Päivä seurasi toistaan.
Rauha palasi vähitellen Esmeraldan sieluun. Valtava suru samoin
kuin valtava ilokin on lyhytaikaista. Ihmissielu ei kauan viihdy
äärimmäisyyksissä. Mustalaistyttö oli kärsinyt niin paljon, että vain
ihmetyksen tunne oli jäänyt jäljelle.
Turvallisuuden keralla oli toivokin palannut. Hän oli yhteiskunnan
ja elämän ulkopuolella, mutta hän aavisti hämärästi, ettei hänen
ehkä olisi mahdotonta palata siihen. Hän oli kuin kuollut, jolla oli
hautansa avain.
Hän tunsi kauheiden kuvien vähitellen häipyvän muististaan. Kaikki
nuo hirveät kuvajaiset, Pierrat Torterue, Jacques Charmolue, vieläpä
itse pappikin, haihtuivat hänen sielustaan.
Ja Febushan eli, hän oli varma siitä, hän oli nähnyt hänet. Febus
eli, sehän oli kaikkein tärkeintä. Kaikkien niiden kauheitten iskujen
jälkeen, jotka olivat hävittäneet kaiken hänen sielussaan, hän oli
tavannut siellä yhden ainoan seikan, yhden ainoan tunteen ehjänä
ja vahingoittumattomana: rakkautensa kapteeniin. Sillä rakkauden
laita on samoin kuin puun: se työntää juurensa syvälle koko meidän
olemukseemme ja viheriöitsee usein vielä särkyneessäkin sydämessä.
Ja selittämätöntä on, että kuta sokeampi tuo intohimo on, sitä
sitkeämpi se on. Se ei ole milloinkaan kestävämpi kuin täysin
järjettömänä.
Esmeralda ei kuitenkaan voinut ajatella kapteenia ilman katkeruutta.
Oli kauheata, että hänkin oli johdettu harhaan, että hänkin oli
voinut pitää mahdollisena, että tuo tikarinisku oli hänen, Esmeraldan
antama, joka olisi ollut valmis uhraamaan tuhat elämää hänen
puolestaan. Mutta ei pitänyt tuomita liian ankarasti kapteenia:
eikö hän, Esmeralda, itse ollut tunnustanut _rikostaan?_ Eikö hän,
heikko nainen, ollut antanut kidutuksen taivuttaa itseään? Syy oli
yksin hänen. Hänen olisi ennen pitänyt antaa repiä kynnet itseltään
kuin sallia kiristää tuollaista tunnustusta. Mutta kunhan hän vain
kerrankin, vain lyhyen hetkenkin saisi jälleen nähdä Febuksen,
ei tarvittaisi kuin sana, kuin katse vain, jotta hän luopuisi
harhaluulostaan ja rakastaisi jälleen häntä. Hän ei epäillyt sitä.
Hän karkotti mielestään joukon omituisia seikkoja, kuten Febuksen
läsnäolon hänen tehdessään katumusta ja nuoren tytön, jonka seurassa
hän oli. Se oli epäilemättä hänen sisarensa; sangen järjetön selitys,
mutta se tyydytti häntä, koska hänen oli pakko uskoa, että Febus
rakasti häntä yhä, häntä eikä ketään muuta. Olihan Febus vannonut sen
hänelle. Mitäpä hän muuta tarvitsi, kokematon, herkkäuskoinen tyttö?
Ja eivätkö asianhaarat jutussa todistaneet paljon enemmän häntä kuin
Febusta vastaan? Hän odotti siis. Hän toivoi.
