Lukija ei liene unohtanut, että osa Ihmeiden pihaa rajoittui
kaupungin vanhaan ympärysmuuriin, jonka tornit näihin aikoihin
alkoivat pahasti rappeutua. Yhden torneista kulkurit olivat valinneet
nautiskelujensa tyyssijaksi. Alimmassa tornisalissa oli kapakka, ja
muu osa oli muuna huoneistona. Tämä torni oli koko kulkurinpesän
vilkkain ja samalla myös iljettävin paikka. Se oli jonkinlainen
suunnaton mehiläispesä, joka surisi yötä päivää, öisin, kun koko muu
kerjäläispesä nukkui, kun torin reunoilla sijaitsevista mökkirähjistä
ei enää näkynyt ainoatakaan valaistua ikkunaa, kun ei enää kuulunut
ainoatakaan huutoa noista lukemattomista asunnoista, noista
varkaitten, ilotyttöjen ja varastettujen tai aviottomain lasten
muurahaispesistä, saattoi aina tuntea tuon iloisen tornin sieltä
kuuluvasta remusta ja punertavasta valosta, joka yhtaikaa luukuista,
ikkunoista ja muurinhalkeamista loistaen säteili aivan kuin sen
kaikista huokosista.
Kellari oli siis kapakkana. Sinne astuttiin matalasta ovesta ja
niin kömpelöitä portaita myöten kuin klassillinen aleksandriini.
Oven päällä oli osoitekilpenä ihmeellinen töherrys, joka esitti
muokkaamatonta maata ja tapettuja kananpoikia ja jossa oli
päällekirjoituksena sanaleikki: _Sielunkellojen soittajille_.
Eräänä iltana, juuri kun kaikissa Pariisin kirkoissa soitettiin
iltakelloja, olisivat vartijat, jos he olisivat rohjenneet tunkeutua
pelättyyn Ihmeiden pihaan, huomanneet että kulkurikapakassa oli
tavallista suurempi metakka, että siellä juotiin ja kiroiltiin
tavallista enemmän. Torilla kapakan ulkopuolella liikkui
kulkuriryhmiä, jotka innokkaasti puhelivat hiljaisella äänellä, aivan
kuin jotakin tärkeätä olisi ollut tekeillä, ja siellä täällä teroitti
joku ryysyläinen kyyrysillään ruostunutta miekkaa kiveä vasten.
Itse kapakkahuoneessa olivat viini ja peli niin voimakkaina ajatusten
johdattimina kulkurien tämäniltaisissa keskusteluissa, että olisi
ollut vaikeata juomarien puheista arvailla, mistä oli kysymys. He
olivat vain tavallista riehakkaammalla tuulella, ja jokaisen vyöllä
välkkyi jokin vesuri, kirves, suuri lyömämiekka tai vanhan pyssyn
rautahaka.
Sali oli suuri ja pyöreä, mutta pöytiä oli niin tiheässä ja väkeä
niin paljon, että koko kapakan sisällys, miehet, naiset, penkit,
olutruukut, juomarit, nukkujat, pelurit, terveet ja rammat näyttivät
yhteiseltä sotkuiselta mylläkältä, jossa oli yhtä vähän järjestystä
ja sopusointua kuin osterinkuoriläjässä. Joitakin talikynttilöitä
paloi siellä täällä pöydillä; mutta kapakan varsinainen valonlähde,
mikä siellä vastasi kattokruunua teatterisalissa, oli takkavalkea.
Kellari oli niin kostea, ettei siellä koskaan, ei edes keskikesällä,
annettu tulen sammua takasta, suunnattomasta takasta, jossa oli
kuvanveistoksilla koristettu katos, joka oli täynnä raskaita
rautaisia kolmijalkoja ja keittiöastioita ja jossa loimusi tuollainen
valtainen halko- ja turveroihu, jollainen öisin kylänkujilla luo
pajan ikkunasta punertavan kuvan vastakkaiselle seinälle. Suuri
koira, joka vakavana istui tuhkassa, käänteli varrasta, joka oli
täynnä lihanpaloja.
