[Heittäkää kaikki toivo. -- Viimeisen säkeen ensimmäiset sanat
helvetin portin päällä olevasta kirjoituksesta Danten _Divina
Commediassa_. -- Suomentajan huomautus.]
Valmista keskiaikaista rakennusta oli melkein yhtä paljon maan
alla kuin maan päälläkin. Jollei palatsi, linna tai kirkko ollut
rakennettu paaluille, kuten Notre-Dame, oli se kaksikerroksinen.
Tuomiokirkoissa oli ylemmän laivan alla, joka yötä päivää loisti
valossa ja kaikui urkujen ja kellojen soittoa, toinen, maanalainen,
matala, pimeä, salaperäinen, sokea ja mykkä kirkko; toisinaan hauta,
toisinaan sekä vankila että hauta. Näillä valtavilla rakennuksilla,
joiden syntyä ja kasvua olemme toisessa kohdassa kuvailleet, ei
ollut ainoastaan perustuksia, vaan niin sanoakseni juuret, jotka
maan alla haarautuivat huoneina, pylväskäytävinä ja portaina aivan
kuin maanpäällinenkin rakennus. Niin olivat kirkot, palatsit ja
linnat vyötäisiään myöten maan sisässä. Rakennuksen kellariholvit
muodostivat toisen rakennuksen, johon laskeuduttiin nousemisen
sijasta ja jonka maanalaiset kerrokset liittyivät maanpäälliseen
kerroskukkulaan aivan kuin rantametsät ja -vuoret kuvastuvat
nurinpäin järven kirkkaaseen kalvoon.
Saint-Antoinen linnassa, Pariisin Oikeuspalatsissa ja Louvressa
olivat nämä maanalaiset rakennukset vankiloita. Näiden vankilain
kerrokset kävivät yhä ahtaammiksi ja pimeämmiksi, kuta syvemmälle
maan sisään ne tunkeutuivat. Niissä oli yhtä monta vyöhykettä
kuin on kasvavan kauhun vivahduksia. Dante ei olisi voinut keksiä
sopivampaa muotoa helvetilleen. Tämä maanalainen vankilasuppilo
huipentui tavallisesti pohjakammioon, johon Dante sijoitti saatanan
ja yhteiskunta kuolemaantuomitun. Kun joku kurja oli kerran sinne
haudattu, sai hän heittää hyvästit päivänvalolle, ilmalle, elämälle,
_ogni speranza._ Hän saattoi sieltä astua vain hirsipuulle tai
roviolle. Joskus hän mätäni sinne. Inhimillinen oikeus nimitti sitä
_unohtamiseksi_. Kuolemaantuomittu tunsi itsensä ja ihmisten välisen
kivi- ja vangin vartija vuoren painon päänsä päällä, ja koko vankila,
tuo valtava linna oli vain suunnaton, monimutkainen lukko, joka sulki
hänet elollisen maailman yhteydestä.
Tällaiseen maanalaiseen kammioon, Ludvig Pyhän kaivauttamiin
vankilakomeroihin, Tournellen _in-pace_-tyrmään oli epäilemättä
pakenemisen pelosta sijoitettu hirtettäväksi tuomittu Esmeralda,
ja hänen päänsä päällä lepäsi koko suunnaton Oikeuspalatsi.
Kärpäsraukka, joka ei olisi voinut liikauttaa sen pienintäkään kiveä!
Sallimus ja yhteiskunta olivat tehneet yhdessä vääryyttä häntä
kohtaan, eikä sellaista onnettomuuden ja kidutuksen ylellisyyttä
olisi tarvittu niin hennon olennon murskaamiseen.
Hän oli siellä pimeyteen haudattuna, suljettuna, eristettynä,
muurattuna. Jos joku olisi nähnyt hänet tässä tilassa, nähtyään
hänen ennen nauravan ja tanssivan auringonpaisteessa, hän
olisi kauhistunut. Kylmänä kuin yö, kuin kuolema, ainoankaan
tuulenhenkäyksen hivelemättä hänen hiuksiaan, ainoankaan ihmisäänen
kantautumatta hänen korviinsa, ainoankaan valonsäteen tunkeutumatta
hänen silmiinsä, kyyristyneenä maahan kahleiden painamana,
vaipuneena leivänpalasen ja vesiruukun viereen pienelle olkikuvolle
vesilätäkköön, joka seinistä tihkuvista pisaroista oli kertynyt
luolan pohjalle, liikahtamatta ja tuskin hengittäenkään hän ei enää
kyennyt tuntemaan edes kärsimystä. Febus, aurinko, päivänvalo,
raikas ilma, Pariisin kadut, tanssi ja suosionosoitukset, suloinen
lemmenlepertely upseerin kanssa, sitten pappi, vanha noita-akka,
tikari, veri, kidutus, hirsipuu, kaikki se tosin vielä häilähteli
hänen sielunsa silmien ohi milloin kauhistavana painajaisena; mutta
se oli enää vain kauheaa, sekavaa taistelua, joka häipyi pimeyteen,
tai etäistä soitantoa, jota kaiuteltiin siellä korkealla maan päällä
ja jota ei enää voinut kuulla siinä syvyydessä, johon tuo onneton oli
vaipunut.
