-- _Te deum laudamus!_ [Sinua, Jumala, ylistämme! -- Tunnetun
kiitosvirren alkusanat.] huudahti mestari Jehan ryömiessään esille
loukostaan, -- johan ne huuhkajat läksivät. Och och! Hax pax!
max! Kirput! hullut koirat! perkele! Sainpa kyllikseni heidän
keskustelustaan! Pääni humisee vielä kuin kellotorni. Ja homeista
juustoa kaupan päälle! Hei! nyt lähdetään, otetaan ison veljen
kukkaro ja muutetaan kaikki nämä kolikot pulloiksi!
Hän silmäsi hellästi ja ihailevasti kallisarvoisen kukkaron
sisällystä, järjesti pukuaan, hieraisi kenkiään, puhdisti tuhkasta
harmaita hihojaan, vihelsi jotain laulua, pyörähteli, tutki eikö
kammiossa vielä ollut jotain otettavaa, anasti uunilta joitain
lasisia amuletteja, joita sopi lahjoittaa Isabeau la Thierryelle
koruiksi, työnsi selkosen selälleen oven, jonka hänen veljensä
hyväntahtoisesti oli jättänyt auki, jätti sen nyt auki ilkeyttään ja
kiiruhti alas kiertoportaita hypellen kuin lintu.
Portaitten pimennossa hän tönäisi kyynärpäällään jotain, joka
muristen väistyi. Hän arveli sitä Quasimodoksi ja se tuntui hänestä
niin hullunkuriselta, että hän oli läkähtyä nauruun koko loppumatkan.
Vielä alas torille tullessaan hän yhä nauroi.
Hän polki jalkojaan päästyään taas maahan ja virkkoi:
-- Oh! te Pariisin hyvät ja kunnialliset katukivet! Kirotut portaat,
joissa itse Jaakopin portaitten enkelitkin hengästyisivät! Mikä
saikaan minut tunkeutumaan tuohon kivikoiraan, joka puhkaisee
taivaankin, ja pelkästään saadakseni homeisen juustonkannikan ja
nähdäkseni Pariisin kellotornin ikkunasta!
Astuttuaan muutaman askeleen hän näki huuhkajat, dom Clauden ja
mestari Jacques Charmoluen, syventyneinä tarkastelemaan erästä
portaalin kuvanveistosta. Hän lähestyi heitä varpaillaan ja kuuli
arkkidiakonin sanovan hiljaa Charmoluelle:
-- Guillaume de Paris on hakkauttanut tähän kultareunaiseen
sinikiveen Jobin. Job esittää viisasten kiveä, jonka senkin on
kestettävä koetuksensa ja kärsimyksensä, ennen kuin se tulee
täydelliseksi, kuten Raimundus Lullus sanoo: _Sub conservatione
formae specificae salva anima_. [Erityisen muodon säilössä on henki
hyvässä tallessa.]
-- Ja minä en mokomasta piittaa rahtuakaan, tuhahti Jehan, --
minullahan on kukkaro.
Samassa hän kuuli voimakkaan ja kaikuvan äänen takanaan syytävän
kauhean tulvan kirouksia.
-- Jumalauta! juupeli! helvetti! piru vieköön! tuhat tulimmaista!
tuli ja leimaus! perkele!
-- Hitto vieköön, huudahti Jehan, se ei voi olla kukaan muu kuin
ystäväni kapteeni Febus!
Tämän Febus nimen kuuli arkkidiakoni parhaillaan selittäessään
kuninkaalliselle syyttäjälle lohikäärmettä, joka kätkee pyrstönsä
kylpyaltaaseen, josta nousee savua ja kuninkaan pää. Dom Claude
vavahti, keskeytti puheensa Charmoluen suureksi ihmeeksi, kääntyi
ja näki veljensä Jehanin lähestyvän Gondelaurier'n talon portilla
seisovaa komeaa upseeria.
Se oli todellakin herra kapteeni Febus de Châteaupers. Hän nojasi
morsiamensa talon nurkkaukseen ja noitui kuin pakana.
-- Totisesti, kapteeni Febus, sanoi Jehan tarttuen hänen käteensä, --
te kiroilette taiturillisesti.
-- Perkele! vastasi kapteeni.
-- Perkele itsellenne! virkkoi ylioppilas. Mutta, kohtelias kapteeni,
mistä johtuu tämä kauniitten sanojen ryöppy?
-- Anteeksi, hyvä Jehan-veikkoni, huudahti Febus puristaen hänen
kättänsä, -- ei nelistävä hevonen niin äkkiä pysähdy. Kiroilen täyttä
laukkaa. Tulen tuolta mamsselien luota, ja aina kun sieltä tulen, on
kurkkuni kukkuroillaan kirouksia; minun täytyy ne sylkeä ulos, muuten
tukehdun -- perkele!
-- Haluatko tulla juomaan? kysyi ylioppilas. Tämä ehdotus sai
kapteenin rauhoittumaan.
-- Haluaisin kylläkin, mutta minulla ei ole rahaa.
-- Minullapa on!
-- Kyllä kai! näyttäkää?
Jehan nosti kukkaron kapteenin silmien eteen majesteetillisen
vaatimattomasti. Tällä välin oli arkkidiakoni, joka oli jättänyt
hämmästyneen Charmoluen, lähestynyt heitä ja pysähtynyt jonkin
askeleen päähän heistä tarkaten heitä kumpaakin heidän huomaamatta
häntä. He olivat niin syventyneet katselemaan kukkaroa.
Febus huudahti:
-- Kukkaro teidän taskussanne, Jehan, sehän on kuin kuu vesikorvossa.
