Gringoire ja koko Ihmeiden piha oli kuolettavan levottomuuden
vallassa. Kokonaiseen kuukauteen ei ollut tiedetty mitään siitä,
mitä Esmeraldalle oli tapahtunut, mikä suuresti huolestutti Egyptin
herttuaa ja hänen kulkuriystäviään, eikä miten hänen vuohensa oli
käynyt, mikä sitäkin enemmän huolestutti Gringoirea. Eräänä iltana
oli mustalaistyttö kadonnut eikä sen jälkeen ollut antanut mitään
elonmerkkiä itsestään. Kaikki etsiskelyt olivat olleet tuloksettomia.
Jotkut kiusantekijät olivat sanoneet Gringoirelle nähneensä tytön
Saint-Michel-sillan seutuvilla erään upseerin seurassa; mutta tämä
mustalaistapaan vihitty aviomies oli epäilevä filosofi ja hän tiesi
muuten paremmin kuin kukaan muu, miten neitseellinen hänen vaimonsa
oli. Hän oli saanut nähdä, mikä horjumaton siveys oli seurauksena
noista kahdesta voimasta, amuletista ja mustalaistytön kainoudesta,
ja hän oli matemaattisesti laskenut tämän puhtauden vastustuksen
toiseen voimaan nähden. Siinä suhteessa hän tunsi itsensä täysin
rauhalliseksi.
Mutta hänenkin oli mahdotonta selittää tytön katoamista. Se tuotti
hänelle syvää surua. Hän olisi laihtunut, jos se vielä olisi ollut
hänelle mahdollista. Hän oli murheessaan unohtanut kaiken muun, yksin
kirjalliset harrastuksensakin, yksin suuren teoksensakin _De figuris
regularibus et irregularibus_ [Säännöllisistä ja säännöttömistä
kuvioista], jonka hän aikoi painattaa ensimmäisillä rahoilla, mitkä
irti saisi. (Sillä hän ihaili kiihkeästi kirjapainotaitoa siitä
lähtien, kun oli nähnyt Hugues de Saint-Victorin _Didascalon_in
painettuna Vindelin Speierilaisen kuuluisilla kirjasimilla.)
Kulkiessaan eräänä päivänä murheellisena vankilan ohi hän näki
väkijoukon kerääntyneenä Oikeuspalatsin erään portin edustalle.
-- Mitä siellä on? kysyi hän eräältä nuorelta mieheltä, joka astui
siitä ulos.
-- En tiedä, herrani, vastasi mies. -- Sanotaan, että siellä
tuomitaan erästä naista, joka on murhannut santarmin. Koska
näyttää siltä, että on ollut noituutta pelissä, ovat piispa ja
kirkollisvirasto puuttuneet asiaan, ja veljeni Josas'n arkkidiakoni
ottaa siihen innolla osaa. Halusin juuri puhutella häntä, mutta
en päässyt hänen luokseen tungoksen takia, mikä harmittaa minua
suuresti, sillä tarvitsen rahaa.
-- Ah, herraseni, sanoi Gringoire, -- olisinpa halukas tarjoamaan
sitä teille; mutta jos housuntaskuni ovat puhki, eivät siihen
ainakaan rahat ole olleet syynä.
Hän ei uskaltanut sanoa tuolle nuorelle miehelle, että hän tunsi
hänen veljensä arkkidiakonin, jota hän ei ollut käynyt tervehtimässä
kirkossa tapahtuneen kohtaamisen jälkeen, mikä laiminlyönti häntä
suuresti hävetti.
Ylioppilas meni matkoihinsa, ja Gringoire nousi väkijoukon mukana
ylös portaita, jotka johtivat suursaliin. Hän arveli, ettei mikään
ollut niin omiaan haihduttamaan surumielisyyttä kuin oikeusjuttu,
niin huvittavalta tuntui hänestä typeryys, jota tuomarit tavallisesti
osoittivat. Väkijoukko, johon hän oli tunkeutunut, liikkui ja
töniskeli äänetönnä. Hitaan ja ikävän liikunnan jälkeen pitkässä,
hämärässä käytävässä, joka mutkitteli palatsissa kuin tuon vanhan
rakennuksen suolistona, pääsi hän viimein matalan oven kautta saliin,
jota hän pituutensa vuoksi saattoi tarkastaa väkijoukon päiden ylitse.
