Kuuluisa _Eevan omenan_ kapakka sijaitsi Yliopistossa Rondelle- ja
Bâtonnier-katujen kulmassa. Se oli maakerroksessa oleva suuri, matala
sali, jonka holvikaton keskihuippu nojasi keltaiseksi maalattuun
puupylvääseen; pöytiä kaikkialla, välkkyviä tinahaarikoita seinillä,
aina paljon väkeä, tyttöjä ylenmäärin, ikkuna kadulle, viiniköynnös
ovenpielessä, oven päällä kirahteleva, sateen ruostuttama peltilevy,
johon oli maalattu omena ja nainen ja joka käännähteli tuulessa
rautatangon varassa. Tämä kadulle näkyvä viirintapainen oli
osoitekilpi.
Oli jo yö. Kadunristeys oli pimeä. Kapakka, jota palavain
talikynttiläin liekit valaisivat, loisti kaukaa yön pimeään kuin
pajanliesi. Särjettyjen ruutujen läpi kuului lasien kilinän,
mässäyksen, kirouksien ja rähinän soraääniä. Salin lämmön
hiestyttämän ikkunan läpi näkyi epäselvien hahmojen vilinää, ja
silloin tällöin kajahti naurunrähäkkä. Ohikulkijat menivät tämän
meluisen ikkunan ohi luomatta siihen katsettakaan. Ainoastaan
joku repaleinen poikanen nousi toisinaan varpailleen ulottuakseen
ikkunanlaitaan ja huusi kapakkaan jonkin haukkumasanan, jollaisilla
siihen aikaan kestitiin juopuneita: -- Huhui! siat, sikaliat,
likasiat!
Muuan mies asteli kuitenkin alati tuon meluisen kapakan edessä
katsahtaen aina sinne sisään eikä loitonnut siitä pitemmälle kuin
vartija vahtikopiltaan. Hänen viittansa peitti miltei kokonaan hänen
kasvonsa. Hän oli ostanut tämän viitan eräältä kaupustelijalta _Eevan
omenan_ lähistöllä arvatenkin suojaksi maaliskuun illan kylmyyttä
vastaan tai ehkä pukunsa peitteeksi. Silloin tällöin hän pysähtyi
hikisen, lyijypuiteruutuisen ikkunan eteen, kuunteli, katseli sisälle
ja polki jalkaansa.
Vihdoin kapakan ovi aukeni. Sitä hän näytti odottavankin. Kaksi
juomaveikkoa astui sieltä ulos. Ovesta virtaava valo valaisi hetken
heidän iloisia kasvojaan. Viittaan pukeutunut kätkeytyi heti erääseen
porttikäytävään kadun toiselle puolelle.
-- Perkele! sanoi toinen humalaisista. -- Kello on lyönyt seitsemän.
Se on minun kohtausaikani.
-- Sanon teille, virkkoi toinen sammaltaen, -- etten asu
Rumainsanainkadulla, _indignus qui inter mala verba habitat_. [Kehno,
ken asuu rumain sanain keskellä.] Asun Jean-Pain-Mollet-kadun
varrella, _in vico Johannis-Pain-Mollet_. -- Olette pöllömpi kuin
yksisarvinen, jos sanotte vastaan. -- Kun kerran on noussut karhun
selkään, mitä minä enää pelkään, mutta te pidätte makeisista, kuten
Saint-Jacques de l'Hôpital.
-- Jehan, ystäväni, te olette hutikassa, sanoi toinen.
Toinen vastasi hoiperrellen:
-- Teitä huvittaa vain sanoa niin, Febus, mutta on todistettu, että
Platonilla on metsästyskoiran profiili.
