Claude Frollo ei ollut enää silloin Notre-Damessa, kun hänen
ottopoikansa niin äkkiarvaamatta katkaisi sen kohtalokkaan solmun,
johon onneton arkkidiakoni oli sitonut mustalaistytön ja itsensä.
Päästyään sakaristoon hän oli riuhtaissut yltään messupaidan, kaavun
ja kasukan, heittänyt ne ällistyneen kirkonpalvelijan käsiin,
kiiruhtanut ulos luostariin johtavan oven kautta, käskenyt erään
soutajan viemään hänet Seinen toiselle rannalle ja painautunut
Yliopiston mäkisille kaduille, tietämättä minne mennä ja kohdaten
joka askeleella joukoittain miehiä ja naisia, jotka hyväntuulisina
kiiruhtivat Pont Saint-Micheliä kohden toivoen _vielä saapuvansa
ajoissa_ Grève-torille nähdäkseen noitaa hirtettävän; hän oli
harhaillut kalpeana ja hämmentyneenä, sokeampana ja arempana kuin
irti päässyt huuhkaja, jota keskellä päivää parvi poikia ajaa takaa.
Hän ei tiennyt enää, missä hän oli, mitä ajatteli, uneksiko. Hän
asteli, kiiruhti, juoksi mitä katua sattui, valitsematta, alati
Grèven ajamana, tuon kauhean Grèven, jonka hän hämärästi tunsi olevan
takanaan.
Hän riensi siten Sainte-Genevieve-mäkeä alas ja astui vihdoin ulos
kaupungista Porte Saint-Victorin kautta. Hän jatkoi pakoaan niin
kauan kuin näki taakseen vilkaistessaan Yliopiston tornirivin ja
etukaupungin talot; mutta kun vihdoin muuan notkelma painoi tuon
kirotun Pariisin hänen näköpiirinsä taakse, kun hän saattoi luulla
olevansa sadan peninkulman päässä siitä maaseudulla, erämaassa, hän
pysähtyi ja hänestä tuntui siltä kuin hän hengittäisi keveämmin.
Silloin alkoi hänen mieleensä tunkeutua kauheita ajatuksia. Hän näki
selvästi sieluunsa, ja häntä puistatti. Hän ajatteli tuota onnetonta
tyttöä, joka oli syössyt hänet ja jonka hän puolestaan oli syössyt
turmioon. Hän loi tuijottavan silmäyksen sille kaksinkertaiselle
tuskantielle, jonka onneton sallimus oli heidän kummankin kohtalolle
määrännyt, aina siihen yhtymäkohtaan saakka, jossa se oli säälimättä
antanut niiden murskautua toisiaan vasten. Hän mietti ikuisten
lupausten hulluutta, viattomuuden, tieteen, uskonnon ja siveyden
turhuutta, Jumalan hyödyttömyyttä. Hän antautui sydämen ilolla
pahoille ajatuksille, ja kuta enemmän hän niihin vajosi, sitä
selvemmin hän tunsi sisässään saatanallisen naurun purskahduksia.
Ja kaivautuessaan siten sieluunsa ja nähdessään, miten laajan
alan luonto oli siinä valmistanut intohimoille, hän nauroi yhä
katkerammin. Hän kaivoi esille kaiken vihansa, kaiken pahuutensa,
mikä hänen sydämensä pohjalla oli, ja hän havaitsi sairasta tutkivan
lääkärin kylmällä katseella, että tämä viha ja tämä pahuus oli vain
vääristynyttä rakkautta; että rakkaus, tuo kaikkien inhimillisten
hyveiden lähde muuttui papin sielussa kauheaksi irvikuvaksi, ja että
hänen luontoisensa mies muuttuu papiksi antautuessaan paholaiseksi.
Tällöin purskahti hän hirveään nauruun ja äkkiä hän kävi kalpeaksi
miettiessään kohtalokkaan intohimonsa kamalinta puolta, tuota
kalvavaa, myrkyllistä, vihantäyttä, leppymätöntä rakkautta, joka oli
vain saattanut toisen hirteen, toisen helvettiin: tytön kuolemaan,
hänet kadotukseen.