Sali oli suuri ja hämärä, mikä sai sen näyttämään sitäkin
suuremmalta. Ilta oli jo tulossa; korkeista suippokaari-ikkunoista
tunkeutui vain hämärä valojuova, joka sammui ennen kuin ehti
kattoholviin, mahtavaan hirsiristikkoon, jonka tuhannet veistetyt
kuvat näyttivät liikkuvan pimeässä. Siellä täällä pöydillä paloi jo
kynttilöitä, jotka valaisivat paperipinkkojen ylle kumartuneitten
kirjurien päitä. Salin etuosa oli täynnä yleisöä; oikealla ja
vasemmalla oli pöytien ääressä asianajajia; perällä olevalla
korokkeella istui joukko tuomareita, joiden taaimmaiset rivit
häipyivät pimeään; liikkumattomia ja synkkiä kasvoja. Seinät olivat
täynnä liljoja. Tuomarien yllä häämötti suuri Vapahtajankuva, ja
kaikkialla välkkyi kynttiläin valossa keihäiden ja pertuskain kärkiä.
-- Herrani, kysyi Gringoire eräältä naapuriltaan, keitä ovat
nuo kaikki henkilöt, jotka ovat tuolla rivissä kuin papit
kirkolliskokouksessa?
-- Herrani, vastasi naapuri, nuo tuolla oikealla ovat
ylioikeudenneuvoksia ja vasemmalla tutkinto-oikeudenneuvoksia,
alemmat mustissa, korkeammat punaisissa viitoissa.
-- Entä tuo lihava punainen tuolla heitä ylempänä, joka hikoilee?
jatkoi Gringoire.
-- Se on herra presidentti.
-- Ja nuo lampaat hänen takanaan? jatkoi Gringoire, joka ei pitänyt
lakimiehistä, kuten jo olemme nähneet, mikä seikka ehkä johtui siitä
karsaudesta, mitä hän tunsi Oikeuspalatsia kohtaan epäonnistuneen
draamallisen yrityksensä jälkeen.
-- Ne ovat kuninkaallisen valitusoikeuden jäseniä.
-- Ja tuo metsäkarju hänen edessään!
-- Se on parlamentin sihteeri.
-- Ja tuo krokotiili tuolla oikealla?
-- Mestari Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja.
-- Ja tuo suuri musta kissa vasemmalla?
-- Mestari Jacques Charmolue, kuninkaallinen kirkollisasiain
syyttäjä, sekä kirkollisviraston jäsenet.
-- No mitä toimittavat sitten kaikki nämä kunnon miehet?
-- He tuomitsevat.
-- Ketä? En näe syytettyä.
-- Se on eräs nainen, herrani. Ette näe häntä. Hän on meihin selin ja
väkijoukko peittää hänet näkyvistä. Katsokaa, hän on tuolla, jossa
näette joukon pertuskoita.
-- Mikä nainen se on? kysyi Gringoire. Tiedättekö hänen nimeään?
-- En, herrani. Olen vasta tullut. Arvelen vain, että on kysymys
noituudesta, koska kirkollisviraston jäsenet ovat läsnä.
-- Hyvä! sanoi filosofimme, saamme nähdä kaikkien näiden lakimiesten
syövän ihmisen lihaa. Onhan se yhtä hyvä näytös kuin jokin muukin.
-- Herrani, huomautti naapuri, eikö teistä mestari Jacques Charmolue
ole sangen lempeän näköinen?
-- Hm! vastasi Gringoire. En luota lempeyteen, kun sieraimet ovat
nyrpistetyt ja huulet kapeat.
Tällöin käskivät naapurit keskustelijoita vaikenemaan. Kuunneltiin
parhaillaan tärkeätä todistajaa.
-- Korkea-arvoiset herrat, sanoi keskellä salia vanha nainen, jonka
kasvotkin peittyivät niin hänen repaleittensa alle, että häntä olisi
voinut sanoa käveleväksi lumppukasaksi, -- asia on yhtä tosi, kuin
että nimeni on Falourdel ja että neljäkymmentä vuotta olen asunut ja
maksanut vuokraa ja veroa Saint-Michel-sillalla vastapäätä värjäri
Tassin-Caillartia, jonka talo on yläpuolella virtaa. -- Nykyään
köyhä vanhus, ennen vanhaan sievä tyttö, korkea-arvoiset herrat!