Koko sinä aikana, jonka hän oli siellä ollut, hän ei ollut voinut
valvoa eikä nukkua. Tuossa onnettomassa luolassa hänen oli yhtä
vaikea erottaa valveilla oloa unesta ja unta todellisuudesta kuin
päivää yöstä. Kaikki liikkui hämmentyneenä, särkyneenä, sekavana
ja hajallisena hänen mielikuvituksessaan. Hän ei enää tuntenut, ei
tiennyt, ei ajatellut mitään. Korkeintaan hän unelmoi. Milloinkaan ei
elävä olento ollut vaipunut niin syvään tyhjyyteen.
Tässä huumautuneessa, vilustuneessa, kivettyneessä tilassa hän oli
pari, kolme kertaa hämärästi tajunnut kolinaa, joka syntyi luukun
avaamisesta jossain hänen yläpuolellaan, valon silti tunkeutumatta
aukosta, jonka kautta joku käsi heitti hänelle mustan leivänpalan.
Tämä vanginvartijan ajoittainen käynti oli ainoa side, joka hänet
yhdisti ihmisiin.
Yksi ainoa seikka askarrutti koneellisesti hänen korvaansa: hänen
päänsä yllä tihkui vettä holvin homeisista kivistä, ja yhtä pitkän
väliajan päästä putosi sieltä aina pisara. Hän kuuli tajuttomasti
äänen, joka syntyi tämän pisaran putoamisesta hänen vieressään
olevaan lätäkköön.
Liike, jonka tämä putoava pisara synnytti vesilätäkköön, oli ainoa
elonmerkki hänen vaiheillaan, ainoa kello, joka mittasi aikaa, ainoa
ääni, jonka hänen korvansa erotti kaikesta maan melusta.
Ja lopuksi hän tunsi silloin tällöin tässä lian ja pimeyden
lokaviemärissä jonkin kylmän kulkevan jostain kohden hänen jalkainsa
tai käsivarsiensa yli, ja häntä puistatti.
Miten kauan hän oli siellä ollut, sitä hän ei tiennyt. Hän muisti
vain, että jossain oli julistettu kuolemantuomio jollekin, ja
että hänet oli viety pois, ja että hän oli herännyt äänettömässä
pimeydessä kohmettuneena. Hän oli ryöminyt käsiensä varassa, mutta
silloin olivat rautarenkaat viiltäneet hänen nilkkojaan ja kahleet
kalisseet. Hän oli huomannut, että kaikkialla hänen ympärillään oli
kiviseinä, että hänen allaan oli vain märkä kivikamara ja olkikupo,
mutta ei lamppua eikä ikkuna-aukkoa. Silloin hän oli istuutunut
tälle olkikuvolle ja toisinaan vaihteen vuoksi siirtynyt tähän
tyrmään johtavien kiviportaitten viimeiselle askelmalle. Hetken hän
oli koettanut laskea niitä mustia minuutteja, joita vesipisarain
putoaminen hänelle mittasi, mutta kohta oli tämäkin sairaitten
aivojen surullinen toiminta sammunut itsestään hänen päästään, ja hän
oli jälleen vaipunut tylsyyteen.
Vihdoinkin eräänä päivänä tai eräänä yönä (sillä päivä ja yö olivat
tässä haudassa saman väriset) hän kuuli yläpuoleltaan äänekkäämpää
kolinaa kuin minkä vanginvartija tavallisesti sai aikaan tuodessaan
hänelle leipää ja vettä. Hän kohotti päätään ja näki punertavaa valoa
vilkkuvan tyrmän kattoon laitetun oven tai luukun raoista. Samassa
rämisi raskas rautalukko, luukku natisi ruostuneissa saranoissaan ja
aukeni, ja hän näki lyhdyn, käden ja kahden miehen jalat, ovi kun
oli liian matala, jotta hän olisi voinut nähdä heidän päänsä. Valo
häikäisi niin hänen silmiään, että hänen täytyi sulkea ne.
Kun hän ne jälleen avasi, oli ovi kiinni, lyhty asetettu portaitten
astuimelle, ja muuan yksinäinen mies seisoi hänen edessään. Hänen
yllään oli jalkoihin saakka ulottuva musta vaippa, ja samanvärinen
huppu peitti hänen päänsä. Tuosta olennosta ei näkynyt mitään, ei
kasvoja, ei käsiä. Tytön edessä seisoi vain pitkä, musta käärinliina,
jonka sisällä liikkui jotain. Hän tuijotti hetken tätä kummituksen
tapaista. Kumpikaan ei kuitenkaan virkkanut mitään. Olisi luullut
näkevänsä kahden kuvapatsaan tuijottavan toisiaan. Ainoastaan kaksi
seikkaa osoitti elonmerkkejä tuossa luolassa: lyhdyn kynttilänsydän,
joka rätisi ilman kosteuden vaikutuksesta, ja katosta putoavat
vesipisarat, jotka yksitoikkoisella tipahtelullaan katkoivat tätä
epäsäännöllistä, rätisevää ääntä ja saivat lyhdynvalon väräjämään
öljyisen vesilätäkön värerenkaissa. Vihdoin vanki katkaisi
äänettömyyden:
-- Kuka te olette?