Ja sitten hän nauroi uudelleen muistaessaan, että Febus eli; että
kapteeni kaikesta huolimatta eli, oli iloinen ja tyytyväinen, että
hänellä oli entistä koreampi asetakki ja uusi rakastettu, jonka hän
vei katsomaan entisen hirttämistä. Hänen naurunsa yltyi, kun hän
ajatteli, että niistä olennoista, joille hän oli halunnut kuolemaa,
mustalaistyttö, ainoa olento, jota hän ei vihannut, oli ainoa, jonka
suhteen hän ei ollut epäonnistunut.
Kapteenista siirtyivät hänen ajatuksensa kansaan, ja hänessä syttyi
eräänlainen ennenkuulumaton mustasukkaisuus. Hän ajatteli, että
myös kansa, koko väkijoukko oli nähnyt hänen rakastamansa naisen
paitasillaan, miltei alasti. Hän väänteli käsiään ajatellessaan, että
tämä nainen, jonka muotojen näkeminen vain vilaukseltakin hämärässä
olisi ollut hänen korkein onnensa, oli luovutettu päivänvalossa,
keskellä kirkasta päivää kaikelle kansalle puettuna kuin hekumallista
yötä varten. Hän itki raivosta kaikkea tuota iäksi häväistyä,
lokaan tallattua, paljastettua, tahrattua rakkauden mysteeriä. Hän
itki raivosta kuvitellessaan, miten monta saastaista katsetta tuo
huolimattomasti kiinnitetty paita oli tyydyttänyt. Ja että kaunis
tyttö, tuo neitseellinen lilja, tuo kainouden ja nautinnon malja,
jota hän ei ollut uskaltanut muuta kuin vapisten lähentää huulilleen,
oli muutettu eräänlaiseksi yleiseksi juoma-altaaksi, josta Pariisin
roskaväki, varkaat, kerjäläiset ja lakeijat olivat tulleet yhdessä
juomaan julkeata, saastaista ja rivoa nautintoa.
Ja kun hän koetti luoda itselleen kuvaa siitä onnesta, jonka hän
olisi voinut löytää maan päällä, ellei tyttö olisi ollut mustalainen
ja hän pappi, ellei Febusta olisi ollut, ja ellei tyttö olisi tätä
rakastanut; kun hän kuvitteli, että elämä onnessa ja rakkaudessa
olisi ollut mahdollinen hänellekin, että siellä täällä maailmassa
silläkin hetkellä oli onnellisia pareja, jotka oranssien alla,
purojen partailla, auringon laskussa tai tähtikirkkaassa yössä olivat
vaipuneina pitkiin pakinoihin; ja että hänkin, jos Jumala olisi niin
tahtonut, olisi tytön kanssa voinut muodostaa tuollaisen siunatun
parin, silloin suli hänen sydämensä hellyydestä ja epätoivosta.
Oh! hän! se on hän! se hellittämätön ajatus palasi aina hänen
mieleensä, kiduttaen häntä, kalvaen hänen aivojaan, raadellen
hänen sieluaan. Hän ei tuntenut lainkaan katumusta, ei lainkaan
omantunnonvaivoja; kaikki, minkä hän oli tehnyt, hän oli valmis
tekemään uudelleen; hän näki hänet mieluummin pyövelin käsissä kuin
kapteenin sylissä, mutta hän kärsi; hän kärsi niin suunnattomasti,
että hän silloin tällöin nyhti irti kokonaisia tukkuja hiuksia
nähdäkseen, eivätkö ne olleet käyneet valkeiksi.
Toisinaan pälkähti hänen päähänsä kesken kaiken, että nyt ehkä oli
se hetki, jolloin tuo hirveä ketju, jonka hän aamulla oli nähnyt,
kiristi rautasolmunsa tuon hennon ja kauniin kaulan ympäri. Tämä
ajatus sai koko hänen ruumiinsa hikoilemaan.
Toisinaan hän yhä saatanallisesta nauraen itselleen kuvitteli
samalla kertaa Esmeraldaa sellaisena, kuin hän oli hänet ensi kerran
nähnyt, täynnä elämäniloa, huolettomana, koristettuna, tanssivana,
siivitettynä, sopusointuisena, ja Esmeraldaa tänä viimeisenä päivänä,
paitasillaan, köysi kaulassa, nousemassa hitaasti paljain jaloin ylös
hirsipuun teräviä porraspuita; tämä kaksinkertainen kuva kohosi hänen
mieleensä sellaisella voimalla, että hän päästi kamalan karjaisun.
