangen pimeä. Pariisi, joka siihen aikaan oli miltei
kokonaan vailla katuvalaistusta, kuvastui silmään mustien möhkäleiden
rykelmältä, jonka siellä täällä Seinen himmeä valojuova halkaisi.
Quasimodo saattoi erottaa vain yhden ainoan ikkunan valon. Se loisti
kaukana idässä olevasta rakennuksesta, jonka epämääräinen, tumma
hahmo näkyi Porte Saint-Antoinen seudun kattojen yllä. Sielläkin
valvoi joku.
Antaessaan katseensa näin harhailla pitkin tuota sumuista, pimeää
taivaanrantaa, kellonsoittaja tunsi omituista levottomuutta. Hän
oli useita päiviä ollut vahdissa. Hän näki alati synkännäköisten
miesten liikuskelevan kirkon ympärillä ja pitävän silmällä tytön
turvapaikkaa. Hän pelkäsi, että tuota onnetonta pakolaista vastaan
oli jotakin tekeillä. Hän kuvitteli, että sekä tyttö että hän olivat
kansan vihan kohteina, ja että milloin tahansa saattoi jotain
tapahtua. Hän olikin aina vahdissa tornissaan tarkaten vuoroin
kammiota, vuoroin Pariisia valppaana ja epäluuloisena kuin vahtikoira.
Quasimodon katsellessa tutkivasti kaupunkia tuolla silmällä, jonka
luonto jonkinlaiseksi korvaukseksi oli tehnyt niin tarkkanäköiseksi,
että se miltei saattoi täyttää niidenkin aistien tehtävän, jotka
kellonsoittajalta puuttuivat, hänestä näytti yhtäkkiä siltä kuin
Vieille-Pelleterien rantakadun varjokuvassa olisi ollut jotain
omituista, että jotakin liikkui siellä, ettei kaidemuurin ääriviiva,
joka mustana kuvastui joen vaaleaa juovaa vasten, ollutkaan suora
eikä liikkumaton, kuten muiden rantakatujen, vaan keinuili virran
laineiden tai liikkeellä olevan kansanjoukon päiden lailla.
Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Hän terästi katsettaan. Liike
näytti lähenevän Citétä. Muuten ei näkynyt mitään valoa. Hetken tuo
liike jatkui rantakadulla, sitten se vähitellen katosi, aivan kuin se
olisi tunkeutunut saaren sisempiin osiin, kunnes se viimein kokonaan
lakkasi, ja rantakadun viiva oli jälleen yhtä suora ja liikkumaton
kuin ennenkin.
Quasimodon koettaessa arvailla, mitä tuo ilmiö merkitsi, sukelsi se
uudelleen näkyviin Rue du Parvis'lla, joka kohtisuorassa Notre-Damen
julkisivua vastaan kulkee Citén halki. Vihdoin hän näki pimeydestä
huolimatta lähestyvän rivistön alkupään tällä kadulla, ja hetken
kuluttua saapui torille väkijoukko, josta ei voinut erottaa pimeässä
mitään muuta kuin että se oli väkijoukko.
Tuo näky oli tavallaan kauhistava. On luultavaa, että tämä omituinen
kulkue, joka niin huolellisesti pysytteli pimeässä, oli myös yhtä
vaitelias. Jonkinlaista ääntä täytyi kuitenkin syntyä, vaikkapa vain
astunnan töminää. Mutta sitä ei kuuro kellonsoittaja kuullut, ja tuo
joukko, josta hän erotti jotakin, mutta ei kuullut mitään, vaikka se
liikkui ja hyöri niin lähellä häntä, se vaikutti hänestä kuolleitten
äänettömältä ruumiittomalta haamukulkueelta.
Silloin pelko palasi uudelleen hänen mieleensä, ajatus hyökkäyksestä
mustalaistyttöä vastaan valtasi hänet uudelleen. Hän tunsi hämärästi
vaaran lähenevän. Hän teki tänä uhkaavana hetkenä suunnitelmansa
niin varmasti ja nopeasti, ettei sellaista olisi voinut odottaa niin
vajaarakenteisilta aivoilta. Pitikö hänen herättää mustalaistyttö
ja viedä hänet pois? Mitä tehdä? Katuja vartioitiin, ja kirkko
oli virran partaalla. Ei ollut venettä! ei mitään poispääsyn
mahdollisuutta! -- Hänellä ei ollut muita mahdollisuuksia kuin kaatua
Notre-Damen kynnyksellä, tehdä vastarintaa edes siksi, kun apua
ehtisi tulla, jos sitä lainkaan tuli. Mutta Esmeraldan unta ei saanut
häiritä. Onneton tyttö ehtisi kyllä vielä herätä kuolemaan. Tehtyään
tämän päätöksen Quasimodo alkoi levollisemmin tarkastaa _vihollista_.
Väkijoukko torilla näytti hetki hetkeltä kasvavan. Se oli kai hyvin
hiljaa, koska talojen ikkunat torin varrella pysyivät suljettuina.
Äkkiä näkyi valoa torilla, seitsemän tai kahdeksan sytytettyä soihtua
hulmusi joukon päitten päällä ja syöksi tulikieliä pimeään. Quasimodo
näki torilla liikehtivän suunnattoman joukon ryysyisiä miehiä ja
naisia, aseistettuina viikatteilla, keihäillä, puutarhaveitsillä
ja pertuskoilla, joiden lukemattomat kärjet välkkyivät soihtujen
valossa. Sieltä täältä pisti esiin hankoja muodostaen sarvia noille
kauheille kasvoille. Hän muisti hämärästi tämän väkijoukon ja luuli
siinä tuntevansa kaikki ne päät, jotka muutama kuukausi sitten olivat
juhlineet häntä narripaavina. Muuan mies, jolla oli soihtu toisessa
ja ryhmysauva toisessa kädessä, nousi kivipylväälle ja näytti pitävän
puhetta. Samalla väkijoukko liikehti kuin piirittääkseen kirkon.
Quasimodo otti lyhtynsä ja riensi alas tornien väliselle pengermälle
nähdäkseen paremmin ja koettaakseen keksiä puolustuskeinoja.
Clopin Trouillefou oli todellakin kulkueen saavuttua Notre-Damen
pääportaalin eteen järjestänyt joukkonsa taisteluasentoon.