-- Pappi. Tuo sana, äänenpaino ja ääni saivat hänet vapisemaan. Pappi
jatkoi jylhällä äänellä:
-- Oletteko valmis?
-- Mihin?
-- Kuolemaan.
-- Oh! sanoi tyttö, tuleeko se pian?
-- Huomenna.
Hänen päänsä, joka oli kohonnut iloisesti, painui takaisin rinnalle:
-- Siihen on vielä pitkä aika! hän kuiskasi. Miksi eivät he jo tänään?
-- Te olette siis kovin onneton? kysyi pappi hetken vaitiolon jälkeen.
-- Minua viluttaa kovin, vastasi tyttö.
Hän kiersi käsivartensa jalkainsa ympäri, kuten aina tekevät
onnettomat, joita palelee, ja kuten jo olemme nähneet Rolandin tornin
erakon tekevän, ja hänen hampaansa kalisivat.
Pappi näytti tarkastelevan viitan hupun alta vankityrmää.
-- Ilman valoa! ilman tulta! ilman vettä! tämähän on kauheaa!
-- Niin, vastasi tyttö hajamielisenä, jollaiseksi onnettomuus oli
hänet tehnyt. -- Päivä on kaikkia varten. Miksi ei minulle anneta
muuta kuin yö?
-- Tiedättekö, kysyi pappi uuden tauon jälkeen, miksi te olette
täällä?
-- Luulen sen tietäneeni, sanoi tyttö, nostaen laihat sormensa
silmäkulmilleen ikään kuin tukien muistiaan, -- mutta en muista sitä
enää.
Äkkiä hän alkoi itkeä lapsen lailla.
-- Tahtoisin päästä pois täältä, herra. Minun on kylmä, minua
pelottaa, ja täällä on eläimiä, jotka tulevat minun päälleni.
-- No, seuratkaa minua.
Ja pappi tarttui hänen käsivarteensa. Tuo onneton tyttö oli jo aivan
kohmeessa, mutta tämä käsi tuntui kuitenkin hänestä kylmältä.
-- Oh! kuiskasi hän, -- se on kuoleman jäinen käsi. Kuka te olette?
Pappi nosti päähineensä. Tyttö katsoi. Siinä olivat nuo synkeät
kasvot, jotka olivat häntä niin kauan vainonneet, tuo demoninpää,
joka oli ilmestynyt Falourdelin luona hänen jumaloidun Febuksensa
pään viereen, nuo silmät, joiden hän oli viimeksi nähnyt välkähtävän
tikarin vieressä.
Tämä olento, joka aina oli vaikuttanut hänen elämäänsä niin
kohtalokkaasti, saattanut hänet onnettomuudesta toiseen ja viimein
mestauslavalle, herätti hänet tylsyyden tilasta. Hänestä tuntui siltä
kuin jokin harson tapainen, joka oli hämärtänyt hänen muistiaan,
olisi revennyt rikki. Hänen kammottavan seikkailunsa kaikki vaiheet
öisestä kohtauksesta Falourdelin luona kuolemantuomioon saakka
Tournellessa palasivat yhtaikaa hänen muistiinsa, eivät enää
sekavina ja hämärinä, kuten vielä äsken, vaan selvinä, räikeinä,
voimakkaina, elävinä ja hirvittävinä. Nuo hiukan kalvenneet, hänen
myöhempäin kärsimystensä osittain haihduttamat muistot, ne elävöitti
uudelleen tuo tumma olento hänen edessään, aivan kuin tulen hohde
saa sympaattisella musteella kirjoitetut näkymättömät kirjaimet
ilmestymään valkealle paperille. Hänestä tuntui siltä kuin kaikki
hänen sydänhaavansa aukeaisivat uudelleen ja vuotaisivat verta.
-- Oh! huudahti hän peittäen käsillä silmiään ja koko ruumis
kouristuksenomaisesti vapisten, -- pappi!
Hänen käsivartensa vaipuivat sitten voimattomina alas ja hän jäi
istumaan pää painuksissa, katse maahan luotuna, mykkänä ja vapisevana.
Pappi yhä tuijotti häntä kuin haarahaukka, joka kauan on kaarrellut
viljaan kyyristyneen leivosen yläpuolella, ääneti lyhentänyt kauheita
kierroksiaan ja yhtäkkiä nopeasti kuin salama iskenyt uhriinsa ja
pitelee sitä huohottaen kynsissään.
Tyttö kuiskaili:
-- Päättäkää työnne! antakaa viimeinen isku! -- Ja hän painoi
kauhistuen päänsä olkapäittensä väliin kuin lammas, joka odottaa
teurastajan moukariniskua.
