Siitä lähtien kun Gringoire tajusi, minne päin asiat kääntyivät,
ja että köysi, hirsipuu ja muut epämiellyttävyydet ehdottomasti
odottivat tämän näytelmän päähenkilöitä, ei hän enää halunnut siihen
sekaantua. Kulkurit, joiden joukkoon hän oli jäänyt ja joiden seuraa
hän hätätilassa piti Pariisin parhaana, olivat yhä huolissaan
Esmeraldan kohtalosta. Hänestä oli se sangen yksinkertaista
henkilöihin nähden, joilla ei, enempää kuin mustalaistytölläkään,
ollut mitään muuta tulevaisuudenmahdollisuutta kuin joutua Charmoluen
ja Torteruen käsiin ja jotka eivät hänen laillaan kyenneet
kohoamaan Pegasoksen siivillä mielikuvituksen ilmapiireihin. Hän
oli heidän keskusteluistaan kuullut, että hänen särjetyllä ruukulla
vihitty vaimonsa oli paennut Notre-Dameen, ja hän oli siitä sangen
mielissään. Mutta hän ei ollut tuntenut kiusausta mennä häntä sinne
katsomaan. Hän ajatteli toisinaan pientä vuohta, siinä kaikki. Hän
teki muuten päiväkaudet voimailutemppuja elättääkseen itseään ja
kirjoitti iltaisin valituskirjoitusta Pariisin piispaa vastaan,
jota kohtaan hänellä oli vanhaa kaunaa siitä, että hänen myllynsä
olivat kastelleet hänet. Hän kirjoitti sen lisäksi selityksiä
Noyonin ja Tournayn piispan Baudry le Rougen kauniiseen teokseen
_De Cupa Petrarum_, mikä oli innostanut hänet rakennustaiteeseen;
tämä taipumus oli hänen sydämestään karkoittanut hänen ihastuksensa
hermetiikkaan, josta se oikeastaan oli vain luonnollinen seuraus,
koska hermetiikka ja muuraus ovat läheisessä suhteessa toisiinsa.
Gringoire oli aatteen rakkaudesta siirtynyt tämän aatteen muodon
rakkauteen.
Eräänä päivänä hän oli Saint-Germain-l'Auxerrois'n läheisyydessä
pysähtynyt erään Piispanlinna nimisen palatsin kulmaukseen, jonka
vastapäätä oli toinen nimeltään Kuninkaanlinna. Tässä Piispanlinnassa
oli erittäin kaunis kappeli neljänneltätoista vuosisadalta, ja sen
kuori oli kadulle päin. Gringoire tutki parhaillaan hartaana tämän
kuorin ulkoseinän kuvanveistoksia. Hänellä oli tuollainen itsekäs,
eristetty, korkein nautinnonhetki, jolloin taiteilija koko maailmassa
näkee ainoastaan taiteen ja näkee maailman taiteessa. Äkkiä hän
tuntee käden laskeutuvan raskaana olkapäälleen. Hän kääntyy. Siinä on
hänen vanha ystävänsä, vanha opettajansa, herra arkkidiakoni.
Hänet valtasi hämmästys. Siitä oli jo kauan, kun hän viimeksi
oli nähnyt arkkidiakonin, ja dom Claude oli niitä juhlallisia ja
intohimoisia miehiä, joiden kohtaaminen aina järkyttää epäilevien
filosofien tasapainoa.
Arkkidiakoni oli hetken vaiti, jolloin Gringoire saattoi tarkastaa
häntä. Hän näki dom Clauden paljon muuttuneen: hän oli kalpea kuin
talviaamu, hänen silmänsä olivat sisäänpainuneet ja hänen hiuksensa
miltei valkeat. Vihdoin katkaisi pappi äänettömyyden sanoen
rauhallisella, mutta kylmällä äänellä:
-- Mitä teille kuuluu, mestari Pierre?
-- Mitenkö voin? vastasi Gringoire. -- He! he! siitä voi sanoa
sitä ja tätä. Yleensä kuitenkin hyvää. En käytä mitään liiaksi.