Tämän epätoivon myrskyn myllertäessä, pirstoessa, repiessä,
väännellessä ja raastaessa juuriltaan kaikki hänen sielussaan, hän
loi silmäyksen luontoon ympärillään. Hänen edessään nokkivat kanat
pensaita, sinikiiltävät sontiaiset liikkuivat auringonpaisteessa,
hänen päänsä yllä purjehti muutamia laikullisia pilviryhmiä
sinisellä taivaalla, taivaanrannalla pisti Saint-Victorin luostarin
torninhuipun liuskakiviobeliski esiin mäkien aaltoviivan takaa, ja
Copeaux-mäen mylläri katseli vihellellen myllynsä ahkerien siipien
pyörintää. Koko tämä toimelias, järjestetty, rauhallinen elämä, joka
tuhansissa muodoissa ilmeni hänen ympärillään, vaivasi häntä. Hän
pakeni uudelleen.
Hän harhaili siten iltaan saakka. Tätä luonnon, elämän, oman itsensä,
ihmisen, Jumalan, kaiken pakenemista kesti koko päivän. Toisinaan
hän heittäytyi maahan kasvoilleen ja raastoi kynsillään irti
maasta viljan oraita. Toisinaan hän pysähtyi autiolle kyläkadulle,
ja hänen ajatuksensa olivat niin sietämättömiä, että hän tarttui
molemmin käsin päähänsä ja yritti riuhtaista sitä irti olkapäistä
murskatakseen sen maata vasten.
Kun aurinko alkoi laskea, hän tutki itseään uudelleen ja huomasi
itsensä miltei mielipuoleksi. Myrsky, joka oli riehunut hänessä siitä
saakka, jolloin hän oli kadottanut toivon ja halun mustalaistytön
vapauttamiseen, tuo myrsky ei ollut jättänyt hänen tietoisuuteensa
ainoatakaan tervettä ja selvää ajatusta. Hänen järkensä oli aivan
repaleina. Hän näki mielikuvituksessaan vain kaksi selvää kuvaa
enää: Esmeraldan ja hirsipuun; kaikki muu oli mustana. Nämä
kaksi kuvaa muodostivat yhdessä kauhean ryhmän, ja kuta enemmän
hän hämmennyksessään pystyi kiinnittämään niihin ajatuksiaan
ja tarkkaavaisuuttaan, sitä mukaa hän näki niiden kasvavan yhä
enenevissä mielikuvituksellisissa mittasuhteissa, toisen suloudessa,
lumousvoimassa, kauneudessa ja valossa, toisen kauhussa, niin että
Esmeralda näytti hänestä lopulta tähdeltä, hirsipuu suunnattomalta
luiselta käsivarrelta.
Kummallista oli, ettei koko tämän kidutuksen aikana hänen päähänsä
kertaakaan vakavasti pälkähtänyt kuolla. Niin oli luonto tuon
onnettoman laatinut. Hän riippui kiinni elämässä. Ehkäpä hän näki
todella kadotuksen tuolla puolen.
Aurinko vaipui yhä lähemmäksi taivaanrantaa. Hämärä vaisto sanoi
hänessä olevalle elolliselle olennolle, että oli aika palata. Hän
luuli olevansa kaukana Pariisista, mutta katseltuaan tarkemmin
ympärilleen hän huomasi, että hän vain oli kiertänyt Yliopiston
ympärysmuuria. Saint-Sulpicen torin ja Saint-Germaindes-Prés'n kolme
korkeaa huippua kuvastuivat kaukana oikealla taivasta vasten. Hän
suuntasi askeleensa sinne päin. Kuullessaan vahdin huutavan hänelle
Saint-Germainin luostarin sakaramuureilta, hän väistyi syrjään,
astui eräälle polulle, joka kulki luostarin myllyn ja kauppalan
sairaalan välitse, ja joutui hetken päästä Pré-aux-Clercs'in
luo, joka oli tunnettu mellakoista, joita siellä pidettiin yötä
päivää; se oli Saint-Germainin munkkiraukkojen kauhu-lohikäärme.