-- Minulle on jo sanottu jonkin aikaa: "Falourdel, älkää kehrätkö
niin tavattomasti iltaisin, piru sotkee mielellään sarvillaan
vanhojen vaimojen pellavakuontaloita. On varmaa, että kummitus, joka
viime vuonna pysytteli Templen tienoilla, liikkuu nykyään Citéssä.
Falourdel, pitäkää varanne, ettei hän kolkuta ovellenne." -- Eräänä
iltana, kun parhaillaan kehräsin, kolkutetaan ovelleni. Kysyn kuka
siellä on. Siellä kirotaan. Minä avaan. Kaksi miestä astuu sisälle:
toinen musta, toinen kaunis upseeri. Mustalta ei näkynyt kuin silmät,
kaksi kiiluvaa hiiltä. Kaikki muu oli viitan ja hatun peitossa.
He sanovat minulle: -- "Pyhän Martan huone." Se on yläkerrassa,
korkea-arvoiset herrat, paras huoneeni. He antavat minulle écun. Minä
lukitsen sen laatikkooni ja mietin: "Tällä ostan huomenna Glorietten
lihakaupasta sisälmyksiä." -- Me nousemme ylös. -- Päästyämme sinne,
katosi musta, kun olin selkäni kääntänyt. Se minua vähän kummastutti.
Upseeri, joka oli kaunis kuin suuri herra ainakin, tuli alas minun
kanssani ja lähti ulos. Kehrättyäni neljänneskuontalon palasi hän
takaisin nuoren kauniin tytön kanssa, nuken, joka olisi loistanut
kuin aurinko, jos hänen tukkansa olisi ollut kunnolla laitettu.
Tytöllä oli mukanaan pukki, suuri pukki, musta tai valkea, sitä en
enää muista. Se sai minut miettimään. Tyttö, se ei minua liikuttanut,
mutta pukki!... En pidä niistä elukoista, niillä on parta ja sarvet.
Ne muistuttavat miestä. Ja ne haiskahtavat lauantaiyölle. En
kuitenkaan puhunut mitään. Olinhan saanut écun. Eikö se ollut oikein,
herra tuomari? Vein tytön ja upseerin ylös huoneeseen ja jätin
heidät yksin, toisin sanoen pukin seuraan. Laskeusin alas ja aloin
kehrätä. -- Minun on sanottava teille, että talossani on maakerros
ja ensikerros, sen tausta on joelle päin, kuten muidenkin sillalla
olevien talojen, ja maakerroksen ja ensikerroksen ikkunat aukeavat
joelle. -- Minä siis kehräsin. En tiedä, miten tulin ajatelleeksi
tuimaa munkkia, jonka pukki oli tuonut mieleeni, ja tyttökin oli
ollut hieman kummissa pukineissa. -- Äkkiä kuulen huudon ylhäältä ja
jotakin putoavan lattialle sekä ikkunaa avattavan. Riennän ikkunaani,
joka on aivan sen alla, ja näen mustan möhkäleen putoavan veteen. Se
oli joku peikko papin puvussa. Oli kuutamo. Näin sen aivan hyvin.
Se ui Citélle päin. Silloin kutsuin vapisten vartijat. Nämä herrat
astuivat sisälle ja kun eivät heti ensi hädässä tienneet, mistä oli
kysymys, ja kun olivat iloisella tuulella, alkoivat he piestä minua.
Minä heille selitin, miten asiat olivat. Me nousemme ylös ja mitä
näemme? Huoneraukkani verta tulvillaan, kapteeni pitkällään tikari
kaulassa, tyttö muka kuolleena ja pukki aivan säikähtäneenä. --
Kylläpä on, ajattelin, menee ainakin neljätoista päivää, ennenkuin
saan lattian puhtaaksi. Sitä täytyy raapia, se on kauheata.