Lukija on epäilemättä jo tuntenut reimat ystävämme kapteenin ja
ylioppilaan. Heitä pimeässä tähystelevä mieskin näytti tunteneen
heidät, sillä hän seurasi hitain askelin niitä mutkia, joita
ylioppilas pakotti kapteeninkin kulkemaan, joka tottuneempana
juomarina oli hyvässä kunnossa. Kuunnellen heitä tarkkaavasti
viittaniekka saattoi kuulla kokonaisuudessaan seuraavan
mielenkiintoisen keskustelun:
-- Hitto soikoon! Koettakaahan astella tanakampana, herra
kandidaatti. Tiedättehän, että minun täytyy erota teistä. Kello on
seitsemän. Minulla on kohtaus naisen kanssa.
-- Jättäkää minut sitten! Näen tähtiä ja tulenliekkejä. Te olette
kuin Dampmartinin linna, joka on pakahtua nauruun.
-- Isoäitini käsnien kautta, Jehan, tuohan on sulaa järjettömyyttä.
-- Mutta kesken kaiken, Jehan, onko teillä vielä rahaa?
-- Herra rehtori, ei se ollut mitään, pieni nujakka vain, _parva
boucheria_.
-- Jehan, ystäväni Jehan! tiedättehän, että minulla on kohtaus tytön
kanssa Saint-Michel-sillan päässä, enkä voi viedä häntä muualle
kuin Falourdelin, sillan parittajan luo ja minun täytyy maksaa
huoneesta. Tuo vanha valkoviiksinen portto ei päästä minua sisälle
ilman käteistä. Jehan! kuulehan! olemmeko juoneet kirkkoherran koko
kukkaron? Eikö teillä ole edes yhtä pariisilaista?
-- Tietoisuus, että on käyttänyt hyvin muun osan päivästä, on aterian
paras ja maukkain höyste.
-- Tuhat tulimmaista! hiiteen kummittelut! Sanokaa minulle, Jehan,
pirulainen, onko teillä vielä rahaa? Antakaa, hitto vie! muuten
tutkin taskunne, olittepa sitten pitaalinen kuin Job tai syyhelmäinen
kuin Caesar!
-- Herra, Rue Galiachen toinen pää päättyy Rue de la Verreriehen ja
toinen Rue de la Tixeranderiehen.
-- Aivan niin, hyvä ystäväni Jehan, toveriraukkani, Rue Galiache,
aivan oikein, aivan oikein. Mutta taivaan tähden, tulkaahan
järkiinne. Tarvitsen vain yhden soun, ja kello on seitsemän.
-- Hiljaa piirissä ja laulakaa kertosäe!
Kun rottien kissoja ahmivan näät,
Arras on vallassa kuninkaan;
kun Juhannuksena peittää jäät
meren aavan ja aallokkaan,
yli jään Arrasin asukkaat
käy pakoon jättäen mannut, maat.
-- No niin, helvetin ylioppilas, sinut olisi pitänyt hirttää äitisi
suoliin! huudahti Febus ja tönäisi kovakouraisesti humalaista
ylioppilasta, joka horjahti seinää vasten ja kaatui hervottomana
Filip Augustin katukiveykselle. Vähäisestä veljellisestä säälistä.
jota juomari tuntee toveria kohtaan, kieritti Febus jalallaan Jehanin
tuollaiselle köyhäntyynylle, joita sallimus on sovittanut kaikkiin
Pariisin kadunkulmiin ja joita rikkaat ylenkatseellisesti herjaavat
tunkioläjän nimellä. Kapteeni asetti Jehanin pään viettävälle
kaalinkantaläjälle, ja samassa alkoi ylioppilas jo kuorsata
erinomaisella syvällä tenoriäänellä. Kuitenkaan ei kaikki äkä vielä
ollut haihtunut kapteenin sydämestä.
-- Viis siitä, vaikka paholainen ohi ajaessaan ottaisi sinut
kärryilleen! sanoi hän nukahtaneelle ylioppilasraukalle ja meni
matkoihinsa.
Viittaniekka, joka oli heitä vaanien seurannut, pysähtyi hetkeksi
ylioppilaan ääreen neuvottomana, mutta sitten hän syvään huoaten
lähti kapteenin jälkeen.
