Febus ei ollutkaan kuollut. Sellaisilla miehillä on henki sitkeässä.
Kun mestari Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen
asianajaja, oli sanonut Esmeralda raukalle: "Hän on kuoleman
kielissä", hän oli sen tehnyt joko erehdyksestä tai piloillaan. Kun
arkkidiakoni kerran toisensa jälkeen oli sanonut tuomitulle: "Hän on
kuollut", ei hän tiennyt sitä, mutta luuli ja toivoi niin olevan,
ei epäillyt sitä. Eihän voinut odottaakaan, että hän olisi antanut
rakastamalleen naiselle hyviä uutisia kilpailijansa tilasta. Kaikki
olisivat hänen asemassaan tehneet samoin.
Febuksen haava oli kyllä ollut arveluttava, mutta ei kuitenkaan
niin hengenvaarallinen kuin arkkidiakoni oli toivonut. Apteekkari,
jonka luokse vartiosotilaat olivat hänet ensi hädässä kantaneet, oli
kahdeksan päivää epäillyt hänen henkiin jäämistään ja sanonutkin
sen hänelle latinaksi. Nuori elinvoima oli kuitenkin voittanut;
ja kuten usein tapahtuu, luonto oli vastoin ennustuksia ja
taudinmäärittelyjä huvikseen pelastanut sairaan aivan lääkärin nenän
edessä. Hänen vielä maatessaan apteekkarin vuoteella olivat Philippe
Lheulier ja kirkollisviraston tuomarit häntä kuulustelleet, mikä
oli häntä suuresti ikävystyttänyt. Niinpä hän oli eräänä kauniina
aamuna, tuntiessaan vointinsa paremmaksi, jättänyt apteekkarille
kultakannuksensa maksuksi ja lähtenyt tiehensä. Tämä seikka
ei muuten ollut millään tavalla häirinnyt oikeusjutun kulkua.
Sen aikuinen oikeudenkäyttö välitti vähät siitä, meneteltiinkö
oikeusjutun käsittelyssä kaikin puolin nuhteettomasti. Kunhan
syytetty hirtettiin, oli oikeus täytetty. Ja tuomareilla oli kylliksi
todistuksia Esmeraldaa vastaan. He luulivat, että Febus oli kuollut,
ja se riitti.
Febus puolestaan ei ollut paennut. Hän oli yksinkertaisesti
mennyt komppaniansa luo, joka oli linnueena Queue-en-Briessä
Île-de-Francessa, jonkin matkan päässä Pariisista.
Itse asiassa ei häntä lainkaan huvittanut mieskohtaisesti esiintyä
tässä oikeusjutussa. Hänestä tuntui siltä, että hän näytteli siinä
naurettavaa osaa. Eikä hän oikeastaan tiennyt, mitä ajatella
koko asiasta. Kun uskonasioista välinpitämätön Febus, joka
ammattisotilaiden tavoin kuitenkin oli taikauskoinen, mietiskeli
seikkailuaan, herätti hänessä moni seikka epäluuloja: vuohi,
omituinen sattuma, joka tutustutti hänet Esmeraldaan, yhtä omituinen
tapa, millä tyttö antoi hänen aavistaa rakastuneensa häneen, tytön
mustalainen syntyperä ja vihdoin kummitus. Hän päätteli jutussa
piilevän paljon enemmän noituutta kuin rakkautta; luultavasti se oli
velhon, ehkäpä itse pirun metkua; sanalla sanoen, komedia, tai sen
ajan kielellä puhuen, sangen epämieluinen mysteeri, jossa hän oli
näytellyt perin kehnoa osaa, piestyn ja nauretun osaa. Kapteeni oli
sen vuoksi sangen nolona. Hän tunsi samanlaista häpeää, jota meidän
La Fontainemme on niin mainiosti kuvannut sanoilla:
Häpeissään niinkuin kettu, jonka kana vei.
Hän toivoi muuten, ettei tieto jutusta leviäisi, ettei hänen
nimeään mainittaisi sen yhteydessä, ja ettei siitä ainakaan
missään tapauksessa puhuttaisi Tournellen ulkopuolella. Eikä hän
siinä erehtynytkään. Siihen aikaan ei vielä ollut _Gazette des
Tribunaux_ta, ja kun ei ainoatakaan viikkoa vierinyt, jolloin
ei jotakuta vääränrahantekijää olisi paistettu, jotakuta noitaa
hirtetty tai kerettiläistä poltettu jossakin Pariisin lukuisista
tuomiokunnista, oltiin niin totuttu näkemään kaikilla toreilla
läänityslaitoksen vanhan Themiksen paljain käsivarsin, hihat
käärittyinä työssään hirsipuiden, kaakinpuiden ja mestauslavojen
ääressä, ettei se kiinnittänyt juuri kenenkään huomiota. Senaikainen
hienosto tiesi tuskin ohi kulkevan tuomitun nimeä, ja korkeintaan
rahvas tyydytti itseään näillä karkeilla ruokalajeilla. Mestaus
toreilla oli yhtä tavallinen ilmiö kuin piirakanpaistajan uuni tai
nylkyrin verinen työ. Pyöveli oli vain hieman arvokkaampi teurastaja.
Febus ei siis erityisemmin vaivannut itseään miettimällä Esmeralda- tai
Similar-noitaa, mustalaistytön tai tuiman munkin tikariniskua
(vähät siitä kumman) ja oikeusjutun päättymistä. Mutta niin pian kuin
hänen sydämensä oli vapaa siltä taholta, siihen palasi Fleur-de-Lys'n
kuva. Kapteeni Febuksen sydän pelkäsi tyhjää tilaa aivan kuin
senaikuinen fysiikkakin.