Arkkidiakoni pelkäsi, että tapaisi siellä jonkun; hän pelkäsi kaikkia
ihmiskasvoja; hän oli väistänyt Yliopistoa ja Saint-Germainia ja
halusi vasta illan pimeyden suojassa astua kaupunkiin. Hän kulki
Pré-aux-Clercs'in kautta sitä yksinäistä polkua pitkin, joka
mutkitteli Dieu-Neufiin, ja saapui viimein joen rannalle. Siellä hän
tapasi erään soutajan, joka muutamasta pariisilaisesta denieristä
souti hänet Citén kärkeen ja laski hänet maihin tuolle autiolle
maakielekkeelle, jossa lukija on nähnyt Gringoiren uneksivan ja joka
ulottui kuninkaallisten puutarhain toiselle puolelle Paimensaaren
suuntaisena.
Veneen yksitoikkoinen keinunta ja veden solina olivat vaivuttaneet
onnettoman Clauden jonkinlaiseen horrostilaan. Kun soutaja oli
poistunut, hän seisoi aluksi jonkin hetken rannalla tylsänä
tuijottaen eteensä ja näki esineet vain suurentavan keinunnan
lävitse, mikä sai kaikki näyttämään hänen silmissään jonkinlaisilta
aavekuvilta. Ei ole lainkaan harvinaista, että suuren surun
vaikuttama väsymys aiheuttaa tällaista.
Aurinko oli laskenut korkean Nesle-tornin taakse. Alkoi hämärtää.
Taivas oli kuulas, joen kalvo välkkyili. Näiden kahden valoisan
kohdan välissä lepäsi Seinen vasemman rannan musta juova, johon hänen
silmänsä tuijottivat ja joka perspektiivin vuoksi yhä kaventuen
taivaanrannan utuisessa etäisyydessä muistutti mustaa torninhuippua.
Rannalla tiheissä riveissä olevista taloista näkyi vain tummat
varjokuvat, jotka selvästi piirtyivät taivaan ja joen valojuovia
vasten. Siellä täällä alkoivat ikkunat välkkyä tulisilminä. Tuo
suunnaton musta obeliski, joka siten lepäsi taivaan ja siltä kohtaa
varsin leveän joen valopintojen välissä, teki arkkidiakoniin
samantapaisen vaikutuksen, kuin joku henkilö saattaisi tuntea
maatessaan selällään Strassburgin tuomiokirkon tornin juurella ja
nähdessään tuon valtavan huipun häipyvän illan hämyyn. Tässä oli vain
se erotus, että dom Claude seisoi ja obeliski lepäsi; mutta kun joki
kuvastaessaan taivasta avasi hänen jalkainsa alle huimaavan syvyyden,
näytti tuo suunnaton niemeke kohoavan yhtä korkealle avaruuteen kuin
minkä tuomiokirkon torni tahansa; ja vaikutelma oli sama. Ja tuossa
vaikutelmassa oli vielä sikäli oudompi ja syvempi teho, että tässä
kylläkin oli Strassburgin kellotorni, mutta peninkulman korkuisena,
mikä oli ennen kuulumatonta, jättiläismäistä, mittaamatonta,
rakennus, jollaista ei ainoakaan ihmissilmä ollut nähnyt, Baabelin
torni. Talojen savutorvet, muurien harjat, kattojen terävät päädyt,
augustiinilaisluostarin torninhuippu, Tour de Nesle, kaikki tuon
suunnattoman obeliskin kyljessä olevat ulkonemat, jotka näyttivät
suunnattomilta, omituisilta veistoksilta, lisäsivät vaikutelmaa.
Siinä aistiharhojen tilassa, jossa dom Claude oli, hän luuli omin
silmin näkevänsä helvetin kellotornin; nuo tuhannet valopilkut,
joita näkyi huippuun saakka tuon kauhean tornin pinnalla, näyttivät
hänestä sen sisällä olevan suunnattoman lieden aukoilta; äänet ja
melu, joka sieltä kuului, tuntui hänestä parkunalta ja korahduksilta.
Silloin valtasi hänet pelko, hän asetti kädet korviensa eteen, ettei
kuulisi, käänsi selkänsä, ettei näkisi ja pakeni pitkin askelin tuota
kauhistuttavaa näkyä.
Mutta näköhäiriön syy oli hänessä itsessään.