Mekin jätämme Jehanin nukkumaan tähtien rauhalliseen tuikkeeseen ja
seuraamme heitä, jos lukija suvaitsee.
Kääntyessään Rue Saint-André-des-Arcs'ille huomasi kapteeni Febus,
että joku seurasi häntä. Kääntäessään sattumalta katseensa hän
huomasi jonkun varjon hiipivän hänen jäljessään seinustaa pitkin.
Hän pysähtyi, varjo pysähtyi. Hän lähti liikkeelle, varjo lähti
liikkeelle. Se ei häntä paljonkaan huolestuttanut.
-- Pah! eihän minulla ole soutakaan, hän virkkoi itsekseen.
Collège d'Autunin julkisivun kohdalla hän pysähtyi. Tässä koulussa
hän oli laskenut pohjan sille, mitä hän nimitti opinnoikseen, ja
vallattomaan koululaistapaan, jonka hän oli omaksunut, hän ei
milloinkaan kulkenut tämän talon ohi kohtelematta portaalin oikealla
puolella olevaa kardinaali Pierre Bertrandin kuvapatsasta samalla
hävyttömyydellä, jota Priapus niin katkerasti valittaa Horatiuksen
satiirissa _Olim truncus eram ficulnus_. Hän oli kohdellut sitä
sellaisella innolla, että päällekirjoitus _Eduensis episcopus_ oli
käynyt miltei näkymättömäksi. Hän seisahtui siis tapansa mukaan
patsaan eteen. Katu oli aivan autio. Kun hän taas veltosti sitoi
kurenauhojaan, pää taapäin retkallaan, hän näki varjon lähestyvän
häntä hitain askelin, niin hitain, että hän ehti huomata, että
varjolla oli viitta ja hattu. Saavuttuaan hänen eteensä se pysähtyi
ja jäi seisomaan vielä liikkumattomampana kuin kardinaali Bertrandin
patsas. Se kiinnitti kuitenkin Febukseen parin tuikeita silmiä,
joista tuikki sama epämääräinen hohde kuin kissansilmistä pimeässä.
Kapteeni oli rohkea mies, eikä olisi suuria välittänyt jostakin
miekkakätisestä lurjuksesta. Mutta tämä liikkuva kuvapatsas, tämä
kivettynyt ihminen sai hänen verensä hyytymään. Hänen mieleensä
muistui sekavasti jokin siihen aikaan suusta suuhun kulkeva kertomus
jostain kummituksesta, joka öisin vaelsi ympäri Pariisin katuja. Hän
seisoi hetken hämmästyneenä, mutta yritti sitten nauraa.
-- Herra, jos olette varas, kuten toivon, näytätte minusta
haikaralta, joka hyökkää pähkinänkuoren kimppuun. Olen köyhtynyttä
sukua, rakkaani. Kääntykää tuonne sivulle. Tämän koulun kappelissa on
palanen oikeata ristiä ja hopeaa.
Varjon käsi pisti esiin viitan alta ja tarttui Febuksen käteen kuin
kotkankynnet. Samalla varjo puhui:
-- Kapteeni Febus de Châteaupers.
-- Mitä hittoa! sanoi Febus, tiedättekö nimeni!
-- En tiedä ainoastaan nimeänne, jatkoi viittaniekka haudankumealla
äänellä. Tiedän senkin, että teillä on kohtaus tänä iltana.
-- On, vastasi Febus hämmästyneenä.
-- Kello seitsemältä.
-- Neljänneksen päästä.
-- Falourdelin luona.
-- Aivan niin.
-- Saint-Michel-sillan parittajan.
-- Pyhän arkkienkeli Mikaelin, kuten paternosterissa sanotaan.
-- Jumalaton! mutisi kummitus. -- Naisen kanssa?
-- _Confiteor_. [Tunnustan.]
-- Jonka nimi on?