Queue-en-Brie oli muuten sangen ikävä oleskelupaikka. Se oli kylä,
jossa oli vain hevosenkengittäjiä ja naarmukätisiä karjapiikoja,
pitkä rivi töllejä ja vanhoja rakennusrähjiä, jotka puolen
peninkulman pituudelta reunustivat valtatietä; siis todellakin
_häntä_ [_queue_ = häntä].
Fleur-de-Lys oli hänen viimeistä edellinen pihkaantumisensa
-- kaunis tyttö, sievoiset myötäjäiset. Niinpä tuo rakastunut
kapteeni, täydelleen toivuttuaan ja arvellen mustalaistytön jutun
kahden kuukauden aikana jo täydelleen päättyneen ja unohtuneen,
saapui eräänä kauniina päivänä korskuvalla hevosella ratsastaen
Gondelaurier'n talon portille.
Hän ei kiinnittänyt huomiotaan suureen väkijoukkoon, joka oli
kerääntynyt torille Notre-Damen pääportaalin edustalle. Hän
muisti, että oli toukokuu, ja otaksui että oli kysymyksessä jokin
hautasaatto, helluntai tai muu juhla, sitoi hevosensa portin pielessä
olevaan renkaaseen ja astui huolettomana portaita ylös kauniin
kihlattunsa luokse.
Hän oli yksin äitinsä kanssa.
Fleur-de-Lys'n mielessä kyti alati kohtaus noidan kanssa, hänen
vuohensa ja kirotut aakkosensa ja Febuksen pitkäaikainen poissaolo.
Mutta nähdessään kapteeninsa saapuvan, oli tämä hänestä niin hauskan
näköinen uudessa asetakissaan ja loistavassa olkavyössään ja
silmissään niin intohimoinen ilme, että hän punastui mielihyvästä.
Tuo ylhäinen tyttö itsekin oli suloisempi kuin milloinkaan ennen.
Hänen komea vaalea tukkansa oli ihastuttavilla palmikoilla, ja hän
oli kokonaan pukeutunut tuohon taivaansiniseen, joka niin mainiosti
sopii vaaleille, minkä hän oli kuullut Colombelta, ja hänen
silmissään oli tuo lemmenriutumuksen kostea hohde, joka sopii heille
vieläkin paremmin.
Febus, joka ei pitkään aikaan ollut nähnyt muita kauniimpaan
sukupuoleen kuuluvia kuin Queue-en-Brien maatiaisia, ihastui
täydellä todella Fleur-de-Lys'hin, mikä sai upseerimme osoittamaan
sellaista lämpöä ja kohteliaisuutta, että rauha solmittiin heti.
Eipä edes rouva de Gondelaurier'lla, joka yhä äidillisesti istui
nojatuolissaan, ollut sydäntä torua. Ja mitä Fleur-de-Lys'n
moitteisiin tulee, sulivat ne hellään kuherteluun.
Tuo nuori tyttö istui ikkunan luona ommellen yhä Neptunuksen
luolaansa. Kapteeni nojasi tuolin selustaan, ja tyttö kuiskaili
hänelle hyväileviä nuhteitaan.
-- Mitä olette tehnyt kokonaista kaksi kuukautta, hävytön?
-- Vannonpa, vastasi Febus hieman hämillään kysymyksestä, että
olette niin kaunis, että saisitte vaikkapa arkkipiispan haaveilemaan
itsestänne.
Fleur-de-Lys ei voinut pidättyä hymyilemästä.
-- Hyvä, hyvä, herraseni. Mutta jättäkää kauneuteni rauhaan ja
vastatkaa kysymykseeni. Kaunista kauneutta todellakin!
-- Rakas serkkuseni, nainuthan määrättiin linnueeseen.
-- Ja minne sitten, jos sallitte kysyä? Ja miksi ette tullut sanomaan
minulle hyvästiä?
-- Queue-en-Briehin.
Febus oli sangen mielissään siitä, että ensimmäinen kysymys vapautti
hänet vastaamasta toiseen.
-- Mutta sehän on aivan lähellä, herraseni. Miksi ette ole tullut
katsomaan minua ainoatakaan kertaa?
Tämä kysymys sai Febuksen ylen hämilleen.
-- Katsokaas... palvelus... ja sitten, ihastuttava serkkuni, olen
ollut sairaana.
-- Sairaana! toisti Fleur-de-Lys kauhuissaan.
-- Niin... haavoittuneena.
-- Haavoittuneena!
Tyttö raukka oli aivan suunniltaan.
-- Oh! älkää olko siitä lainkaan huolissanne, virkkoi Febus
välinpitämättömästi, -- eihän se ollut mitään. Tora, miekanisku;
mitäpä te siitä?
-- Mitäkö minä siitä? huudahti Fleur-de-Lys ja kohotti häneen kauniit
silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneleitä. -- Oh! ette suinkaan
tarkoita totta sanoillanne. Mikä miekanisku se oli? Tahdon tietää
kaikki.
-- No niin, kaunoiseni! riitaannuin Mahé Fédyn kanssa, tiedäthän,
luutnantti Saint-Germain-en-Layessa, ja me piirtelimme hieman
naarmuja toistemme nahkaan. Siinä kaikki.
Valehteleva kapteeni tiesi, että kunniajuttu aina kohottaa miestä
naisen silmissä. Fleur-de-Lys katselikin häntä pelon, mielihyvän ja
ihailun sekaisin ilmein. Hän ei ollut kuitenkaan täysin rauhoittunut.
-- Kunhan olisitte täysin toipunut, hyvä Febus! sanoi hän. -- En
tunne teidän Mahé Fédytanne, mutta hän on varmaan inhottava ihminen.
Ja mistä johtui tuo riita?
Febus, jonka luova mielikuvitus oli sangen köyhä, ei oikein tiennyt
miten päästä pulasta.