Tiedättehän, mestari, että Hippokrateksen mukaan on hyvinvoinnin
salaisuus _id est cibi, potus, somni, Venus, omnia moderato, sint_
[on siinä, että ruuassa, juomassa, nukkumisessa rakkaudessa, kaikessa
noudattaa kohtuutta].
-- Teillä ei siis ole mitään hätää? jatkoi arkkidiakoni katsellen
häntä tutkivasti.
-- Ei, toden totta.
-- Ja mitä nykyään toimitatte?
-- Kuten näette, mestarini. Tutkin noita veistoksia ja korkokuvia.
Pappi hymyili, mutta tuollaista katkeraa hymyä, joka vain hieman
venyttää suupieliä.
-- Ja se huvittaa teitä?
-- Se on paratiisi! huudahti Gringoire. Ja kumartuen veistokuvien
puoleen elinilmiöitä esittävän tutkijan innostunein ilmein puhkesi
hän puhumaan: -- Eikö teistä esimerkiksi tämä korkokuva ole veistetty
erittäin taidokkaasti, hienosti ja huolellisesti? Katsokaahan tätä
seinäpylvästä. Oletteko missään pylväänpäässä nähnyt herkemmin
ja pehmeämmin veistettyjä lehtikuvioita? Ja tuossa on kolme Jean
Maillevinin pyörökorkokuvaa. Ne eivät tosin ole tuon suuren neron
parhaita luomia. Mutta noiden kasvojen naiivi ja suloinen ilme,
asentojen ja pukujen viehättävyys ja tuo selittämätön miellyttävyys,
joka ilmenee kaikissa virheissä, tekee kuvat sangen hauskoiksi ja
herkullisiksi, ehkäpä liiaksikin. -- Eivätkö ne ole teistä huvittavia?
-- Ovat kyllä! sanoi pappi.
-- Ja jos näkisitte kappelin sisustan! jatkoi runoilija puheliaan
innostuneesti. -- Kaikkialla veistoksia. Yhtä tiheässä kuin kaalin
lehdet! Absiidi varsinkin on niin täynnä hurskaita ja omituisia
kuvia, etten ole missään sellaista nähnyt.
Dom Claude keskeytti hänet:
-- Te olette siis onnellinen?
Gringoire vastasi innostuneena:
-- Olenpa todellakin! Ensin rakastin naisia, sitten eläimiä. Nyt
rakastan kiviä. Ne ovat ainakin yhtä huvittavia kuin eläimet ja
naiset, eivätkä niin uskottomia.
Pappi nosti käden otsalleen. Se oli hänen tavallinen liikkeensä.
-- Todellakin!
-- Katsokaas! sanoi Gringoire, -- kullakin on nautintonsa!
-- Ja hän tarttui papin käsivarteen ja vei hänet Piispanlinnan
portaisiin. Pappi antoi kuljettaa itseään. -- Tässä vasta
porraskäytävä on! Joka kerta, kun sen näen, olen onnellinen. Se on
Pariisin samalla sekä yksinkertaisin että harvinaisin porraskäytävä.
Joka portaan alareuna on pyöristetty. Sen kauneus ja yksinkertaisuus
on askelmain kauniissa mittasuhteissa, jotka noin jalan levyisinä
ovat palmikoidut, sovitetut, kytketyt, liitetyt ja koverretut
toisiinsa ja pureutuvat toisiinsa todella tiiviisti ja jalosti!
-- Ettekä toivo mitään?
-- En.
-- Ette kaipaa mitään?
-- Ei toivoa, ei kaipausta. Olen järjestänyt elämäni.
-- Minkä ihmiset järjestävät, sanoi Claude, sen panevat tapahtumat
sekaisin.
-- Olen epäilevä filosofi, vastasi Gringoire, ja pidän kaiken
tasapainossa.
-- Ja millä te tulette toimeen?
