Seuraavana aamuna havahduttuaan tyttö tajusi, että hän oli
nukahtanut. Tämä omituinen seikka ihmetytti häntä. Niin kauan
oli jo siitä, kun hän oli viimeksi nukkunut. Nousevan auringon
iloiset säteet pilkistivät hänen ikkunaluukustaan sisälle ja
osuivat hänen kasvoihinsa. Mutta samalla kun hän näki auringon,
hän huomasi luukussa muutakin, joka pelotti häntä: Quasimodon
kasvot. Hän sulki silmänsä, mutta turhaan: hän luuli yhä ruusuisten
silmäluomiensa lävitse näkevänsä tuon kyttyräselkäisen, silmäpuolisen
ja torahampaisen maahisen naamion. Silloin hän kuuli, pitäessään
silmiään yhä kiinni, käheän äänen sanovan lempeästi:
-- Älkää pelätkö. Olen ystävänne. Tulin katsomaan teitä, kun
nukuitte. Eihän teitä haittaa, vaikka olenkin tässä, kun silmänne
ovat kiinni? Nyt menen tieheni. Olen jo muurin takana. Voitte avata
silmänne.
Sanoja vielä surullisempi oli ääni, jolla ne lausuttiin.
Mustalaistyttö avasi liikuttuneena silmänsä. Quasimodo ei
todellakaan enää ollut luukulla. Tyttö meni ikkunaan ja näki tuon
kyttyräselkäisen raukan istuvan muurinnurkkauksessa murheellisena
ja alistuneessa kyyryasennossa. Tyttö koetti voittaa sen
vastenmielisyyden, jota Quasimodo herätti hänessä.
-- Tulkaa, hän sanoi rujolle lempeästi.
Kun Quasimodo näki hänen huuliensa liikkuvan, hän luuli että tyttö
kehoitti häntä poistumaan; hän nousi ylös ja lähti nilkuttamaan
tiehensä hitain askelin ja pää painuksissa, uskaltamatta nostaa
tyttöön edes epätoivoista katsettaan.
-- Tulkaahan nyt! huusi tyttö, mutta Quasimodo loittoni yhä.
Silloin tyttö syöksähti ulos kammiostaan, riensi hänen jälkeensä ja
tarttui häntä käsivarteen. Tämä kosketus sai Quasimodon koko ruumiin
vapisemaan. Hän kohotti rukoilevasti silmänsä, mutta nähdessään että
tyttö johdatti häntä takaisin kammioon, hänen kasvonsa säteilivät
ilosta. Tyttö koetti saada häntä astumaan sisälle, mutta hän ei
tahtonut millään muotoa astua kynnyksen yli.
-- Ei, ei, hän sanoi, huuhkaja ei astu leivosen pesään. Silloin
kyyristyi tyttö sirosti vuoteelleen nukkuva vuohi jalkainsa juuressa.
Kumpikin oli hetken liikahtamatta; ääneti katseli Quasimodo niin
suurta suloutta, tyttö niin suurta rumuutta. Joka hetki hän keksi
Quasimodossa uusia epämuotoisuuksia. Hänen katseensa kulki vääristä
sääristä kyttyrään, kyttyrästä ainoaan silmään. Hän ei voinut
ymmärtää, miten saattoi olla olemassa niin muodoton olento. Mutta
tuosta olennosta huokui kuitenkin sellaista surumielisyyttä ja
lempeyttä, että tyttö alkoi tottua häneen.
Quasimodo katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.
-- Te pyysitte siis minua palaamaan?
Tyttö nyökäytti päätään ja sanoi:
-- Niin.
Quasimodo ymmärsi päännyökkäyksen.
-- Voi! hän sanoi ikään kuin epäröiden jatkaa, niin... olen kuuro.
-- Mies raukka! huudahti mustalaistyttö ystävällisen säälivällä
äänellä.
Quasimodo hymyili murheellisesti.
-- Eikö niin, että se vielä puuttui? Niin, olen kuuro. Tällainen minä
olen. Eikö se ole kauheaa? Te olette niin kaunis, te!
Äänessä, millä hän lausui nämä sanat, värähti niin syvä tunto hänen
kurjuudestaan, ettei tyttö voinut sanoa sanaakaan. Quasimodo ei olisi
muuten kuullutkaan mitään. Hän jatkoi:
-- En ole milloinkaan tuntenut rumuuttani niin selvästi kuin nyt. Kun
vertaan itseäni teihin, tunnen syvää sääliä itseäni kohtaan, minä
onneton kummitus raukka. Minä näytän teistä varmaan eläimeltä, eikö
niin? -- Te, te olette auringonsäde, kastepisara, linnunliverrys! --
Minä, minä olen jokin kauhea, en ihminen enkä eläin, jokin piikiveä
kovempi, poljetumpi ja muodottomampi!
Ja hän alkoi nauraa, mutta tuo nauru oli sydäntäsärkevintä, mitä
kuulla saattoi. Hän jatkoi:
-- Niin, olen kuuro. Mutta te voitte puhua minulle liikkeillä ja
merkeillä. Herrani puhuu minun kanssani sillä tavalla. Ja sitten
saatan myös pian nähdä, mitä haluatte, huulienne liikkeistä ja
katseestanne.
-- No niin, sanoi tyttö hymyillen, sanokaa minulle, miksi olette
pelastanut minut.
Quasimodo katseli häntä tarkkaavasti hänen puhuessaan.
-- Olen ymmärtänyt, hän sanoi. Te kysyitte, miksi pelastin teidät. Te
olette siis unohtanut erään kurjan, joka eräänä iltana koetti ryöstää
teidät, kurjan, jota te seuraavana päivänä autoitte heidän kirotulla
kaakinpuullaan. Tippa vettä ja hiukan sääliä, se on enemmän kuin mitä
koko elämälläni kykenen korvaamaan. Te olette unohtanut tuon kurjan;
mutta hän on muistanut sen.
Tyttö kuunteli häntä syvästi liikuttuneena. Kellonsoittajan silmissä
kimalteli kyynel, mutta se ei vierähtänyt. Hän näytti pitävän
jonkinlaisena kunnia-asianaan tukahuttaa sen.
-- Kuulkaa, hän jatkoi, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että tämä
kyynel valahtaisi hänen silmästään, tässä on meillä sangen korkeat
tornit; joka niiden huipulta putoaa, kuolee ennen kuin ehtii maahan;
kun tahdotte, että hyppään alas, ei teidän tarvitse sanoakaan mitään,
katsekin riittää.
Tämän sanottuaan hän nousi. Niin onneton kuin mustalaistyttö olikin,
herätti tämä eriskummainen olento kuitenkin hänessä sääliä. Hän
viittasi häntä jäämään.
-- Ei, ei, sanoi Quasimodo. Minun ei pidä viipyä enää. Katseenne
saa minun tuntemaan oloni täällä tukalaksi. Säälistä te vain olette
kääntämättä kasvojanne pois minusta. Minä menen jonnekin, josta voin
katsella teitä, ilman että te näette minua. On parempi niin.
Hän otti taskustaan pienen metallisen vihellyspillin.
-- Ottakaa tämä, hän sanoi, kun tarvitsette minua, kun haluatte minun
tulevan, kun ette erikoisesti pelkää nähdä minua, niin viheltäkää
tällä. Kuulen sen äänen.
Hän asetti pillin permannolle ja riensi pois.