-- Oh! mistäpä sen muistaisin?... jostakin tyhjänpäiväisestä
seikasta, hevosesta, sanasta! -- Mutta, kaunis serkkuseni, huudahti
hän vaihtaakseen puheenaihetta, mikä meteli tuolla kirkon edessä on?
Hän lähestyi ikkunaa.
-- Oh! hyvä Jumala, kaunis serkkuseni, miten paljon väkeä torilla!
-- En tiedä, sanoi Fleur-de-Lys; -- sanotaan, että joku noita tekee
katumusta kirkon edessä joutuakseen sitten hirteen.
Kapteeni luuli niin varmasti Esmeraldan jutun päättyneen, etteivät
Fleur-de-Lys'n sanat häntä juuri lainkaan huolestuttaneet. Hän teki
kuitenkin jonkin kysymyksen.
-- Mikä tuon noidan nimi on?
-- En tiedä, vastasi Fleur-de-Lys.
-- Ja mitä sanotaan hänen tehneen?
Tyttö kohautti valkeita olkapäitään.
-- En tiedä.
-- Oh! hyvä Jumala! sanoi äiti, nykyään on niin paljon noitia, että
luulen niitä poltettavan tietämättä niiden nimiäkään. Se olisi yhtä
hyödytöntä kuin tietää pilvien nimet taivaalla. Mutta ei huolehdita
siitä: hyvä Jumala merkitsee ne kyllä kirjaansa.
Ja tuo kunnianarvoisa rouva nousi ja astui ikkunan ääreen.
-- Hyvä herra Febus, hän sanoi, -- olette oikeassa! Todellakin suuri
väkijoukko. Niitä on, Herra nähköön, katoillakin! -- Tiedättekö,
Febus? tämä tuo mieleeni nuoruuteni päivät, Kaarle VII:n tulon,
jolloin oli myös noin paljon väkeä. -- En muista enää minä vuonna.
-- Kun puhun tästä teille, Febus, tuntuu se teistä varmaankin hyvin
vanhalta, mutta minusta aivan vastikään tapahtuneelta. -- Oh!
silloin oli paljon komeampi kansanjoukko koolla kuin nyt. Ihmisiä
oli aina Saint-Antoine-portin harjalla saakka. Kuninkaalla oli
kuningatar takanaan hevosen selässä, ja heidän korkeuksiensa jäljessä
ratsastivat herrat samoin rouvineen. Muistan vielä, miten naurettiin,
kun ohitse kulki Amanyon de Garlande, joka oli sangen pienikasvuinen,
istuen jättiläismäisen ritari Matefelonin takana, joka oli kaatanut
kasoittain englantilaisia. Se oli sangen kaunista. Kaikki Ranskan
aatelismiehet saattueessa punertavine oriflammeineen [_oriflamme_,
vanha Ranskan valtiolippu, -viiri]; toisilla oli standaarit, toisilla
liput. Niinpä oli muistaakseni sire de Calanilla standaari, Jean
de Châteaumorant'illa lippu, sire de Cousyllä lippu ja eniten
koruommeltu kaikista, lukuunottamatta Bourbonin herttuan lippua... --
Ah! on surullista ajatella, että se kaikki on kerran ollut, ja ettei
siitä ole enää mitään jäljellä!
Rakastavat eivät kuunnelleet tuon kunnioitettavan rouvan puhetta.
Febus oli jälleen asettunut nojalleen morsiamensa tuolin selustaa
vasten ja tästä ihastuttavasta paikasta saattoi hänen halukas
katseensa tunkeutua Fleur-de-Lys'n röyhelön kaikkien aukkojen
lävitse. Tämä röyhelö oli parahiksi niin kohollaan ja salli
Febuksen nähdä niin valittuja seikkoja ja aavistaa muita, että
hän tämän silkinhienon hipiän hurmaamana virkkoi itsekseen: --
Miten saattaakaan rakastaa muuta kuin valkoista? -- Kumpikin oli
vaiti. Tyttö kohotti silloin tällöin häneen ihastuttavan, suloisen
katseensa, ja heidän hiuksissaan hohteli keväisen auringon säteet.
-- Febus, sanoi Fleur-de-Lys äkkiä hiljaisella äänellä, -- me menemme
naimisiin kolmen kuukauden kuluttua, vannokaa minulle, ettette ole
rakastanut ketään muuta kuin minua.
-- Vannon, kaunis enkelini! vastasi Febus ja hänen intohimoinen
katseensa ja vilpitön äänensä saivat Fleur-de-Lys'n vakuuttuneeksi
siitä. Hän uskoi ehkä itsekin tällä hetkellä mitä sanoi.
Tällä välin oli kunnon äiti kihlattujen hyvästä sovusta ihastuneena
lähtenyt huoneesta talouspuuhien vuoksi. Febus huomasi sen, ja tämä
yksinolo rohkaisi siihen määrään tuota seikkailunhaluista kapteenia,
että hänen päähänsä nousi sangen omituisia ajatuksia. Fleur-de-Lys
rakasti häntä, hän oli hänen kihlattunsa, hän oli kahden kesken hänen
kanssaan, hän alkoi jälleen, kuten ennenkin, vetää häntä puoleensa,
ei kylläkään yhtä tuoreesti mutta yhtä kuumasti; eihän niin ollen
ollut suurikaan rikos hieman maistaa jo etukäteen viljaansa; en
tiedä, liikkuiko tällaisia ajatuksia hänen mielessään, mutta se on
varmaa, että Fleur-de-Lys äkkiä säikähti hänen silmiensä ilmettä. Hän
katsahti ympärilleen eikä nähnyt enää äitiään.
-- Hyvä Jumala! hän sanoi punaisena ja levottomana, minun on kovin
lämmin.