-- Teen silloin tällöin jonkin epopean tai tragedian; mutta eniten
ansaitsen sillä toimella, jonka tunnette, mestarini: tuolipyramiidien
kantamisella hampaissani.
-- Se on karkeata ammattia filosofille.
-- Onhan se joka tapauksessa tasapainoilua, sanoi Gringoire.
-- Johtavan ajatuksensa kohtaa kaikkialla.
-- Tiedän sen, vastasi arkkidiakoni.
Hetken vaitiolon jälkeen virkkoi pappi:
-- Teidän elämänne on yhtä kaikki sangen kurjaa?
-- Kurjaa kyllä, mutta ei onnetonta.
Tällöin kuului ratsujoukon kavionkapsetta, ja keskustelijamme näkivät
komppanian kuninkaallisen henkivartioväen jousimiehiä ratsastavan
kadunpään ohitse keihäät koholla ja edellään upseeri. Ratsujoukkue
oli loistava ja kavionkapse sai koko kadun kaikumaan.
-- Katselettepa te tuota upseeria! sanoi Gringoire arkkidiakonille.
-- Luulen tuntevani hänet.
-- Mikä on hänen nimensä?
-- Luulen, sanoi Claude, -- että hänen nimensä on Febus de
Châteaupers.
-- Febus! harvinainen nimi. On myös eräs kreivi Febus de Foix.
Minä muistelen tunteneeni erään tytön, joka ei vannonut muuta kuin
Febuksen nimeen.
-- Seuratkaa minua, sanoi pappi. Minulla on teille jotakin sanottavaa.
Siitä saakka kun ratsujoukko oli ratsastanut ohitse, näkyi
arkkidiakonin kylmän muodon alla kiihtymystä. Hän lähti astumaan, ja
Gringoire, joka oli tottunut häntä tottelemaan, kuten kaikki, jotka
olivat joutuneet tekemisiin tämän vaikuttavan miehen kanssa, seurasi
häntä. He kulkivat ääneti Bernhardiinilaiskadulle asti, joka oli
miltei autio. Siellä dom Claude pysähtyi.
-- Mitä teillä on minulle sanottavaa? kysyi häneltä Gringoire.
-- Eikö teistä, vastasi arkkidiakoni näyttäen vaipuneen syviin
mietteisiin, -- noiden äsken näkemiemme ratsumiesten puku ole
kauniimpi kuin teidän ja minun?
Gringoire ravisti päätään.
-- Pidänpä totta tosiaan enemmän punakeltaisesta mekostani kuin
noista rauta- ja teräspaidoista. On siinäkin iloa: kun vähänkin
liikahtaa, niin syntyy sellainen räminä kuin Romurautarannalla
maanjäristyksen aikana!
-- Ette siis, Gringoire, ole koskaan kadehtinut noita koreita
sotavarusteisia poikia?
-- Minkä vuoksi kadehtinut, herra arkkidiakoni? Heidän voimansako
vuoksi, vaiko heidän varustustensa ja kurinsa? Parempi on filosofia
ja vapaus repaleissa. Olen mieluummin kärpäsen päänä kuin leijonan
häntänä.
-- Se on omituista, sanoi pappi miettiväisenä. -- Kaunis puku on yhtä
kaikki kaunis.
Nähdessään hänen vaipuneen mietteisiinsä jätti Gringoire hänet
mennäkseen ihailemaan läheisen talon portaalia. Hän palasi lyöden
käsiään yhteen.
-- Jolleivät sotilaitten kauniit puvut niin kiinnittäisi teidän
mieltänne, herra arkkidiakoni, pyytäisin teitä katsomaan tuota
portaalia. Olen aina sanonut, että herra Aubryn talon käytävä on
komeimpia maailmassa.
-- Pierre Gringoire, sanoi arkkidiakoni, -- miten on käynyt tuon
pienen mustalaistanssijattaren?
-- Esmeraldan? Vaihdattepa te äkkiä puheenaihetta.
-- Eikö hän ollut teidän vaimonne?