-- Upseeri kannettiin pois, nuori miesraukka! ja tyttö aivan
repaleisena. -- Mutta kuulkaahan pahinta: kun seuraavana päivänä
aioin ottaa écun ostaakseni sisälmyksiä, löysinkin sen sijasta
kuihtuneen lehden.
Eukko vaikeni. Kauhistuksen sorina kulki kautta salin.
-- Peikko, pukki, kaikki tuo haiskahtaa noituudelta, sanoi muuan
Gringoiren naapuri.
-- Ja tuo kuihtunut lehti, lisäsi toinen.
-- Ei ole epäilystäkään, virkkoi kolmas, että se on velho, joka
yhdessä tuiman munkin kanssa rosvoaa upseereita.
Gringoire itsekin oli vähällä vakuuttua kaiken tämän kauheudesta ja
todistusvoimasta.
-- Vaimo Falourdel, sanoi herra presidentti majesteetillisesti, onko
teillä vielä jotakin sanottavaa oikeudelle?
-- Ei, korkea-arvoinen herra, vastasi eukko, jollei sitä, että
tiedonannossa on nimitetty taloani kurjaksi ja haisevaksi
mökkirähjäksi, mikä on häpäisevää puhetta. Talot sillalla eivät
kyllä ole suurellisia, koska niissä asuu paljon väkeä, mutta siitä
huolimatta asuu siellä yhä teurastajia, jotka ovat rikasta väkeä ja
naivat komeita, kauniita naisia.
Lakimies, joka Gringoiresta oli näyttänyt krokotiililta, nousi ylös.
-- Hiljaa! sanoi hän. Pyydän herroja muistamaan, että syytetyltä on
löydetty tikari. -- Vaimo Falourdel, onko teillä täällä se kuihtunut
lehti, joksi écu, jonka saitte paholaiselta, on muuttunut.
-- On, korkea-arvoinen herra, olen sen löytänyt. Tässä se on. Eräs
oikeudenpalvelija vei lehden krokotiilille, joka synkästi päätään
ravistaen antoi sen presidentille, joka sen lähetti kuninkaalliselle
kirkollisasiain syyttäjälle, niin että se sai tehdä kierroksen koko
salin kautta.
-- Se on koivunlehti, sanoi mestari Jacques Charmolue. Uusi todistus
noituudesta.
Eräs neuvos otti sananvuoron.
-- Todistaja, kaksi miestä tuli yhdessä teidän luoksenne. Musta,
jonka aluksi näitte katoavan, sitten uivan papin puvussa Seinessä, ja
upseeri. -- Kumpi heistä antoi teille écun?
Eukko mietti hetkisen ja sanoi:
-- Se oli upseeri. Väkijoukossa kävi puheenkohina.
-- Ah! ajatteli Gringoire, sehän järkyttää vakaumustani. Philippe
Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja, oli kuitenkin
uudelleen ottanut sananvuoron.
-- Minä palautan herrojen muistiin, että murhattu upseeri
kirjallisen, sairasvuoteella tehdyn lausunnon mukaan oli selittänyt,
että hän heti ensi hetkestä, jolloin musta mies häntä puhutteli,
oli arvellut, että se saattoi olla kummitus, ja että peikko lisäksi
oli innokkaasti kehoittanut häntä kohtaukseen syytetyn kanssa, ja
hänen, kapteenin, huomautettua, ettei hänellä ollut rahaa, oli
peikko antanut hänelle écun, jolla mainittu upseeri oli maksanut
Falourdelille huoneen. Écu on siis ollut helvetinraha.
Tämä sitova todistus näytti haihduttavan Gringoiren ja muiden
skeptikkojen epäilyt.
-- Herroilla on jutun asiakirjat, lisäsi kuninkaallinen asianajaja
istuutuen, voitte siis ottaa selon Febus de Châteaupers'in
lausunnosta.
Tämän nimen kuullessaan nousi syytetty seisoalleen. Hänen päänsä
kohosi väkijoukon yli. Kauhistunut Gringoire tunsi Esmeraldan.
Hän oli kalpea; hänen tukkansa, joka ennen oli niin sirosti
palmikoitu ja sekiineillä koristettu, valui nyt epäjärjestyksessä
hänen harteilleen; hänen huulensa olivat siniset; hänen silmänsä
kauhean sisäänpainuneet. Voi!