-- Luulenpa, että on kohta keskipäivä, vastasi Febus. -- Aurinko on
helteinen. Ei auta muu kuin laskea kaihtimet alas.
-- Ei, ei, huudahti tyttö raukka, -- tarvitsen päinvastoin ilmaa.
Ja kuten hirvi, joka vainuaa koiraparven, hän nousi, juoksi
lasiovelle, avasi sen ja syöksähti parvekkeelle.
Febus seurasi häntä vastahakoisesti.
Notre-Damen tori, jolle parveke oli, kuten muistamme, tarjosi tällä
hetkellä synkän ja omituisen näyn, joka äkkiä antoi Fleur-de-Lys'n
pelolle kauhun luonteen.
Suunnaton väkijoukko, jota riitti pitkälle läheisille kaduillekin,
täytti koko torin. Miehen vyötäisten korkuinen muuri, joka
ympäröi aukeamaa kirkon edustalla, ei olisi kyennyt pidättämään
väkeä tunkeutumasta sinne, jollei sitä olisi suojannut tiheä
vartiosotilasketju. Tämän keihäs- ja pyssymetsän turvissa pysyi
kirkon edusta tyhjänä. Sisäänkäytävää vartioi kookas, piispan
vaakunalla koristettu pertuskamies. Kirkon suuret ovet olivat kiinni,
mutta lukemattomat, torille päin olevat ikkunat olivat selkoselällään
ja täynnä tuhansia päitä, jotka olivat päällettäin kasattuina kuin
kuularöykkiöt tykistöpuistossa.
Tämän väenpaljouden pinta oli harmaa, likainen ja maanvärinen.
Näytelmä, jota se odotti, oli ilmeisesti niitä, joiden etuoikeutena
on vetää puoleensa väestön likaisin osa. Ei ole sen epämieluisempaa
kuin melu, joka lähti tästä muurahaispesästä, joka oli täynnä
keltaisia naistenhattuja ja epäjärjestyksessä harottavia hiuksia.
Tässä joukossa oli enemmän naurua kuin huutoa, enemmän naisia kuin
miehiä.
Silloin tällöin erotti jonkin kimakan äänen yleisestä melusta.
-- -- --
-- Hoi! Mahiet Baliffre! tuollako se hirtetään.
-- Pässinpää! täällä hän tekee katumuksen paitasillaan! ja hyvä
Jumala yskii vähän latinaa hänelle päin naamaa! Se suoritetaan aina
täällä kahdeltatoista. Jos haluat nähdä hirttämisen, niin mene
Grève-torille.
-- Menen sinne sitten.
-- -- --
-- Sanokaahan, hyvä Boucanbry, onko totta, ettei hän halua pappia?
-- Niin sanotaan, hyvä Bechaigne.
-- Sitä pakanaa!
-- -- --
-- Niin on tapana, hyvä herra. Palatsivouti on velvollinen
luovuttamaan pahantekijän täysin tuomittuna teloitettavaksi, jos tämä
on maallikko, kaupunginvoudille, jos tämä on kirkonmies, piispan
kirkollisvirastolle.
-- Kiitän teitä, herrani.
-- -- --
-- Oh! hyvä Jumala! tuota onnetonta! sanoi Fleur-de-Lys.
Tämä ajatus täytti tuskalla katseen, jonka hän loi väkijoukkoon.
Kapteeni, jonka mieltä hän kiinnitti paljoa enemmän kuin
roskaväki alhaalla torilla, kietaisi takaapäin käsivartensa hänen
vyötäisilleen. Tyttö kääntyi anovasti hymyillen.
-- Jättäkää minut Jumalan tähden, Febus! jos äiti tulisi, näkisi hän
teidän kätenne!
Samassa löi Notre-Damen kello hitaasti kaksitoista. Väkijoukossa kävi
tyydytyksen sorina. Kahdestoista lyönti oli tuskin vaiennut, kun nuo
lukemattomat päät alkoivat keinua kuin laineet tuulenpuuskasta, ja
torilta, ikkunoista ja katoilta kohosi suunnaton huuto:
-- Tuolla hän on!
Fleur-de-Lys nosti kädet silmilleen, ettei näkisi.
-- Rakkaani, sanoi hänelle Febus, -- ettekö halua käydä sisälle?
-- En, tyttö vastasi; ja nuo silmät, jotka hän äsken sulki pelosta,
avasi hän nyt uteliaisuudesta.
Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadulta saapui torille kärryt, joita veti
roteva normandialainen hevonen ja joita ympäröi joukko ratsastajia,
joilla oli sinipunainen, valkealla ristillä varustettu puku. Poliisit
raivasivat tietä pyssynperän voimakkailla iskuilla. Kärryjen vieressä
ratsasti muutamia oikeuden ja poliisilaitoksen virkamiehiä, jotka
tunnettiin mustista puvuistaan ja kömpelöstä asennostaan satulassa.
Heidän etunenässään ratsasti mestari Jacques Charmolue.
Noilla kolkoilla kärryillä istui nuori tyttö kädet selän taakse
sidottuina ja ilman pappia rinnallaan. Hän oli paitasillaan, ja hänen
pitkä musta tukkansa (siihen aikaan oli tapana leikata tukka vasta
hirsipuun juurella) valui epäjärjestyksessä hänen puolialastomille
olkapäilleen.
Tämän aaltoilevan hiusjoukon keskellä, joka oli kiiltävämpi kuin
korpinsulat, näkyi luikertelevan karkea, takkuinen, harmaa köysi,
joka kalvoi noita hentoja olkapäitä ja kiertyi tyttö raukan soman
kaulan ympärille kuin mato kukalla. Köyden alla hohti vihreillä
lasinpalasilla koristettu pieni amuletti, joka hänen oli sallittu
pitää sen tähden, ettei kuolemaan meneviltä enää kielletä sellaisia.
