Tällä välin arkkidiakonikin oli saanut kuulla mustalaistytön
ihmeellisestä pelastuksesta. Saatuaan siitä tiedon, hän ei ollut
selvillä tunteistaan. Hän oli tottunut ajatukseen, että Esmeralda
oli kuollut. Siihen nähden hän oli rauhallinen; hän oli tyhjentänyt
tuskan kalkin pohjaan saakka. Ihmissydän (sillä dom Claude oli
mietiskellyt näitä seikkoja) ei voi sisältää muuta kuin rajoitetun
määrän epätoivoa. Kun sieni on kyllästetty, voi meri lainehtia sen
ylitse ainoankaan pisaran siihen enää tunkeutumatta.
Kun Esmeraldaa ei enää ollut, oli sieni kyllästetty ja kaikki lopussa
dom Claudelta täällä maan päällä. Mutta saatuaan tietää tytön ja
Febuksen elävän, hän sai kantaa kidutusten, iskujen, kärsimyksien,
elämän taakkaa uudelleen. Ja Claude oli väsynyt kaikkeen.
Kun hän sai kuulla tämän uutisen, hän sulkeutui kammioonsa
luostarissa. Häntä ei näkynyt, ei kapitulineuvotteluissa, ei
jumalanpalveluksissa. Hän sulki ovensa kaikilta, yksin piispaltakin.
Hän eli näin koppiinsa sulkeutuneena useita viikkoja. Luultiin että
hän oli sairas. Ja sairas hän olikin.
Mitä hän toimitti tämän vapaaehtoisen vankeutensa aikana? Mitkä
ajatukset hänessä riehuivat? Taisteliko hän viimeistä kamppailua
kauhean intohimonsa kanssa? Tekikö hän viimeistä suunnitelmaa
Esmeraldan tuhoksi ja omaksi perikadokseen.
Hänen rakas veljensä Jehan, hänen hemmoteltu kasvattinsa saapui
kerran hänen ovelleen, kolkutti, kiroili, rukoili, sanoi useaan
kertaan nimensä. Claude ei avannut.
Hän seisoi päiväkaudet kasvot ikkunaansa vasten painettuina. Tästä
luostarin ikkunasta hän näki Esmeraldan kammion, näki toisinaan hänet
itsensäkin milloin vuohen, milloin Quasimodon seurassa. Hän havaitsi
tuon kuuron rumahisen pienet palvelukset ja hänen hienotunteisen
ja alistuvan suhtautumisensa mustalaistyttöön. Hän muisti, sillä
hänellä oli hyvä muisti, ja muisti on mustasukkaisten kiduttaja, hän
muisti sen omituisen katseen, jolla kellonsoittaja eräänä iltana
oli katsellut tanssijatarta. Hän ihmetteli, mikä oli mahtanut saada
Quasimodon pelastamaan tytön. Hän näki mustalaistytön ja kuuron monen
monta pikku kohtausta, joiden mykät eleet kaukaa katsottuina ja hänen
intohimonsa valossa näyttivät sangen helliltä. Hän epäili naisten
omituisia oikkuja. Silloin hän tunsi hämärästi itsessään heräävän
mustasukkaisuuden, jota hän ei ollut odottanut, mustasukkaisuuden,
joka sai hänet punastumaan häpeästä ja harmista. -- Olkoon menneeksi
vielä kapteeni, mutta tämä! -- Se ajatus raivostutti häntä.
Hänen yönsä olivat kauheita. Siitä saakka kun hän oli saanut
kuulla, että mustalaistyttö eli, olivat nuo kolkot kummitus- ja
kuolemanajatukset, jotka olivat pitäneet häntä vallassaan kokonaisen
päivän, hävinneet, ja liha alkoi häntä jälleen kannustaa. Hän
vääntelehti vuoteellaan tietäessään tuon tummaverisen nuoren tytön
olevan niin lähellä.
Joka yö loihti hänen hullaantunut mielikuvituksensa ilmoille
Esmeraldan kaikissa niissä tilanteissa, jotka olivat eniten
kiehuttaneet hänen vertansa. Hän näki hänet haavoitetun kapteenin
ylle vaipuneena, silmät ummessa, kaunis, alaston rinta Febuksen veren
peittämänä, tuona autuuden hetkenä, jolloin arkkidiakoni oli painanut
hänen kalpeille huulilleen tuon suudelman, jonka polton tuo onneton
oli tuntenut, vaikka oli puolikuollut. Hän näki pyövelinapulaisten
karkeitten käsien riisuvan ja asettavan kidutuskenkään hänen pientä
jalkaansa ja hienoa, pyöreätä säärtänsä. Hän näki jälleen tuon siron,
norsunluunvalkoisen polven, joka yksin oli jäänyt näkyviin Torteruen
kauhean kojeen ulkopuolelle. Hän kuvitteli vihdoin tuota nuorta
tyttöä paitasillaan, köysi kaulassa, olkapäät paljaina, avojaloin,
puolialastomana, sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet viimeisenä
päivänä. Nämä nautinnokkaat mielikuvat saivat hänen kätensä
puristumaan kouristuksenomaisesti nyrkkiin ja väreet kulkemaan pitkin
hänen selkäpiitänsä.
Eräänä päivänä varsinkin ne saivat hänen pidätetyn pappisverensä niin
polttamaan hänen suonissaan, että hän puri päänalustaan, kavahti
vuoteeltaan, heitti kaavun hartioilleen ja lähti lamppu kädessä
kammiostaan puolialastomana, hämmentyneenä, silmät liekehtivinä.
Hän tiesi, missä Punaisen oven avain oli, oven, joka johti
luostarista kirkkoon, ja hänellä oli, kuten tiedetään, aina mukanaan
torninportaitten avain.