-- Oli, särjetyllä ruukulla vihitty. Meidän naimiskauppamme kestää
neljä vuotta. -- Mutta kesken kaiken, lisäsi Gringoire katsellen
arkkidiakonia puolittain veitikkamaisin ilmein, -- te ajattelette
siis yhä häntä?
-- Ja te, te ette enää ajattele häntä?
-- Perin vähän. -- On niin paljon muuta!... Hyvä Jumala, miten tuo
pieni vuohi oli sievä!
-- Eikö tuo mustalaistyttö pelastanut teidän henkeänne?
-- Se on totta, Herra paratkoon!
-- No niin, miten hänen on käynyt? Minne hän on joutunut?
-- Sitä en tiedä sanoa. Luulen, että hänet on hirtetty.
-- Niinkö luulette?
-- En ole siitä aivan varma. Kun näin, että aiottiin ryhtyä
hirttämään ihmisiä, vetäydyin pois pelistä.
-- Siinäkö kaikki, mitä hänestä tiedätte?
-- Malttakaahan. Olen kuullut, että hän olisi paennut Notre-Dameen,
ja että hän siellä olisi turvassa, mistä olin sangen mielissäni,
mutta en saanut tietää, onko pieni vuohikin pelastunut. Siinä kaikki,
mitä tiedän.
-- Minäpä voin teille antaa tarkempia tietoja, huusi dom Claude, ja
hänen tähän asti hiljainen, hidas ja miltei kumea äänensä muuttui
jyriseväksi. Hän on todellakin paennut Notre-Dameen. Mutta kolmen
päivän päästä vaatii oikeus hänet luovutettavaksi ja hänet hirtetään
Grève-torilla parlamentin päätöksestä.
-- Sepä onnetonta, sanoi Gringoire.
Pappi oli jälleen silmänräpäyksessä muuttunut kylmän rauhalliseksi.
-- Ja ketä perhanaa, virkkoi runoilija, on huvittanut saada aikaan
luovutuspäätös? Eikö voitu antaa parlamentin olla rauhassa? Mitäpä
haittaa siitä olisi ollut, että joku tyttö raukka piileksii
Notre-Damen tukipylväitten alla pääskynpesien keskellä?
-- Onhan maailmassa paholaisia, vastasi arkkidiakoni.
-- Niin, pannahisen ikävä juttu, huomautti Gringoire.
Arkkidiakoni toisti hetken äänettömyyden jälkeen.
-- Hän pelasti siis teidän henkenne?
-- Niin, hyväin ystäväini kulkurien parissa. Hetkinen vielä ja minut
olisi hirtetty. He olisivat siitä nyt sangen pahoillaan.
-- Ettekö haluaisi tehdä jotakin hänen hyväkseen?
-- En toivo mitään parempaa, dom Claude, kunhan siitä ei vain koidu
minulle vaaraa!
-- Mitäpä siitä!
-- Mitäkö siitä? Te olette leikkisä, hyvä mestari! Minulla on kaksi
suurta teosta tekeillä.
Pappi löi käden otsalleen. Hänen näennäisestä tyyneydestään
huolimatta ilmaisi silloin tällöin jokin kiihkeä liike hänessä
riehuvan valtavan sisäisen taistelun.
-- Miten pelastaa hänet?
Gringoire virkkoi hänelle:
-- Mestarini, minä vastaan teille: _Il padelt_. Turkkilaiset
tarkoittavat sillä: _Jumala on toivomme_.
-- Miten pelastaa hänet? toisti Claude mietteissään.
Gringoire löi vuorostaan otsaansa.
-- Kuulkaa, mestarini. Minulla on mielikuvitusta. Minä kyllä keksin
keinon. -- Jos anoisi kuninkaalta armahdusta?
-- Armoa Ludvig XI:ltä?
-- Miksi ei?
-- Ottakaa tiikeriltä luunpalanen!
Gringoire ryhtyi keksimään uutta ratkaisua.