Vaikka hän ei odottanutkaan vastarintaa, hän tahtoi kuitenkin
viisaana sotapäällikkönä asettua asentoon, jossa hän saattoi
tarpeen tullen puolustautua vartijoiden hyökkäystä vastaan. Hän
oli siis asettanut joukkonsa niin, että se ylhäältä tai kaukaa
katsoen olisi muistuttanut roomalaista kolmikulmaa Ecnomuksen
taistelussa, Aleksanterin sianpäätä tai Kustaa Aadolfin kiilaa.
Tämän kolmion alusta nojasi torin perälaitaan ja sulki Parviskadun,
toinen sivu Hôtel-Dieuhön, samalla kun toinen sivu sulki
Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadun. Clopin Trouillefou oli Egyptin
herttuan, ystävämme Jehanin ja uljaimpien kulkurien kanssa asettunut
kolmion kärkeen.
Sellainen rynnäkkö, johon kulkurit nyt ryhtyivät Notre-Damea
vastaan, ei ollut mikään harvinainen ilmiö keskiajan kaupungeissa.
_Poliisia_ nykyisessä merkityksessä ei siihen aikaan ollut.
Suurissa kaupungeissa ja varsinkaan pääkaupungeissa ei ollut
järjestävää keskusjohtoa. Läänityslaitos oli muodostanut nämä suuret
yhteiskunnat sangen omituisiksi. Kaupunki oli kokoomus lukemattomia
läänitysalueita, jotka jakoivat sen sangen erimuotoisiin ja
-suuruisiin osiin. Seurauksena tästä oli lukematon joukko erillisiä
poliisiryhmiä, toisin sanoen, ei lainkaan poliisilaitosta. Niinpä
oli esimerkiksi Pariisissa niitä sataaneljääkymmentä lääniherraa
lukuunottamatta, joilla oli vero-oikeus, kaksikymmentäviisi, joilla
oli sekä vero- että tuomio-oikeus, Pariisin piispasta, jolla oli
sataviisi katua, Notre-Dame des Champs'n prioriin, jolla oli neljä.
Kaikki nämä läänitystuomarit tunnustivat vain nimellisesti kuninkaan
ylivallan. Kaikilla heillä oli poliisivalta. Kaikki he olivat herroja
omalla konnullaan. Ludvig XI, tuo väsymätön uurastaja, joka niin
pontevasti aloitti läänityslaitoksen rakennuksen hajoittamisen, jota
Richelieu jatkoi kuningasvallan ja jonka Mirabeau päätti kansanvallan
hyväksi, hän oli koettanut repiä tuota läänitysalueverkkoa, joka
peitti Pariisin, kahdella tai kolmella yleisellä poliisisäädöksellä,
jotka hän oli rajusti paiskannut sen silmien välitse. Niinpä hän
määräsi vuonna 1465 asukkaita yön tullen pitämään valoa ikkunoissa
ja sulkemaan koiransa sisälle hirttämisen uhalla; ja samana vuonna
hän määräsi sulkemaan kadut rautaketjuilla ja kielsi kantamasta
tikaria tai muuta hyökkäysasetta öisin kaduilla. Mutta kaikki nämä
yhteiskunnallisen lainsäädännön yritykset unohtuivat pian. Porvarit
antoivat vedon sammuttaa kynttilät ikkunoistaan ja koiriensa juosta
pitkin katuja; rautaketjut kiinnitettiin paikoilleen vain piirityksen
aikana; tikarinkantokielto ei aiheuttanut muuta muutosta, kuin että
Ryövärimurjunkatu sai nimen Rosvoluolankatu, mikä osoitti selvää
edistystä. Läänityslaitoksen tuomio-oikeuksien vanha rakennus
säilyi vahingoittumattomana; suunnaton joukko tuomiokuntia ja
läänityspiirejä, jotka ristiin rastiin kietoutuivat, punoutuivat,
sotkeutuivat ja leikkautuivat toisiinsa; hyödytön vahtien, alivahtien
ja vastavahtien verkko, jonka silmien lovissa anastelu, rosvoilu
ja mellastus temmelsi ase kädessä. Tällaisen sekasorron vallitessa
ei siis tuollainen hyökkäys jotakin palatsia tai taloa vastaan
kaupungin väkirikkaimmissa kortteleissa ollut lainkaan harvinaista.
Useimmiten naapurit eivät lainkaan sekaantuneet leikkiin, jollei
ryöstö uhannut heidänkin talojaan. He tukkivat korvansa laukauksilta,
sulkivat ikkunaluukkunsa, pönkittivät porttinsa ja antoivat
asianomaisten suoriutua tappelusta joko vahtien avulla tai ilman, ja
seuraavana päivänä sanottiin Pariisissa: -- Viime yönä hyökättiin
Étienne Barbetten taloon. -- Marsalkka de Clermont raastettiin
talostaan, jne. -- Niinpä oli sekä kuninkaallisissa palatseissa,
Louvressa, Palais de Justicessä, Bastiljissa ja Tournelles'issa
että yksityisten läänitysherrain palatseissa, Petit-Bourbonissa,
Hôtel de Sens'issa, Hôtel d'Angoulêmessa ym. ampuma-aukot muureilla
ja porttien päällä. Kirkkoja suojeli niiden pyhyys. Jotkut
niistäkin olivat linnoitettuja. Notre-Dame ei kuulunut niihin.
Saint-Germain-des-Prés'n apotilla oli muureissa ampuma-aukkoja
aivan kuin jollakin paronilla, ja hänen luostarissaan oli käytetty
enemmän kuparia tykkeihin kuin keiloihin. Vielä vuonna 1610 oli hänen
linnoituksensa nähtävissä. Nyt on tuskin hänen kirkkonsakaan enää
jäljellä.
Mutta palatkaamme Notre-Dameen.
Kun ensijärjestelyt oli suoritettu, ja meidän on kulkurien kunniaksi
mainittava, että Clopinin määräykset täytettiin ääneti ja erinomaisen
täsmällisesti, nousi joukon arvoisa johtaja tuomiokirkon torin
aitausmuurille ja puhui käheällä ja voimakkaalla äänellä heiluttaen
soihtua, jonka liekki tuulessa hulmuten ja usein oman savunsa
pimittämänä vuoroin valaisi kirkkoa, vuoroin antoi sen peittyä
pimeään:
-- Sinulle, Louis de Beaumont, Pariisin piispa ja parlamentinneuvos,
teen minä, Clopin Trouillefou, Tunisin kuningas, suurvelho, Argot'n
ruhtinas ja narrien piispa, tiettäväksi: -- Sisaremme, joka väärin on
tuomittu kuolemaan noituudesta, on paennut sinun kirkkoosi; sinä olet
velvollinen suomaan hänelle suojan ja turvapaikan; parlamentti tahtoo
kuitenkin ottaa hänet pois, ja sinä suostut siihen; ja huomenna hänet
hirtettäisiin Grève-torilla, jollei Jumalaa ja kulkureita olisi.