Ikkunoista katselijat saattoivat kärryjen pohjalla nähdä hänen
paljaat jalkansa, joita hän naisellisesta vaistosta koetti kätkeä
paitansa alle. Hänen jaloissaan makasi pieni vuohi sidottuna.
Tuomittu piteli huolimattomasti hänen ylleen heitettyä paitaansa
hampaillaan. Hän näytti vielä tuossa alennustilassaankin kärsivän
siitä, että oli näin miltei alastomana kaikkien nähtävänä. Kainous ei
ole luotu sellaisia tilanteita varten.
-- Jumalani! huudahti Fleur-de-Lys kapteenille. -- Katsokaahan,
kaunis serkkuni! sehän on mustalaistyttö, jolla on vuohi!
Ja hän kääntyi Febuksen puoleen. Tämä katseli kärryjä. Hän oli
kalvennut.
-- Mikä mustalaistyttö, jolla on vuohi? hän sanoi änkyttäen.
-- Mitä! virkkoi Fleur-de-Lys; ettekö enää muista?... Febus keskeytti
hänet.
-- En tiedä, mitä tarkoitatte.
Hän otti askeleen astuakseen sisälle. Mutta Fleur-de-Lys, jossa
sama mustalaistyttö oli hiljattain herättänyt niin voimakasta
mustasukkaisuutta, joka nyt uudelleen hiipi hänen mieleensä, loi
häneen läpitunkevan ja epäilevän katseen. Hän muisti nyt hämärästi
kuulleensa, että muuan kapteeni oli sotkeutunut tämän noidan juttuun.
-- Mikä teitä vaivaa! hän sanoi Febukselle, -- tuo nainen näyttää
vaivaavan teitä.
Febus koetti naurahtaa.
-- Minuako! ei vähintäkään! Kaikkea vielä!
-- Jääkää siis, jatkoi tyttö käskevästi, ja katselkaa loppuun saakka.
Onnettoman kapteenin ei auttanut muu kuin jäädä. Häntä rauhoitti
hieman se, ettei kuolemaantuomittu nostanut katsettaan kärryjen
pohjasta. Se oli todella Esmeralda, sitä ei voinut epäilläkään. Tällä
häväistyksen ja onnettomuuden viimeiselläkin portaalla hän oli yhä
kaunis. Hänen suuret mustat silmänsä näyttivät vielä suuremmilta
hänen poskiensa laihduttua. Hänen kelmeillä kasvoillaan oli puhdas ja
ylevä ilme. Hän muistutti entistä itseään niin kuin joku Masaccion
madonna Raffaellon madonnaa: hän oli heikompi, hoikempi, laihempi.
Kauhu ja epätoivo oli niin murtanut mustalaistytön, ettei hän
näyttänyt välittävän enää mistään muusta kuin kainoudestaan tuossa
välinpitämättömyyden ja tylsyyden tilassaan. Hänen ruumiinsa
heilahteli kärryjen mukana elottoman tai särkyneen esineen lailla.
Hänen katseensa oli synkkä ja mieletön. Hänen silmissään näkyi vielä
kyynel, mutta se oli kuin jäätynyt.
Tuo kauhea saattue oli kulkenut väkijoukon halki ilohuutojen ja
uteliaitten katseitten keskitse. Omantunnontarkkana historioitsijana
on meidän kuitenkin lisättävä, että nähdessään hänet niin kauniina ja
hylättynä useat kovasydämisimmistäkin tunsivat sääliä. Rattaat olivat
saapuneet kirkon edustalle.
Ne pysähtyivät pääportaalin eteen. Saattue asettui riviin kummallekin
sivulle. Väkijoukko vaikeni ja tämän juhlallisen ja painostavan
hiljaisuuden vallitessa alkoivat pääportaalin ovenpuoliskot
äkkiä kuin itsestään kääntyä vinkuen saranoillaan. Tällöin näkyi
avara kirkko koko pituudessaan, suruverhoissa, muutaman kaukana
pääalttarilla lepattaen palavan vahakynttilän heikosti valaisemana,
aukeavan kuin suuren luolan kita auringonpaisteista toria kohden.
Kirkon perällä näkyi absiidin hämärässä suuri hopearisti mustan
verhoituksen pohjalla, joka ulottui holvista lattiaan saakka. Kirkko
oli tyhjä. Kaukaisissa kuoripenkeissä näkyi kuitenkin epäselvästi
muutamia papinpäitä, ja kun suuri ovi avautui, kuului kirkosta
juhlallinen, kaikuva ja yksitoikkoinen laulu, josta silloin tällöin
läikähti kuolinvirren katkelmia kuolemaantuomitun pään ylle.
"... _Non timebo millia populi cirumdantis me: exsurge, Domine;
salvum me fac, Deus!_" [En pelkää, vaikka kansanpaljous minut
piirittäisi: nouse, Herra; vapahda minut, Jumalani!]
"... _Salvum me fac, Deus, quoniam intraverunt aquae usque ad animam
meam_." [Vapahda minut, Jumalani, sillä vedet ovat tunkeutuneet minun
sieluuni saakka.]
"... _Infixus sum in limo profundi; et non est substantia_." [Olen
vajonnut syvyyden liejuun; eikä ole kestävää pohjaa.]
Samalla aloitti kuorosta erillään muuan toinen ääni pääalttarin
portailta surumielisen uhrirukouksen:
"_Qui verbum meum audit, et credit ei qui misit me, habet vitam
aeternam et in judicium non venit; sed transit a morte in vitam_."
[Joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka minut lähetti, hän
perii iankaikkisen elämän eikä joudu tuomiolle, vaan astuu kuolemasta
elämään.]