-- Febus! sanoi hän tuijottaen, missä hän on? Oi, korkea-arvoiset
herrat! ennen kuin tapatte minut, sanokaa armosta, elääkö hän vielä!
-- Vaiti, nainen, vastasi presidentti. Se ei ole meidän asiamme.
-- Oh! säälikää, sanokaa, onko hän elossa! jatkoi tyttö ristien
kauniit, laihtuneet kätensä, jolloin kuultiin kahleitten kalisevan
pitkin hänen pukuaan.
-- No niin! sanoi kuivasti kuninkaallinen asianajaja, hän on kuoleman
kielissä. Oletteko tyytyväinen?
Onneton tyttö vaipui takaisin penkilleen ääntä päästämättä, kyyneltä
vuodattamatta, valkeana kuin vahakuva. Presidentti kumartui hänen
jalkojensa juurella olevan miehen puoleen, jolla oli kultaompeleinen
päähine, musta mekko, kaulaketjut ja kädessä sauva.
-- Vartija, tuokaa sisälle toinen syytetty.
Kaikkien katseet kääntyivät pientä ovea kohden, joka aukeni ja
josta Gringoire kauhukseen näki pienen, kauniin, kultasarvisen ja
-kavioisen vuohen astuvan saliin. Tuo jalo eläin pysähtyi hetkeksi
kynnykselle kurottaen kaulaansa, aivan kuin sen eteen olisi
vuorenhuipulta auennut mittaamaton taivaanranta. Äkkiä se huomasi
mustalaistytön ja hypäten erään kirjurin pöydän ja pään yli se oli
parilla harppauksella hänen polviensa luona. Sitten se laskeutui
sirosti emäntänsä jalkojen juureen anoen sanaa tai hyväilyä, mutta
syytetty ei liikahtanut, eikä Djaliraukka saanut edes katsetta
osakseen.
-- Siinähän se ilkeä elukka onkin, virkkoi vanha Falourdelin eukko,
kyllä minä ne tunnen hyvästi molemmat.
Jacques Charmolue esiintyi.
-- Jos herrat suvaitsevat, kuulustelemme vuohta.
Se oli toinen syytetty. Oikeusjuttu eläintä vastaan noituudesta ei
siihen aikaan ollut mitään ihmeellistä. Ylituomarinviraston laskuissa
on vuodelta 1466 muun muassa mielenkiintoisia menoeriä jutussa
Gillet-Soulartia ja hänen emäsikaansa vastaan, jotka _mestattiin
rikoksensa vuoksi Corbeil'ssa_. Siinä on kaikki, maksu kuopasta
sian hautaamista varten, viisisataa risukimppua Morsantin metsästä,
viisi mitallista viiniä ja leivät, tuomitun viimeinen ateria, jonka
hän veljellisesti sai jakaa pyövelin kanssa, ja yhdentoista päivän
vartioiminen ja ruoka sialle, kahdeksan pariisilaista denieriä
päivältä. Toisinaan mentiin eläimiäkin pitemmälle. Kaarle Suuren ja
Ludvig Hurskaan kapitulaarit sisältävät ankaria rankaisumääräyksiä
liekehtiville peikoille, jotka uskaltavat näyttäytyä ilmassa.
Kirkollisasiain syyttäjä huudahti:
-- Jos paholainen, joka on mennyt tähän vuoheen ja joka on siinä yhä
kaikista manauksista huolimatta, aikoo pelotella tuomioistuinta,
teemme hänelle tiettäväksi, että olemme pakotetut häntä vastaan
käyttämään hirsipuuta tai roviota.
Gringoiren otsalta valui kylmä hiki. Charmolue otti eräältä pöydältä
mustalaistytön tamburiinin ja pitäen sitä erityisessä asennossa
vuohen edessä kysyi siltä:
-- Mitä on kello? Vuohi katsoi sitä älykkäällä katseella, nosti
kullatun jalkansa ja löi sillä seitsemän kertaa. Kello oli todellakin
seitsemän. Kauhun humina kulki kautta väkijoukon.
Gringoire ei saattanut hillitä itseään.
-- Se on hukassa! hän huusi äänekkäästi. Näettehän, ettei se tiedä
mitä tekee.
-- Hiljaa siellä väkijoukossa salin perällä! sanoi uhkaavasti vartija.
Jacques Charmolue sai vuohen tekemään samoilla tamburiinin käänteillä
useita muitakin temppuja, kuten ilmoittamaan päivämäärän, kuukauden
ynnä muita sellaisia, jotka lukija jo on nähnyt sen tekevän. Ja
oikeusjutuille ominaisen näköhäiriön vuoksi nämä samat katsojat,
jotka ehkä useammin kuin kerran olivat ulkona kaduilla osoittaneet
suosiotaan Djalin viattomille tempuille, kauhistuivat niitä
Oikeuspalatsin holvien alla. Vuohi oli ehdottomasti perkele.
Ja asia paheni yhä, kun kuninkaallisen syyttäjän tyhjennettyä
lattialle Djalin kaulassa olevasta pienestä nahkapussista joukon
irtonaisia kirjaimia, sen nähtiin toisella kaviollaan muodostavan
näistä kirjaimista tuon kohtalokkaan nimen: _Febus_. Se noituus,
jonka uhriksi kapteeni oli joutunut, näytti nyt eittämättömästi
todistetulta, ja mustalaistyttö, tuo ihastuttava olento, joka niin
monasti oli sulollaan häikäissyt ohikulkijat, oli kaikkien silmissä
inhottava noita.
Hän ei muuten osoittanut mitään elonmerkkiä. Ei Djalin soma
lähentely, eivät lakimiesten uhkaukset, ei väkijoukon kirousten
mutina kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa.
Erään oikeudenpalvelijan täytyi armotta ravistaa häntä, ennen kuin
hän havahtui, ja presidentti lausui juhlallisella äänellä: -- Tyttö,
te olette mustalaisrotua ja teidät on tavattu noituudesta. Te olette
yhdessä myötäsyytetyn noidutun vuohen kanssa pimeyden valtojen
liitossa yöllä vasten viime maaliskuun 29:ttä päivää murhannut
noituuden ja pirunjuonien avulla kuninkaallisen henkivartijaväen
jousimiesten kapteenin Febus de Châteaupers'in. Kiellättekö yhä?
-- Kauheata! huusi tyttö peittäen kasvot käsiinsä. Febukseni! Oh!
Tämä on helvetti!
-- Kiellättekö yhä? kysyi presidentti kylmästi.
-- Kiellänkö! sanoi tyttö kauhealla äänellä nousten ylös, ja hänen
silmänsä leimahtivat.
Presidentti jatkoi samaan tapaan:
-- Miten siis selitätte ne seikat, jotka todistavat teitä vastaan?
Tyttö vastasi katkonaisesti:
-- Olen jo sanonut. En tiedä. Se on eräs pappi. Pappi, jota en tunne.
Pappi, joka vainoaa minua!
-- Niin, tuima munkki, virkkoi tuomari!
-- Oi korkea-arvoiset herrat! säälikää! olen vain kurja tyttö...
-- Egyptistä, sanoi tuomari. Mestari Jacques Charmolue otti
sananvuoron lempeällä äänellä:
-- Syytetyn surulliseen julkeuteen katsoen anon minä hänelle
kidutusta.
-- Myönnetään, sanoi presidentti. Onnettoman koko ruumis vapisi.
Hän nousi kuitenkin pertuskamiehen käskystä ja astui melko varmoin
askelin Charmoluen ja kirkollisviraston jäsenten jäljessä kahden
pertuskarivin välissä matalaa ovea kohden, joka äkkiä aukeni
ja sulkeutui jälleen hänen takanaan, mikä tuntui surullisesta
Gringoiresta siltä kuin kauhea kita olisi niellyt hänet.
Kun hän katosi, kuului surkeaa määkimistä. Pieni vuohi siellä valitti.
Istunto keskeytettiin. Erään neuvoksen huomautettua, että herrat
olivat väsyneitä, ja että kidutuksen päättymistä saisi kauan odottaa,
vastasi presidentti että tuomarin tuli uhrautua velvollisuudelleen.
-- Mokomakin lutka, laittautuu vielä kidutukseen, kun ei tässä edes
ole saanut syödä! sanoi muuan vanha tuomari.