Luulen, ettei maailmassa ole mitään hymyilevämpää kuin äidin
sielussa heräävät ajatukset hänen katsellessaan lapsensa pientä
kenkää, varsinkin jos se on juhla-, sunnuntai- ja kastekenkä, joka
on koruommeltu anturaa myöten ja jolla lapsi ei vielä ole astunut
askeltakaan. Tuo kenkä on niin soma ja pienoinen ja sillä on
niin mahdoton kävellä, että äidistä tuntuu siltä kuin hän näkisi
lapsensa. Hän hymyilee sille, hän suutelee sitä, hän puhelee sille.
Hän kyselee, voiko jalka todella olla niin pieni; ja jos lapsi on
poissa, riittää tuo siro kenkä loihtimaan hänen silmiensä eteen
tuon suloisen ja avuttoman olennon. Hän luulee näkevänsä sen, hän
näkee sen täydelleen, ilmielävänä, iloisena, hienoine käsineen,
pyöreine paineen, puhtoisine huulineen, kirkkaine silmineen, joiden
valkuaiset sinertävät. Jos on talvi, ryömii se matolla, kapuaa
vaivalloisesti jakkaralle, ja äiti vapisee pelosta, että se joutuisi
liian lähelle tulta. Jos on kesä, ryömii se pihalla, puutarhassa,
repii ruohoa kivien raoista, katselee ihmetellen mutta pelotta
suuria koiria ja suuria hevosia, leikkii näkinkengillä, kukilla ja
saa puutarhurin murisemaan, kun hän huomaa hiekkaa kukkalavoissa ja
multaa käytävillä. Kaikki on yhtä nauravaa, hohtavaa ja leikkivää sen
ympärillä kuin se itsekin, tuulenhenkäys ja auringonsädekin, jotka
kilvan leikkivät sen kiharoilla. Kaiken tämän loihtii tuo pieni kenkä
äidin silmien eteen ja saa hänen sydämensä sulamaan kuin tuli vahan.
Mutta kun hän on kadottanut lapsensa, muuttuvat nämä tuhannet
iloiset, ihastuttavat ja hellät, pienen kengän ympärillä parveilevat
kuvat kauheiksi. Tuo pieni soma kenkä on silloin vain kidutuskoje,
joka alati haavoittaa äidin sydäntä. Sama säie värähtelee yhä, syvin
ja herkin säie; mutta hyväilevän enkelin asemesta on häntä paholainen
kiduttamassa.
Eräänä aamuna, kun toukokuun aurinko juuri nousi tuollaiselle
tummansiniselle taivaalle, jollaista taustaa vastaan Garofalo
mielellään asettaa ristiltäottamisensa, kuuli Rolandin tornin
erakko rattaitten räminää, kavioiden kapsetta ja kahleitten kalinaa
Grève-torilla. Hän ei siihen suurestikaan kiinnittänyt huomiotaan,
vaan sipaisi hiukset korviensa eteen, ettei kuulisi mitään, ja
painautui polvilleen tarkastelemaan tuota elotonta esinettä, jota
hän jo viisitoista vuotta oli jumaloinut. Kuten jo olemme sanoneet,
oli tämä pieni kenkä koko hänen maailmansa. Kaikki hänen ajatuksensa
kohdistuivat siihen, eivätkä jättäisi sitä ennen kuin kuolemassa.
Miten paljon katkeria kirouksia, liikuttavia valituksia, rukouksia ja
huokauksia hän oli tuon ruusunpunaisen, sievän silkkikengän vuoksi
kohottanut taivasta kohden, sen tiesi yksin Rolandin tornin pimeä
komero. Ei milloinkaan ole enempää epätoivoa vuodatettu sievemmän ja
suloisemman esineen ylle.
Tänä aamuna hänen tuskansa tuntui purkautuvan vielä valtavammalla
voimalla kuin tavallisesti, ja hänen kuultiin valittavan korkealla ja
yksitoikkoisella sydäntävihlovalla äänellä.