Tämä laulu, jota joukko hämäräänsä hautautuneita ukkoja etäällä
kaiutti tämän kauniin olennon ylitse, joka uhkui nuoruutta ja elämää
ja jota kevään tuulahdus hyväili ja auringonloiste ympäröi, oli
kuolinmessu.
Väkijoukko kuunteli sitä hartaana.
Onnettoman tytön kasvoilla kuvastui kauhu ja hänen katseensa ja
ajatuksensa tunkeutuivat kirkon pimeään sisustaan. Hänen valkeat
huulensa liikkuivat kuin rukouksessa, ja kun pyövelinapulainen
lähestyi häntä auttaakseen häntä rattailta alas, hän kuuli hänen
kuiskailevan useaan kertaan sanaa: _Febus_.
Hänen kätensä päästettiin siteistä ja hänen annettiin astua maahan
vuohen seuraamana, joka myös oli vapautettu ja määki ilosta
tuntiessaan itsensä vapaaksi, ja hän sai paljain jaloin astua
kiveystä pitkin pääportaalin portaille saakka. Köysi, joka oli hänen
kaulassaan, laahasi hänen jäljessään. Oli kuin käärme olisi seurannut
häntä.
Tällöin taukosi laulu kirkossa. Suuri kultaristi ja pitkä jono
vahakynttilöitä lähti liikkeelle hämärästä. Kuului kirjavapukuisten
sveitsiläisten sotilaitten pertuskain kalinaa, ja hetken päästä
näyttäytyi kuolemaantuomitulle ja kansanjoukolle pitkä saattue
pappeja messupaidoissa ja diakoneja dalmatikoissa astellen laulaen ja
juhlallisin askelin kuolemaantuomittua kohden. Mutta hänen katseensa
kiintyi siihen pappiin, joka kulki etunenässä, heti ristinkantajan
takana.
-- Oh! sanoi hän hiljaa ja väristen, taas hän! pappi!
Se oli todellakin arkkidiakoni. Hänen vasemmalla puolellaan oli
alilukkari ja oikealla ylilukkari virkasauva kädessään. Hän kulki pää
taapäin taipuneena, silmät avoimina ja jäykkinä, laulaen voimakkaalla
äänellä:
"_De ventre inferi clamavi, et exaudisti vocem meam. Et profecisti me
in profumdum in corde maris, et flumen circumdedit me_." [Minä huusin
helvetin syvyyksistä, ja sinä kuulit minun ääneni ja syöksit minut
alas syvyyteen, meren sydämeen, ja tulva peitti minut.]
Kun arkkidiakoni ilmestyi päivänvaloon pääportaalin suippokaaren
alle pukeutuneena väljään hopeakudoskaapuun, jossa oli musta risti,
hän oli niin kalpea, että yksi ja toinen väkijoukosta arveli häntä
yhdeksi kuorin hautakivillä polvistuvista marmoripiispoista, joka oli
noussut pystyyn ja tullut tänne ottamaan haudan kynnyksellä vastaan
kuolemaan menijää.
Tämä itse oli yhtä kalpea ja patsasmainen. Hän oli tuskin huomannut,
että hänen käteensä oli asetettu painava, palava vahakynttilä; hän
ei ollut kuullut kirjurin kimeällä äänellä lukevan katumuksenteon
sanamuotoa; kun hänen käskettiin vastata _Amen_, oli hän vastannut
_Amen_. Vasta kun hän näki papin viittaavan hänen vartijoitaan
vetäytymään taaemmaksi ja yksinään lähestyvän häntä, palasi häneen
kipinä elämää ja voimaa.
Silloin hän tunsi veren kohoavan päähänsä, ja harmin kipinä syttyi
tuossa jo jäykistyneessä ja kylmenneessä sielussa.
Arkkidiakoni lähestyi häntä hitaasti. Tänä kauheana hetkenäkin näki
tyttö papin palavan katseen tarkastelevan hänen alastomuuttaan
himollisena, mustasukkaisena ja halukkaana. Sitten hän sanoi tytölle
korkealla äänellä:
-- Neito, oletko rukoillut Jumalalta anteeksi vikojasi ja puutteitasi?
Hän kumartui tytön puoleen ja lisäsi (katsojat luulivat hänen
kuuntelevan hänen viimeistä rippiään):
-- Tahdotko kuulua minulle? Voin vielä pelastaa sinut! Tyttö katsoi
häneen kiinteästi:
-- Mene pois, paholainen, tai minä paljastan sinut! Papin huulille
ilmaantui kamala hymy.
-- Sinua ei uskottaisi. -- Sinä vain lisäisit häväistyksen
rikokseesi. -- Vastaa pian! tahdotko kuulua minulle?
-- Mitä olet tehnyt minun Febukselleni?
-- Hän on kuollut, sanoi pappi.
Samalla kurja arkkidiakoni kohotti koneellisesti päätään ja näki
torin toisessa päässä Gondelaurier'n talon parvekkeella kapteenin
seisovan Fleur-de-Lys'n vieressä. Hän horjahti, vei käden
silmiensä ylle, katsahti vielä kerran, mutisi kirouksen ja hänen
kasvonpiirteensä kouristuivat rajusti.
-- No niin! kuole siis! hän sanoi hampaittensa välitse. Kukaan ei saa
sinua.
Ja kohottaen kätensä mustalaistytön ylitse huudahti hän
haudanomaisella äänellä:
-- _I nunc, anima anceps, et sit tibi Deus misericors!_ [Mene nyt,
syntinen sielu, ja olkoon sinulle Jumala armollinen!]
Ne olivat ne kauheat sanat, joilla tämä synkkä toimitus oli tapana
päättää. Se oli sovittu merkki papin ja pyövelin kesken. Kansa
lankesi polvilleen.