-- Hyvä! kuulkaahan! -- Tahdotteko, että käännyn kätilöitten puoleen
anomuksella ja selitän, että tyttö on raskaana?
Nämä sanat saivat papin syvälle painuneet silmät leimahtamaan.
-- Raskaana! hupsu! tiedätkö siitä jotain?
Gringoire säikähti hänen ilmettään. Hän kiirehti vastaamaan:
-- Oh! en suinkaan! Meidän avioliittomme oli täysin muodollinen. En
hyötynyt siitä mitään. Mutta voittaisimmehan aikaa.
-- Hullutusta! ilkeätä! ole vaiti!
-- Eihän teillä ole syytä pahastua, mutisi Gringoire. -- Voittaisimme
aikaa, eikä se ketään vahingoittaisi, ja siitä hyötyisivät köyhät
kätilöt neljäkymmentä pariisilaista denieriä.
Pappi ei kuunnellut häntä.
-- Hänen täytyy kuitenkin päästä sieltä! mutisi hän. Kolmen
päivän päästä pannaan päätös täytäntöön! Muuten ei olisi päätöstä
lainkaan... tuo Quasimodo! Naisilla on sangen turmeltunut maku! --
Hän korotti äänensä: -- Mestari Pierre, olen miettinyt asiaa puolelta
ja toiselta: ei ole muuta kuin yksi keino hänen pelastamisekseen.
-- Mikä? minä en puolestani näe ainoatakaan.
-- Kuulkaa, mestari Pierre. Muistakaa, että hän on pelastanut
henkenne. Sanon teille suoraan ajatukseni. Kirkkoa vartioidaan yötä
päivää. Sieltä ei lasketa ulos muita kuin ne, joiden on nähty sinne
menevän. Te voitte siis astua sisään. Minä johtaisin teidät hänen
luokseen. Te vaihtaisitte vaatteita hänen kanssaan. Hän pukeutuisi
teidän mekkoonne, te hänen hameeseensa.
-- Kaikki hyvin siihen saakka, huomautti filosofi. -- Entä sitten?
-- Sitten? Hän lähtisi pois teidän vaatteissanne, te jäisitte
jäljelle hänen vaatteissaan. Te joutuisitte ehkä hirteen, mutta hän
pelastuisi.
Gringoire kynsäisi korvallistaan vakavan näköisenä.
-- Sitä ajatusta en tosiaankaan itse olisi koskaan keksinyt, hän
sanoi.
Dom Clauden odottamaton ehdotus oli äkkiä pimittänyt runoilijan
avoimet ja huolettomat kasvot aivan kuin italialaisen hymyilevän
maiseman vihainen tuulenpuuska, joka peittää auringon pilveen.
-- No, Gringoire! mitä sanotte siitä keinosta?
-- Sanon, hyvä mestari, ettei minua ehkä hirtettäisi, vaan että minut
varmasti hirtetään.
-- Eihän se muuta asiaa.
-- Piru vieköön! sanoi Gringoire
-- Hän on pelastanut teidän henkenne. Maksaisitte siten velkanne.
-- On paljon muita velkoja, joita en maksa!
-- Mestari Pierre, se on välttämätöntä.
Arkkidiakoni puhui käskevästi.
-- Kuulkaa, dom Claude, vastasi runoilija perin hämmästyneenä. --
Teette väärin pitäessänne niin kiinni tuosta ajatuksesta. Enpä
tosiaankaan tiedä, miksi antaisin hirttää itseni toisen sijasta.
-- Mikä teitä sitten niin kiinnittää elämään?
-- Oh! tuhannet seikat!
-- Mitkä, jos saan luvan kysyä?
-- Mitkäkö? Ilma, taivas, aamu, ilta, kuutamo, hyvät ystäväni
kulkurit, meidän janoiset kurkkumme, Pariisin kauniin rakennustaiteen
tutkiminen, kolme suurta, keskeneräistä teosta, joista yksi piispaa
ja hänen myllyjään vastaan; mistäpä tietäisin kaiken? Anaksagoras
sanoo, että hän oli olemassa ihaillakseen aurinkoa. Ja sitten minulla
on onni viettää kaiket päivät aamusta iltaan erään neron seurassa:
oman itseni, ja se on sangen miellyttävää.
