Claude Frollo (sillä me otaksumme, että lukija Febusta älykkäämpänä
ei ole nähnyt tässä seikkailussa muuta tuimaa munkkia kuin
arkkidiakonin) hapuili hetken pimeässä komerossa, johon kapteeni oli
hänet sulkenut. Se oli tuollainen komero, jollaisia rakennusmestarit
usein kyhäävät kattotuolien ja ulkoseinän väliseen kulmaukseen. Tämän
koirankopin, kuten Febus sitä oli sattuvasti nimittänyt, kohtisuora
läpileikkaus olisi muodostanut kolmion. Siinä ei muuten ollut
ikkunaa, ja vino katto esti seisomasta suorana. Claude painautui siis
tomuun ja muurilaastiin, joka särkyili hänen allaan. Hänen päätään
poltti. Ja hapuillessaan ympärilleen käsillään hän löysi lattialta
palan särkynyttä ikkunanlasia, jonka hän painoi otsalleen ja jonka
viileys häntä hieman vilvoitti.
Mitä liikkui tällä hetkellä arkkidiakonin pimeässä sielussa? Hän ja
Jumala yksin saattoivat sen tietää.
Mikä kohtalokas laki sai hänen ajatuksensa yhdistämään Esmeraldan,
Febuksen, Jacques Charmoluen, nuoren, rakkaan veljensä, jonka hän
oli jättänyt katuojaan, arkkidiakoninkauhtanansa, ehkä maineensa,
jonka hän oli pannut alttiiksi tunkeutuessaan jonkun Falourdelin
pesään, kaikki nämä kuvat, koko seikkailun? En osaa sitä sanoa. Mutta
varmaa on, että nämä ajatukset muodostivat hänen sielussaan kauhean
sekamelskan.
Hän oli odottanut neljänneksen; sen aikana hän tunsi vanhentuneensa
sata vuotta. Äkkiä hän kuuli portaitten askelien narisevan. Joku
nousi niitä ylös. Luukku aukeni ja näkyi valoa. Komeron madonsyömässä
ovessa oli kyllin suuri rako, jota vastaan hän painoi kasvonsa. Siitä
saattoi hän nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kissannaamainen
akka astui ensimmäisenä ylös luukusta lamppu kädessä, sitten
Febus kierrellen viiksiään ja lopuksi eräs kolmas henkilö, kaunis
ja suloinen olento, Esmeralda. Pappi näki hänen nousevan maasta
häikäisevänä ilmestyksenä. Claude alkoi vapista, hänen silmiään
hämärsi, hänen valtimonsa jyskyttivät, hänen korvissaan alkoi soida,
ja kaikki pyöri hänen silmissään. Sitten hän ei nähnyt eikä kuullut
enää mitään.
Tultuaan tajuihinsa hän näki Febuksen ja Esmeraldan kahden istumassa
kirstunkannella lampun vieressä, jonka valossa arkkidiakoni erotti
heidän nuoret kasvonsa ja huonerähjän perältä kurjan vuoteen.
Vuoteen vieressä oli ikkuna, jonka rikkinäisten ruutujen läpi,
jotka muistuttivat sateen särkemää hämähäkinverkkoa, näki kappaleen
taivasta ja pehmeitten pilvien untuvapatjalla lepäävän kuun.
Tyttö oli punastunut ja hämillään, ja hänen rintansa aaltoili
kiivaasti. Hänen pitkät, alas luodut silmäripsensä varjostivat hänen
hehkuvia poskiaan. Upseeri, johon hän ei uskaltanut luoda katsettaan,
oli vallan säteilevällä tuulella. Koneellisesti ja suloisen ujosti
piirteli tyttö sormensa päällä kirstun kanteen epämääräisiä viivoja
ja katseli sormeaan. Hänen jalkojaan ei näkynyt; pieni vuohi oli
kyyristynyt niiden päälle.
Kapteeni oli hyvin koreasti pukeutunut; hänellä oli kauluksessa ja
hihankäänteissä kultaripsuja, mikä oli ylen hienoa siihen aikaan.
Dom Claude saattoi vain vaivoin kuulla heidän keskustelunsa, niin
kohisi veri hänen jyskyttävissä ohimoissaan.
(Rakkauskeskustelu on yleensä sangen kulunutta. Se on ikuista _minä
rakastan sinua_. Sointuvia lauseita, jotka ovat sangen alastomia
ja mauttomia välinpitämättömästä kuulijasta, kun niitä ei ole
sievistetty millään koristuksilla. Mutta Claude ei kuunnellut niitä
välinpitämättömänä.)