Sen tähden tulemme luoksesi, piispa. Jos kirkkosi on pyhitetty,
on sisaremmekin pyhitetty; jollei sisaremme ole pyhitetty, ei
kirkkosikaan ole pyhitetty. Siksi vaadimme sinua luovuttamaan tytön,
jos tahdot säästää kirkkosi, tai muuten me otamme hänet sieltä ja
ryöstämme kirkon. Ja niin tapahtuukin. Minkä vakuudeksi pystytän
tähän lippuni, ja Jumala olkoon kanssasi, Pariisin piispa!
Onnettomuudeksi ei Quasimodo kuullut näitä sanoja, jotka lausuttiin
jonkinlaisella synkällä ja villillä majesteetillisuudella. Muuan
kulkuri ojensi lipun Clopinille, joka juhlallisesti pystytti sen
kahden katukiven väliin. Se oli hanko, jonka piikeissä oli verta
tippuva raadonkappale.
Sen tehtyään Tunisin kuningas kääntyi ja tarkasti armeijaansa, tuota
villiä laumaa, jossa silmät ja keihäät kilpaa kiiluivat. Hetkisen
kuluttua hän huusi:
-- Eteenpäin, pojat! Työhön puskurit!
Kolmekymmentä rotevaa, jäntevää, sepännäköistä miestä astui esiin
moukarit, sorkkaraudat ja rautakanget olkapäillä. He lähestyivät
kirkon pääportaalla, astuivat ylös portaita, ja pian nähtiin heidän
portaalin syvennyksessä käyvän oveen käsiksi rautakangeilla. Joukko
kulkureita seurasi heitä auttaakseen tai katsellakseen. Portaalin
yksitoista askelmaa olivat väkeä tulvillaan.
Ovi kesti kuitenkin mainiosti.
-- Perkele! se on kova ja itsepintainen! sanoi muuan.
-- Se on vanha ja kivettynyt, sanoi toinen.
-- Rohkeutta, toverit! innosti Clopin. -- Lyönpä pääni vetoa
tohvelia vastaan, että olette saaneet oven auki, vapauttaneet tytön
ja tyhjentäneet pääalttarin, ennen kuin ainoakaan kirkonvartija on
herännyt. Kas niin! luulenpa, että lukko on särkymässä.
Samassa keskeytti Clopinin puheen kauhea ryske, joka kuului hänen
takaansa. Suunnaton hirsi oli pudonnut alas ilmasta, murskannut
kymmenen tai kaksitoista kulkuria kirkon portailla ja vieri torille
kanuunanlaukauksen paukkeella ruhjoen vielä mennessään siellä täällä
sääriä tuolta ryysyläisjoukolta, joka tungeskeli torilla ja peräytyi
päästäen kauhun huudon. Hetkessä oli portaitten edusta tyhjentynyt.
Puskuritkin jättivät oven, vaikka olivat portaalin suojassa, ja itse
Clopinkin vetäytyi kunnioittavan välimatkan päähän kirkosta.
-- Töin tuskin pääsin ehjänä sen alta! huusi Jehan. -- Tunsin ilman
leyhäyksen, perhana vie! Mutta Pierre l'Assommeur on mäsänä!
Mahdotonta on kuvata sitä kauhun sekaista hämmästystä, millä tämä
hirsi pudotessaan löi kulkurit. He tuijottivat hetken ilmaan
paljon säikähtäneempinä tämän pölkyn putoamisesta, kuin jos
kaksikymmentätuhatta kuninkaallista jousimiestä olisi äkkiä hyökännyt
heidän niskaansa.
-- Saatana! murahti Egyptin herttua, -- tämä haiskahtaa noituudelta!
-- Kuu on paiskannut tuon pölkyn päällemme, sanoi Andry le Rouge.
-- Luulisinpa, että kuu on Pyhän Neitsyen ystävä! virkkoi François
Chanteprune.
-- Tuhat paavia! karjaisi Clopin, -- te olette pöllöjä joka sorkka!
-- Mutta hänkään ei osannut selittää pölkyn putoamista.
Kun soihtujen loimu valaisi ainoastaan seinän julkisivun alaosaa, ei
voitu nähdä mitään sen ylemmästä osasta. Raskas hirsi makasi torilla,
ja iskun saaneitten kuultiin ähkivän ja valittavan.
Kun ensi hämmästys oli hälvennyt, Tunisin kuningas keksi vihdoin
selityksen, joka tuntui hänen seuralaisistaan todennäköiseltä.
-- Perhana! puolustautuvatko kaniikit? Hyökätkää! hyökätkää!
-- Hyökkäykseen! toisti joukko raivoisasti hurraten, ja nuolia ja
kuulia satoi julkisivuun.
Laukauksista heräsivät lähitalojen rauhalliset asukkaat. Useita
ikkunoita avattiin, ja niissä näkyi yömyssyjä ja kynttilänjalkoja
piteleviä käsiä.
-- Ampukaa ikkunoihin! huusi Clopin.
Ikkunat sulkeutuivat heti. Ja porvariraukat, jotka tuskin olivat
ehtineet katsahtaakaan tuota meluisaa ja sekavaa hälinää, johon
punertava soihdunvalo loi kamalan valaistuksen, riensivät sydän
kurkussa takaisin vaimojensa luo epätietoisina siitä, pidettiinkö
nyt hornanpeliä Notre-Damen edustalla, vai olivatko burgundilaiset
hyökkäämässä, kuten vuonna 64. Ja miehet ajattelivat ryöstöä ja
vaimot raiskausta, ja kaikki vapisivat.
-- Hyökkäykseen! toistivat kulkurit. Mutta he eivät uskaltaneet
lähestyä. He katselivat vuoroin kirkkoa, vuoroin pölkkyä. Pölkky ei
liikahtanut paikaltaan ja kirkko seisoi rauhallisena ja autiona,
mutta jokin seikka kauhisti kulkureita.