-- Päätä narrinpeliin! murahti arkkidiakoni. -- No niin, ketä on
sinun kiittäminen tästä elämästä, jonka olet tehnyt niin suloiseksi?
Ketä saat kiittää siitä, että voit hengittää tätä ilmaa, että saat
katsella tätä taivasta, että voit yhä huvittaa leivonsieluasi
houreilla ja hullutuksilla? Missä olisit ilman häntä? Tahdot siis,
että hän kuolee, hän, jonka avulla sinä elät, että hän kuolee,
tuo kaunis, suloinen, ihailtava olento, tarpeellinen maailman
valoksi, jumalallisempi kuin Jumala! samalla kun sinä puoliviisas
ja puolihullu, jonkin turha luonnos, eräänlainen kasvi, joka luulet
liikkuvasi ja ajattelevasi, jatkat elämää, jonka olet varastanut
häneltä, yhtä hyödyttömänä kuin palava kynttilä keskellä päivää?
Hieman sääliä, Gringoire! ole jalomielinen vuorostasi. Hän on ottanut
ensi askeleen.
Pappi oli puhunut kiihkeästi. Gringoire kuunteli häntä aluksi
epämääräisin ilmein, mutta vähitellen hän heltyi ja virnisti viimein
niin traagillisesti, että hänen kalpeat kasvonsa muistuttivat ähkyä
potevan vastasyntyneen lapsen kasvoja.
-- Te puhutte innostavasti, sanoi hän kuivaten kyyneleen. -- No niin!
mietin asiaa. -- Mutta sangen merkillinen on teidän ajatuksenne. --
Vaan kukapa tietää? jatkoi hän hetkisen kuluttua, -- ehkäpä he eivät
hirttäisikään minua. Eihän kihlaus aina naimisiin vie. Ehkäpä he,
löytäessään minut niin eriskummaisissa pukimissa kuin hameessa ja
myssyssä, purskahtavat nauramaan. -- Ja jos hirttävätkin, niin olkoon
menneeksi! kuolema kuin kuolema; tai oikeastaan ei se ole muiden
kuolemain kaltainen. Se kuolema on viisaan arvoinen, joka koko ikänsä
on häälynyt sinne tänne, kuolema, joka, kuten todellisen epäilijän
sielu, ei ole kala eikä lintu, kuolema täynnä pyrrholaisuutta ja
epäröintiä, joka pysyttää ihmisen taivaan ja maan välillä ja antaa
hänen häilyä. Se on filosofin kuolema ja se on ehkä ennalta minulle
määrätty. On komeata kuolla niin kuin on elänytkin. Pappi keskeytti
hänet:
-- Onko sovittu?
-- Mikä on kuolema oikeastaan? jatkoi Gringoire haltioituneena.
Ikävä hetki, tulliportti, askel mitättömästä tyhjään. Kun joku kysyi
megalopolilaiselta Kerkidakselta, kuolisiko hän mielellään, vastasi
hän: "Miksi ei? Sillä kuolemani jälkeen saan nähdä nuo suuret miehet,
Pytagoraksen filosofien, Hekataeuksen historioitsijain, Homeroksen
runoilijani ja Olympoksen soittoniekkani joukossa."
Arkkidiakoni tarjosi hänelle kätensä.
-- Sovittu siis? te tulette huomenna.
Tämä liike palautti Gringoiren todellisuuteen.
-- Oh! eipä suinkaan! sanoi hän sellaisen henkilön äänellä, joka
havahtuu unesta. Hirteenkö! Se on liian mieletöntä. Siihen en suostu.
-- Hyvästi sitten! Ja arkkidiakoni lisäsi hampaittensa välitse:
-- Kyllä sinut vielä tapaan!
