Kun arkkidiakoni palasi luostariin, hän tapasi kammionsa ovella
veljensä Jehan du Moulinin, joka odotti häntä ja joka aikansa kuluksi
oli hiilellä piirtänyt vanhemman veljensä kuvan varustaen sen
suunnattomalla nenällä.
Dom Claude tuskin huomasikaan veljeään. Hänellä oli muuta
ajattelemista. Nuo iloiset tyhjäntoimittajan kasvot, jotka niin usein
olivat säteilyllään kirkastaneet papin synkät piirteet, eivät nyt
kyenneet haihduttamaan sitä usvaa, joka päivä päivältä yhä tiheämpänä
levittäytyi tämän epäterveen, myrkyllisen ja rämettyneen sielun ylle.
-- Hyvä veli, sanoi Jehan arasti, tulin sinua katsomaan.
Arkkidiakoni ei edes vilkaissut häneen.
-- Mitä nyt?
-- Hyvä veli, jatkoi teeskentelijä, olet niin hyvä minulle ja annat
minulle niin hyviä neuvoja, että aina palaan luoksesi.
-- Entä sitten?
-- Voi! veljeni, miten oikeassa olitkaan sanoessasi: -- Jehan! Jehan!
_cessat doctorum doctrina, discipulorum disciplina_. [Oppilaiden
kurittomuus on oppineiden opin loppu.] Jehan, ole järkevä, Jehan, ole
ahkera; Jehan, älä ole öitä poissa kollegiosta ilman laillista syytä
ja johtajan lupaa. Älä tappele pikardilaisten kanssa, _noli, Joannes,
verberare picardos_. Älä mätäne tietämättömän aasin lailla, _quasi
asinus illitteratus_, koulun oljilla. Jehan, anna mestarin kurittaa
itseäsi mielensä mukaan. Jehan, mene joka ilta kappeliin ja laula
siellä antienne [liturginen säkeistö, joka lauletaan virren edellä]
virsineen ja rukouksineen ylistetylle Neitsyt Marialle. Ah! Voi!
miten oivallisia neuvoja!
-- Mitä vielä?
-- Veljeni, näet tässä syyllisen, rikollisen, kurjan, hummaajan,
viheliäisen ihmisen! Rakas veljeni, Jehan on tallannut hyvät neuvosi
jalkainsa alle kuin oljet ja lannan. Mutta olen saanut siitä aika
rangaistuksen, ja hyvä Jumala on erinomaisen oikeamielinen. Niin
kauan kun minulla on ollut rahaa, olen mässäillyt, hullutellut ja
viettänyt iloista elämää. Oh! miten irstailu, joka on niin kaunis
etupuolelta, on takaapäin ruma ja inhottava! Nyt ei minulla ole enää
penniäkään ja olen myynyt pöytäliinani, paitani ja pyyhkeeni. Iloinen
elämä on lopussa! Kaunis kynttilä on sammunut, eikä minulla ole enää
kuin vaivainen savuava talikynttiläpahanen. Tytöt tekevät pilkkaa
minusta. Omatuntoni on kipeä, ja karhut vainoavat minua.
-- Entä vielä? sanoi arkkidiakoni.
-- Ah! rakastettu veljeni, minä tahtoisin mielelläni aloittaa
paremman elämän. Tulen luoksesi katuvana syntisenä. Tunnustan
rikokseni. Lyön armotta rintoihini nyrkeilläni. Olet aivan oikeassa
toivoessasi, että suorittaisin tutkintoni ja pääsisin aliopettajaksi
Torchin kollegioon. Tunnen nyt aivan harvinaista kutsumusta tuohon
toimeen. Mutta minulla ei ole enää mustetta; sitä pitäisi ostaa;
minulla ei ole enää kyniä; niitäkin pitäisi ostaa. Kaikkea tätä
varten tarvitsisin kipeästi hieman varoja. Ja minä tulen luoksesi,
hyvä veljeni, sydän täynnä katumusta.
-- Siinäkö kaikki?
-- Niin, sanoi ylioppilas. Vähän rahaa.
-- Minulla ei ole.
Tällöin ylioppilas sanoi vakavana ja päättävänä:
-- No niin, veljeni, olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa
sinulle, että minulle on eräältä toiselta taholta tehty sangen
edullisia tarjouksia. Etkö halua antaa minulle rahaa? -- Etkö? --
Siinä tapauksessa rupean kulkuriksi.
Hän lausui tämän hirmuisen sanan Ajaksin ilmein, joka odottaa
salamaniskua.
Arkkidiakoni sanoi hänelle kylmästi:
-- Rupea kulkuriksi.
Jehan kumarsi syvään ja lähti viheltäen astumaan alas luostarin
portaita.
Kun hän luostarin pihalla meni veljensä kammion ikkunan ohitse, kuuli
hän sen aukeavan, kohotti päänsä ja näki arkkidiakonin ankarat kasvot
ikkuna-aukossa.
-- Mene hornantuuttiin! sanoi dom Claude, tässä viimeiset rahat,
mitkä minulta saat.
Ja samassa pappi paiskasi Jehania kukkarolla niin, että hänen
otsaansa nousi aika kuhmu. Ylioppilas koppasi kukkaron ja lähti
tiehensä harmistuneena mutta tyytyväisenä aivan kuin koira, jota
nakellaan ydinluilla.