Sekamelskasta huolimatta saattoi ensi silmäyksen jälkeen erottaa
tuossa joukossa kolme päiden ryhmää, jotka tunkeilivat kolmen
henkilön ympärillä, jotka lukija jo tuntee. Yksi näistä henkilöistä,
joka oli pukeutunut omituisiin itämaisiin helyihin, oli Mathias
Hungadi Spicali, Egyptin ja mustalaisten herttua. Tuo heittiö istui
eräällä pöydällä jalat ristissä, sormi pystyssä ja piti äänekästä
esitelmää valkeasta ja mustasta noituudesta häntä ympäröivälle, suu
auki kuuntelevalle joukolle. Toinen ryhmä oli kerääntynyt tiheään
kehään vanhan ystävämme urhokkaan Tunisin kuninkaan ympärille, joka
oli aseistautunut kiireestä kantapäähän. Clopin Trouillefou valvoi
vakavana ja matalalla äänellä suuren, aseilla täytetyn tynnyrin
tyhjentämistä, joka pohja avattuna oli hänen edessään ja josta
virtasi tukuttain kirveitä, miekkoja, kypäriä, panssaripaitoja,
rintavarustuksia, peitsen- ja keihäänkärkiä, kaaria ja nuolia kuin
omenia ja rypäleitä runsaudensarvesta. Jokainen otti kasasta kuka
kypärin, kuka pistinmiekan, kuka ristikahvalla varustetun tikarin.
Lapsetkin aseistautuivat, ja olipa joukossa raajarikkojakin, jotka
rautapaitoihin pukeutuneina kömpivät käsillään eteenpäin juomarien
jaloissa kuin suuret kilpikonnat.
Kolmas ryhmä vihdoin, joka oli meluisin, iloisin ja lukuisin,
tungeskeli pöytien ja penkkien ääressä, joiden keskeltä kaikui
kimakka ääni, joka lähti raskaitten, kypäristä kannuksiin saakka
täydellisten varustusten sisältä ja joka piti puhetta ja kiroili.
Henkilö, joka siten oli taottu rautaan kiireestä kantapäähän,
peittyi niin täydellisesti sotaisen asunsa kätköön, ettei koko
miehestä näkynyt muuta kuin julkea, punainen pystynenä, suortuva
vaaleita hiuksia, punaiset huulet ja rohkeat silmät. Hänen vyönsä
oli täynnä erikokoisia tikareja, kupeella riippui pitkä miekka,
vasemmassa kädessä oli jousi, pöydällä hänen edessään suuri
viiniruukku ja oikeassa kainalossa lihava, puolialaston tyttö. Kaikki
suut hänen ympärillään nauroivat, kiroilivat ja joivat. Jos tähän
lisää parikymmentä pienempää ryhmää, tarjoilevat tytöt ja pojat,
jotka juoksivat edes takaisin ruukut päittensä päällä, biljardin,
ruutupelin, nopan, korttien ja innostuttavan tringletpelin pelaajat,
toran yhdessä nurkassa, rakastelun toisessa, niin saa jo joltisenkin
kuvan tästä joukosta, jota valaisi suuren loimuavan tulen hehkuva
hohde, joka sai kapakan seinillä häilymään tuhannet suhdattomat ja
eriskummaiset varjot.
Mitä meluun tulee, muistutti se suuren kirkonkellon täyttä pauhinaa
kellon sisällä kuultuna.
Paistinpannu, jossa kärisi rasvasade, täytti ainaisella räiskeellään
noiden tuhansien keskustelujen välit, jotka risteilivät salin
toisesta päästä toiseen.
Keskellä tätä hälinää istui salin perällä takan vieressä olevalla
penkillä miettivä filosofi jalat tuhkassa ja tuijottaen tuleen. Hän
oli Pierre Gringoire.
-- No kiireesti! joutukaa, aseistautukaa! tästä lähdetään liikkeelle
tunnin päästä! sanoi Clopin argotlaisilleen.
Joku tyttö rallatti:
Isä, äiti, hyvää yötä!
Valot viimeiset sammutetaan.
Kaksi kortinpeluria toraili.
-- Lurjus! huusi punakampi ja heristi nyrkkiä toiselle, tahdotko että
isken ristin kuonoosi! Sittenhän voit käydä ristipampusta kuninkaan
korttipelissä.
-- Uh! ulvoi muuan normandialainen, jonka helposti tunsi
nenä-äänestään, täällä ollaan yhtä ahtaassa kuin pyhimykset
Caillouvillessa!
-- Pojat, sanoi kuulijakunnalleen Egyptin herttua kimeällä äänellä,
Ranskan noidat lentävät hornaan ilman luutaa, silavaa ja ratsua
pelkillä manaussanoilla. Italialaisilla on aina pukki odottamassa
ovenpielessä. Mutta kaikkien täytyy lentää savutorven kautta.