Meidän on lisättävä, että kirkko, tuo suunnaton kirkko, joka häntä
joka puolella ympäröi, joka vartioi häntä, joka suojeli häntä, oli
myös parhain rauhoittaja. Tuon valtavan rakennuksen juhlalliset
viivat, kaikkien tuota neitoa ympäröivien esineitten uskonnolliset
piirteet, ne hurskaat ja korkeat ajatukset, jotka niin sanoakseni
tulvivat tuon kiviruumiin kaikista huokosista, vaikuttivat häneen
hänen tietämättään. Rakennuksen äänetkin olivat vaikutukseltaan
niin siunauksellisia, niin majesteetillisia, että ne vaimensivat
tuon sairaan sielun tuskia. Jumalanpalvelusta toimittavien
pappien yksitoikkoinen laulu, seurakunnan vastaukset, toisinaan
tuskin kuuluvina, toisinaan voimakkaina kuin ukkosen jyrinä,
ikkunaruutujen sointuva helinä, urkujen pauhu kuin sadan pasuunan
ääni, suunnattomina mehiläispesinä surisevan kolmen kellotornin
kumina, jättiläissoittimien koko orkesteri, jonka ääniasteikko alati
nousi ja laski kansanjoukosta kellotorniin, huumasi hänen muistinsa,
mielikuvituksensa ja tuskansa. Ennen kaikkea tuudittivat kellot hänet
rauhaan. Nuo valtavat kojeet vuodattivat hänen ylleen ikään kuin
voimallista magnetismia suurina laineina.
Jokainen auringonnousu tapasikin hänet rauhoittuneempana,
keventyneempänä ja vertyneempänä. Sitä mukaa kuin hänen sisäiset
haavansa arpeutuivat, alkoi sulo ja kauneus jälleen kukkia hänen
kasvoillaan, mutta sielukkaampana, vähemmän häikäisevänä. Hänen
entinen luonnonlaatunsakin palasi, vieläpä osaksi hänen iloisuutensa,
soma suunsuipennuksensa, rakkautensa vuoheen, hänen laulunhalunsa ja
kainoutensakin. Hän pukeutui aamuisin aina kammionsa nurkassa, ettei
vaan kukaan naapuri läheisistä ylistenluukuista näkisi häntä.
Kun Febuksen ajatteleminen joskus hetkiseksi keskeytyi, ajatteli
mustalaistyttö Quasimodoa. Hän oli ainoa side, ainoa välittäjä
ja yhdistäjä, jonka kautta Esmeralda oli kosketuksissa ihmisiin
ja elämään. Tuo onneton oli eristetympi kuin Quasimodo. Hän
ei ymmärtänyt lainkaan tuota omituista ystävää, jonka sattuma
oli hänelle antanut. Toisinaan hän moitti itseään siitä, ettei
kiitollisuuskaan saanut häntä voittamaan vastenmielisyyttänsä, mutta
hänen oli mahdotonta tottua kellonsoittaja raukkaan. Tämä oli liian
ruma.
Hän oli antanut Quasimodolta saamansa vihellyspillin olla
permannolla. Se ei kuitenkaan estänyt Quasimodoa ensi päivinä silloin
tällöin näyttäytymästä. Esmeralda teki voitavansa, ettei vallan
ilmeisellä vastenmielisyydellä kääntyisi poispäin, kun Quasimodo toi
hänelle ruokakorin ja vesiruukun, mutta tämä huomasi pienimmänkin sen
luontoisen liikahduksen, ja silloin hän meni surullisena matkoihinsa.
Kerran hän tuli juuri, kun tyttö hyväili Djalia. Hän seisoi
hetken mietteissään ja katseli tuota somaa ryhmää, jonka vuohi ja
mustalaistyttö muodostivat. Vihdoin hän sanoi pudistaen raskasta ja
pörröistä päätään:
-- Onnettomuuteni on, että vielä liiaksi muistutan ihmistä. Toivoisin
olevani kokonaan tuon vuohen kaltainen eläin.
Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä.
Quasimodo vastasi tuohon katseeseen:
-- Voi! tiedän kyllä minkä tähden.
Ja hän meni matkoihinsa.
Erään toisen kerran hän ilmestyi kammion kynnykselle, jonka yli
hän ei koskaan astunut, Esmeraldan parhaillaan laulaessa vanhaa
espanjalaista romanssia, jonka sanoja hän ei ymmärtänyt, mutta joka
oli jäänyt hänen mieleensä siksi, että mustalaiseukon oli ollut
tapana nukuttaa häntä sillä, kun hän oli pieni. Nähdessään nuo
kauheat kasvot, jotka ilmestyivät hänen eteensä hänen laulaessaan
hän vaikeni äkkiä säikähdyksen elein. Onneton kellonsoittaja lankesi
polvilleen kynnykselle ja rukoilevasti katsoen risti karkeat,
muodottomat kätensä.