-- Työhön, puskurit! huusi Trouillefou. Särkekää ovet!
Kukaan ei liikahtanut.
-- Helvetti! sanoi Clopin, pelkäävätkö miehet hirttä!
Muuan vanha kulkuri vastasi hänelle:
-- Kapteeni, hirsi ei meitä pidätä, vaan ovi, joka on täynnä
raudoituksia. Sorkkaraudat eivät pysty siihen.
-- Millä te sitten saisitte sen rikki? kysyi Clopin.
-- Tarvittaisiin muurinsärkijää.
Silloin juoksi Tunisin kuningas urheasti tuon kauhean hirren luo ja
pani jalkansa sen päälle.
-- Tässä se on! huusi hän, -- kaniikit ovat sen teille lähettäneet.
-- Ja tehden pilkallisen kumarruksen kirkkoa kohden hän lisäsi: --
Kiitos, kaniikit!
Tämä temppu teki hyvän vaikutuksen, pölkyn lumous haihtui. Kulkurien
rohkeus palasi. Pian syöksyi tuo raskas tukki, jonka kaksisataa
voimakasta käsivartta nosti kevyesti kuin höyhenen maasta,
raivoisasti pääportaalin ovea vasten, jota jo ennen oli yritetty
järkyttää. Siten nähtynä kulkurien soihtujen hämärässä hohteessa,
muistutti tuo pitkä tukki, jota miesjoukko juoksujalkaa syöksi
kirkkoa vasten, tuhatjalkaiselta kummitukselta, joka sarvet ojossa
ryntäsi kivi jättiläistä vastaan.
Hirren iskusta metallipintainen ovi kumahti kuin suunnaton rumpu.
Se ei särkynyt, mutta koko tuomiokirkko tärähti, ja kumea jyminä
kuului sen syvästä hautaholvista. Samassa alkoi suuria kiviä putoilla
ylhäältä julkisivusta hyökkääjien niskaan.
-- Piru vieköön! huusi Jehan, -- ravistavatko tornit kaiteensa
päällemme?
Mutta nyt oltiin päästy hyvään vauhtiin, ja Tunisin kuningas näytti
hyvää esimerkkiä; piispa siellä varmasti puolustautui; ja siksi
syöstiin hirttä yhä raivokkaammin ovea vasten, huolimatta siitä, että
kivet siellä täällä murskasivat pääkalloja.
Ihmeellistä oli, että nämä kivet putoilivat yksitellen, vaikkakin
tiheään. Kulkurit tunsivat aina kaksi iskua yhtaikaa, toisen
jalkoihin ja toisen päähän. Harvat olivat osumatta, ja suuri joukko
kuolleita ja haavoittuneita peitti maan hyökkääjien jaloissa. Mutta
heidän raivonsa kasvoi vain siitä ja uusia astui alati kaatuneitten
tilalle. Pitkä hirsi syöksyi ovea vasten säännöllisesti kuin kellon
läppä, kiviä satoi lakkaamatta, ja ovi rytisi.
Lukija on varmaan arvannut, että tämän vastarinnan, joka niin ärsytti
kulkureita, aiheutti Quasimodo.
Sattuma oli pahaksi onneksi suosinut kuuroa kellonsoittajaa.
Saavuttuaan tornien väliselle pengermälle oli hän aluksi ollut aivan
pyörällä päästään. Hän oli jonkin minuutin vain juossut edestakaisin
pengermällä kuin hullu ja nähnyt kulkurien tiheän joukon valmiina
hyökkäämään kirkkoa vastaan ja rukoillut paholaista tai Jumalaa
pelastamaan mustalaistytön. Kerran välähti hänen mieleensä juosta
eteläiseen torniin ja soittaa hätäkelloa; mutta kirkonovet olisivat
kai jo säpäleinä, ennen kuin Marien ääni ehtisi kaiuttaa ainoatakaan
soinnahdusta. Juuri silloin kävivät kulkurit rautakangeillaan oveen
käsiksi. Mitä tehdä?
Äkkiä hän muisti, että työmiehet olivat koko päivän olleet eteläisen
tornin seinien palkiston ja katon korjaustöissä. Se oli valonsäde.
Seinät olivat kivestä, katto lyijystä ja palkisto puusta. Tuo
suunnaton palkisto, joka oli niin tiheä, että sitä nimitettiin
metsäksi.
Quasimodo juoksi tähän torniin. Alemmat suojat olivat todellakin
täynnä rakennusaineita. Siellä oli kiviröykkiöitä, lyijylaattoja
käärössä, suuri joukko rimoja ja jo sahattuja hirsiä sekä
rakennussorakasoja. Täydellinen asevarasto.
Hetkeäkään ei ollut hukattavissa. Sorkkaraudat ja moukarit
tekivät jo työtään alhaalla. Voimalla, jonka tietoisuus vaaran
läheisyydestä teki kymmenkertaiseksi, hän nosti hirsistä suurimman
ja painavimman, työnsi sen ulos eräästä aukosta ja antoi sen
liukua pengermän kaiteitten yli ja syöksyä syvyyteen. Pudotessaan
näin sadankuudenkymmenen jalan korkeudesta tuo raskas tukki raapi
mennessään tornin seinää, särki kuvanveistoksia ja pyörähti usean
kerran ympäri kuin myllynsiipi, joka itsekseen liikkui avaruudessa.
Vihdoin se jysähti maahan, kuului kauheita huutoja, ja tuo musta
tukki näytti torille pudotessaan loikkaavalta käärmeeltä.
Quasimodo näki kulkurien hirren pudottua hajaantuvan kuin lapsen
puhaltaman tuhkan. Hän käytti hyväkseen heidän hämmästystään,
ja sillä aikaa kun he taikauskoisen kauhun vallassa katselivat
tuota taivaasta pudonnutta tukkia ja sen jälkeen ampuivat kuuron
nuolia ja luoteja päin portaalin kivipyhimysten silmiä, Quasimodo
keräsi kaikessa hiljaisuudessa soraa, kiviä, vieläpä muurarien
työkalupussejakin samalle kaiteelle, josta hirsi oli syöksynyt alas.
Kun kulkurit uudelleen hyökkäsivät kirkon ovea vastaan, alkoi heidän
ylleen sataa kiviä, ja heistä tuntui siltä, kuin kirkko ravistelisi
palasia itsestään heidän ylleen.
Joka tällöin olisi voinut nähdä Quasimodon, olisi kauhistunut.