-- _Kyrie eleison_ [Herra, armahda meitä!], sanoivat portaalin
suippokaaren alle jääneet papit.
-- _Kyrie eleison_, toisti kansanjoukko äänten sorinalla, joka kohisi
kaikkien päitten ylitse kuin myrskyävän meren pauhu.
-- _Amen_, sanoi arkkidiakoni.
Hän käänsi kuolemaantuomitulle selkänsä, hänen päänsä painui rintaa
vasten, hän asetti käsivartensa ristiin, astui pappissaattueensa
luo, ja hetken päästä hänen nähtiin katoavan ristien, kynttiläin
ja kaapujen kera tuomiokirkon hämäriin holveihin; ja hänen kaikuva
äänensä häipyi vähitellen kuoriin näitä epätoivoisia sanoja laulaen:
_Omnes qurgites tui et fluctus tui super me transierunt!_ [Kaikki
sinun hyökysi ja virtasi syöksyivät ylitseni!]
Kuului vain sveitsiläisten pertuskain kumean kalinan kaiku, joka
muistutti kuolemaantuomitun viimeisiä hetkiä mittaavan kellon
lyöntejä, ja sekin kuoli vähitellen kirkon laivan pylvästöihin.
Notre-Damen ovet olivat yhä auki, ja kirkon sisusta näkyi tyhjänä,
autiona, suruverhoisena, valottomana ja äänettömänä.
Kuolemaantuomittu seisoi liikahtamatta paikallaan odottaen, että
hänet vietäisiin pois. Erään oikeudenpalvelijan täytyi mennä
nykäisemään mestari Charmolueta, joka koko toimituksen ajan oli
ollut syventyneenä tuon pääportaalin korkokuvan tarkasteluun, joka
toisten mielestä esittää Abrahamin uhria, toisten viisasten kiven
toimintaa ja jossa enkeli kuvaa aurinkoa, puupino tulta ja Abraham
käsityöläistä.
Hänen oli työlästä irroittua tuosta mielenkiintoisesta mietiskelystä,
mutta viimein hän kääntyi, ja hänen viittauksestaan lähestyi kaksi
keltapukuista miestä, pyövelinapulaiset, mustalaistyttöä sitoakseen
jälleen hänen kätensä.
Sinä hetkenä, jolloin tuon onnettoman uudelleen piti astua
kärryille ja matkata viimeiselle pysähdyspaikalleen, heräsi
hänessä ehkä epätoivoinen elämänhalu. Hän kohotti punertavat ja
kuivat silmänsä kohden taivasta, aurinkoa ja sinisten kolmioiden
ja puolisuunnikkaiden leikkelemiä hopeaisia pilviä, sitten hän
katsoi ympärilleen, maahan, väkijoukkoon, taloihin. Äkkiä, toisen
keltapukuisista sitoessa hänen käsiään, hän päästi kauhean kirkaisun,
ilonkirkaisun. Kaukana torin kulmauksessa sijaitsevalla parvekkeella
hän oli nähnyt hänet, rakastettunsa Febuksen, toisen elämänsä!
Tuomari oli valehdellut! pappi oli valehdellut! hän se oli, sitä ei
voinut epäillä, hän oli siellä kauniina, ilmielävänä, loistavaan
pukuunsa pukeutuneena, töyhtö hatussa, miekka vyöllä!
-- Febus! hän huusi, Febukseni!
Ja hän tahtoi rakkaudessaan ja ihastuksessaan ojentaa vapisevat
käsivartensa häntä kohden, mutta ne olivat sidotut.
Silloin hän näki kapteenin rypistävän kulmakarvojaan, kauniin,
nuoren, hänen käsivarteensa nojaavan tytön katsovan häntä huulilla
halveksiva ilme ja kiukkuisin katsein; sitten Febus lausui jonkin
sanan, joita hän ei kuullut, ja molemmat katosivat kiireesti
parvekkeen lasioven taakse, joka sulkeutui.
-- Febus! hän huusi menehtyen, uskotko sinä sen? Kummallinen ajatus
nousi samassa hänen mieleensä. Hän muisti, että hänet oli tuomittu
kuolemaan Febus de Châteaupers'in murhasta.
Siihen asti hän oli kestänyt kaikki. Mutta tämä viimeinen isku oli
liian ankara. Hän kaatui tajuttomana maahan.
-- Käykää käsiksi, sanoi Charmolue, kantakaa hänet kärryille ja
lopetetaan tämä juttu!
Kukaan ei tähän saakka ollut huomannut portaalin päällä sijaitsevain
kuningaspatsaiden rivistössä erästä omituista katsojaa, joka oli
seurannut kaikkea, mitä oli tapahtunut, niin liikahtamattomana,
kaula niin kurkotettuna ja kasvot niin muodottomina, että jollei
hänellä olisi ollut puoliksi punaista, puoliksi sinipunaista
pukua, häntä olisi voinut luulla yhdeksi noista kivikummituksista,
joiden kitojen kautta tuomiokirkon pitkät vesitorvet jo kuusisataa
vuotta ovat vuodattaneet vetensä. Tältä katsojalta ei ollut mitään
jäänyt huomaamatta, mitä kello kahdentoista jälkeen oli tapahtunut
Notre-Damen portaalin edessä. Heti ensi hetkenä hän oli kenenkään
huomaamatta sitonut lujasti erääseen pylvääseen tukevan, solmuilla
varustetun köyden, jonka pää ulottui maahan asti. Sen tehtyään hän
asettui rauhallisesti katselemaan ja vihelsi silloin tällöin, kun
joku mustarastas lensi hänen ohitseen. Äkkiä samana hetkenä, jolloin
pyövelin apulaiset ryhtyivät panemaan täytäntöön Charmoluen tyyntä
käskyä, hän astuu pengermän reunan yli ja tarttuu köyteen käsin,
jaloin ja polvin; sitten nähdään hänen luisuvan pitkin portaalla
kuin ruutua pitkin virtaava vesipisara, juoksevan pyöveleitä
kohden nopeasti kuin katolta putoava kissa, lyövän heidät maahan
kahdella valtavalla nyrkiniskulla, nostavan mustalaistytön yhdellä
kädellä, kuin lapsi nostaa nukkensa, ja lennähtävän yhdellä ainoalla
hyppäyksellä kirkkoon saakka, kohottaen neidon päänsä yli ja huutaen
kauhealla äänellä:
-- Turvapaikka!