-- Oh! hän sanoi murheellisena, -- vannotan teitä, jatkakaa, älkää
ajako minua pois.
Tyttö ei tahtonut tuottaa hänelle tuskaa ja jatkoi vapisten lauluaan.
Vähitellen hänen kammonsa kuitenkin haihtui, ja hän antautui
kokonaan laulunsa laahustavan sävelen surumielisen tunnelman
valtaan. Quasimodo oli yhä polvillaan kädet ristissä kuin rukoillen
tarkkaavasti, tuskin uskaltaen hengittää ja katse mustalaistyttöön
kiinnittyneenä. Voisipa sanoa, että hän kuunteli tytön laulua hänen
silmistään.
Kolmannen kerran hän tuli Esmeraldan luo kömpelön ja aran näköisenä.
-- Kuulkaa minua, hän sanoi ponnistaen, minulla on teille jotakin
sanottavaa.
Esmeralda ilmoitti hänelle merkillä kuuntelevansa. Silloin Quasimodo
alkoi huokailla, raotti huuliaan, näytti jo valmiilta puhumaan,
katsahti häneen, ravisti kieltävästi päätään ja meni hitain askelin
matkoihinsa kasvot kättä vasten painettuina jättäen mustalaistytön
ihmeisiinsä.
Muuriin veistettyjen eriskummallisten olentojen joukossa oli
varsinkin muuan, josta Quasimodo erikoisesti piti ja jonka kanssa
hän usein näytti vaihtavan veljellisiä katseita. Kerran Esmeralda
kuuli hänen sanovan kuvalle -- Oh! miksi en olekin kiveä niin kuin
sinä! Eräänä päivänä vihdoin Esmeralda oli mennyt katon reunalle
asti ja katseli torille Saint-Jean-le-Rondin terävän katon ylitse.
Quasimodo seisoi hänen takanaan. Hän asettui siten vapaaehtoisesti,
säästääkseen niin paljon kuin mahdollista Esmeraldalta hänen
näkemisensä tuottamaa ikävyyttä. Äkkiä valtasi mustalaistytön
vapistus, kyynel ja ilonsalama loisti yhtaikaa hänen silmissään, hän
polvistui katon räystäälle ja ojentaen tuskallisena käsivartensa
toria kohden hän huusi:
-- Febus! tule! tule! sana vain, yksi ainoa sana, taivaan nimessä,
Febus! Febus!
Hänen äänessään, kasvoissaan, eleissään, koko hänen olemuksessaan
oli sama sydäntäsärkevä ilme kuin haaksirikkoisella, joka antaa
hätämerkkejä laivalle, joka huolettomana purjehtii kaukana
taivaanrannalla auringonpaisteessa.
Quasimodo katsahti torille ja näki, että tämän hellän ja intohimoisen
rukouksen kohde oli nuori mies, upseeri, kaunis kiiltävähaarniskainen
ritari, joka hiljaista laukkaa ratsasti torin perällä ja töyhdöllä
koristetulla hatullaan tervehti eräällä parvekkeella seisovaa
kaunista, hymyilevää naista. Upseeri ei muuten kuullut onnettoman
Esmeraldan ääntä, joka huusi hänelle. Hän oli liian kaukana.
Mutta kuuroraukka kuuli. Syvä huokaus paisutti hänen rintaansa. Hän
kääntyi poispäin. Hänen sydäntään ahdistivat kyyneleet, joita hän
pidätti; hänen nyrkkinsä iskivät kouristuksenomaisesti yhteen hänen
päänsä päällä, ja kun hän ne veti takaisin, oli hänen kummassakin
kädessään tukku punaisia hiuksia.
Mustalaistyttö ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Quasimodo
lausui hiljaa hampaitaan kiristellen:
-- Kirous! Tuollainen pitää siis olla! Ei tarvitse muuta kuin olla
kuorelta korea!
Tällä välin mustalaistyttö lepäsi yhä polvillaan ja huusi ankaran
mielenliikutuksen vallassa:
-- Oh! tuolla hän laskeutuu hevosen selästä! -- Hän astuu tuonne
taloon! -- Febus! -- Hän ei kuule minua lainkaan! -- Febus! -- Miten
tuo nainen on ilkeä, kun puhuu hänelle yhtaikaa kuin minä! -- Febus!