Paitsi niitä heittoaseita, joita hän oli kasannut kaiteelle, hän oli
kerännyt suuren kiviröykkiön myös pengermälle. Kun varasto kaiteella
oli loppunut, hän kävi käsiksi vararöykkiöön, hän kumartui ja nousi,
kumartui ja nousi edelleen uskomattoman nopeasti. Hänen suuri
tontunpäänsä nojautui kaiteen yli, suuri kivi putosi, sitten toinen,
kolmas. Tuolloin tällöin hän seurasi katseellaan jotakin suurta
kiveä, ja kun se osui hyvin, hän sanoi: Heh!
Kulkurit eivät kuitenkaan menettäneet rohkeuttaan. Tuo suuri ovi,
jota he lakkaamatta puskivat, oli jo toistakymmentä kertaa rysähtänyt
heidän tammisen muurinsärkijänsä raskaista iskuista sadan miehen
voimalla. Ovensivut halkeilivat, kohokoristeet pirstoutuivat,
saranat hypähtivät joka iskusta, laudat irtautuivat liitoksistaan,
ja raudoitusten väliset puuosat pirstoutuivat jauhoksi. Quasimodon
onneksi oli ovissa enemmän rautaa kuin puuta.
Hän huomasi kuitenkin, että suuri ovi oli särkymäisillään. Vaikka hän
ei kuullutkaan mitään, kumahti kuitenkin muurinsärkijän joka isku
kirkon hautaholveissa ja hänen aivoissaan. Hän näki pengermältään
kulkurien raivoisina ja voitonvarmoina puivan nyrkkiä kirkon pimeälle
julkisivulle, ja hän toivoi että hänellä ja mustalaistytöllä olisi
siivet, kuten pöllöillä, jotka lehahtivat lentoon hänen päänsä
yläpuolella.
Hänen kivisateensa ei enää kyennyt karkottamaan hyökkääjiä.
Tämän tuskallisen huomion tehtyään hän näki sen kaiteen alapuolella,
josta hän murskasi kulkureita, kaksi pitkää kivistä vesitorvea, jotka
päättyivät aivan pääportaalin kohdalle. Näitten torvien yläpää oli
pengermän pinnassa. Hänessä heräsi muuan ajatus, josta tajusi olevan
hyötyä. Hän juoksi silmänräpäyksessä pieneen tornihuoneeseensa, toi
sieltä sylillisen kuivia risuja, heitti ne torvien suulle, keräsi
risujen päälle kasan rimoja ja lyijykääröjä, joita hän ei vielä ollut
käyttänyt, ja sytytti risuihin tulen lyhdystään.
Kun kiviä ei enää satanut, kulkurit eivät enää katselleet ylös.
Huohottaen kuin metsäsian pesään hyökkäävät koirat, he tunkeilivat
pääoven ääressä, joka yhä kesti, vaikka paikoin olikin jo ruhjottu.
He odottivat innoissaan ratkaisevaa iskua, joka saisi sen murtumaan.
Jokainen halusi päästä ensimmäisten joukossa sisälle, kun se avaisi
pääsyn tähän tuomiokirkkoon, tuohon suunnattomaan aarreaittaan, johon
oli kerätty kolmen vuosisadan rikkaudet. Villisti ja riemukkaan
himokkaasti ulvoen he johtivat toistensa mieleen noita kauniita
hopearistejä, kauniita kultakoristekaapuja, kauniita hautakoristeita
kullatusta hopeasta, kuorin suurta komeutta, pyhimyslippaita,
kynttilänjalkoja, rippileipärasioita, tabernaakkeleita ja
pyhäinjäännöskätköjä, jotka loistavina juhlapäivinä, jouluna
kynttiläin hohteessa, pääsiäisenä auringonvalossa, peittivät alttarit
kokonaan kullalla ja timanteilla. Varmaa on, että nuo raajarikot,
pyhiinvaeltajat, arkkikätyrit ja vapaat peitset ajattelivat paljoa
vähemmän mustalaistytön vapauttamista kuin kirkon ryöstämistä.
Uskommepa kernaasti, että Esmeraldan vapauttaminen oli suurelle
osalle heistä vain tekosyy, mikäli varkaat yleensä tekosyitä
tarvitsevat.
Kun he parhaillaan järjestäytyivät muurinsärkijän ympärille
viimeiseen ponnistukseen, kun kaikki henkeä pidättäen jännittivät
lihaksiaan pannakseen tähän ponnistukseen kaiken voimansa, silloin
kuului yhtäkkiä joukon keskeltä vielä kauheampia parkaisuja kuin
tukin pudotessa. Ne, jotka eivät huutaneet, jotka vielä olivat
hengissä, katsoivat ylös. -- Kahdesta kohdasta virtasi ylhäältä
rakennuksesta sulaa lyijyä tiheimpään väkijoukkoon. Tämä kiehuva
metalli litisti alleen tuon ihmismeren, johon se lävisti kaksi mustaa
ja suitsevaa aukkoa aivan kuin kuuma vesi lumeen. Niissä vääntelehti
kuoleman kielissä puoliksi palaneita ihmisiä, jotka karjuivat
tuskasta. Noista kahdesta päävirrasta räiskyi tuo kauhea sade
pisaroina väkijoukkoon ja tunkeutui tulikairoina pääkalloihin. Tuo
raskas tuli sirotti noiden onnettomien päälle tuhansittain hauleja.
Tuskanhuudot olivat sydäntäsärkeviä. Kulkurit pakenivat suin päin,
niin rohkeat kuin pelkuritkin, heittäen hirren kaatuneitten päälle,
ja paikka tyhjeni jälleen.
Kaikki katselivat ylös kirkkoa kohden. Se, mitä he siellä näkivät,
oli aivan erikoista. Ylemmällä pengermällä ruusustoikkunan
yläpuolella loimusi suuri tuli, josta tornien välissä tuprusi
ilmaan sankkoja savu- ja kipinäpilviä, suuri liekehtivä tulipatsas,
josta tuuli silloin tällöin riuhtaisi kielekkeitä irti. Tämän
tulipatsaan alla, punertavan apilanlehtikaiteen alla vuodatti kaksi
lohikäärmeen pään muotoista vesitorvea lakkaamatta tuota hehkuvaa
sadetta, jonka hopeanvalkea virta kuvastui kirkon pimeää alaosaa
vasten. Lähetessään maata nuo lyijyvirrat levisivät suihkuksi, joka
muistutti ruiskukannun lukemattomista rei'istä ryöppyävää vettä.