Kaiken tämän melun yli kaikui kuitenkin kiireestä kantapäähän
aseistautuneen nuoren vekkulin ääni.
-- Hurraa! hurraa! kirkui hän. Tänään lähden ensimmäiseen
aseleikkiini! Kulkuri! minä olen kulkuri, Jumalauta! Kaatakaa minulle
viiniä! -- Ystävät, nimeni on Jehan Frollo du Moulin, ja minä olen
aatelismies. Olen varma siitä, että jos Jumala olisi santarmi,
hän rupeaisi rosvoksi. Veljet, me lähdemme kauniille retkelle. Me
olemme urhoollista väkeä. Piiritämme kirkon, lyömme ovet säpäleiksi,
vapautamme sieltä tuon kauniin tytön, pelastamme hänet tuomarien
ja pappien käsistä, revimme maahan luostarin ja poltamme piispan
palatsiinsa, ja kaikki käy käden käänteessä, pikemmin kuin joku
pormestari ehtii pistää lusikallisen soppaa suuhunsa. Asiamme on
oikea, me ryöstämme Notre-Damen, se siitä. Me hirtämme Quasimodon.
Tunnetteko Quasimodon, hyvät naiset? Oletteko nähneet hänen
heiluttavan suurta kelloa helluntaina? Hitto vieköön! Se vasta on
kaunista! Luulisi näkevänsä pirun ratsastavan suurella kidalla.
-- Ystäväni, kuulkaa minua, olen kulkuri täydestä sydämestäni ja
sielustani, olen täydellinen argotlainen, olen synnynnäinen lurjus.
Olen ollut sangen rikas ja olen syönyt omaisuuteni. Äitini tahtoi
tehdä minusta upseerin, isäni alidiakonin, tätini oikeusneuvoksen,
isoäitini kuninkaallisen pronotaarin, isäntätini rahatoimikamarin
virkamiehen. Mutta minäpä rupesinkin kulkuriksi. Kun sanoin sen
isälleni, sylkäisi hän kirouksensa vasten kasvojani, mutta äitini,
tuo vanha nainen, alkoi vetistellä ja pihistä niin kuin halot
tuolla keittojalkojen alla. Eläköön ilo! Olen oikea bicêtreläinen!
[_Bicêtre_, hulluinhuone lähellä Pariisia] -- Tarjoilijatar,
hempukkani, kiikuta toista viiniä! Vielä on minulla millä maksaa! En
huoli Suresnes-viiniä. Se karvastelee kurkkuani. Mieluummin huuhdon
sitä, piru vieköön! vaikka juurikorilla!
Joukko remahti suosionosoituksiin ja nauruun. Huomatessaan hälinän
ympärillään yltyvän ylioppilas huudahti:
-- Voi mikä ihana melu! _Populi debacchantis populosa debacchatio!_
Mässäävän kansan joukkomässäys! -- Sitten hän alkoi laulaa iltamessua
veisaavan kaniikin äänellä ja haltioitunein katsein: -- _Quae
cantica! quae organa! quae cantilenae! quae melodiae hic sine fine
decantantur! sonant melliflua hymnorum organa, suavissima angelorum
melodia, cantica canticorum mira!_ [Mitä lauluja! mitä ääniä! mitä
säveliä täällä alati kaiutellaan! soivat suloiset virsien soinnut,
enkelien ihanimmat sävelet, ihmeelliset laulujen laulut!] Hän
keskeytti ja huusi: -- Helvetin kapakanemäntä, anna minulle ruokaa!
Rähinä vaimeni hetkiseksi. Egyptin herttuan kuultiin rämeällä äänellä
opettavan mustalaisiaan:
--... Kärppää nimitetään Aduineksi, kettua Sinijalaksi tai
Metsänjuoksijaksi, sutta Harmaa jalaksi tai Kultajalaksi, karhua
Ukoksi tai Isoisäksi. -- Tontun lakki tekee näkymättömäksi ja sen
avulla näkee näkymättömiä seikkoja. -- Konnat ristitään puettuina
punaiseen tai mustaan samettiin, kulkunen kaulassa, kulkuset
jaloissa. Risti-isä pitelee päästä, ristiäiti peräpuolesta. --
Sidragasum-paholaisen mahti pakottaa tytöt tanssimaan ilkosen
alastomina.