Kun hän saapui kaduille, näyttivät hänestä ohikulkijat, joita liikkui
kauppapuodeista pilkistävän valon hohteessa, alati hänen ympärillään
kuhisevilta peikoilta. Hänen korvissaan kumisi omituisesti. Hän ei
nähnyt taloja, ei katuja, ei vaunuja, ei miehiä eikä naisia, vaan
sekamelskan epämääräisiä esineitä, jotka liittyivät toisiinsa. Rue de
la Barillerien kulmassa oli maustepuoti, jonka katoksen koko reunus
oli ikimuistoisen tavan mukaan täynnä peltirenkaisiin kiinnitettyjä
puukynttilöitä, jotka toisiaan vasten kolahtaessaan synnyttivät
kastanjettien ääntä muistuttavan paukkeen. Hän luuli kuulevansa
Montfauconin luurankojen kalahtelevan toisiaan vasten pimeässä.
-- Oh! hän mutisi, tuuli lyö niitä toisiaan vasten ja saa niiden
kahleitten räminän sekoittumaan niiden luiden kalahteluun! Ehkä hän
on siellä niiden joukossa!
Pökerryksissään hän ei tiennyt minne meni. Hetken päästä hän huomasi
olevansa Saint-Michelin sillalla. Eräässä maakerroksen ikkunassa oli
valoa. Hän meni sen luo. Erään rikkinäisen ruudun lävitse hän näki
siivottoman huoneen, joka herätti hänessä hämäriä muistoja. Keskellä
tuota huonerähjää, jota savuava lamppu himmeästi valaisi, syleili
nuori, vaalea, verevä mies, jolla oli iloiset kasvot, äänekkäästi
nauraen nuorta, puolialastonta tyttöä. Lampun ääressä istui vanha
eukko kehräten ja laulaen särähtelevällä äänellä. Kun nuori mies ei
aina nauranut, kuului eukon laulusta jokin pätkä papin korviin. Se
oli käsittämätöntä ja hirvittävää:
Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
Pyöri, rukkini, pyöri,
pyövelille kehrää nyöri;
hän taas hirsipuulla hyöri.
Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
Kehrään kauniin hamppuköyden!
Pelkkää hamppua kylväkäätte!
Vehnää vaille, velhot, jäätte.
Koska varkaan vievän näätte
kauniin hamppuköyden!
Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
nähdessäsi sutkan suoran:
killumassa velhohuoran
silmukassa hamppunuoran.
Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
Nuori mies nauroi ja likisteli tyttöä. Vanha vaimo oli Falourdelin
eukko. Tyttö oli portto. Nuori mies oli hänen nuori veljensä Jehan.
Arkkidiakoni katseli edelleen ikkunasta sisälle. Samapa se, mitä
katseli.
Hän näki Jehanin menevän huoneen toisessa päässä olevan ikkunan luo,
avaavan sen, katsahtavan rantakadulle, jonka ikkunoista tuhannet
valot vilkkuivat, ja kuuli hänen sanovan sitä sulkiessaan:
-- Herra nähköön! onhan jo tulossa yö. Porvarit sytyttävät
kynttilöitään ja hyvä Jumala tahtiaan.
Sitten Jehan palasi porton luo, vilkaisi läheisellä pöydällä olevaa
pulloa ja huudahti:
-- Jo tyhjä, tuhat tulimmaista! eikä minulla ole enää rahaa! Isabeau,
hentukkani, en ole tyytyväinen Jupiteriin, ennen kuin hän on
muuttanut sinun valkeat nisäsi mustiksi pulloiksi, joista voin imeä
Beauneviiniä yötä päivää.
Tämä kaunis sutkaus nauratti ilotyttöä, ja Jehan lähti ulos.
Dom Claude ehti töin tuskin heittäytyä maahan, ettei veli näkisi ja
tuntisi häntä. Katu oli onneksi pimeä, ja ylioppilas oli juovuksissa.
Hän äkkäsi kuitenkin lokaisella kadulla makaavan miehen.
-- Oh! hoh! hän sanoi, veijari on viettänyt hauskan päivän.
Hän tönäisi jalallaan dom Claudea, joka pidätti hengitystään.
-- Tukkihumalassa, jatkoi Jehan. Hitto vie, täynnä kuin tynnyri!
Oikea viinitynnyristä irroittunut iilimato. Kaljupäinen, hän lisäsi
kumartuen; vanha mies! _Fortunate senex!_ [Onnellinen vanhuus!]
Dom Claude kuuli hänen loittonevan mutisten:
-- Kaikki samanlaisia! Järki on mainio asia, ja veljeni arkkidiakoni
on onnellinen, hän kun on sekä viisas että varakas.