Tulipatsaan yläpuolella kohosivat valtavat tornit, joista kaksi
sivua näkyi selvästi ja tarkkapiirteisesti, toinen aivan mustana,
toinen tulenkarvaisena, ja jotka näyttivät vielä suuremmilta sen
suunnattoman varjon vuoksi, jonka ne loivat taivaalle. Niiden
lukemattomat paholaisen- ja pedonkuvat muodostivat kammottavan näyn.
Tulen loimuavassa hohteessa näytti siltä, kuin ne liikahtelisivat.
Näkyi käärmeenpäitä, jotka näyttivät nauravan, lohikäärmeenpäitä,
joiden haukahtelun luuli kuulevansa, salamantereita, jotka
puhalsivat tuleen, ja hirviöitä, jotka aivastivat savusta. Ja näiden
kummituksien joukossa, jotka tämä tulenloimu ja melu siten oli
herättänyt kiviunestaan, oli muuan, joka todella liikkui ja jonka
silloin tällöin nähtiin kulkevan tuon liekehtivän roihun ohitse aivan
kuin yölepakon kynttilän ohitse.
Tämä harvinainen majakkatuli herätti varmaankin kaukana Bicêtren
kummuilla puunhakkaajan, joka kauhistuen näki Notre-Damen tornien
jättiläismäisen varjon häälyvän nummellaan.
Kulkurien keskuudessa vallitsi kauhun synnyttämä hiljaisuus,
jolloin kuului vain luostariin suljettujen kaniikkien hätähuutoja,
jotka ilmaisivat heidän olevan suuremman levottomuuden vallassa
kuin palavaan talliin suljettujen hevosten, räminää ikkunoista,
joita avattiin ja vielä nopeammin suljettiin, hälinää taloista ja
Hôtel-Dieustä, tulen räiskettä, kuolevien viimeisiä korahduksia ja
lyijysateen lakkaamaton lotina kiveystä vasten.
Kulkuripäälliköt olivat vetäytyneet Gondelaurier'n talon eteen ja
pitivät siellä neuvottelua. Egyptin herttua istui pylväskivellä
ja katseli taikauskoisella pelolla tuota aavemaista roviota, joka
loimusi kahdensadan jalan korkeudessa ilmassa. Clopin Trouillefou
puri raivosta suuria nyrkkejään.
-- Mahdotonta päästä sisälle! mutisi hän hampaittensa välitse.
-- Vanha noiduttu kirkko! murahti vanha mustalainen Mathias Hungadi
Spicali.
-- Paavin parran kautta! virkkoi muuan harmaantunut veijari, joka oli
ollut sotamiehenä, -- nuo kirkon vesitorvet sylkevät sulaa lyijyä
paremmin kuin Lectouren ampumareiät.
-- Näettekö tuota paholaista, joka liikkuu edestakaisin tulen
ääressä? huudahti Egyptin herttua.
-- Perhana! sanoi Clopin, sehän on tuo kirottu kellonsoittaja, se on
Quasimodo.
Mustalainen ravisti päätään.
-- Sanon teille, että se on Sabnacin henki, suuri markiisi,
linnoitusten haltija. Hänellä on aseistetun sotilaan vartalo ja
leijonan pää. Toisinaan hän ratsastaa hirvittävällä hevosella. Hän
muuttaa ihmisiä kiviksi, joista hän rakentaa torneja. Hänellä on
viisikymmentä legioonaa käskettävänään. Se on varmasti hän. Tunnen
hänet. Toisinaan hän on pukeutunut kauniiseen kultakirjailtuun,
turkkilaismalliseen pukuun.
-- Missä on Bellevigne de l'Etoile? kysyi Clopin.
-- Hän on kuollut, sanoi muuan nainen.
Andry le Rouge nauroi typerää naurua:
-- Notre-Dame toimittaa Hôtel-Dieulle puuhaa, sanoi hän.
-- Eikö sitten millään keinolla saada tuota ovea murretuksi? huudahti
Tunisin kuningas jalkaa polkien.
Egyptin herttua osoitti murheellisena kiehuvia lyijyvirtoja, jotka
yhä valuivat fosfori juovina pitkin kirkon julkisivua.
-- On nähty kirkkojen tuolla tavalla puolustautuvan, huomautti
hän huoaten. Pyhän Sofian kirkko Konstantinopolissa paiskasi
neljäkymmentä vuotta sitten kolme kertaa perättäin Muhametin
puolikuun alas tärisyttämällä kupolejaan. Vilhelm Pariisilainen, joka
rakennutti tämän kirkon, oli velho.
-- Lähdemmekö sitten täältä noloina kuin koira häntä koipien
välissä? sanoi Clopin. Jätämmekö sisaremme tuonne ja annamme noiden
kaapususien hirttää hänet huomenna!
-- Ja sakaristo, jossa on kuormittain kultaa! lisäsi muuan kulkuri,
jonka nimi, ikävä kyllä, ei ole tiedossamme.
-- Perhana! huusi Trouillefou.
-- Koetetaan vielä kerran, sanoi kulkuri.
Mathias Hungadi ravisti päätään.
-- Emme pääse ovesta sisälle. Meidän täytyy etsiä jokin heikko kohta
tuon vanhan peikon varustuksessa. Jokin kolo, jokin salakäytävä,
jonkinlainen sauma.
-- Missä on sellainen? sanoi Clopin. Paikalla käännyn sinne. -- Mutta
missä on tuo pieni ylioppilas Jehan, joka oli pukeutunut kokonaan
rautaan.
-- Hän on varmaankin kuollut, vastasi joku. Hänen nauruaan ei enää
kuulu.
Tunisin kuningas rypisti kulmakarvojaan.
-- Vahinko. Tuon haarniskan alla sykki urhea sydän. -- Entä mestari
Pierre Gringoire?
-- Kapteeni Clopin, sanoi Andry le Rouge, hän hiipi tiehensä jo
silloin, kun olimme vasta Pont-aux-Changeurs'illa.
Clopin polki jalkaa.
-- Jumalauta! hän se meidät tänne yllytti, ja nyt hän jättää meidät
kesken kaiken! -- Senkin suulas pelkuri ja akka!
-- Kapteeni Clopin, huusi Andry le Rouge, joka katseli Rue du
Parvis'lle, tuoltahan se pieni ylioppilas tulee.