Febus!
Kuuro katseli häntä. Hän ymmärsi nuo liikkeet ja eleet.
Kellonsoittajaraukan silmä täyttyi kyynelillä, mutta hän ei antanut
ainoankaan tipahtaa. Äkkiä hän veti hellä varoen tyttöä hihasta.
Tyttö kääntyi. Quasimodo oli jälleen rauhallisen näköinen ja sanoi:
-- Tahdotteko, että menen noutamaan häntä? Esmeralda päästi
riemuhuudon.
-- Oh! menkää! juoskaa! nopeasti! Tuo kapteeni! Tuo kapteeni! Tuokaa
hänet tänne, niin minä rakastan teitä!
Hän syleili Quasimodon polvia. Tämä ei voinut olla surullisesti
ravistamatta päätään.
-- Minä tuon hänet luoksenne, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten hän
kääntyi ja riensi pitkin askelin portaille, huokausten täyttäessä
hänen rintansa.
Päästyään alas torille näki hän vain kauniin hevosen, joka seisoi
sidottuna Gondelaurier'n talon portin pieleen. Kapteeni oli mennyt
sisälle.
Hän kohotti katseensa kirkon katolle. Esmeralda oli siellä yhä
samassa paikassa, samassa asennossa. Hän nyökäytti surullisesti
päätään tytölle ja nojautui sitten Gondelaurier'n talon
portinpylvästä vasten päättäen odottaa, kunnes kapteeni tulisi
takaisin.
Gondelaurier'n talossa oli kutsut, joita on tapana pitää ennen häitä.
Quasimodo näki paljon väkeä menevän sisälle, mutta ei kenenkään
poistuvan. Tuontuostakin hän katsahti katolle. Mustalaistyttö seisoi
yhtä liikkumattomana kuin hänkin. Renki tuli irroittamaan hevosta ja
vei sen talon talliin.
Näin kului koko päivä. Quasimodo seisoi portinpielessä, Esmeralda
katolla. Febus vietti varmaan aikaansa Fleur-de-Lys'n jalkain
juuressa.
Vihdoin tuli ilta, kuutamoton, pimeä ilta. Miten Quasimodo koettikin
tirkistellä sitä kohtaa, jossa hän tiesi Esmeraldan olevan, hän ei
nähnyt muuta kuin vaaleamman täplän hämärässä, sitten ei enää mitään;
kaikki häipyi näkymättömiin, kaikki oli yhtä mustaa.
Quasimodo näki, miten Gondelaurier'n talon ikkunat valaistiin
yläkerrasta alas saakka. Hän näki muiden torin varrella olevien
ikkunain toinen toisensa jälkeen valaistuvan; hän näki myös
niiden pimenevän viimeistä myöten. Sillä hän seisoi kaiken iltaa
paikallaan. Upseeri ei tullut ulos. Kun viimeiset kulkijat olivat
menneet kotiansa, kun kaikkien talojen ikkunat olivat pimentyneet,
seisoi Quasimodo yhä yksinään yön pimeydessä. Siihen aikaan ei ollut
ainoatakaan lyhtyä Notre-Damen torilla.
Gondelaurier'n talon ikkunoista loisti kuitenkin yhä valoa, vieläpä
keskiyön jälkeenkin. Quasimodo, joka liikkumattomana ja tarkkaavana
seisoi paikallaan, näki joukon liehuvia ja tanssivia varjoja kulkevan
moniväristen ikkunaruutujen ohitse. Jollei hän olisi ollut kuuro,
hän olisi sitä mukaa, kun yölevolle käyvän Pariisin melu vaikeni,
kuullut yhä selvemmin juhlamelun, naurun ja soiton kaikuvan yöhön
Gondelaurier'n talosta.
Kello yhden tienoilla aamulla alkoivat vieraat poistua. Pimeän
varjossa Quasimodo näki heidän toinen toisensa jälkeen astuvan ulos
soihduilla valaistun portaalin kautta. Mutta kapteenia ei vain
näkynyt.
