Jokaisella kaupungilla keskiajalla ja jokaisella kaupungilla
Ranskassa Ludvig XII:n aikaan saakka oli turvapaikkansa. Keskellä
sitä barbaaristen rikoslakien ja tuomioistuimien vedenpaisumusta,
joka peitti koko kaupungin, muodostivat nämä turvapaikat jonkinlaisia
saaria, jotka kohosivat inhimillisen oikeuden käytön pinnan
yläpuolelle. Jokainen rikollinen, joka nousi niille, oli pelastettu.
Jokaisen kaupungin piirissä oli miltei yhtä monta turvapaikkaa
kuin teloituspaikkaakin. Se oli rankaisemattomuuden väärinkäyttöä
kuolemanrangaistuksen rinnalla, kaksi huonoa tapaa toistensa
vastapainoksi. Kuninkaan linnalla, ruhtinasten palatseilla ja etenkin
kirkoilla oli turvapaikkaoikeus. Joskus tapahtui, että kokonainen
kaupunki, joka tarvitsi uusia asukkaita, julistettiin joksikin
ajaksi vapaakaupungiksi. Ludvig XI myönsi Pariisille vuonna 1467
turvapaikkaoikeuden.
Astuttuaan jalallaan turvapaikkaan rikollinen oli koskematon: mutta
hänen tuli varoa lähtemästä sieltä. Askelkin pyhäkön ulkopuolelle,
ja hän syöksyi takaisin virtaan. Teili, hirsipuu ja mestauskirves
vartioivat tarkoin turvapaikkaa ja vaaniskelivat alati saalistaan
kuin haikalat laivan ympärillä. Niinpä kuolemaantuomittujen nähtiin
harmaantuvan jonkin luostarin porttikäytävässä, jonkin palatsin
portailla tai jonkin kirkon portaalin alla. Siten oli turvapaikka
samalla vankila. Joskus tapahtui, että parlamentin virallinen
määräys rikkoi turvapaikkaoikeutta ja luovutti tuomitun pyövelille;
mutta niin tapahtui harvoin. Parlamentit pelkäsivät piispoja, ja
kun papin- ja tuomarinkaavut joutuivat otteluun keskenään, ei
jälkimmäinen juuri selvinnyt ehjänä leikistä. Joskus, kuten Pariisin
pyövelin Petit-Jeanin murhaajan ja Jean Valleret'n murhaajan Emery
Rousseaun jutuissa, tapahtui kuitenkin, että oikeus kirkkoa uhmaten
pani tuomionsa täytäntöön; mutta onneton se, joka ilman parlamentin
määräystä tunkeutui aseistettuna turvapaikkaan! Onhan tunnettua
Robert de Clermont'in, Ranskan marsalkan, ja Jean de Châlons'in,
Champagnen marsalkan kuoleman syy; ja asia koski kuitenkin vain
muuatta Perrin Marcia, välittäjänapulaista, kurjaa murhamiestä; mutta
nuo kaksi marsalkkaa olivat särkeneet Saint-Méryn portit, ja se oli
ennen kuulumatonta.
Turvapaikkaoikeutta kunnioitettiin siinä määrin, että tarinain mukaan
eläimetkin saivat usein nauttia sitä. Aymoin kertoo, että kun muuan
Dagobertin ajama hirvi pakeni pyhän Dionysiuksen haudalle, koirat
pysähtyivät haukkuen sen ääreen.
Kirkoissa oli tavallisesti pieni komero turvanetsijoitä varten.
Vuonna 1407 rakenutti Nicolas Flamel Saint-Jacques-de-la-Boucherien
kattoholvin päälle kammion, joka maksoi hänelle neljä livreä, kuusi
souta, kuusitoista pariisilaista denieriä.
Notre-Damessa oli turvapaikkana pieni komero, joka oli laitettu
erään sivulaivan katon päälle tukipatsaitten alle ja josta näki
luostariin; se oli samassa paikassa, johon nykyisen torninvartijan
vaimo oli laittanut pienen puutarhan, joka Babylonin riippuvain
puutarhain rinnalla on kuin vuohenkaali palmun, kuin portinvartijatar
Semiramiksen rinnalla.
Sinne Quasimodo oli hillittömän ja voitonriemuisen kiertokulkunsa
jälkeen torneissa ja pylvästöissä sijoittanut Esmeraldan. Tämän
riemukulun aikana tyttö ei ollut tointunut; puolittain tiedottomana,
puolittain tajuissaan hän oli vain huomannut, että hän nousi ylöspäin
ilmassa, että hän leijaili ja lensi, että joku vei häntä pois maan
pinnalta. Silloin tällöin hän kuuli Quasimodon kaikuvan naurun ja
jyrisevän äänen korvissaan; hän raotti silmiään ja näki silloin
allansa epäselvästi Pariisin tuhannet liuskakivi- ja tiilikatot
sinisenä ja punaisena mosaiikkina ja yllänsä Quasimodon kauheat ja
riemukkaat kasvot. Silloin hänen silmäluomensa painuivat jälleen
kiinni; hän luuli, että loppu oli tullut, että hänet oli teloitettu
hänen tainnostilansa aikana, ja tuo muodoton paholainen, joka oli
käynyt hänen kohtaloonsa käsiksi, oli jälleen saanut hänet valtaansa
ja kiidätti häntä pois. Tyttö ei uskaltanut enää katsoa häntä ja
antoi itseään kantaa.