-- Kiitetty olkoon Pluto! sanoi Clopin. Mutta mitä pirua hän raahaa
perässään?
Jehan sieltä todellakin tuli, juosten niin nopeasti kuin hänen
raskas asunsa ja pitkät portaat, joita hän veti perässään, sallivat,
hengästyneempänä kuin muurahainen, joka kiskoo pariakymmentä kertaa
itseään isompaa heinänkortta.
-- Voitto! _Te Deum!_ huusi ylioppilas. Tässä on Port Saint-Landryn
rantajätkien portaat.
Clopin meni hänen luokseen.
-- Poika! mitä aiot tehdä noilla portailla, hitto vieköön?
-- Minulla on ne, vastasi Jehan huohottaen. Minä tiesin, missä ne
olivat. -- Satamamestarin vajassa. -- Siellä on eräs tyttö, joka
pitää minua kauniina kuin Kupido. -- Hänen avullaan sain portaat,
piru vieköön. -- Tyttö raukka tuli paitasillaan avaamaan minulle.
-- No niin, sanoi Clopin, mutta mitä aiot tehdä portailla?
Jehan katsahti häneen kujeellisen ja tärkeän näköisenä ja näpsäytti
sormiaan kastanjettien tapaan. Hän oli ylpeä tällä hetkellä. Hänellä
oli päässään tuollainen viidennentoista vuosisadan raskas kypäri,
joka omituisilla koristuksillaan pelotti vihollista. Siinä törrötti
kymmenen sellaista rautapiikkiä, että Jehan olisi voinut esittää
vaatimuksia Nestorin homerolaisen Dekembolos laivan peloittavaan
nimeen.
-- Mitäkö aion tällä tehdä, korkea Tunisin kuningas? Näetkö tuolla
portaalien päällä noita patsaita, jotka ovat niin hupsun näköisiä?
-- Näen. Mitä sitten?
-- Ne ovat Ranskan kuninkaitten kuvapatsaita.
-- Mitä se minua liikuttaa? sanoi Clopin.
-- Odotahan! Tuon patsasrivin päässä on ovi, joka suljetaan vain
säpillä. Nousen näillä portailla ylös ja olen kirkossa. -- Poika,
anna minun nousta ensimmäisenä.
-- En, hyvä toveri, minullahan portaat on. Tule toisena.
-- Beelsebub sinut nujertakoon! sanoi Clopin suuttuneena. Minä en
tahdo kulkea kenenkään jäljessä.
-- No hae itsellesi portaat, Clopin!
Ja hän alkoi juosta torin poikki vetäen portaita perässään ja huutaen:
-- Seuratkaa minua, pojat!
Pian portaat olivat pystyssä alemman patsasrivin kaidetta vasten
toisen sivuportaalin kohdalla. Kulkurit tunkeilivat portaitten
ympärillä rynnätäkseen niitä myöten ylös. Mutta Jehan piti puoliaan
ja astui ensimmäisenä portaille. Nouseminen kävi hitaasti. Ranskan
kuninkaitten patsasrivi on noin kuudenkymmenen jalan korkeudella
lattiasta ja yksitoista askelmaa lisäsi vielä tätä korkeutta.
Jehan, jota raskas varustus haittasi, nousi vain verkalleen pitäen
toisella kädellä kiinni porraspuista ja kantaen toisessa jousipyssyä.
Päästyään puolitiehen, hän loi surumielisen silmäyksen siihen
ruumiskasaan, joka peitti portaat.
-- Voi! sanoi hän, tuo ruumisröykkiöhän on Iliadin viidennen laulun
veroinen! -- Sitten hän jatkoi kiipeämistään. Kulkurit seurasivat
häntä. Heitä oli mies joka askelmalla. Kun näki tuon rautaselkäjuovan
kohoavan pimeässä kesäyössä, olisi luullut näkevänsä terässuomuisen
käärmeen matelevan kirkon seinää myöten. Jehan, joka viheltäen nousi
etunenässä ja muodosti pään, teki mielikuvan täydelliseksi.
Vihdoin ylioppilas pääsi kaiteelle saakka ja kiipesi sen yli varsin
keveästi koko kulkuri joukon riemuitessa. Päästyään siten linnan
herraksi hän päästi ilohuudon, mutta vaikeni äkkiä kivettyneenä.
Erään kuningaspatsaan takaa hän oli keksinyt Quasimodon kiiluvan
silmän.
Ennen kuin kukaan muu ryntääjistä oli ehtinyt astua pengermälle,
oli tuo kauhea kyttyräselkäinen yhdellä harppauksella syöksynyt
portaitten luo, tarttunut sanaakaan sanomatta suurilla käsillään
niiden päihin, työntänyt ne jättiläisvoimin seinästä ulommas,
huojuttanut hetken noita ylhäältä alas saakka kulkureita täynnä
olevia pitkiä, heiluvia portaita edestakaisin ja sitten äkkiä
yliluonnollisella ponnistuksella töytäissyt ne ihmisineen
päivineen torille päin. Tänä hetkenä vapisivat rohkeimmatkin.
Silmänräpäyksen nuo sysätyt portaat seisoivat pystyasennossa aivan
kuin kahden vaiheilla, alkoivat sitten huojahdella ja syöksyivät
vihdoin kauheassa kuudenkymmenen jalan kaaressa taaksepäin torille
ihmistaakkoineen nopeammin kuin nostosilta, jonka ketjut katkeavat.
Kuului kauhea kirousten huuto, sitten kaikki oli hiljaista, ja vain
joku vaivainen raajarikko ryömi esille ruumiskasoista.
Riemuhuutoa seurasi nyt tuskan ja vihan sorina. Quasimodo seisoi
hievahtamatta nojaten käsivarsillaan kaiteeseen ja katsellen torille.
Hän näytti vanhalta pitkätukkaiselta kuninkaalta ikkuna-aukossaan.