-- Voi tyttöseni! hän sanoi, -- tyttöseni! pieni rakas lapsiraukkani!
en siis näe sinua enää koskaan! Kaikki on siis lopussa! Minusta
tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen! Hyvä Jumala, hyvä Jumala,
olisi ollut parempi, ettei sitä minulle olisi annettukaan, kuin että
se niin pian otettiin pois. Et siis tiedä, että meidän lapsemme
ovat meidän lihaamme ja vertamme, ja ettei lapsensa kadottanut äiti
enää usko Jumalaan? -- Voi! minua kurjaa, kun lähdin ulos tuona
päivänä! -- Herra! Herra! koska noin saatoit riistää hänet minulta,
et varmasti milloinkaan ollut nähnyt minua hänen kanssaan, kun
ilosta säteillen lämmittelin häntä tulen ääressä, kun hän minulle
nauroi ja ojenteli käsiään minua kohden, kun astutin hänen pikku
jalkojaan rintaani pitkin huulilleni saakka? Oh! hyvä Jumala, jos
olisit nähnyt sen, olisit armahtanut iloani, et olisi ottanut minulta
ainoata rakkautta, joka vielä sydämessäni asusti! Olinko siis niin
kurja olento, Herra, että et voinut suoda minulle katsettakaan
ennen kuin minut tuomitsit? -- Oi, voi! tässä on kenkä; mutta
missä on jalka? missä ovat hänen muut jäsenensä? missä on lapsi?
Tyttöseni, tyttöseni! mitä he ovat sinulle tehneet? Herra, anna
hänet minulle takaisin! Viisitoista vuotta olen kuluttanut polviani
rukoillen sinua, Jumalani; eikö se riitä? Anna hänet minulle,
päiväksi, tunniksi, hetkeksi, hetkeksi, Herra! ja syökse minut
sitten iankaikkisesti helvettiin! Oh! jospa tietäisin missä liehuu
palanenkaan sinun viittasi lievettä, tarttuisin molemmin käsin siihen
kiinni enkä päästäisi sinua ennen kuin olet antanut minulle takaisin
lapseni! Etkö lainkaan sääli hänen pientä somaa kenkäänsä, Herra?
Voitko tuomita äitiraukan viidentoista vuoden kuolemanrangaistukseen?
Pyhä Neitsyt! taivaan Pyhä Neitsyt! minun Jeesus-lapseni ovat he
ottaneet minulta, he ovat hänet varastaneet, he ovat syöneet hänet
kedolla, he ovat juoneet hänen verensä, he ovat kalvaneet hänen
luunsa! Pyhä Neitsyt, sääli minua! Tyttöseni! Tahdon tyttöseni!
Mitä välitän siitä, että hän on paratiisissa? En tahdo teidän
enkeliänne, tahdon lapseni! Olen leijona ja tahdon penikkani. -- Oh!
minä vääntelehdin maassa ja murskaan otsani seinään ja tuomitsen
itseni ja kiroan sinut, Herra, jollet anna minulle lastani takaisin!
Näethän, miten käsivarteni ovat haavoilla, Herra! Eikö hyvä Jumala
säälikään ihmistä? -- Oh! anna minulle vain suolaa ja mustaa leipää,
kunhan annat minulle tyttöni, aurinkoni lämmittämään minua! Oi!
Herra Jumala, olen vain vaivainen syntinen, mutta lapseni teki minut
hurskaaksi. Olin jumalaapelkäävä rakkaudesta häneen, ja minä näin
sinut taivaassasi hänen hymyilynsä lävitse aivan kuin ikkunasta. --
Voi! anna vain kerran, yhden kerran vielä, yhden ainoan kerran minun
asettaa tämä kenkä hänen somaan, pieneen, ruusuiseen jalkaansa, ja
minä kuolen sinua siunaten, Pyhä Neitsyt! -- Ah! viisitoista vuotta!
hän on jo suuri nyt! -- Onneton lapsi! mitä! on siis totta, etten
enää saa nähdä häntä, en edes taivaassa! sillä sinne en minä pääse.
Oh! miten kurjaa! Tässä on hänen kenkänsä, ja siinä on kaikki!