-- Herätänkö minä teissä kauhua? sanoi pappi viimein.
Tyttö ei vastannut.
-- Pelkäättekö te niin minua? toisti pappi.
Tytön huulet venähtivät aivan kuin hän olisi hymyillyt.
-- Kyllä, sanoi tyttö, -- pyöveli leikittelee kuolemaantuomitun
kanssa. Jo kuukausimääriä hän on minua vainonnut, uhkaillut ja
pelotellut! Hyvä Jumala, miten onnellinen olisinkaan ollut ilman
häntä! Hän se on syössyt minut tähän kadotukseen! Armias taivas! Hän
se on surmannut minun... hän se on surmannut hänet! Febukseni!
Hän puhkesi nyyhkytyksiin ja virkkoi kohottaen katseensa pappiin:
-- Oh! kurja! kuka te olette? Mitä olen teille tehnyt? Te vihaatte
siis minua kauheasti? Oi! miksi, miksi?
-- Minä rakastan sinua! huudahti pappi. Tytön nyyhkytykset katkesivat
äkkiä. Hän katseli pappia tylsin ilmein. Tämä oli vaipunut polvilleen
ja ahmi häntä palavin katsein.
-- Kuuletko? minä rakastan sinua! huudahti hän uudelleen.
-- Mikä rakkaus! sanoi onneton tyttö väristen. Pappi vastasi:
-- Tuomitun sielun rakkautta.
Kumpikin oli hetken vaiti mielenliikutustensa painon musertamana,
pappi mielettömänä, tyttö tylsänä.
-- Kuule, sanoi pappi viimein, ja hän oli omituisesti tyyntynyt.
Saat tietää kaikki! Tahdon sanoa sinulle, mitä en tähän saakka ole
uskaltanut edes itselleni tunnustaa tutkiessani salaa omaatuntoani
noina syvinä yön hetkinä, jolloin on niin pimeä, että tuntuu siltä
kuin Jumalakaan ei näkisi meitä. Kuule. Ennen kuin tulin tuntemaan
sinut, neitoseni, olin onnellinen...
-- Niin minäkin! huokasi tyttö väsyneesti.
-- Älä keskeytä minua. -- Niin, olin onnellinen, ainakin luulin
olevani. Olin puhdas, ja sieluni oli täynnä kuulasta kirkkautta.
Ei kenenkään pää kohonnut ylpeämpänä ja säteilevämpänä kuin minun.
Papeille olin esikuvana siveydessä, oppineille opissa. Niin, tiede
oli minulle kaikki kaikessa. Se oli sisareni ja sisar tyydytti minua.
Vuosien kuluessa vasta minussa heräsi muita ajatuksia. Useammin kuin
kerran olin tuntenut vereni vavahtavan nähdessäni naisvartalon.
Tämä luonnon ja veren voima, jonka järjettöminä nuoruusvuosinani
luulin kokonaan tukahuttaneeni, oli useammin kuin kerran
kouristuksenomaisesti järkyttänyt niitä lupausten rautaisia kahleita,
jotka kytkivät minut, kurjan, alttarin kylmiin kiviin. Mutta paasto,
rukous, opinnot ja luostarin lihankidutus olivat jälleen saattaneet
sielun ruumiin herraksi. Lisäksi kartoin naisia. Eikä minun
tarvinnut muuta kuin avata kirja, kun jo aivojeni epäpuhdas sauhu
haihtui tieteen loiston tieltä. Ja hetken kuluttua tunsin maisten
raskaitten seikkojen häviävän kaukaisuuteen. Olin jälleen tyynenä,
häikäistyneenä ja kirkastuneena ikuisen totuuden rauhallisen säteilyn
piirissä. Niin kauan kuin paholainen lähetti minua kiusaamaan vain
häilyviä naishahmoja, joita silmäni havaitsi kirkoissa, kaduilla
ja kedoilla ja jotka tuskin enää palasivat unelmiini, voitin sen
helposti. Mutta Jumalan syytä on, ettei kamppailuni jatkunut yhtä
voitollisena, sillä hän ei ole suonut ihmiselle voimia paholaisen
voittamiseen. -- Kuule. Eräänä päivänä...
Tässä pappi keskeytti, ja vanki kuuli hänen rinnastaan kohoavan
huokauksia, joiden repäisy muistutti ruisrääkän ääntä.
Hän jatkoi:
-- Eräänä päivänä nojasin kammioni ikkunalautaa vasten...
-- Mitä kirjaa luin? Oh! en muista, pääni on pyörällä... Luin siis.
Ikkuna oli torille päin. Kuulin tamburiinin ja soiton ääniä. Äkäisenä
siitä, että minua siten häiritään unelmissani, katsahdan torille.
Mitä näin, sen näki muutkin kuin minä, mutta tuo näky ei ollut
hyväksi ihmissilmille. Keskellä toria, -- oli keskipäivä, kirkas
auringonpaiste, -- tanssi muuan olento. Niin kaunis olento, että
Herramme Jeesus olisi varmaan valinnut hänet Pyhäksi Neitsyeksi ja
äidikseen ja tahtonut syntyä hänestä, jos tuo olento olisi elänyt
silloin, kun Herramme otti ihmisen hahmon! Hänen silmänsä olivat
mustat ja säteilevät, hänen hiuksensa mustat, lukuunottamatta
muutamia hiussuortuvia, jotka auringonsäteissä hohtivat
kultasäikeinä. Hänen jalkansa häipyivät liikkeisiin kuin nopeasti
pyörivän pyörän puolaimet. Hänen mustiin hiuksiinsa päälaella ja
hänen hiuspalmikoihinsa oli kiinnitetty joukko metallihelyjä,
jotka kimaltelivat auringonpaisteessa ja ympäröivät hänen otsansa
tähtikruunulla. Hänen helyillä koristettu pukunsa hohti sinisenä
ja välkehtivänä kuin kesäyö. Hänen notkeat, ruskeat käsivartensa
liehuivat hänen vartalonsa vaiheilla kuin olkavyöt. Hänen vartalonsa
muodot olivat hämmästyttävän kauniit. Oh! tuo loistava olento, joka
auringonpaisteessakin säteili omituista valoa!... Oi! neitonen, se
olit sinä. -- Hämmästyneenä, hurmaantuneena ja ihastuneena jäin
katselemaan sinua. Minä katselin sinua niin, että yhtäkkiä vavahdin
kauhistuksesta; tunsin kohtalon tarttuvan minuun.
Pappi vaikeni jälleen mielenliikutuksesta hetkiseksi. Sitten hän
jatkoi.
-- Jo puoliksi lumottuna koetin tarrautua kiinni johonkin
ehkäistäkseni lankeemustani. Muistelin niitä ansoja, joita saatana
oli jo virittänyt tielleni. Olento, jonka edessäni näin, oli niin
yli-inhimillisen kaunis, ettei sellainen voi olla peräisin muualta
kuin taivaasta tai helvetistä. Hän ei ollut tavallinen, pienestä
multalohkareesta tehty tyttö, jota niukasti valaisi naissielun
häilyvä liekki. Hän oli enkeli! mutta pimeyden enkeli, lieskojen
enkeli, ei valon. Tätä miettiessäni näin vieressäsi vuohen,
hornanelukan, joka katseli minua nauraen. Keskipäivän aurinko sai
sen sarvet hohtamaan tulelta. Silloin luulin näkeväni paholaisen
ansan, enkä enää epäillyt, että tulit helvetistä, ja että olit minun
turmioni. Uskoin niin.
Tässä pappi katsoi tarkasti vankia ja lisäsi kylmästi:
-- Uskon niin vieläkin. -- Lumous vaikutti kuitenkin vähitellen;
sinun tanssisi pyöri päässäni; tunsin tuon salaperäisen taian
kietovan minut pauloihinsa; sielunvoimani, joiden olisi pitänyt
valvoa, olivat nukahtaneet; ja minä vaivuin nautinnolla tuohon uneen
aivan kuin lumikinokseen kuoleva. Äkkiä aloit laulaa. Mitä saatoin
tehdä, minä kurja? Sinun laulusi oli vielä lumoavampaa kuin tanssisi.
Tahdoin paeta. Mahdotonta. Olin naulittu, juurtunut kiinni maahan.
Minusta tuntui kuin permantoni marmorilaatat olisivat kohonneet
polviini saakka. Minun täytyi jäädä paikalleni loppuun saakka.
Jalkani olivat kuin jäätä, päätäni kuumotti. Vihdoin säälit ehkä
minua; sinä lakkasit laulamasta ja lähdit pois. Tuon häikäisevän
ilmestyksen heijastus, tuon lumoavan laulun kaiku kuoli vähitellen
silmistäni ja korvistani. Silloin vaivuin ikkunasyvennykseeni
jäykempänä ja voimattomampana kuin jalustaltaan syösty kuvapatsas.
Iltakellot herättivät minut. Nousin, pakenin, mutta voi! sisässäni
oli sortunut jotain, joka ei kyennyt enää nousemaan, sieluuni oli
tullut jotain, jota en voinut paeta.
Taas hän oli hetken vaiti ja jatkoi:
-- Niin, siitä päivästä lähtien oli minussa mies, jota en tuntenut.
Koettelin kaikkia parannuskeinojani, luostaria, alttaria, työtä,
kirjoja. Hullutusta! Oh! miten ontolta kaikuukaan tiede, kun siihen
epätoivon vimmalla iskee intohimoa tulvivan pään! Tiedätkö, neito,
mitä siitä lähtien aina näin kirjan ja itseni välillä? Sinut, sinun
varjosi, sen valoisan ilmestyksen kuvan, joka eräänä päivänä oli
väikkynyt edessäni. Mutta tällä kuvalla ei enää ollut samaa väriä; se
oli tumma, synkkä, pimeä niin kuin se musta rengas, joka kauan seuraa
silmää, kun varomattomasti on katsonut aurinkoon.
Kun en päässyt siitä irti, kun alati kuulin sinun laulusi soivan
korvissani, kun aina näin jalkojesi tanssivan messukirjallani, kun
aina öisin unessa tunsin sinun muotojesi koskettavan ihoani, tahdoin
nähdä sinut, koskettaa sinua, tietää kuka olet, nähdä, olitko sinä
sen ihannekuvan kaltainen, joka minulla oli sinusta muistossani,
ehkä särkeä todellisuudella unelmani. Joka tapauksessa toivoin uuden
vaikutelman heikentävän ensimmäistä, ja tuo ensimmäinen oli käynyt
niin väkeväksi, etten kestänyt sen muistoa. Etsin sinua. Näin sinut.
Miten onnetonta! Kun olin nähnyt sinut kaksi kertaa, tahdoin nähdä
sinut tuhat kertaa, tahdoin nähdä sinut aina. Silloin, -- miten
pysytellä tällä luisuvalla pinnalla? -- silloin en enää ollut oma
itseni. Paholainen oli sitonut siipiini nuoran, jonka toisen pään
hän oli kiinnittänyt sinun nilkkaasi. Sinun laillasi aloin harhailla
ja kuljeksia pitkin katuja. Odottelin sinua porttikäytävissä,
kuulostelin sinua kadunkulmissa ja tähystelin sinua tornini
korkeudesta. Joka ilta palasin takaisin yhä hurmaantuneempana, yhä
epätoivoisempana, yhä lumotumpana, yhä kadotetumpana!
Olin saanut tietää kuka olit: mustalainen, kiertolainen, gitana,
zingara. Ei enää epäilystäkään, että olit noita! Kuule. Toivoin,
että oikeudenkäynti vapauttaisi minut lumouksesta. Muuan noita oli
loihtinut Bruno d'Astin, hän poltatti noidan ja parani. Tiesin sen.
Tahdoin koettaa tätä keinoa. Koetin ensin saada kielletyksi sinun
esiintymisesi Notre-Damen torilla toivoen unohtavani sinut, jollet
enää palaisi. Sinä et välittänyt siitä. Sinä palasit. Silloin johtui
mieleeni ryöstää sinut. Yritin eräänä yönä. Meitä oli kaksi. Sinä
olit jo vallassamme, kun tuo kurja upseeri saapui. Hän vapautti
sinut. Hän aiheutti siten sinun onnettomuutesi, minun onnettomuuteni
ja oman onnettomuutensa. Vihdoin, kun en tiennyt mitä tehdä, annoin
sinut epätoivoissani ilmi kirkollisvirastolle. Luulin paranevani
samoin kuin Bruno d'Ast. Hämärästi ajattelin myös, että oikeusjuttu
saattaa sinut valtaani, että vankilassa saavuttaisin sinut, että
olisit minun, ettet siellä voisi paeta minua, että olit omistanut
minut kyllin kauan, jotta minunkin piti vuorostani saada omistaa
sinut. Kun kerran pahaan antautuu, niin tehtäköön sitä kunnolla.
Hullua on pysähtyä puoliväliin hirviömäisyyden tiellä! Rikollisuuden
äärimmäisyydellä on viehätyksensä. Se voi saada papin ja noidan
sulautumaan nautintoon vankilakomeron olkiläjällä!
Annoin siis sinut ilmi. Silloin juuri sinua säikäytin kohdatessamme.
Salahanke, jota suunnittelin sinua vastaan, myrsky, jota keräsin
pääsi päälle, puhkesi minusta uhkauksina ja salamoina. Minä epäröin
kuitenkin yhä. Suunnitelmallani oli kauhistuttavat puolensa, jotka
saivat minut peräytymään.
Ehkäpä olisin hylännyt sen, ehkäpä olisi kamala ajatukseni kuihtunut
aivoihini kantamatta hedelmää. Uskoin, että olisi minun vallassani
jatkaa tai keskeyttää oikeudenkäynti. Mutta kaikki pahat ajatukset
ovat järkähtämättömiä ja tahtovat muuttua teoiksi; ja siinä kohdassa,
missä luulin itseäni kaikkivoivaksi, olikin kohtalo voimakkaampi
minua. Voi! Kohtalo se oli, joka tarttui sinuun ja jätti sinut sen
koneen kauhealle pyörälaitteelle, jonka minä olin pirullisesti
suunnitellut! -- Kuule. Lopetan kohta.
Eräänä päivänä, -- eräänä toisena aurinkoisena päivänä, -- näin
kulkevan ohitseni miehen, joka lausui nimesi ja nauroi katse
himokkaana. Kirous! minä seurasin häntä. Lopun tiedät. Hän vaikeni.
Tyttö ei saanut esille muuta sanaa kuin:
-- Oi Febukseni!
-- Ei sitä nimeä! sanoi pappi ja tarttui rajusti hänen käteensä. Älä
lausu sitä nimeä! Oh! meitä kurjia, tuo nimi on meidät tuhonnut!
Tai oikeammin, me olemme tuhonneet toinen toisemme kohtalon
selittämättömässä leikissä! -- Sinä kärsit, eikö niin? Sinun on
kylmä, yö sokaisee sinut, vankila ympäröi sinua, mutta ehkä sinulla
vielä on jokin valo sielusi pohjalla, vaikkapa vain lapsellinen
rakkautesi tuota tyhjää miestä kohtaan, joka leikitteli sydämelläsi!
Mutta minä! minä kannan vankilaa sisässäni, sisälläni on talvi, jää,
epätoivo, minulla on yö sielussani. Tiedätkö, mitä olen kärsinyt?
Olen ollut läsnä sinua tuomittaessa. Olen istunut kirkollisviraston
jäsenten penkillä. Niin, yhden tuollaisen papinkaavun alla
vääntelehti tuomittu sielu. Olin siellä, kun sinut tuotiin sinne;
olin siellä, kun sinua kuulusteltiin. -- Sudenluola! -- Näin oman
rikokseni, oman hirsipuuni vähitellen kohoavan sinun pääsi ylle!
Olin läsnä jokaisen todistuksen, jutun kaikkien vaiheiden aikana;
olisin voinut lukea joka askeleesi tuolla kärsimysten polulla; olin
läsnä silloinkin, kun tuo kauhea peto... -- Oh! en ollut ottanut
huomioon kidutusta! -- Kuule. Seurasin sinua kidutuskammioon. Näin
pyövelien saastaisten käsien riisuvan sinua ja käsittelevän sinua
puolialastomana. Näin sinun jalkasi, tuon jalan, josta olisin antanut
keisarikunnan saadakseni sitä suudella ja kuolla, tuon jalan, joka
olisi tuottanut minulle tavatonta nautintoa murskatessaan pääni,
näin sen suljettavan tuohon kauheaan kenkään, joka murskaa elävän
olennon jäsenen veriseksi möhkäleeksi. Oh! minua kurjaa! nähdessäni
tuon, viilsin rintaani tikarilla, joka minulla oli viittani alla.
Kuullessani kirkaisusi, työnsin sen lihaani; vielä toinen huuto, ja
minä olisin iskenyt sen sydämeeni! Katso. Luulen, että siitä yhä
vuotaa verta.
Hän avasi kaapunsa. Hänen rinnassaan oli todellakin kuin tiikerin
kynnen repäisemä viilto, ja hänen kyljessään oli suuri, vielä avoin
haava.
Vanki peräytyi kauhistuneena.
-- Oh! sanoi pappi, sääli minua, neito! Sinä luulet olevasi onneton,
voi! voi! sinä et tiedä, mitä onnettomuus on! Oh! rakastaa naista!
olla pappi! vihattu! rakastaa häntä sielunsa koko raivolla, tuntea
että hänen pienimmästäkin hymyilystään antaisi verensä, henkensä,
maineensa, pelastuksensa, kuolemattomuutensa ja ikuisuutensa, tämän
ja tulevan elämänsä; valittaa, ettei ole kuningas, nero, keisari,
arkkienkeli, jumala voidakseen asettaa hänen jalkainsa juureen
vielä suuremman orjan; kiinnittää häneen yötä päivää unelmansa ja
ajatuksensa; ja nähdä hänen rakastuvan sotilastakkiin! eikä omistaa
hänelle tarjottavaksi kuin tahratun papinkauhtanan, joka hänessä
herättää pelkoa ja inhoa! Olla mustasukkaisena ja raivoisana läsnä,
kun hän tuhlaa kurjalle, typerälle narrille rakkauden ja kauneuden
aarteita! Nähdä tämän ruumiin, jonka muodot polttavat, tämän suloisen
poven, tämän ihon sykkivän ja punastuvan toisen suudelmista!
Oi taivas! rakastaa hänen jalkaansa, hänen käsivarttaan, hänen
olkaansa, uneksia hänen sinisistä suonistaan, hänen päivettyneestä
ihostaan ja vääntelehtiä yökaudet kammionsa paasilla ja nähdä
kaikkien hänelle unelmoimainsa hyväilyjen muuttuvan kidutukseksi!
Nähdä ponnistustensa tuloksena hänen lepäävän kidutuslavitsalla!
Oh! ne ovat todellakin helvetin tulessa kuumennetut pihdit! Oh!
onnellinen hän, joka sahataan kahden laudan välissä tai sidotaan
neljän hevosen revittäväksi! -- Tiedätkö, mitä kidutusta on tuntea
pitkinä öinä suontensa sytevän, sydämensä pakahtuvan, ohimoittensa
takovan, hampaittensa pureskelevan käsiä; säälimättömiä pyöveleitä,
jotka lakkaamatta kääntelevät onnetonta samassa rakkauden,
mustasukkaisuuden ja epätoivon ajatuksessa kuin hehkuvassa
paahtimossa! Armoa, neito! hetkinen lievitystä! hieman tuhkaa tälle
hiilloshehkulle! Minä vannotan sinua, kuivaa hikihelmet, jotka
virtaavat otsaltani! Tyttö! kiduta minua toisella kädellä, mutta
hyväile toisella! Sääliä, neito! Sääli minua!
Pappi vääntelehti vesilätäkössä ja kolhi päätään porraskivien
kulmiin. Neitonen kuunteli ja katseli häntä. Kun hän oli lopettanut
väsyneenä ja huohottavana, toisti tyttö puoliääneen:
-- Oi Febukseni!
Pappi ryömi polvillaan hänen luokseen.
-- Minä rukoilen sinua, hän huusi, jos sinulla on sydän rinnassasi,
älä työnnä minua pois! Oh! minä rakastan sinua! olen kurja olento!
Kun lausut tuon nimen, onneton, on kuin hampaillasi repisit
riekaleiksi kaikki sydämeni säikeet! Armoa! jos tulet helvetistä,
seuraan sinua sinne. Olen tehnyt kaikki valmistukset. Helvetti, jossa
sinä olet, on minun paratiisini, sinun näkemisesi on suloisempi
kuin Jumalan näkeminen! Oh! sano! et siis tahdo olla minun? Sinä
päivänä, jona nainen hylkäisi sellaisen rakkauden, uskoin vuortenkin
liikkuvan. Oh! jospa tahtoisit!... Oh! miten onnelliset me
olisimmekaan! Me pakenisimme, -- minä auttaisin sinua pakenemaan, --
me lähtisimme jonnekin, me etsisimme maailmasta seudun, jossa aurinko
loistaisi kirkkaimmin, jossa puut olisivat vehmaimmat, jossa taivaan
sini olisi kuulain. Me rakastaisimme toisiamme, meidän sielumme
sulaisivat yhteen, ja meidät liittäisi toisiimme sammumaton jano,
jota me yhdessä alati vaimentaisimme tyhjentymättömän rakkautemme
maljalla!
Tyttö keskeytti hänet purskahtamalla kamalaan nauruun.
-- Katsokaa, hyvä isä! teidän kyntenne ovat veressä!
Pappi oli hetken kuin kivettyneenä, katse kiinnittyneenä käteen.
-- No niin! hän virkkoi viimein omituisen lempeästi, häpäise minua,
pilkkaa minua, muserra minut! mutta tule, tule! Nopeasti! Huomenna,
sanon minä sinulle. Grèven hirsipuussa, tiedäthän? Se on aina
valmiina. Se on kauheata! Nähdä sinut noilla pyövelinrattailla! Oh!
armoa! -- Nyt vasta täysin tunnen, miten sinua rakastan. -- Oi!
seuraa minua. Sinä opit vähitellen minua rakastamaan, sitten kun olen
pelastanut sinut. Vihaa minua niin kauan kuin haluat. Mutta tule.
Huomenna! huomenna! hirsipuu! sinun teloituksesi! Oh! vapahda minut!
säästä minua!
Hän tarttui tytön käsivarteen, hän oli hämmentyneen näköinen, hän
tahtoi laahata tytön mukanaan pois. Tyttö kiinnitti häneen lujan
katseen.
-- Miten on käynyt minun Febukseni?
-- Voi! sanoi pappi päästäen hänen käsivartensa, -- te olette
säälitön!
-- Miten on käynyt Febuksen? toisti tyttö kylmästi.
-- Hän on kuollut! huusi pappi.
-- Kuollut! sanoi tyttö yhtä jäisesti ja liikahtamatta; miksi siis
puhutte minulle elämästä?
Pappi ei kuunnellut häntä.
-- Oi! niin, hän sanoi kuin puhellen itsekseen, -- hän on kuollut.
Terä painui syvälle. Luulen, että kärki lävisti sydämen. Oh! koko
elämäni oli tikarin kärjessä!
Tyttö hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivoisa tiikeri ja työnsi hänet
portaitten astuimille yliluonnollisella voimalla.
-- Mene, hirviö! mene, murhamies! anna minun kuolla! Olkoon meidän
molempain veremme ikuisena häpeätahrana sinun otsallasi! Antautua
sinulle, pappi! ei koskaan! ei koskaan! Ei mikään voi yhdistää meitä,
ei edes helvetti! Mene, kirottu! Ei koskaan!
Pappi oli kompastunut portaille. Hän irroitti ääneti jalkansa
viittansa liepeistä, otti lyhtynsä ja alkoi hitaasti astua portaita
ylös, avasi oven ja astui ulos.
Mutta samassa näki tyttö hänen päänsä uudelleen ilmestyvän esiin;
hänen kasvonsa olivat kauhistuttavan näköiset, ja hän huusi tytölle
raivosta ja epätoivosta käheällä äänellä:
-- Sanon sinulle, että hän on kuollut!
Tyttö kaatui kasvoilleen maahan; eikä vankilakomerosta kuulunut enää
muuta ääntä kuin väreilevään vesilätäkköön putoavan pisaran huokaus.