Sinä yönä Esmeralda oli nukahtanut kammiossaan mieli täynnä
unohdusta, toivoa ja suloisia ajatuksia. Hän oli nukkunut hetkisen
uneksien tapansa mukaan Febuksesta, kun hän luuli kuulevansa liikettä
lähellään. Hänen unensa oli kevyttä ja levotonta, linnun unta, ja
pieninkin seikka herätti hänet. Hän avasi silmänsä. Yö oli sangen
pimeä. Hän näki kuitenkin ikkuna-aukossa pään, joka katseli häntä.
Tuolla olennolla oli kädessään lamppu, joka valaisi häntä. Kun hän
huomasi Esmeraldan nähneen hänet, hän sammutti lampun. Tyttö oli
kuitenkin ehtinyt tuntea hänet. Hänen silmänsä sulkeutuivat kauhusta.
-- Oh! sanoi hän tukahtuneella äänellä, pappi!
Koko hänen mennyt onnettomuutensa palasi salamana hänen mieleensä.
Hän vaipui kauhun jäykistämänä vuoteelleen. Hetkisen kuluttua hän
tunsi pitkin koko ruumistaan kosketuksen, joka sai hänet niin
vapisemaan, että hän kavahti istualleen täysin heränneenä ja
kauhistuneena.
Pappi oli asettunut hänen viereensä ja kietonut käsivartensa hänen
ympärilleen.
Hän yritti huutaa, mutta ääni petti.
-- Mene pois, peto! mene pois, murhaaja! sanoi hän hiljaisella
äänellä, joka vapisi vihasta ja pelosta.
-- Armoa! armoa! mutisi pappi painaen huulensa hänen olkapäilleen.
Tyttö tarttui molemmin käsin hänen kaljun päänsä haiveniin ja koetti
väistää näitä suudelmia kuin puremia.
-- Armoa! toisti onneton pappi. Jospa tietäisit, miten sinua
rakastan! On kuin tulta, kuin sulaa lyijyä, kuin tuhat veistä olisi
sydämessäni.
Ja hän puristi yliluonnollisella voimalla käsivartensa tytön
ympärille. Tyttö virkkoi raivostuneena:
-- Päästä minut tai syljen vasten kasvojasi! Pappi päästi hänet:
-- Häpäise minua, lyö minua, ole ilkeä! tee mitä haluat! Mutta armoa!
rakasta minua!
Silloin tyttö löi häntä raivostuneen lapsen tavoin. Hän kouristi
kauniit kätensä iskeäkseen hänen kasvonsa mustelmille.
-- Mene pois, paholainen!
-- Rakasta minua! rakasta minua! sääliä! huusi pappiraukka
vierittäytyen hänen päälleen ja vastaten hänen lyönteihinsä
hyväilyillä.
Äkkiä tyttö tunsi hänet itseään voimakkaammaksi.
-- Tästä täytyy tulla loppu! sanoi pappi hammasta purren. Tyttö
oli hänen alleen nujerrettuna, läähättävänä, sortuneena, hänen
vallassaan. Hän tunsi käden kopeloivan häntä himokkaana. Hän teki
viimeisen ponnistuksen ja alkoi kirkua:
-- Apua! apua! vampyyri! vampyyri!
Ketään ei tullut. Djali yksin oli herännyt ja määki levottomana.
-- Ole hiljaa! sanoi pappi huohottaen.
Äkkiä Esmeraldan käsi kosketti johonkin kylmään ja metalliseen,
kun hän taistellessaan tapaili tukea lattiasta. Se oli Quasimodon
vihellyspilli. Hän tarttui siihen epätoivon voimalla, nosti sen
huulilleen ja puhalsi siihen minkä jaksoi. Pilli päästi kirkkaan,
kimeän, läpitunkevan vihellyksen.
-- Mitä se on? sanoi pappi.
Miltei samassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaitten käsien
tarttuvan häneen. Kammio oli pimeä. Hän ei selvästi erottanut,
kuka häntä piteli, mutta hän kuuli jonkin kiristelevän raivosta
hampaitaan, ja oli juuri sen verran valoa, että hän saattoi erottaa
suuren veitsen välkkyvän päänsä päällä.