Onneton oli heittäytynyt pikku kengän ylle, joka oli ollut hänen
lohtunsa ja epätoivonsa niin monen vuoden aikana, ja hänen tuskansa
purkautui yhtä sydäntäsärkevinä huokauksina kuin ensimmäisenä
päivänä. Sillä lapsensa kadottaneesta äidistä on aina ensimmäinen
päivä. Sellaiset surut eivät vanhene milloinkaan. Surupuvut kuluvat
ja haalistuvat: sydän pysyy mustana.
Tänä hetkenä kuului raikkaita ja iloisia lastenääniä kopin
ulkopuolelta. Joka kerta kun tuo äiti raukka näki tai kuuli lapsen
lähestyvän, ryntäsi hän hautakammionsa pimeimpään kolkkaan, ja
näytti siltä kuin hän olisi halunnut iskeä päänsä kiviseinän sisään,
jotta ei kuulisi niiden ääntä. Tällä kertaa hän päinvastoin nousi
kuin unesta havahtuen ja kuunteli ahnaasti. Joku poikanen sanoi: --
Nähkääs, tänään hirtetään mustalaistyttö.
Yhtä äkkinäisellä hyppäyksellä kuin olemme nähneet hämähäkin
syöksähtävän sen verkkoon tarttuneen kärpäsen kimppuun hän ryntäsi
aukolle, joka kuten tiedämme, oli Grève-torille. Vakituista
hirsipuuta vasten oli todellakin asetettu portaat, ja teloittaja
järjesteli parhaillaan sateen ruostuttamia vitjoja. Hänen ympärillään
oli jonkin verran väkeä.
Nauravien poikasten parvi oli jo kaukana. Säkkinainen odotti
ohikulkijaa, jolta voisi kysyä. Hän havaitsi aivan komeronsa vieressä
papin, joka oli lukevinaan julkista messukirjaa, mutta jota ei
niinkään paljon kiinnostanut rautaristikon taakse asetettu kirja kuin
hirsipuu, johon hän silloin tällöin heitti synkän ja aran katseen.
Hän tunsi hänet Josas'n herra arkkidiakoniksi, pyhäksi mieheksi.
-- Arvoisa isä, hän kysyi, kuka tuolla hirtetään?
Pappi katsoi häneen eikä vastannut; hän toisti kysymyksensä. Silloin
pappi sanoi: -- En tiedä.
-- Tässä oli lapsia, jotka sanoivat, että se on mustalaistyttö,
jatkoi erakko.
-- Luultavasti, vastasi pappi.
Silloin päästi Paquette la Chantefleurie hyeenannaurun.
-- Sisar, sanoi arkkidiakoni, vihaatteko noin julmasti
mustalaisnaisia?
-- Vihaanko? huudahti erakko; -- he ovat noitia, lapsenvarkaita!
He ovat minulta ryöstäneet pikku tyttöni, lapseni, ainoan lapseni!
Minulla ei ole enää sydäntä. He ovat sen syöneet!
Hän oli kauhean näköinen. Pappi katseli häntä kylmästi.
-- On erittäinkin eräs, jota vihaan ja jota olen kironnut, jatkoi
erakko; -- se on eräs nuori tyttö, joka on minun tyttöni ikäinen,
jollei hänen äitinsä olisi syönyt minun lastani. Joka kerta, kun tuo
nuori kyykäärme kulkee koppini ohi, saa hän vereni kiehumaan!
-- No niin sisar, iloitkaa! sanoi pappi jäisenä kuin hautapatsas, --
juuri hänen näette kohta kuolevan.
Hänen päänsä painui rinnalle ja hän poistui hitain askelin. Erakko
hieroi ilosta käsiään.
-- Olenhan sanonut sen hänelle, että hän sinne vielä nousee! Kiitos,
pappi! hän huusi.
Ja hän alkoi pitkin askelin astella ikkuna-aukkonsa ristikon edessä
tukka liehuen, silmät palaen tönien olkapäitään seinään yhtä villin
näköisenä kuin kauan nälässä ollut susi häkissään vainutessaan
ruoka-ajan lähestyvän.