-- Hitto vieköön! huudahti Jehan, tahtoisinpa olla
Sidragasum-paholainen.
Tällä välin jatkoivat kulkurit kapakan toisessa päässä kuiskaillen
aseistautumistaan.
-- Esmeralda raukka! sanoi muuan mustalainen. -- Hän on sisaremme. --
Hänet täytyy pelastaa sieltä.
-- Hän on siis yhä Notre-Damessa? kysyi muuan juutalaisen näköinen
kaupustelija.
-- On, piru vieköön!
-- No niin! toverit, huudahti kaupustelija, Notre-Dameen! Ja sitä
paremmalla syyllä, koska Pyhän Féréolin ja Pyhän Ferrutionin
kappeleissa on kaksi patsasta, toinen Pyhän Johannes Kastajan ja
toinen Pyhän Antoniuksen, jotka kumpikin ovat puhdasta kultaa ja
painavat yhteensä seitsemäntoista markkaa [vanha painoyksikkö,
naula] ja viisitoista esterliiniä ja joiden jalustat ovat kullattua
hopeata ja painavat yhteensä seitsemäntoista unssia. Tiedän sen. Olen
kultaseppä.
Tällöin tuotiin Jehanille hänen illallisensa. Hän huudahti loikoen
hänen vieressään lojuvan tytön rinnoilla:
-- Pyhän Voult-de-Lucques'in kautta, jota kansa nimittää pyhäksi
Gogueluksi, olenpa täysin onnellinen. Tuolla vastapäätäni on
pässinpää, joka katselee minua arkkiherttuan siloisella naamalla.
Tuossa vasemmalla istuu toinen, jolla on niin pitkät hampaat, että
ne peittävät leuan. Ja sitten olen samassa asemassa kuin marsalkka
Gié Pontoisea piirittäessään: oikea sivustani nojaa mäennyppylään.
Mahometin vatsan nimessä, toveri! Sinä näytät kulkukauppiaalta ja
tulet istumaan minun viereeni! Olen aatelismies, ystäväni. Kauppias
ja aatelismies eivät sovi yhteen. Mene tiehesi siitä! -- Hei, te
siellä! älkää tapelko! Mitä, Baptiste Croque-Oison, sinä, jolla
on niin kaunis nenä, panet sen alttiiksi tuon rentun suurille
nyrkeille! Hölmö! _Non cuiquam datum est habere nasum!_ [Ei kaikilla
ole oikeutta nenään] -- Olet tosiaan jumalallinen, Jacqueline
Ronge-Oreille! vahinko vain, ettei sinulla ole hiuksia. -- Hohoi!
nimeni on Jehan Frollo, ja veljeni on arkkidiakoni. Piru hänet
periköön! Tämä on kaikki totta. Kun rupesin kulkuriksi, luovuin
ilomielin paratiisissa olevasta talonpuolikkaasta, jonka veljeni
oli minulle luvannut. _Dimidiam domum in paradiso_ [talonpuolikas
paratiisissa], niin sanotaan tekstissä. Minulla on läänitys
Tirechappe-kadun varrella, ja kaikki naiset ovat hullaantuneita
minuun, yhtä varmasti kuin on totta, että pyhä Eloy oli mainio
kultaseppä ja hyvän Pariisin kaupungin viisi ammattikuntaa ovat
nahkurin, valkoparkitsijan, nahanvärjärin, kukkarontekijän ja
nahanpakottajan ammattikunnat ja Pyhä Laurentius poltettiin
munankuorilla. Vannon teille, toverit,
Etten vuoteen viiniä juo,
jos on valhetta kaikki tuo!
Kaunoiseni, tulee kuutamo, katsohan tuosta aukosta, miten tuuli
hajoittaa pilvet. Aivan kuin sinun kaulahuivisi. -- Tytöt, niistäkää
lapset ja kynttilät. -- Kristus ja Muhametti! mitä minä nyt
suuhuni sain, Jupiter! Hoi! senkin noita, hiukset, jotka puuttuvat
porttojesi päistä, ovat sinun munakkaissasi. Kuules, akka! minä pidän
kaljupäistä munakkaista. Lyököön piru nenäsi lättään! -- Kaunis
Beelsebubin kapakka, jossa portot kampaavat hiuksiaan haarukoilla!