Pappi luuli tuntevansa Quasimodon vartalon. Se ei voinut olla
kukaan muu kuin kellonsoittaja. Hän muisti nyt sisään astuessaan
kompastuneensa johonkin kammion oven edessä viruvaan myttyyn. Mutta
kun tulokas ei sanonut mitään, hän ei tiennyt mitä ajatella. Hän
syöksyi veistä pitelevän käden kimppuun ja huusi: -- Quasimodo! Hän
unohti tuskassaan, että Quasimodo oli kuuro.
Silmänräpäyksessä oli pappi nujerrettu maahan ja hän tunsi
lyijynraskaan polven painavan rintaansa. Tästä väärästä polvesta hän
tunsi Quasimodon. Mutta mitä tehdä? Miten saada tuo kuuro tuntemaan
hänet? Yö teki kuuron sokeaksi.
Hän oli mennyttä miestä. Tyttö, joka oli säälitön kuin ärsytetty
tiikeri, ei tehnyt mitään hänen pelastuksekseen. Veitsi läheni hänen
päätänsä. Hetki oli uhkaava. Silloin näytti hänen vastustajansa äkkiä
valtaavan epäröinti.
-- Ei verta tänne! sanoi hän kumealla äänellä.
Se oli todellakin Quasimodon ääni.
Pappi tunsi suuren käden laahaavan häntä jalasta kammion
ulkopuolelle. Siellä tuli hänen kuolla. Hänen onnekseen oli kuu juuri
pilkistänyt esiin pilvien raosta.
Kun he olivat kammion oven ulkopuolella, valaisi sen kalpea hohde
papin kasvoja. Quasimodo katsoi häntä tarkemmin, alkoi vapista,
päästi hänet irti ja peräytyi.
Mustalaistyttö, joka oli tullut kammion ovelle, näki
hämmästyksekseen, miten osat äkkiä vaihtuivat. Nyt uhkasi pappi, ja
Quasimodo aneli.
Pappi, joka syyti kuuron ylle vihaisia ja moittivia eleitä, viittasi
häntä käskevästi vetäytymään syrjään.
Kuuro painoi päänsä alas, laskeutui sitten polvilleen mustalaistytön
kammion eteen ja lausui vakavalla ja alistuvalla äänellä:
-- Teidän korkea-arvoisuutenne voi tehdä, mitä haluaa; mutta
surmatkaa minut ensin.
Ja hän ojensi papille veistään. Poissa suunniltaan kurottautui pappi
sitä tempaisemaan, mutta tyttö oli häntä nopeampi. Hän sieppasi
veitsen Quasimodon kädestä ja purskahti kauheaan nauruun.
-- Tulkaahan nyt! sanoi hän papille.
Hän kohotti veitsen lyöntiin. Pappi seisoi neuvotonna. Tyttö olisi
varmasti iskenyt.
-- Et uskalla enää lähestyä, pelkuri! huusi tyttö papille. Sitten
hän lisäsi julmasti tietäen hyvin, että pisteli tuhansilla tulisilla
raudoilla papin sydäntä: -- Nyt tiedänkin, ettei Febus ole kuollut!
Pappi potkaisi Quasimodon nurin ja syöksyi raivosta vapisten
porrasholviin.
Kun hän oli mennyt, Quasimodo otti maasta vihellyspillin, joka äsken
oli pelastanut mustalaistytön.
-- Se ruostuu maassa, hän sanoi antaen sen jälleen tytölle. Sitten
hän jätti hänet yksin.
Tyttö, jonka tämä kohtaus oli äärimmilleen jännittänyt, vaipui
menehtyneenä vuoteelleen ja purskahti hillittömään itkuun. Hänen
taivaansa oli jälleen vetäytynyt uhkaaviin pilviin.
Pappi puolestaan oli palannut haparoiden kammioonsa.
Niinpä todellakin. Dom Claude oli mustasukkainen Quasimodolle!
Hän toisti miettivänä kohtalokkaita sanojaan: Kukaan ei saa omistaa
häntä!