Arkkidiakoni nousi ylös ja juoksi minkä pääsi Notre-Damea kohti,
jonka valtavien tornien hän näki kohoavan hämärässä kattojen yllä.
Saapuessaan hengästyneenä kirkon torille hän pysähtyi eikä heti
uskaltanut nostaa katsettaan tuota synkkää rakennusta kohden.
-- Oh! hän. mutisi, onko totta, että niin kauheata on voinut tapahtua
täällä tänään, tänä aamuna!
Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja silmäsi kirkkoa. Sen julkisivu
oli pimeä. Taivas sen takana oli täynnä välkkyviä tähtiä. Nouseva
puolikuu paistoi tällä hetkellä oikeanpuoleisen tornin huipulla, ja
näytti siltä kuin jokin loistava lintu olisi istuutunut tornin mustan
apilanlehtikaiteen reunalle.
Luostarin portti oli lukossa. Mutta arkkidiakonilla oli aina
taskussaan sen tornin avain, jossa hänen työkammionsa oli. Hän käytti
nyt sitä päästäkseen kirkkoon.
Se oli pimeä ja hiljainen kuin hautaholvi. Pimeydestä, joka
seinistäkin uhosi häntä vastaan, hän huomasi, ettei aamupäivän
juhlatoimituksen suruverhoitusta vielä oltu otettu pois. Suuri
hopearisti hohti pimeässä täynnä valoläikkiä aivan kuin linnunrata
tässä haudanyössä. Kuorin korkeista ikkunoista näkyi mustan
verhoituksen yläpuolella suippokaarien yläosat, joitten ruutujen
lävitse kuu kumotti ja joissa oli vain yön epämääräisiä värejä,
jonkinlaista sinipunaista, valkoista ja sinistä, jollaista
väriyhdistelmää ei näe muualla kuin kuolleitten kasvoilla. Nähdessään
ympäri kuoria nämä kalpeat suippokaarien kärjet, luuli arkkidiakoni
näkevänsä kadotukseen tuomittujen piispain hiippoja. Hän sulki
silmänsä ja kun hän ne jälleen avasi, hän luuli näkevänsä piirin
kalpeita kasvoja, jotka katselivat häntä.
Hän alkoi juosta kirkon halki. Silloin hänestä tuntui kuin
kirkkokin alkaisi liikkua, elävöityä, elää, kuin jokainen valtava
pylväs muuttuisi suunnattomaksi jalaksi, joka painaltaisi leveän
kivisen jalkapohjansa lattiaa vasten, kuin tuo jättiläismäinen
tuomiokirkko olisikin vain suunnaton elefantti, joka huohottaen
asteli pylväsjaloillaan, tornit kärsänään ja laaja musta verhoitus
peitteenään.
Lopulta kuume tai hulluus oli päässyt sellaiseen valtaan, että
tuo onneton aisti ulkoisen maailman vain jonkinlaisena näkyvänä,
ruumiillisena, kauhistavana ilmestyksenä.
Hetkeksi hän tunsi helpotusta. Paetessaan erääseen sivulaivaan, hän
huomasi erään pylvästen takana punertavan hohteen. Hän kiiruhti sinne
päin kuin tähteä kohden. Tuo valo hohti pienestä lampusta, joka yötä
päivää valaisi Notre-Damen yleistä messukirjaa rautaristikkonsa
takana. Hän hyökkäsi ahnaasti tuon pyhän kirjan kimppuun toivoen
siitä löytävänsä lohtua tai rohkaisua. Teos oli auki Jobin kirjan
seuraavan jakeen kohdalta, jota hänen tuijottava katseensa tarkkasi:
-- "Ja henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja
kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin."
Lukiessaan näitä kolkkoja sanoja hän koki samaa kuin sokea, joka
tuntee käsiinsä osuneen sauvan pistävän itseään. Hänen polvensa
tuntuivat hervottomilta, ja hän lysähti lattialle muistellen
häntä, joka oli kuollut päivällä. Hän tunsi niin monien kauheitten
mielikuvien kohoavan aivoihinsa, että hänestä tuntui siltä, kuin
hänen päänsä olisi muuttunut helvetin savutorveksi.