Ja hän heitti lautasen lattialle ja alkoi hoilata kohti kurkkuaan:
Ei ole mulla,
parkitulla,
pirulaisten takia,
ei uskoa, ei lakia,
ei kotia, ei sukua,
ei kuningasta,
enkä pidä lukua
jumalasta!
Tällä välin oli Clopin Trouillefou saanut aseet jaetuksi. Hän
lähestyi Gringoirea, joka näytti vaipuneen syviin unelmiin nojaten
jalkojaan takan rautaristikkoon.
-- Pierre ystävä, sanoi Tunisin kuningas, mitä pirua sinä ajattelet?
Gringoire kääntyi häneen päin surumielisesti hymyillen:
-- Pidän tulesta, hyvä korkea herrani. En siitä arkipäiväisestä
syystä, että se lämmittää jalkojamme ja kiehuttaa keittomme, vaan
siksi, että se suitsee säkeniä. Toisinaan saatan tuntikausia katsella
säkeniä. Näen tuhansia seikkoja noissa tähdissä, jotka sinkoilevat
lieden mustaan kitaan. Nuokin tähdet ovat maailmoja.
-- Perhana sinua ymmärtää, sanoi kulkuri. -- Tiedätkö mitä kello on?
-- En tiedä, vastasi Gringoire. Clopin meni Egyptin herttuan luo.
-- Veli Mathias, tämä yö ei ole oikein suotuisa. Sanotaan kuningas
Ludvig XI:n olevan kaupungissa.
-- Sitä suurempi syy temmata sisaremme pois hänen kynsistään, vastasi
vanha mustalainen.
-- Sinä puhut miehen lailla, Mathias, sanoi Tunisin kuningas. Se
käy käden käänteessä. Kirkossa ei ole pelättävissä vastarintaa.
Kaniikit ovat jäniksiä, ja meitä on paljon. Tuomarit saavat pitkän
nenän tullessaan häntä huomenna noutamaan! Paavin suolien kautta! tuo
kaunis tyttö ei saa joutua hirteen!
Clopin lähti ulos.
Tällöin kuului Jehan huutavan käheällä äänellä:
-- Minä juon, minä syön, olen juovuksissa, olen Jupiter! -- Kuules,
Pierre l'Assommeur, jos vielä katselet minua noin, niin näpsäytän
sinua nenälle.
Gringoire oli puolestaan ryhtynyt tarkastamaan hurjaa ja meluisaa
näytelmää ympärillään sen jälkeen, kun hänet oli herätetty
mietteistään, ja hän mutisi hampaittensa välitse: _Luxuriosa res
vinum et tumultuosa ebrietas_ [Viini ja humala herättää irstautta ja
pahaa elämää]. Teet oikein, Gringoire, kun et juo, ja pyhä Benediktus
sanoo mainiosti: _Vinum apostatare facit etiam sapientes_. [Viini
tekee viisaistakin luopioita]
Clopin Trouillefou palasi sisälle ja huusi jyrisevällä äänellä:
-- Keskiyö!
Tämän sanan kuullessaan, jolla oli sama vaikutus kuin
torventörähdyksellä lepäävään rykmenttiin, riensivät kaikki kulkurit,
miehet, naiset ja lapset, ulos kapakasta aseitten ja rautavarustusten
kauheasti rämistessä.
Kuu oli kadonnut pilveen.
Ihmeiden piha oli aivan pimeä. Ei näkynyt mitään valoja. Se ei
kuitenkaan ollut läheskään tyhjä. Siellä erotti joukon miehiä ja
naisia, jotka puhelivat hiljaisella äänellä. Kuului hillittyä
hälinää, ja pimeässä välkkyi kaikenlaisia aseita. Clopin nousi
suurelle kivelle.
-- Paikoillenne, Argot! huusi hän. Paikoillenne, Egypti!
Paikoillenne, Galilea!
Pimeässä syntyi liikettä. Tuo suunnaton väkijoukko näytti
järjestäytyvän rivistöksi. Jonkin minuutin kuluttua kuului taas
Tunisin kuninkaan ääni:
-- Nyt hissun kissun halki Pariisin! Tunnussana on, muistakaa se:
Puukko tupessa! Soihtuja ei sytytetä ennen kuin Notre-Damen luona.
Mars!
Kymmenen minuuttia myöhemmin pakenivat ratsuvartijat säikähtäneinä
pitkän, mustan kulkueen tieltä, joka eteni Pont-au-Changea kohden
pitkin hallikorttelin sokkeloisia katuja.