-- Oh, sanoi nuori tyttö nostamatta katsettaan, -- älkää halveksiko
minua, korkea-arvoisa herra Febus. Minä tunnen, että se mitä nyt
teen, on pahaa.
-- Halveksiako teitä, kaunis lapsi! vastasi upseeri ylemmyyden
ylhäisellä mielistelyllä, -- halveksiako teitä, Herra nähköön!
Ja miksi?
-- Kun teitä seurasin.
-- Tässä kohdassa, kaunoiseni, emme ole yhtä mieltä. Minun ei pitäisi
teitä halveksia, vaan vihata.
Tyttö katsahti häneen kauhistuneena:
-- Vihata minua! mitä sitten olen tehnyt?
-- Siksi, että annoitte niin kauan pyytää itseänne.
-- Ah! sanoi hän... se oli siksi, että rikoin erään lupauksen... En
löydä enää vanhempiani... amuletti kadottaa merkityksensä. -- Mutta
mitä siitä? mitäpä teen nyt isällä ja äidillä?
Samalla hän kiinnitti kapteeniin suuret, mustat, ilosta ja
hellyydestä kosteat silmänsä.
-- Hitto vieköön, jos ymmärrän teitä! huudahti Febus. Esmeralda
oli hetken ääneti, sitten kieri hänen silmistään kyynel, huokaus
tunkeutui hänen rinnastaan ja hän sanoi:
-- Oh! korkea-arvoisa herra, minä rakastan teitä.
Tuon nuoren tytön ympärillä oli sellainen viattomuuden tuoksu,
sellainen hyveen sulo, ettei Febus tuntenut oloaan oikein kotoiseksi
hänen läheisyydessään. Nämä sanat kuitenkin häntä rohkaisivat.
-- Te rakastatte minua! sanoi hän innostuen ja kietoi käsivartensa
mustalaistytön vyötäisille. Hän odottikin vain tätä tilaisuutta.
Pappi näki sen ja koetti sormenpäällään tikarin kärkeä, joka oli
kätkössä hänen rinnallaan.
-- Febus, jatkoi mustalaistyttö irroittaen hellävaroen kapteenin
tunkeilevan käden lanteiltaan, -- te olette hyvä, te olette jalo,
te olette kaunis. Te olette pelastanut minut, vaikka olenkin vain
mustalaisten löytölapsi. Olen kauan uneksinut upseerista, joka
pelastaa henkeni. Minä uneksin teistä, Febukseni, ennen kuin teidät
tunsinkaan. Unikuvallani oli kaunis puku niin kuin teilläkin,
komea muoto ja miekka. Teidän nimenne on Febus; se on kaunis nimi.
Minä rakastan teidän nimeänne, minä rakastan teidän miekkaanne.
Paljastakaahan miekkanne, Febus, että näen sen.
-- Lapsoseni! sanoi kapteeni ja veti miekkansa hymyillen esille.
Mustalaistyttö katseli kädensijaa ja terää, tutki ihastuttavalla
uteliaisuudella suojuksen nimikirjaimia ja suuteli miekkaa sanoen
sille.
-- Sinä olet sankarin miekka. Minä rakastan kapteeniani. Febus käytti
taas tilaisuutta hyväkseen painaakseen hänen kauniille taipuneelle
kaulalleen suudelman, joka sai tytön säpsähtämään ja punastumaan
kirsikan heleäksi. Pappi puri hammasta pimeässä.
-- Febus, jatkoi mustalaistyttö, -- sallikaa minun pyytää teiltä
jotakin. Astelkaahan vähän, että oikein näen teidän komeutenne ja
kuulen kannustenne kilinän. Miten kaunis te olettekaan!
Kapteeni nousi tehdäkseen hänelle mieliksi noituen häntä tyytyväisenä
hymyillen:
-- Olettepa lapsellinen! -- Mutta oletteko nähnyt minua juhlapuvussa?
-- Oh! en, vastasi tyttö.
-- Se vasta on kaunis!
Febus istuutui jälleen hänen viereensä, mutta paljon lähemmäksi kuin
ennen.
-- Kuulkaahan, rakkaani... Mustalaistyttö sipaisi häntä muutaman
kerran keveästi suulle sievällä kätösellään, veitikkamaisen suloisen
ja hilpeän lapsellisesti.
-- Ei, ei, en tahdo kuulla. Rakastatteko minua? Tahdon, että sanotte
minulle, rakastatteko minua.
-- Rakastanko teitä, elämäni enkeli! huudahti kapteeni notkistaen
toisen polvensa. Elämäni, vereni, sieluni, kaikki on sinun, kaikki
sinua varten. Minä rakastan sinua, enkä ole rakastanut ketään muuta
kuin sinua.
Kapteeni oli jo niin monta kertaa samanlaisissa tilanteissa toistanut
tämän lauseen, että hän lasketti sen yhteen hengenvetoon muistin
pettämättä. Tämän intohimoisen tunnustuksen kuullessaan kohotti
mustalaistyttö enkelimäisen autuaan katseensa kohden likaista kattoa,
joka teki taivaan virkaa.
-- Oh! kuiskasi hän, -- kunpa saisi kuolla tällaisena hetkenä! Febus
katsoi tämän "hetken" sopivaksi uuden suudelman ryöstämiseen, joka
kidutti kurjaa arkkidiakonia loukossaan.
-- Kuolla! huudahti rakastunut kapteeni. -- Mitä sanottekaan;
kaunis enkelini? Nythän on elettävä, tai sitten oli Jupiter vain
jätkä! Kuolla niin suloisen hetken alussa! Hitto vie, te laskette
leikkiä! -- Ei, ei niin. -- Kuulkaahan, rakas Similar... Esmeralda...
Anteeksi, mutta teillä on niin kummallinen saraseeninimi, etten saa
siitä tolkkua. Se on pensaikko, johon takerrun kiinni.
-- Hyvä Jumala, sanoi tyttö raukka, -- ja minä kun luulin, että se
on soma harvinaisuutensa vuoksi! Mutta koska se ei teitä miellytä,
nimitän itseäni tästä lähtien Gotoniksi.
-- Ah! älkää itkekö niin vähästä, kaunoiseni! se on nimi, johon
täytyy tottua, siinä kaikki. Kun vain saan sen kunnolleen mieleeni,
luistaa se aivan itsestään. -- Kuulkaa siis, rakas Similar,
minä ihailen teitä intohimoisesti. Minä rakastan teitä todella
ihmeellisesti. Tiedän erään tyttösen, joka sentähden on haljeta
raivosta...
Tyttö keskeytti hänet mustasukkaisena:
-- Kuka?
-- Mitäpä se meitä liikuttaa? sanoi Febus. -- Rakastattehan minua?
-- Oh!... sanoi tyttö.
-- No niin! mitäpä muusta. Tekin saatte nähdä, miten minä teitä
rakastan. Pistäköön minut suurpiru Neptunus kolmihaaraansa, jollen
tee teistä onnellisinta olentoa maailmassa. Hankimme pienen, sievän
asunnon jostakin. Minä annan jousimiesteni pitää paraatia ikkunaisi
alla. Heillä on kaikilla hevoset ja he pilkkaavat kapteeni Mignonin
miehiä. Siinä on jousimiehiä, pertuskamiehiä ja pyssymiehiä. Minä
vien teidät pariisilaisten sotilastarkastukseen Rullyn kentälle. Se
on komeata. Kahdeksankymmentä tuhatta miestä aseissa; kolmekymmentä
tuhatta välkkyvää haarniskaa, panssaripaitaa tai rintavarustusta,
kuusikymmentäseitsemän rykmentinlippua; parlamentin, tiliviraston,
jalomielisten aarteen ja valtionrahaston varustamat ratsasliput;
oikea hiivatin meteli! Vien teidät katsomaan kuninkaallisen palatsin
leijonia, jotka ovat villipetoja. Kaikki naiset pitävät niistä.
Tyttö oli jo jonkin hetken ollut vaipuneena suloisiin ajatuksiinsa,
uneksien hänen äänensä sointua kuunnellen, tarkkaamatta sanojen
merkitystä.
-- Oh! te tulette onnelliseksi, jatkoi kapteeni, ja samalla hän
hiljaa aukasi mustalaistytön vyön.
-- Mitä te teette? sanoi tyttö elostuen. Tämä kosketus oli herättänyt
hänet unelmistaan.
-- En mitään, vastasi Febus. Sanoin vain, että teidän tulee ottaa
pois koko tämä hupsu katuvaatetus, kun olette minun kanssani.
-- Kun olen teidän kanssanne, Febukseni! sanoi tyttö hellästi.
Hän kävi taas miettiväksi ja äänettömäksi.
Kapteeni kietoi hänen lempeydestään rohkaistuneena kätensä
hänen vyötäisilleen, hänen ollenkaan vastustelematta, ja alkoi
hiljalleen päästellä auki tyttöraukan kureliiviä saattaen hänen
puseronsa sellaiseen epäjärjestykseen, että huohottava pappi näki
mustalaistytön kauniin, paljaan olkapään pistävän esiin harsosta kuin
taivaanrannan usvasta nousevan kuun.
Tyttö antoi Febuksen jatkaa. Hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan.
Rohkean kapteenin silmät kiiluivat. Äkkiä kääntyi tyttö hänen
puoleensa:
-- Febus, sanoi hän äänessään ääretön rakkauden tuntu, -- opeta
minulle uskontoasi.
-- Uskontoani! huudahti kapteeni purskahtaen nauruun. -- Minunko
pitäisi opettaa teille uskontoani! Tuli ja leimaus! Mitä te minun
uskonnollani teette?
-- Kun menemme naimisiin, vastasi tyttö. Kapteenin kasvot osoittivat
yhtaikaa hämmästystä, ylenkatsetta, välinpitämättömyyttä ja
himollisuutta.
-- Ohoh! sanoi hän, naimisiinko?
Mustalaistyttö kalpeni ja hänen päänsä painui surullisena rinnoille.
-- Rakas kaunoiseni, jatkoi Febus hellästi, -- mitä hullutusta se on?
Mitä naimisista! Ollaanko silti vähemmän rakkaita, jollei sopoteta
latinaa papin edessä.
Puhuessaan näin hellimmällä äänellään hän oli painautunut niin
lähelle mustalaistyttöä kuin pääsi, hänen hyväilevät kätensä olivat
kietoutuneet tuon hennon ja solakan vartalon ympärille, hänen
silmänsä paloivat yhä halukkaampina, ja kaikesta päättäen lähestyi
herra Febus ilmeisesti niitä hetkiä, jolloin itse Jupiterkin tekee
sellaisia hullutuksia, että kunnon Homeroksen on pakko kutsua pilvi
hänen verhokseen.
Dom Claude näki kuitenkin kaikki. Ovi oli kyhätty ohuista,
lahonneista rimoista, joiden suurten rakojen läpi hänen
petolinnunsilmänsä hyvin saattoivat nähdä. Tuo tummaverinen ja
tanakkarakenteinen pappi, joka tähän saakka oli ollut tuomittuna
luostarin ankaraan siveyteen, samalla vavahteli ja kiehui tämän
öisen, nautinnokkaan rakkauskohtauksen nähdessään. Tuo nuori,
puoliksi riisuttu tyttö tuolla tavoin nuoren, hehkuvan miehen
vallassa sai veren virtaamaan sulana lyijynä hänen suonissaan.
Hänessä liikkui jotain tavatonta. Hänen katseensa tunkeutui himokkaan
mustasukkaisena kaikkien noiden auenneitten neulojen alle. Ken
tällä hetkellä olisi nähnyt tuon onnettoman kasvot painautuneina
madonsyömää ovea vasten, olisi luullut näkevänsä tiikerin, joka
häkkinsä raoista katseli gasellia syövää shakaalia. Hänen silmänsä
liekehtivät kuin kynttilät ovenraoista.
Äkkiä riisui Febus nopealla liikkeellä mustalaistytön puseron.
Lapsiraukka, joka oli istunut kalpeana ja uneksivana, hätkähti
kuin unesta herännyt. Hän riuhtasi itsensä irti terhakan upseerin
käsistä ja luoden silmäyksen alastomaan poveensa ja olkapäihinsä
punastuneena, hämillään ja mykkänä häpeästä hän risti kauniit
käsivartensa rintansa suojaksi. Ilman tuota punastusta hänen
poskillaan olisi luullut näkevänsä kuvapatsaan viattomuuden. Hän oli
luonut silmänsä alas.
Kapteenin liike oli paljastanut myös amuletin, joka riippui hänen
kaulassaan.
-- Mikä tämä on? kysyi Febus käyttäen tätä tekosyytä hyväkseen
lähentyäkseen uudelleen tuota kaunista olentoa, jonka hän oli
säikäyttänyt.
-- Älkää koskeko siihen! vastasi tyttö kiihkeästi, -- se on minun
suojelijani. Se auttaa kerran minua löytämään vanhempani, jos pysyn
sen arvoisena. Oh! antakaa minun olla, herra kapteeni! Armoa, herra
Febus! Antakaa minulle puseroni!
Febus vetäytyi pois ja sanoi kylmällä äänellä:
-- Oh! neiti, näen selvästi, että ette rakasta minua!
-- Minäkö en rakastaisi teitä! huudahti onneton lapsiraukka kietoen
samalla kätensä kapteenin kaulaan ja pakottaen hänet istuutumaan
viereensä. -- Minäkö en rakastaisi sinua, Febukseni! Mitä sanotkaan,
sinä ilkimys, särkeäksesi sydämeni? Oh! niin! ota minut! ota kaikki!
tee mitä tahdot minulle! Olen sinun. Mitä välitän amuletista! mitä
välitän äidistä! sinä olet minun äitini, koska sinua rakastan!
Febus, rakas Febukseni, näetkö minut? tässä olen, katso minua.
Olen sinun pikku tyttösesi, ethän suinkaan työnnä minua pois, kun
itse tulen luoksesi. Sieluni, elämäni, ruumiini, koko olentoni,
kaikki on sinun, kapteenini! No niin, ei mennä naimisiin, se on
sinusta ikävää. Ja mikä minä sitten olen? kurja katuojan tyttö,
kun sinä, Febukseni, olet aatelismies. Kylläpä olisikin kaunista!
tanssijatar naimisiin upseerin kanssa! olinpa hupsu! Ei, Febus,
ei, minä olen sinun rakastajattaresi, sinun huvittajasi, kun
haluat, tyttö, joka olen sinun, siihen minä kelpaan, tahrattuna,
halveksittuna, kunniattomana, mutta mitä siitä! kunhan rakastat
minua! Olen maailman ylpein ja iloisin nainen. Ja kun tulen vanhaksi
tai rumaksi, Febus, kun en enää ole kyllin hyvä teitä rakastamaan,
sallittehan, korkea-arvoinen herra, minun palvella teitä. Toiset
kirjailevat teidän olkavyönne. Minä pidän niistä palvelijana huolen.
Te annatte minun kiilloittaa kannuksianne, harjata asetakkianne ja
puhdistaa ratsastussaappaitanne. Sallittehan sen, Febukseni? Ja ota
minut, Febus! Katso, kaikki tämä on sinun, rakasta vain minua! Me
mustalaistytöt kaipaamme ilmaa ja rakkautta.
Ja hän kietoi käsivartensa upseerin kaulaan, hän katsoi hänen
silmiinsä rukoilevasti ja hymyillen kauniisti kyyneltensä lomitse,
hänen pehmeä povensa painautui Febuksen asetakin kovia koruompeluksia
vasten. Ja hänen kaunis, puolialaston vartalonsa kiertyi hänen
polvilleen. Hurmautunut kapteeni painoi hehkuvat huulensa noille
kauniille afrikkalaisille olkapäille.
Katse haipuneena kattoon ja sähköisesti taaksepäin taipuneena
värähteli tyttö näistä suudelmista.
Äkkiä hän näki Febuksen pään yllä toisen pään, tuhkanharmaat
vihertävät, kouristuksen vääristämät piirteet ja katseen kuin
tuomitulla. Tämän pään vieressä oli käsi, joka piteli tikaria. Nämä
kasvot ja käsi olivat papin. Hän oli murtanut oven ja seisoi nyt
siinä. Febus ei voinut nähdä häntä. Tyttö jähmettyi liikkumattomaksi,
jäykäksi ja mykäksi tästä kauheasta näystä aivan kuin kyyhkynen,
joka kohottaa päätään juuri silloin, kun merikotka katsoo pyöreine
silmineen sen pesään.
Hän ei saanut äännähdystäkään suustaan. Hän näki tikarin iskevän
Febusta ja kohoavan höyryävänä. -- Kirous! sanoi kapteeni ja hervahti
arkulle. Tyttö pyörtyi.
Sinä hetkenä, jona hänen silmänsä sulkeutuivat, jolloin hänen
tuntonsa hävisi, ehti hän tuntea huulillaan kuin tulen kosketuksen,
suudelman, joka oli polttavampi kuin pyövelin tulinen rauta.
Tullessaan jälleen tuntoihinsa oli hänen ympärillään vartiosotilaita;
verissään olevaa kapteenia kannettiin pois; pappi oli kadonnut;
ikkuna huoneen perällä joelle päin oli selko selällään; oli löydetty
viitta, jonka luultiin kuuluvan kapteenille; ja hän kuuli sanottavan
ympärillään:
-- Noita on murhannut kapteenin.