-- Esmeralda, sanoi Febus rivakasti. Koko hänen huolettomuutensa oli
palannut.
Tämän nimen kuultuaan ravistivat varjon kynnet raivokkaasti Febuksen
käsivartta.
-- Kapteeni Febus de Châteaupers, sinä valhettelet!
Joka sinä hetkenä olisi voinut nähdä kapteenin punaisiksi sävähtänein
kasvoin hypähtävän taaksepäin niin rajusti, että hän sai käsivartensa
vapaaksi sitä pitelevistä pihdeistä, sekä hänen ylpeän ilmeensä
hänen viedessään kätensä miekankahvaan ja tämän suuttumuksen edessä
viittaniekan tuiman liikkumattomuuden, hänet olisi vallannut
kauhuntunne. Siinä oli Don Juanin ja kuvapatsaan taistelua.
-- Kristus ja saatana! huusi kapteeni. -- Siinä oli sana, joka
harvoin tapaa Châteaupersin korvaa! Uskallatko vielä toistaa sen?
-- Sinä valhettelet! sanoi varjo kylmästi.
Kapteeni puri hammasta. Varjon, kummittelut, taikauskon, kaiken hän
unohti hetkessä. Hän näki vain miehen ja tunsi häväistyksen.
-- Sepä nähdään! hän sammalsi raivon tukahuttamalla äänellä. Hän
veti miekkansa ja huusi vapisevalla äänellä, sillä viha samoin kuin
pelkokin saa äänen värähtelemään: -- Tässä! heti paikalla! miekka
esille! miekka! vuotakoon veri katukiville!
Toinen ei liikahtanut. Nähdessään vastustajansa hyökkäysaikeissa, hän
sanoi hieman katkeralla äänensävyllä:
-- Kapteeni Febus, te unohdatte kohtauksenne. Febuksen kaltaisten
miesten kiihtymys on maitokeittoa, jonka kuohunnan kylmä vesitilkka
vaimentaa. Tämä sana sai kapteenin kädessä välkkyvän miekan vaipumaan.
-- Kapteeni, jatkoi mies, -- huomenna, ylihuomenna, kuukauden,
kymmenen vuoden kuluttua tapaatte minut valmiina katkaisemaan
kaulanne; mutta menkää ensin kohtaukseenne.
-- Tosiaan, sanoi Febus ikään kuin koettaen neuvotella itsensä
kanssa, miekka ja tyttö ovat todellakin ihastuttava pari
kohtauksessa; mutta onhan turhaa menettää toinen toisen vuoksi, kun
voin saada kumpaisenkin. Hän pisti miekan tuppeen.
-- Menkää kohtaukseenne, virkkoi tuntematon.
-- Herrani, vastasi Febus hieman hämillään, suuri kiitos
kohteliaisuudestanne! Onhan meillä todella vielä aikaa huomennakin
viillellä toisillemme naarmuja ja napinreikiä isä Aatamin nuttuun.
Olen teille kiitollinen, että sallitte minun vielä viettää hauskan
neljännestunnin. Toivoin kellistäväni teidät katuojaan ja ehtiväni
ajoissa kaunoisen luo, erittäinkin kun tavallisesti annetaan naisten
hiukan odottaa sellaisissa tapauksissa. Mutta te näytte olevan
hauska toveri ja varmintahan on jättää asia huomiseen. Lähden siis
kohtaukseeni. Se on kello seitsemältä, kuten tiedätte. -- Tässä
Febus kynsäisi korvallistaan. -- Ah! hitto vie! unohdin! minulla ei
olekaan millä maksaa yliskammiosta, ja tuo vanha noita tahtoo maksun
etukäteen. Hän ei anna minulle luottoa.
-- Tässä on millä maksaa.
Febus tunsi tuntemattoman kylmän käden pistävän hänen kouraansa
suuren rahan. Hän ei voinut olla ottamatta tätä rahaa ja puristamatta
tätä kättä.
-- Herra nähköön! hän huudahti, tepä olette kunnon poika!
-- Yksi ehto, sanoi mies. Näyttäkää minulle, että olen ollut väärässä
ja te oikeassa. Kätkekää minut johonkin loukkoon, josta voin nähdä,
onko tämä nainen todella se, jonka nimen olette maininnut.
-- No niin! vastasi Febus, samantekevää. Valitaan Pyhän Martan huone.
Voitte nähdä mitä haluatte viereisestä koirankopista.
-- Tulkaa sitten, virkkoi varjo.
-- Kuten haluatte, vastasi kapteeni. En tiedä, oletteko mestari
Diabolus omassa persoonassaan. Mutta ollaan ystäviä tämä ilta.
Huomenna maksan teille kaikki velkani sekä kukkarolla että miekalla.
He alkoivat astella rivakasti. Jonkin hetken päästä ilmaisi heille
virran kohina, että he olivat Saint-Michel-sillalla, joka siihen
aikaan oli rakennusten reunustama.
-- Vien ensin teidät sisään, sanoi Febus kumppanilleen; -- sitten
menen noutamaan kaunoisen, jonka piti odottaa minua Petit-Châtelet'n
edustalla.
Toinen ei vastannut. Koko aikana, jonka he olivat rinnan astelleet,
hän ei ollut lausunut sanaakaan. Febus pysähtyi matalan oven eteen ja
kolkutti kovaa. Oven raoista näkyi valoa.
-- Kuka siellä? huusi hampaaton ääni!
-- Jumalauta! Juupeli! Helvetti! vastasi kapteeni.
Ovi aukeni heti ja sen aukosta näkyi vanha akka ja vanha lamppu,
jotka molemmat tutisivat. Akka oli kumarainen ja repaleinen,
hänellä oli vapisevassa päässä riepu, hänen pienet silmänsä olivat
syvälle painuneet, ja hänen kätensä, kasvonsa ja kaulansa olivat
kurttuiset; huulet olivat sisäänpainuneet ja suun ympärillä oli
valkoisia parranhaivenia, jotka saivat hänen naamansa muistuttamaan
kissankuonoa. Mökin sisusta oli yhtä rappeutunut kuin hän itsekin.
Seinät olivat liidulla sivellyt, kattohirret mustat, uuni
rikkinäinen, hämähäkinverkkoja kaikkialla, keskellä ryhmä kurjia
pöytiä ja ontuvia tuoleja, likainen lapsi tuhkassa, ja perällä
portaat tai oikeammin porraspuut, jotka johtivat katossa olevaan
aukkoon. Astuessaan tähän hökkeliin, kohotti Febuksen salaperäinen
seuralainen viittansa silmiin asti. Kapteeni oli tällä välin
kiroillen kuin Saraseeni heti _antanut auringon loistaa écusta_,
kuten sanoo ihailtava Régnier'mme.
-- Pyhän Martan huone, sanoi hän.
Akka nimitti häntä monseigneuriksi ja pani rahan laatikkoon. Se oli
sama raha, jonka viittaniekka oli antanut Febukselle. Mutta kun
vanhus käänsi selkänsä, lähestyi pitkätukkainen, repaleinen, tuhkassa
leikkivä poika hiljaa laatikkoa ja otti écun asettaen sijalle
kuihtuneen lehden, jonka hän oli ottanut risuista. Akka viittasi
korkeita herroja, kuten hän heitä nimitti, seuraamaan häntä ja nousi
portaita ylös heidän edellään. Saavuttuaan yläkertaan asetti hän
lampun erään arkun kannelle, ja Febus, joka tunsi paikat, avasi oven,
joka vei pimeään komeroon.
-- Käykää tuonne, hyvä ystävä! sanoi hän kumppanilleen. Viittaniekka
totteli sanaakaan sanomatta. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän kuuli
Febuksen lukitsevan sen ja hetkisen päästä laskeutuvan alas portaita
vanhuksen kera. Valokin oli kadonnut.