Sen näkee, mutta se ei kuitenkaan ole siellä. Se on vain sen varjo.
Hitto vie! lyönpä vetoa, että siinä on kiviä!
Jehan vastasi kylmästi:
-- Tuollaisilla kivillä minä lakkarini lastaan!
Ja pitemmittä puheitta hän tyhjensi kukkaron sisällön läheiselle
kaidekivelle sen näköisenä kuin roomalainen, joka pelastaa isänmaansa.
-- No hitto vie! mutisi Febus, -- vaskilantteja, isoja ja pieniä
kolikoita, kuparisia toursilais-puolikkaita, pariisilaisia denierejä,
oikeita kotkanäyrejä! Tämähän vallan häikäisee!
Jehan oli arvokkaan ja tunteettoman näköinen. Joku penninki oli
vierinyt lokaan; innostunut kapteeni kumartui niitä poimimaan. Jehan
ehkäisi hänet:
-- Hyi, kapteeni Febus de Châteaupers!
Febus laski rahat ja kääntyi juhlallisena Jehanin puoleen:
-- Tiedättekö, Jehan, että siinä on kaksikymmentäkolme pariisilaista
souta! Kenen olette viime yönä Ryövärimurjunkadulla puhdistanut?
Jehan nakkasi taapäin vaaleakiharaista päätään ja sanoi halveksivan
näköisenä silmät puoliummessa:
-- Minullahan on veli, joka on arkkidiakoni ja hupsu.
-- Hemmetti! huudahti Febus, mikä kunnon mies!
-- Lähdetään juomaan, sanoi Jehan.
-- Minne mennään? kysyi Febus. _Eevan omenaanko?_
-- Ei, kapteeni. Mennään _Vanhaan tieteeseen_. Vanhus, joka sahaa
sankaa. [Sanaleikki: _La Vieille Science_ (vanha tiede); _une vieille
qui scie une anse_. -- Suom. huom.] Se on kuva-arvoitus. Minä pidän
siitä.
-- Hittoon kuva-arvoitukset, Jehan! _Eevan omenan_ viini on parempaa.
Ja siellä kasvaa oven pielessä auringonpaisteessa viiniköynnös, joka
ilahduttaa mieltä ryypätessä.
-- No hyvä! painutaan sitten Eevaan ja hänen omenaansa, sanoi
ylioppilas ja tarttuen Febuksen käsivarteen hän lisäsi: -- Mutta
rakas kapteeni, te sanoitte äsken Ryövärimurjunkatu. Se on huonoa
kieltä. Ei olla enää niin raakalaismaisia. Sanotaan Rosvoluolankatu.
Ystävykset lähtivät astelemaan _Eevan omenaa_ kohden. Sanomattakin on
selvää, että he ensin keräsivät rahat kukkaroon ja että arkkidiakoni
seurasi heitä.
Arkkidiakoni seurasi heitä synkkänä ja kuohuksissaan. Oliko tuo
nyt se Febus, jonka kirottu nimi siitä lähtien, kun hän tapasi
Gringoiren, aina sotkeutui hänen ajatuksiinsa? Hän ei sitä tiennyt,
mutta tässä oli viimeinkin joku Febus, ja tuo taikavoimalla
vaikuttava nimi yksinään sai arkkidiakonin seuraamaan hiipivin
asekelin noita huolettomia kumppanuksia ja henkeä pidättäen
kuuntelemaan heidän sanojaan ja tarkkaamaan heidän pienimpiäkin
eleitään. Muuten saattoikin varsin helposti kuulla heidän
keskustelunsa, sillä he puhelivat äänekkäästi vähääkään välittämättä
siitä, että ohikulkijat saivat kuulla heidän salaisuuksiaan. He
puhelivat kaksintaisteluista, tytöistä, juomista ja hullutteluista.
Erään kadun kulmassa he kuulivat kadunristeyksestä tamburiinin
helinää. Dom Claude kuuli upseerin sanovan ylioppilaalle:
-- Perhana! astutaan nopeammin.
-- Minkä tähden, Febus?
-- Ettei mustalaistyttö huomaisi minua.
-- Mikä mustalaistyttö?
-- Se, jolla on vuohi.
-- Esmeralda?
-- Hänpä niinkin, Jehan. En koskaan muista hänen hitonmoista nimeään.
Astutaan rivakammin, hän voi tuntea minut. En halua, että tyttö
puhuttelisi minua kadulla.
-- Tunnetteko sitten hänet, Febus?
Tällöin näki arkkidiakoni Febuksen naurahtavan ja kumartuvan
kuiskaamaan jotain Jehanin korvaan. Sitten Febus purskahti nauruun ja
kohotti päätään voitonriemuisena.
-- Tosiaanko? kysäisi Jehan.
-- Sieluni autuuden kautta! sanoi Febus.
-- Tänä iltana?
-- Tänä iltana.
-- Oletteko hupsu, Jehan? Ei epäilystäkään.
-- Kapteeni Febus, te olette onnen poika!
Arkkidiakoni kuuli koko tämän keskustelun. Hänen hampaansa narskuivat
ja väristys puistatti hänen ruumistaan. Hän seisahtui hetkeksi,
nojasi erääseen kaidekiveen kuin juopunut, sitten hän jälleen seurasi
iloisia velikultia.
Kun hän saavutti heidät uudelleen, he olivat jo vaihtaneet
puheenaihetta. Hän kuuli heidän kohti kurkkuaan hoilaavan vanhaa
viisua:
Heput hirressä keikkuu mielellään,
jotka katuojan vettä latki kielellään.