Quasimodon päätä askarruttivat surulliset ajatukset. Silloin
tällöin hän katsahti ilmaan, kuten ihmiset ikävissään tekevät.
Suuria, mustia, raskaita, repaleisia pilviä riippui suruharson
tavoin yön tähtiholvin alla. Olisi luullut näkevänsä taivaanlaella
hämähäkinverkkoja.
Tällöin hän näki kerran parvekkeelle johtavan lasioven avautuvan
salaperäisesti hänen päänsä päällä ja sulkeutuvan jälleen yhtä
äänettömästi kahden henkilön jäljestä, jotka olivat astuneet
parvekkeelle. Siinä oli mies ja nainen. Quasimodo saattoi vain
vaivoin tuntea miehen kauniiksi kapteeniksi ja naisen siksi nuoreksi
neidiksi, jonka hän aamulla oli nähnyt samalta parvekkeelta vastaavan
kapteenin tervehdykseen. Tori oli aivan pimeä eikä kaksinkertainen
tummanpunainen verho, joka oli valahtanut oven taakse suljettaessa,
päästänyt ainoatakaan valonsädettä parvekkeelle.
Kadulla seisova kuuro ei luonnollisestikaan voinut kuulla, mitä
he puhelivat, mutta hän saattoi kuitenkin huomata, että he olivat
antautuneet sangen hellään kuherteluun. Tyttö näytti sallineen
upseerin kietoa käsivartensa vyötäistensä ympärille ja teki vain
hellää vastarintaa, kun upseeri koetti ryöstää suudelmaa.
Quasimodo katseli alhaalta tuota kohtausta, joka oli sitäkin
suloisempi nähdä, kun sitä ei ollut aiottu nähtäväksi. Hän seurasi
katkerana tuota onnea, tuota kauneutta. Luonto ei suinkaan ollut
mykkä tuossa vaivaisessa, ja hänen koukkuinen ja epämuodostunut
selkärankansa saattoi yhtä hyvin kuin mikä muu tahansa värähtää. Hän
ajatteli sitä kurjaa kohtaloa, joka oli tullut hänen osakseen, että
nainen, rakkaus ja nautinto ikuisesti meni häneltä sivu suun, että
hän oli tuomittu vain näkemään toisten onnea. Mutta eniten koski
häneen tässä näyssä se ajatus, miten mustalaistyttö kärsisi, jos
hän näkisi tämän. Se sekoitti harmia hänen katkeruuteensa. Yö oli
kuitenkin ylen pimeä, ja joskin Esmeralda yhä seisoisikin katolla
(mitä kuuro ei epäillytkään), hän oli liian kaukana nähdäkseen
mitään. Quasimodo saattoi töin tuskin itsekään erottaa tuota
rakastavaista paria. Se lohdutti häntä.
Heidän keskustelunsa vilkastui yhä. Nuori nainen näytti anovan, ettei
upseeri pyytäisi häneltä enää muuta. Quasimodo saattoi kaikesta
tästä huomata vain tytön kauniit, ristityt kädet, hänen hymyilynsä
kyynelten lomitse ja hänen tähtiä kohden kohotetun katseensa ja
kapteenin tulisena häntä ahmivan katseen.
Kun neitosen vastustus alkoi jo horjua, avautui onneksi lasiovi
äkkiä, ja vanha nainen näyttäytyi. Tyttö näytti hämmentyneeltä,
upseeri harmistuneelta, ja kaikki kolme astuivat sisälle.
Hetken päästä korskui hevonen portaalin edessä, ja tuo kaunis upseeri
ratsasti aika vauhtia Quasimodon ohitse.
Kellonsoittaja antoi hänen kääntyä kulmauksesta, mutta alkoi sitten
apinan nopeudella juosta hänen jäljessään huutaen:
-- Hei! kapteeni!
Kapteeni pysähtyi.
-- Mitähän tuo roisto minusta tahtoo? mutisi hän nähdessään tuon
kummallisen olennon nilkuttaen lähestyvän häntä hämärässä.
Quasimodo oli ehtinyt hänen luokseen ja tarttunut rohkeasti hevosen
suitsiin.
-- Seuratkaa minua, kapteeni, joku tahtoo puhutella teitä.