Jehan Frollo oli joutunut sangen arveluttavaan asemaan. Hän oli
parvekkeella kahden kesken tuon pelottavan kellonsoittajan kanssa,
erotettuna tovereistaan, jotka olivat kuudenkymmenen jalan korkuisen
pystysuoran muurin juurella. Quasimodon huojuttaessa portaita
ylioppilas oli rientänyt ovelle, jonka hän luuli olevan auki. Mutta
se olikin kiinni. Kuuro oli pengermälle juostessaan sulkenut sen
jälkeensä. Jehan oli silloin piiloutunut erään kivikuninkaan taakse
ja tuijotti kyttyräselkää henkeä pidättäen ja yhtä säikähtäneen
näköisenä kuin se onneton, joka liehitteli erään eläintarhan vartijan
vaimoa ja eräänä iltana rakkauskohtaukseen mennessään erehdyksestä
kiipesi väärästä kohdasta muurille ja kohtasi odottamatta jääkarhun.
Aluksi kuuro kellonsoittaja ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota;
mutta vihdoin hän käänsi päänsä ja suoristautui äkkiä. Hän oli
äkännyt ylioppilaan.
Jehan valmistautui ankaraan iskuun, mutta kuuro ei liikahtanutkaan;
hän oli vain kääntynyt ylioppilaan puoleen ja katseli häntä.
-- Ho! ho! sanoi Jehan, miksi katselet minua noin tuolla ainoalla
surumielisellä silmälläsi?
Ja samalla tuo nuori hulivili jännitti salaa jousensa.
-- Quasimodo! huusi hän, minä muutan liikanimesi. Tästä lähin
nimitetään sinua sokeaksi.
Hän laukasi. Sulitettu nuoli suhahti ilmassa ja tunkeutui
kyttyräselkäisen vasempaan käsivarteen. Quasimodo ei välittänyt siitä
sen enempää kuin kuningas Faramond, jos hän olisi saanut naarmun. Hän
tarttui nuoleen oikealla kädellään, veti sen haavasta, taittoi sen
tyynenä polveaan vasten ja pikemminkin pudotti kuin heitti palaset
maahan. Mutta Jehan ei enää ehtinyt ampua uudelleen. Taitettuaan
nuolen Quasimodo ponnahti yhdellä harppauksella kuin heinäsirkka
ylioppilaan kimppuun, jonka varustus litistyi töytäyksestä muuria
vasten.
Ja nyt näki joukko soihtujen valossa hirvittävän näyn.
Quasimodo oli vasemmalla kädellään tarttunut ylioppilaan molempiin
käsiin tämän seisoessa kauhusta mykistyneenä ja liikahtamattomana ja
poimi oikealla ääneti uhkaavan hitaasti kaikki hänen varustuksensa,
miekan, tikarit, kypärän, rintahaarniskan ja käsivarrensuojukset.
Olisi luullut näkevänsä apinan kuorivan pähkinää. Quasimodo heitti
pala palalta jalkoihinsa ylioppilaan rautakuoren.
Kun Jehan näki aseensa ja varustuksensa riisuttavan ja tunsi olevansa
turvattomana noissa kauheissa käsissä, hän ei koettanutkaan puhua
tuolle kuurolle, vaan alkoi julkeasti nauraa hänelle vasten kasvoja
ja laulaa kuusitoistavuotiaan huolettomalla pelottomuudella siihen
aikaan yleistä laulua:
Yhä kaupungillamme on
näkö hieno ja huoleton,
se vaikka ryöstetty on...
Hän ei ehtinyt pitkälle. Quasimodon nähtiin seisovan patsaskäytävän
reunalla ja pitäen toisella kädellään ylioppilasta jaloista
heiluttavan häntä syvyyden yllä kuin mitäkin linkoa. Sitten kuultiin
kolahdus, aivan kuin luulipasta olisi lyöty seinää vasten, ja sen
jälkeen putosi alas jotakin, joka noin kolmanneksen matkaa tehtyään
tarttui erääseen seinänulkonemaan ja jäi siihen riippumaan. Se oli
kuollut ruumis kahtia taittuneena, selkä katkenneena ja pääkallo
särkyneenä.
-- Kostoa! huusi Clopin.
-- Rynnäkköön! kiljui väkijoukko.
-- Kimppuun! kimppuun!
Syntyi kauhea ulvonta, johon sekaantui kaikki kielet, kaikki murteet,
kaikki äänet. Ylioppilasraukan kuolema oli saattanut tämän lauman
villiintyneen raivon valtaan. Joukon valtasi häpeä ja viha siitä,
että niin kauan oli antanut kyttyräselkäisen pidättää hyökkääjiä
kirkon edustalla. Tämä raivo sai heidät löytämään portaita, lisäsi
soihtujen lukua, ja hetken päästä Quasimodo näki tuon kauhean
muurahaispesän joka haaralta ryntäävän Notre-Damea vastaan.
Kellä ei ollut portaita, hänellä oli köyttä, jossa oli solmuja,
kellä ei ollut köyttä, hän kiipesi kuvanveistoksia myöten ylös
kirkon julkisivua. He tarttuivat toistensa repaleihin. Mahdotonta
oli vastustaa tätä hirvittäväin kasvojen hyökyä. Raivon liekit
leimahtelivat heidän villeistä katseistaan, hiki valui virtoinaan
heidän lianharmailta kasvoiltaan. Kaikki nuo irvistykset, kaikki tuo
ilkeys vyöryi Quasimodoa kohden. Olisi luullut, että jokin toinen
kirkko oli lähettänyt kaikki gorgoninsa, verikoiransa, ihmissutensa,
paholaisensa, kaikki mielikuvituksellisimmat kuvanveistoksensa
hyökkäämään Notre-Damea vastaan. Julkisivun kivikummitusten päällä
oli kerros eläviä kummituksia.
Tällä välin oli torille ilmestynyt lukemattomia soihtuja. Tuo
tähän saakka pimeässä esitetty kammottava näytelmä valaistiin
äkkiä. Tuomiokirkon tori loi punertavan kajastuksen yötaivaalle,
ja ylemmällä pengermällä palava rovio valaisi kauas kaupunkia.
Tähän valovirtaan muodostivat Notre-Damen tornien varjokuvat,
jotka kohosivat korkealle Pariisin kattojen yläpuolelle, laajan
varjosyvennyksen. Kaupunki tuntui olevan liikkeellä. Hätäkellojen
valitus kuului kaukaa. Kulkurit ulvoivat, läähättivät, kiroilivat,
kiipesivät, ja Quasimodo, joka oli voimaton sellaista vihollista
vastaan, vapisi mustalaistytön puolesta nähdessään noitten raivoisien
kasvojen lähestyvän yhä lähemmäksi hänen pengermäänsä. Hän rukoili
ihmettä taivaasta väännellen epätoivoisena käsiään.