Mutta kun kellonsoittaja huohottaen ja tukka liehuen oli asettanut
hänet kammioon, kun hän tunsi hänen karkeitten käsiensä hellävaroen
irroittavan köyden, joka kiristi hänen käsivarsiaan, hätkähdytti
se häntä samalla lailla kuin hereille kavahtaminen keskellä yötä
karille ajaneen laivan matkustajia. Hänen ajatustoimintansakin elpyi
vähitellen. Hän huomasi olevansa Notre-Damessa, hän muisti, että
hänet oli riistetty pyövelin käsistä, että Febus eli, ettei Febus
enää rakastanut häntä; ja kun nämä kaksi ajatusta, joista toinen
niin suuresti katkeroitti toista, yhtaikaa heräsivät onnettomassa
kuolemaantuomitussa, kääntyi hän Quasimodon puoleen, joka pelottavana
seisoi hänen vieressään, ja sanoi:
-- Miksi pelastitte minut?
Quasimodo katseli tyttöä innokkaana, ikään kuin koettaen arvata, mitä
tämä hänelle sanoi. Tyttö toisti kysymyksen. Silloin Quasimodo katsoi
häntä syvän surun ilmein ja riensi pois.
Tyttö katsoi ihmetellen hänen jälkeensä.
Hetken kuluttua hän saapui takaisin kantaen myttyä, jonka heitti
tytön jalkoihin. Siinä oli vaatteita, joita säälivät naiset olivat
häntä varten asettaneet kirkon kynnykselle. Silloin tyttö katsoi
itseään, huomasi olevansa miltei alasti ja punastui. Hän palasi
elämään.
Quasimodoonkin näytti tämä kainous tarttuvan. Hän nosti leveän
kämmenen siimalleen ja poistui jälleen, mutta hitain askelin.
Tyttö pukeutui nopeasti. Puku oli valkea, valkealla hunnulla
varustettu. Hôtel-Dieun noviisien puku.
Tuskin hän oli ehtinyt pukeutua, kun hän näki Quasimodon palaavan.
Hänellä oli kori toisessa kainalossa, toisessa patja. Korissa oli
pullo, leipää ja muuta ruokaa. Hän asetti korin maahan ja sanoi: --
Syökää. -- Hän levitti patjan lattialle ja sanoi: -- Nukkukaa. --
Kellonsoittaja oli tuonut hänelle oman ateriansa ja oman vuoteensa.
Mustalaistyttö katsahti häneen kiittääkseen häntä, mutta ei saanut
sanaakaan suustaan. Quasimodo raukka oli todellakin kauhistuttava.
Hän painoi päänsä alas, ja kammo värisytti häntä.
Silloin sanoi Quasimodo:
-- Herätän teissä pelkoa. Olen kovin ruma, eikö niin? Älkää katsoko
minuun. Kuulkaa vain mitä puhun. -- Päivisin tulee teidän pysytellä
täällä; öisin voitte kävellä pitkin kirkkoa. Mutta älkää milloinkaan
astuko kirkon ulkopuolelle. Silloin olette hukassa. Ne tappaisivat
teidät, ja minä kuolisin.
Liikuttuneena tyttö nosti päätään vastatakseen hänelle, mutta hän
oli jo mennyt. Tyttö oli jälleen yksin. Hän mietiskeli tuon melkein
kummituksellisen olennon omituisia sanoja, hämmästyneenä hänen
äänensä samalla käheästä ja lempeästä sävystä.
Sitten hän tarkasteli komeroaan. Se oli noin kuuden neliöjalan
laajuinen kammio, jonka pieni ikkunaluukku ja ovi olivat loivasti
viettävälle liuskakivikatolle päin. Useat eläinten päitten
muotoiset vesitorvet näyttivät kurkottavan kaulojaan katsoakseen
häntä. Kattonsa reunalta hän näki Pariisin liesien savun nousevan
taivasta kohden lukemattomista savutorvista. Se oli surullinen
näky mustalaistyttö raukalle, löytölapselle, kuolemaantuomitulle,
onnettomalle, jolla ei ollut isänmaata, ei vanhempia, ei kotiliettä.
Juuri silloin, kun ajatus hänen hylätystä tilastaan valtasi hänet
voimakkaampana kuin milloinkaan ennen, hän tunsi karvaisen ja
partaisen pään koskettavan käsiään ja polviaan. Hän hätkähti (kaikki
säikäytti häntä nykyään) ja katsoi. Se oli vuohi raukka, pikku Djali,
joka samalla, kun Quasimodo oli hajoittanut Charmoluen joukon ja
kantanut Esmeraldan pois, oli juossut hänen jäljessään ja seissyt jo
lähes tunnin anoen ja hyväillen hänen jalkainsa juuressa saamatta
osakseen katsettakaan. Mustalaistyttö tuhlasi sille suudelmiaan.
-- Oh! Djali, hän sanoi, miten saatoin unohtaa sinut! Sinä ajattelet
aina minua! Oh! sinä et ole kiittämätön, sinä!
Ikään kuin näkymätön käsi olisi kohottanut painon hänen sydämeltään,
hän alkoi samassa itkeä ja tunsi, että tulvivain kyynelten keralla
katosi hänen kipein ja katkerin tuskansa.
Illan tullen hän havaitsi yötaivaan niin kauniiksi ja kuutamon niin
houkuttelevaksi, että hän kiersi ylemmän tornin penkereen ympäri. Maa
täältä ylhäältä katsoen näytti hänestä niin tyyneltä, että hän tunsi
jonkin verran lievitystä.