Hän makasi näin hyvän hetken ajattelematta mitään, murtuneena ja
tahdottomana hornanvaltojen temmellyskenttänä. Vihdoin häneen palasi
hitunen voimaa ja hänen päähänsä pälkähti etsiä pakopaikkaa tornista
uskollisen Quasimodon luota. Hän nousi pystyyn ja peloissaan otti
messukirjan lampun valaistakseen tietään. Se oli pyhäinryöstöä, mutta
sellaista pikkuseikkaa hän ei tullut ajatelleeksi.
Hän nousi hitaasti torninportaita, tuntien salaista pelkoa, joka
hiipi myös niiden harvojen kulkijain mieleen, jotka tänä myöhäisenä
hetkenä astelivat tuomiokirkontorin poikki, kun he näkivät tuon
salaperäisen valon nousevan luukulta luukulle, tornin juurelta miltei
sen huipulle saakka.
Äkkiä hän tunsi raikkaan ilman tuulahtavan vastaansa; hän oli
saapunut ylimmän pylvästasanteen ovelle. Ilma oli viileä: taivaalla
purjehtivat pilvet muistuttivat suuria jäälohkareita, jotka valkeine
reunoineen tunkivat toistensa päälle ja puskivat toistensa kulmat
rikki aivan kuin jäänlähdön aikana keväisellä virralla. Pilvien
välistä pilkistävä puolikuu muistutti taivaan laivaa, joka oli
tarttunut kiinni näitten jäitten väliin.
Hän loi katseensa alemmas ja tarkasteli hetkisen torneja yhdistävän
pylvästön lävitse etäällä usva- ja utuharson keskellä häämöttävää
Pariisin äänetöntä kattomerta, joka täynnä tiheään sullottuja pieniä
huippuja lepäsi hänen edessään muistuttaen kesäöisen, levollisen
meren laineita.
Kuu valaisi himmeästi luoden katoille ja maahan tuhkanharmaan
värisävyn.
Samassa kuului kellon kumea, värähtelevä ääni lyövän kahtatoista.
Pappi ajatteli keskipäivää. Kahdentoistalyönnit toistuivat.
-- Oh! sanoi pappi hiljaa itsekseen, hän on nyt kylmänä.
Äkkiä tuulenpuuska sammutti hänen lamppunsa, ja miltei samalla
hetkellä hän näki varjon, jonkin valkean, jonkun olennon, naishahmon
astuvan esille tornin toisesta kulmasta. Hän alkoi vapista. Tuon
naisen vieressä kulki pieni vuohi, jonka määkinä sekoittui kellon
viimeisiin lyönteihin.
Ponnistaen tahdonvoimiaan dom Claude tarkasti olentoa. Se oli hän.
Hän oli kalpea, hän oli synkkä. Hänen hiuksensa valuivat olkapäille
niinkuin aamullakin. Mutta hänellä ei enää ollut köyttä kaulassa,
hänen kätensä eivät enää olleet sidotut. Hän oli vapaa, hän oli
vainaja.
Hän oli valkopukuinen, ja hänen päässään oli valkea huntu.
Hän astui pappia kohden hitaasti, katse taivasta kohden kohotettuna.
Noiduttu vuohi seurasi häntä. Papista tuntui siltä kuin hänen
jalkoihinsa olisi kytketty kiviä. Joka askeleella, jonka haamu astui
eteenpäin, hän astui taaksepäin; muuta hän ei voinut tehdä. Näin hän
joutui takaisin pimeään porrasholviin. Hänet jääti ajatus, että haamu
valitsisi saman tien; jos se olisi tehnyt sen, hän olisi kuollut
kauhusta.
Se tuli tosiaan portaisiin johtavan oven luo, pysähtyi siihen
hetkeksi, tuijotti pimeään, mutta näyttämättä huomaavan pappia se
lähti pois. Hän näytti papista suuremmalta kuin eläessään. Pappi näki
kuun hänen valkean pukunsa lävitse, hän kuuli hänen hengityksensä.
Kun haamu oli mennyt ohitse, pappi alkoi laskeutua portaita alas
yhtä hitaasti kuin oli nähnyt kummituksen liikkuvan, luullen itsekin
olevansa kummitus, astuen hämmentyneenä, hiukset kauhusta kankeina ja
sammunut lamppu yhä kädessä; ja laskeutuessaan siten kiertoportaita
alas hän kuuli selvästi äänen toistavan nauraen korvaansa:
"... Henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja
kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin."