Astuttuaan muutamia askelmia ylös ja alas niin pimeässä käytävässä,
että sitä keskipäivälläkin valaistiin lampuilla, saapui Esmeralda
hirveän saattueensa ympäröimänä synkkään huoneeseen, johon hänet
oikeudenpalvelijat työnsivät. Tämä pyöreä huone oli erään tuollaisen
suuren tornin maakerroksessa, jotka vielä meidänkin vuosisadallamme
tunkeutuvat sen uuden rakennuskerroksen läpi, jolla uusi Pariisi
on peittänyt vanhan. Tässä kellarikammiossa ei ollut ainoatakaan
ikkunaa eikä muuta aukkoa kuin matala sisäänkäytävä, jonka sulki
jykevä rautaovi. Valoa ei kuitenkaan puuttunut. Muurinsyvennykseen
oli laitettu uuni. Siihen oli sytytetty suuri nuotio, joka
punertavalla hohteellaan valaisi kammiota ja kokonaan saattoi varjoon
talikynttiläpahasen, joka paloi eräässä loukossa. Rautaristikosta,
jolla uuni suljettiin ja joka nyt oli ylhäällä, ei näkynyt
loimuavan uuninaukon tummasta laidasta muuta kuin rautatankojen
päät ikään kuin mustina, terävinä, harvoina hampaina, mikä sai
uuninsuun näyttämään satujen tultasyöksevän lohikäärmeen kidalta.
Siitä lähtevän loimun valossa näki vanki ympäri huonetta kauheita
kojeita, joiden tarkoitusta hän ei käsittänyt. Keskellä huonetta
oli nahalla päällystetty miltei maan tasalla oleva vuode, jonka
yläpuolella riippui soljella varustettu nahkahihna vaskirenkaassa,
joka oli kiinnitetty holvinhuippuun veistetyn kivikummituksen suuhun.
Kaikenlaisia pihtejä ja suuria aurankärkiä hehkui sikin sokin
hiilloksessa. Takkavalkean verenkarvainen loimu valaisi kaikkialla
huoneessa vain hirvittävien esineitten kokoelmaa.
Tätä helvettiä nimitettiin yksinkertaisesti kidutuskammioksi.
Vuoteella istui huolimattomassa asennossa valantehnyt pyöveli
Pierrat Torterue. Hänen apulaisensa, kaksi jykeväkasvoista maahista
nahkaesiliinoissa ja palttinahousuissa, kohensivat tulta suurilla
hiilihangoilla.
Tytön oli täytynyt jo ponnistaa koko rohkeutensa. Astuessaan
huoneeseen hän kauhistui.
Palatsivoudin palvelijat asettuivat hänen toiselle puolelleen, papit
ja muut kirkollisviraston jäsenet toiselle. Eräässä loukossa oli
pöytä, kirjoitusneuvot ja kirjuri. Mestari Jacques Charmolue lähestyi
mustalaistyttöä lempeästi hymyillen.
-- Rakas lapseni, sanoi hän, te kiellätte siis yhä?
-- Kiellän, vastasi tyttö sammuneella äänellä.
-- Siinä tapauksessa, virkkoi Charmolue, on meidän, ikävä kyllä,
kuulusteltava teitä ankarammin kuin olisimme halunneet. --
Suvaitsetteko istuutua tälle vuoteelle. -- Mestari Pierrat, tehkää
tilaa neidille ja sulkekaa ovi. Pierrat nousi muristen:
-- Jos suljen oven, sammuu tuleni.
-- No olkoon sitten auki, ystäväni, vastasi Charmolue. Esmeralda ei
kuitenkaan liikahtanut. Tuo nahkavuode, jolla niin moni kurja oli
vääntelehtinyt, peloitti häntä. Hän jähmettyi kauhusta luihin ja
ytimiin saakka. Hän seisoi siinä hämmentyneenä ja kangistuneena.
Charmoluen viittauksesta tarttuivat pyövelin apulaiset häneen ja
asettivat hänet istumaan vuoteelle. He eivät häntä kohdelleet
kovakouraisesti, mutta kun nämä miehet koskettivat häntä, kun hän
tunsi allaan nahkavuoteen, syöksähti veri hänen sydämeensä. Hän loi
tuijottavan silmäyksen ympäri huonetta. Hänestä tuntui siltä, kuin
kaikki nuo hirveät kidutuskojeet, jotka kaikkiin niihin esineisiin
verrattuna, jotka hän ennen oli nähnyt, olivat kuin yölepakot,
tuhatjalkaiset ja hämähäkit hyönteisten ja lintujen joukossa,
liikkuisivat ja astuisivat joka taholta esiin ryömiäkseen hänen
ylleen ja purrakseen ja likistääkseen häntä.
-- Missä on lääkäri? kysyi Charmolue.
-- Tässä, vastasi muuan mustapukuinen, jota tyttö ei ollut ennen
huomannut.
Häntä puistatti.
-- Neitiseni, virkkoi kirkollisen syyttäjän hyväilevä ääni kolmannen
kerran, kiellättekö yhä ne rikokset, joista teitä syytetään?
Tällä kertaa petti tytön ääni, ja hän saattoi kieltää vain
päännyökkäyksellä.
-- Te kiellätte? sanoi Jacques Charmolue. Silloin on minun, ikävä
kyllä, pakko täyttää virkavelvollisuuteni.
-- Herra kuninkaallinen syyttäjä, sanoi äkkiä Pierrat, millä
aloitamme?
Charmolue punnitsi hetkisen epäröivän näköisenä kuin loppusointua
tavoittava runoilija.
-- Kengällä, sanoi hän viimein.
Onneton tunsi itsensä niin Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi, että
hänen päänsä vaipui rinnalle elottoman esineen lailla, josta voima on
paennut.
Pyöveli ja lääkäri lähestyivät häntä yhtaikaa. Samalla ryhtyivät
apulaiset penkomaan kidutuskojevarastoa.
Kuullessaan näiden kauheitten rautaesineitten räminän vavahteli
onneton tyttö aivan kuin kuollut sammakko sähkövirran vaikutuksesta.
-- Oh! kuiskasi hän niin hiljaa, ettei kukaan häntä kuullut, oi
Febukseni!
Sitten hän jälleen jäi liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin marmori.
Tämä näytelmä olisi kouristanut kaikkien muiden sydäntä paitsi
tuomarien. Olisi luullut näkevänsä saatanan kiduttavan syntistä
sielua helvetin tulipunaisella portilla. Se kurja ruumis, johon
aikoi tarrautua tämä sahojen, pyörien ja kuvahevosten muurahaiskeko,
se olento, jota ryhtyivät käsittelemään pyövelien karkeat kädet
ja pihtien leuat, oli tällä kertaa tuo suloinen, valkea ja heikko
olento. Hirssijyvä raukka, jonka inhimillinen oikeus jätti kidutuksen
kammottavien myllynkivien jauhettavaksi!
Pierrat Torteruen renkien käsnäiset kädet olivat jo armotta
paljastaneet tuon siron säären, tuon jalan, joka niin monasti oli
hienoudellaan ja kauneudellaan ihastuttanut kulkijoita Pariisin
kadunkulmissa.
-- Sääliksi käy! mutisi pyöveli tarkastellen noita suloisia ja
hienoja muotoja. Jos arkkidiakoni olisi ollut läsnä, olisi hän
varmasti tällä hetkellä muistanut vertaustaan hämähäkistä ja
kärpäsestä. Pian näki onneton tyttö pilven läpi, joka hämärsi hänen
näkönsä, kengän lähenevän, pian näki hän jalkansa pistettävän sen
raudoitettujen lautojen väliin ja katoavan tuon hirvittävän kojeen
alle. Silloin valtasi kauhu hänet koko voimallaan.
-- Ottakaa pois! hän huusi kuohahtaen. Ja hän nousi pystyyn
hurjistuneena: -- Armoa!
Hän ponnahti vuoteelta aikoen heittäytyä kuninkaallisen syyttäjän
jalkoihin, mutta hänen jalkansa oli raskaan, raudoitetun tammipölkyn
puristuksessa, ja hän vaipui kengän ylle voimattomampana kuin
mehiläinen lyijypaino siivessään.
Charmoluen viittauksesta asetettiin hänet takaisin vuoteelle, ja
kaksi karkeata kättä kiinnitti hänen hentojen vyötäistensä ympärille
hihnan, joka riippui katosta.
-- Viimeisen kerran, tunnustatteko ne rikokset, joista teitä
syytetään? kysyi Charmolue ainaisella hyväntahtoisuudellaan.
-- Olen viaton.
-- Miten siis, neitiseni, selitätte ne seikat, jotka todistavat teitä
vastaan?
-- Ah, korkea-arvoinen herra, en tiedä?
-- Te kiellätte siis?
-- Kaikki!
-- Tehkää tehtävänne, sanoi Charmolue Pierrat'lle. Pierrat väänsi
ruuvia, kenkä puristui, ja onneton tyttö päästi tuollaisen
hirvittävän kirkaisun, jota ei millään kielellä voi ilmaista.
-- Lopettakaa, sanoi Charmolue Pierrat'lle. -- Tunnustatteko? sanoi
hän mustalaistytölle.
-- Kaikki! huusi kurja tyttö. Tunnustan, tunnustan! armoa! Hän ei
ollut arvioinut voimiaan antautuessaan kidutukseen.
Tuon lapsiraukan, jonka elämä siihen saakka oli ollut niin iloista,
niin huoletonta ja suloista, oli ensimmäinen kärsimys lannistanut.
-- Inhimillisyys pakottaa minut sanomaan teille, huomautti
kuninkaallinen syyttäjä, että tunnustuksenne jälkeen teitä odottaa
kuolema.
-- Se on tervetullut, sanoi tyttö. Ja hän vaipui nahkavuoteelle kuin
kuollut, riippuen vyötäistensä ympärille kiinnitetystä hihnasta kuin
kahtia taittuneena.
-- No, kaunokaiseni, pysytelkääpä hieman pystyssä, sanoi mestari
Pierrat nostaen hänet ylös. Tehän olette aivan kuin kultaoinas herra
de Bourgognen kaulassa.
Jacques Charmolue lausui:
-- Kirjuri, kirjoittakaa. -- Nuori mustalaistyttö, te tunnustatte
ottaneenne osaa helvetin kemuihin, hornanperiin ja noituuteen
peikkojen, velhojen ja noita-akkojen parissa? Vastatkaa.
-- Tunnustan, vastasi tyttö niin hiljaa, että hänen äänensä häipyi
hänen henkäykseensä.
-- Te tunnustatte nähneenne pukin, jonka Beelsebub antaa näyttäytyä
pilvissä kutsuakseen hornanjuhlaan ja jonka ainoastaan noidat näkevät?
-- Tunnustan.
-- Te tunnustatte palvelleenne Bofomet-päitä, noita temppeliherrain
inhoittavia epäjumalia?
-- Tunnustan.
-- Ja olleenne yhteistoiminnassa vuohessanne asustavan paholaisen
kanssa, joka vuohi on kanssasyytettynne?
-- Niin.
-- Myönnättekö ja tunnustatteko lopuksi murhanneenne tuon paholaisen
ja kummituksen avulla, jota kansa nimittää tuimaksi munkiksi, erään
kapteenin nimeltä Febus de Châteaupers?
Hän kohotti suuret silmänsä kiinteästi tuomariin ja vastasi
elottomasti ilman kouristusta ja mielenliikutusta:
-- Tunnustan. Hänen sisimmässään oli ilmeisesti kaikki särkynyt.
-- Kirjoittakaa, kirjuri, sanoi Charmolue. Ja kääntyen pyövelin
puoleen hän lisäsi:
-- Päästettäköön vanki irti ja vietäköön oikeuden eteen.
Kun vangilta oli riisuttu kidutuskenkä, tutki kuninkaallinen
kirkollisasiain syyttäjä hänen tuskan tunnottomaksi tekemää jalkaansa.
-- No eipä ole hätää, sanoi hän. Te huusitte ajoissa. Te voisitte
vielä tanssia, kaunoiseni!
Sitten hän kääntyi kirkollisviraston jäsenten puoleen.
-- Vihdoinkin asia valkenee! Se oli lohdullista, herrani! Neiti voi
todistaa, että olemme menetelleet mahdollisimman hellävaraisesti.