-- Piru vieköön! murahti kapteeni, tuon variksenpelätin olen tainnut
jossain ennenkin nähdä. -- Hei! herraseni, päästätkö hevoseni suitset
siellä!
-- Kapteeni, vastasi kuuro, -- ettekö kysy minulta kuka?
-- Sanon sinulle, että hellittäisit hevoseni suitset, sanoi Febus
kärsimättömästi. Mitä oikeastaan tahtoo tuo pöllö, joka riippuu
suitsissa? Luuletko hevostani hirsipuuksi?
Käskystä välittämättä Quasimodo koetti päinvastoin kääntää hevosta.
Kun hän ei saattanut käsittää kapteenin vastaanhangoittelua, kiirehti
hän lisäämään:
-- Tulkaa, kapteeni, eräs nainen odottaa teitä. Ja hän lisäsi
ponnistaen: -- Eräs nainen, joka rakastaa teitä.
-- Kirottu lurjus! sanoi kapteeni, luuletko että minä olen
velvollinen menemään jokaisen naisen luo, joka minua rakastaa
tai sanoo rakastavansa! Ja ehkäpä on hän sinun näköisesi, senkin
huuhkaja? -- Sano sille, joka sinut lähetti, että minä menen
naimisiin, ja että menköön helvettiin!
-- Kuulkaa, huudahti Quasimodo luullen voittavansa yhdellä ainoalla
sanalla kapteenin vastustuksen, tulkaa, korkea-arvoisa herra! teitä
odottaa mustalaistyttö, jonka tunnette!
Tämä sana teki todellakin voimakkaan vaikutuksen Febukseen, mutta ei
sitä, mitä kuuro oli odottanut. Kuten lukija muistanee, oli kunnon
kapteenimme Fleur-de-Lys'n seurassa lähtenyt parvekkeelta vähää
ennen kuin Quasimodo pelasti kuolemaantuomitun Charmoluen käsistä.
Myöhemmin käydessään Gondelaurier'n talossa hän oli tarkasti varonut
puhumasta tästä naisesta, jonka muisto kaiken jälkeen oli hänestä
kiusallinen eikä Fleur de-Lys'kään puolestaan ollut pitänyt viisaana
sanoa hänelle, että mustalaistyttö eli. Febus luuli niin ollen,
että Similar raukka oli ollut kuollut jo kuukauden tai pari. Muuten
oli kapteeni jo hetkisen ajatellut yön pimeyttä, tuon omituisen
sanantuojan haudanomaista ääntä ja tavatonta rumuutta, että kello
oli yli kahdentoista, että katu oli autio, kuten sinäkin iltana,
jona kummitus oli häntä puhutellut, ja että hänen hevosensa korskui
vilkaistessaan Quasimodoon.
-- Mustalaistyttö! huudahti hän miltei säikähtäneenä. Sinä tulet niin
muodoin toisesta maailmasta?
Ja hän tapaili tikarinsa kahvaa.
-- Pian, pian, sanoi kuuro koettaen vetää hevosta mukaansa. Tänne
päin!
Samassa Febus potkasi häntä saappaallaan voimakkaasti rintaan.
Quasimodon silmä välähti. Hän liikahti syöksyäkseen kapteenin
kimppuun, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:
-- Ah! miten onnellinen te olette, jolla on joku, joka rakastaa! Hän
pani painoa sanalle _joku_ ja huudahti päästäessään suitset:
-- Menkää sitten!
Febus kannusti kiroten hevostaan, ja Quasimodo näki hänen katoavan
yön pimeyteen.
-- Oh! sanoi kuuroraukka hiljaa, hylätä sellainen!
Hän palasi Notre-Dameen, sytytti lamppunsa ja nousi torninportaita
katolle. Mustalaistyttö seisoi yhä paikallaan, kuten hän oli
odottanutkin. Niin pian kun hän näki Quasimodon, riensi hän tätä
vastaan.
-- Yksin! huudahti hän ja väänteli tuskaisena kauniita käsiään.
-- En voinut löytää häntä, sanoi Quasimodo kylmästi.
-- Häntä olisi pitänyt odottaa koko yö! sanoi tyttö kiivaasti.
Quasimodo näki hänen suuttuneen liikkeensä ja ymmärsi nuhteen.