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että jos olisi ollut yö, olisi voinut
nähdä sen yhden leimauksen valossa.
-- Turvapaikka! turvapaikka! toisti kansanjoukko, ja tuon
kymmentuhantisen joukon kättentaputus sai Quasimodon ainoan silmän
ilosta ja ylpeydestä välähtämään.
Tämä pauhu sai kuolemaantuomitun virkoamaan. Hän avasi silmänsä
ja katsahti Quasimodoon sulkien ne jälleen nopeasti aivan kuin
pelastajansa säikäyttämänä.
Charmolue seisoi hölmistyneenä, samoin pyövelit ja koko saattue.
Notre-Damen muurien sisällä oli tuomittu todella loukkaamaton.
Tuomiokirkko oli turvapaikka. Inhimillinen oikeus ei ulottunut sen
kynnyksen sisäpuolelle.
Quasimodo oli pysähtynyt pääportaalin alle. Hänen suuret jalkansa
näyttivät tanakasti nojaavan kirkon kivilattiaan kuin raskaat
romaaniset pylväät. Hänen suuri tuuheatukkainen päänsä oli olkapäiden
välissä kuin leijonalla, jolla on harja, mutta ei kaulaa. Hän
piteli tuota värisevää tyttöä kuin valkeata verhoa käsnäisillä
käsillään; mutta hän kantoi häntä niin hellävaroen kuin olisi
pelännyt särkevänsä tai tahrivansa hänet. Hän näytti tuntevan, että
siinä oli jotain hienoa, erikoista ja kallisarvoista, joka oli tehty
toisia käsiä varten kuin hänen. Toisinaan näytti siltä, kuin hän ei
olisi uskaltanut henkäykselläänkään koskea häneen. Sitten hän otti
äkkiä suojelevasti hänet käsivarsilleen, painoi hänet rintaansa
vasten kuin oman aarteensa, kuin äiti olisi tehnyt lapselleen; hänen
hiidensilmänsä suuntautui tyttöön tulvillaan hellyyttä, surua ja
sääliä ja kohosi sitten äkkiä salamoiden. Silloin naiset nauroivat
ja itkivät ja kansanjoukko osoitti myrskyistä suosiota, sillä tällä
hetkellä oli Quasimodo todella tavallaan kaunis. Hän oli kaunis,
tuo orpo, tuo löytölapsi, tuo hylkiö, hän tunsi itsensä korkeaksi
ja väkeväksi, hän katsoi kasvoista kasvoihin tuota yhteiskuntaa,
josta hänet oli erotettu ja jonka toimiin hän niin voimallisesti oli
sekaantunut, tuota inhimillistä oikeutta, jolta hän oli temmannut
saaliin, kaikkia noita tiikereitä, joiden oli pakko lipoa huuliaan,
noita vahteja, tuomareita, pyöveleitä, koko tuota kuninkaan mahtia,
jonka hän, alhaisin, oli Jumalan avulla murtanut.
Ja lisäksi oli jotain liikuttavaa tuossa suojeluksessa, jonka niin
muodoton olento oli antanut niin onnettomalle, tuossa pelastuksessa,
jolla Quasimodo oli vapauttanut kuolemaantuomitun. Siinä kosketti ja
tuki luonnon ja yhteiskunnan kaksi kurjinta olentoa toisiaan.
Muutaman voitonriemuisen hetken kuluttua Quasimodo oli kuitenkin
äkkiä rientänyt kirkkoon taakkoineen. Kansa, joka pitää
sankaritöistä, etsi häntä silmillään hämärästä kirkonlaivasta
pahoillaan siitä, että hän oli niin pian väistynyt sen
suosionosoituksilta. Äkkiä nähtiin hänen tulevan näkyviin Ranskan
kuninkaitten patsasrivin toisesta päästä ja juoksevan sen viertä
mielipuolen tavoin kantaen saalistaan kohotetuilla käsivarsillaan
ja huutaen: -- Turvapaikka! Kansanjoukko puhkesi uudelleen
suosionosoituksiin. Päästyään pylväistön päähän hän katosi taas
kirkon sisälle. Hetken päästä hän näyttäytyi uudelleen ylemmällä
pengermällä, mustalaistyttö yhä käsivarsillaan, juosten yhä kuin
hullu ja huutaen: -- Turvapaikka! Ja kansanjoukko osoitti suosiotaan.
Vihdoin ilmaantui hän kolmannen kerran suuren kellon tornin juurelle;
oli kuin hän olisi siellä ylpeänä näyttänyt koko kaupungille sitä,
jonka oli pelastanut, ja hänen jyrisevä äänensä, tuo ääni, jota niin
harvoin kuultiin ja jota hän itse ei kuullut koskaan, toisti kolme
kertaa raivolla, joka tuntui kohoavan pilviin saakka: -- Turvapaikka!
turvapaikka! turvapaikka!
-- Hyvä! hyvä! huusi väkijoukko alhaalla, ja nämä valtavat
suosionhuudot ihmetyttivät joen toisella puolella Grève-torille
kerääntynyttä väkijoukkoa ja erakkoa, joka herkeämättä odotti katse
hirsipuuhun kiinnitettynä.