-- En tahdo, että tuo perhanan mies minut vielä tapaa, ajatteli
Gringoire ja juoksi dom Clauden jälkeen. -- Kuulkaahan, herra
arkkidiakoni, ei kaunaa vanhojen ystävien kesken! Te olette mieltynyt
tuohon tyttöön, vaimooni, piti minun sanoa, ja se ilahduttaa minua.
Te olette miettinyt keinon, millä pelastaa hänet Notre-Damesta. Mutta
teidän suunnitelmanne on mitä epämiellyttävin minulle, Gringoirelle.
-- Kunpa tietäisin toisen, minä! -- Nyt iski päähäni jotakin: sangen
loistava mielijohde. -- Mitä sanoisitte, jos esittäisin teille
keinon, millä vapauttaisimme hänet, minun kaulani joutumatta vaaraan?
Eikö se tyydyttäisi teitä? Onko aivan välttämätöntä, että minä joudun
hirteen, ennen kuin olette tyytyväinen?
Pappi riuhtaisi kärsimättömyydessään kauhtanansa napit irti.
-- Anna sanojesi vuotaa! -- Mikä on keinosi?
-- Niin, sanoi Gringoire puhellen itsekseen ja pannen miettiväisenä
etusormen nenälleen, -- se tepsii! -- Kulkurit ovat rohkeita poikia.
-- Mustalaiset rakastavat häntä. -- He nousevat käden käänteessä.
-- Ei mikään ole sen helpompaa. -- Salainen rynnäkkö. -- Metelin
aikana voi hänet helposti viedä pois. -- Huomeniltana... -- He eivät
parempaa pyydäkään.
-- Keinosi! puhu! sanoi pappi ravistaen häntä.
Gringoire kääntyi majesteetillisena hänen puoleensa:
-- Antakaa minun olla! näettehän, että minä olen luomistyössä.
Hän mietti vielä hetkisen. Sitten hän paukutti käsiään omalle
ajatukselleen huutaen: -- Mainiota! Käy kuin leikki!
-- Keinosi! toisti Claude suuttuneena.
Gringoire säteili ilosta.
-- Tulkaa, niin sanon sen teille hiljaa. Se on sangen sukkela
takaportti, joka johtaa meidät kaikki ehjin nahoin leikistä. Herra
paratkoon! täytyyhän tunnustaa, etten ole mikään pässinpää.
Hän keskeytti puheensa:
-- Ah! mutta onko tuo pieni vuohi hänen luonaan?
-- On. Piru sinut periköön!
-- Se aiottiin hirttää myös, eikö niin?
-- Mitä se minua liikuttaa?
-- Niin, se olisi hirtetty myös. Viime kuussa hirtettiin muuan
emäsikakin. Pyöveli pitää sellaisista. Hän syö sitten elukat. Hirttää
kaunis Djali! Pikku kuttu parka!
-- Kirottu! huusi dom Claude. Sinä vasta kiduttaja olet. Minkä keinon
olet keksinyt hänen pelastamisekseen, tolvana? Täytyykö kiskoa
suunnitelmasi sinusta pihdeillä ulos?
-- Varovammin, mestari! -- No kuulkaa!
Gringoire kumartui kuiskaamaan arkkidiakonin korvaan vilkuillen
levottomana joka haaralle, vaikka ei kadulla liikkunut ketään. Kun
hän oli lopettanut, paiskasi dom Claude hänelle kättä ja sanoi
kylmästi:
-- Hyvä. Huomenna.
-- Huomenna, toisti Gringoire. Ja arkkidiakonin loitotessa
suunnalleen, hän lähti astelemaan omalle taholleen mutisten itsekseen:
-- Tämä on ankara juttu, herra Pierre Gringoire. Mutta mitäpä siitä!
Eihän ole sanottu, että vaikka onkin pieni, pitäisi pelätä suuria
yrityksiä. Biton kantoi suurta sonnia harteillaan; västäräkit, kertut
ja rautiaiset lentävät valtameren yli.