-- Vartioin paremmin häntä ensi kerralla, sanoi hän ja painoi päänsä
alas.
-- Menkää matkoihinne! sanoi tyttö.
Quasimodo lähti. Tyttö oli häneen tyytymätön. Quasimodo olisi
mieluummin suonut hänen pieksevän häntä, kuin tuottanut hänelle
surua. Hän oli sälyttänyt koko tuskan omille harteilleen.
Tämän jälkeen mustalaistyttö ei enää nähnyt häntä. Hän ei enää
tullut tytön kammion lähelle. Korkeintaan hän näki kellonsoittajan
surullisena katselevan häntä. Mutta kun hän huomasi, että tyttö näki
hänet, poistui hän.
On tunnustettava, ettei mustalaistyttö ollut tästä kyttyräselkäraukan
vapaaehtoisesta pakoilusta lainkaan pahoillaan. Päinvastoin hän oli
siitä mielissään. Quasimodokin tajusi sen selvästi.
Esmeralda ei enää nähnyt häntä, mutta hän tunsi hyvän haltijan
läsnäolon kaikkialla. Hänen ruokavarastoansa täydensi näkymätön käsi
hänen nukkuessaan. Eräänä aamuna hän huomasi ikkunassaan lintuhäkin.
Hänen kammionsa yläpuolella oli hirveä veistokuva, joka häntä
peloitti. Quasimodo oli useamman kerran huomannut hänen pelkonsa.
Eräänä aamuna (sillä kaikki nämä tapahtuivat öisin) ei sitä enää
ollutkaan. Se oli murrettu irti. Tuon kuvan luo kiivennyt oli pannut
henkensä alttiiksi.
Toisinaan tyttö kuuli iltaisin jostakin kellotornin aukosta
surumielistä ja omituista laulua, aivan kuin univirttä hänelle. Ne
olivat loppusoinnuttomia säkeitä, sellaisia kuin kuuro saattaa kyhätä.
Älä, neito, katso pintaa vain,
katso syvälle sydämeen.
Ruma usein on sydän kauniin nuorukaisen.
Monen sydämen rakkaus on perin petollista.
Neito, kuusi ei ole kaunis,
ei niin kaunis kuin poppeli,
mutta se viheriöi kesät, talvet.
Voi, turhaan tästä haastelen kai?
Eihän rumaa saisi ollakaan,
kaunishan rakastaa vain kauneutta,
kevät kääntää selkänsä talvelle.
On kauneus täydellistä.
On kauneus kaikkivoipa.
On kauneus ainoa, joka ei ole puolinaista.
Korppi lentää vain päivisin,
huuhkaja lentää vain öisin,
joutsen lentää öin ja päivin.
Eräänä aamuna tyttö näki herättyään kaksi kukkamaljakkoa ikkunallaan.
Toinen oli kristallia, sangen kaunis ja välkkyvä, mutta haljennut.
Vesi, jota se oli ollut täynnä, oli valunut kuiviin halkeamasta,
ja kukat olivat sen tähden kuihtuneet. Toinen oli hietakiviruukku,
karkeatekoinen ja yksinkertainen, mutta se oli pitänyt veden, ja
kukat olivat tuoreita ja raikkaita.
En tiedä, tahallaanko Esmeralda otti juuri kuihtuneen kukkakimpun ja
kantoi sitä koko päivän povellaan.
Sinä päivänä hän ei kuullut tornista laulua.
Hän ei siitä välittänyt rahtuakaan. Hän vietti päivänsä Djalia
hyväilemällä, Gondelaurier'n talon porttia tähystelemällä,
kuiskailemalla hiljaa itsekseen Febuksesta ja murentelemalla leipää
pääskysille.
Hän ei muuten enää nähnyt eikä kuullut Quasimodoa.
Kellonsoittajaraukka näytti kadonneen kirkosta. Eräänä yönä, kun
tyttö makasi valveilla ja ajatteli kaunista kapteeniaan, hän kuuli
huokailemista komeronsa ovelta. Hän nousi säikähtäneenä, kurkisti
alas luukusta ja näki muodottoman möhkäleen lepäävän oven edessä kuun
hohteessa. Quasimodo siinä nukkui kivikatolla.