Tulija oli mustapukuinen ja synkännäköinen mies. Ensin pistikin
ystävämme Jehanin silmiin (joka tietenkin oli asettunut loukkoonsa
niin, että saattoi mielensä mukaan nähdä ja kuulla kaikki) tulijan
puku ja kasvojen syvä surullisuus. Hänen kasvoissaan oli kuitenkin
jonkinlainen lempeä ilme, mutta se oli kissan tai tuomarin
lempeyttä, imelää lempeyttä. Hän oli ylen harmaa ja kurttuinen,
noin kuusikymmenvuotias ja räpytteli silmiään. Hänellä oli valkeat
kulmakarvat, riippuva alahuuli ja suuret kädet. Kun Jehan näki, ettei
tulija ollutkaan sen kummempi, toisin sanoen varmaankin joku lääkäri
tai lakimies, ja että miehen nenä oli hyvin etäällä suusta, mikä oli
tyhmyyden merkki, hän vetäytyi loukkoonsa toivottomana, tietämättä
miten pitkän ajan saisi viettää tuossa epämukavassa asennossa ja
huonossa seurassa.
Arkkidiakoni ei ollut edes noussut seisomaan miehen saapuessa. Hän
oli viitannut häntä istuutumaan oven luona olevalle penkille ja
hetken hiljaisuuden jälkeen, jolloin hän oli näyttänyt jatkavan
mietteitään, hän oli virkkanut hieman suojelijan omaisella
äänensävyllä:
-- Hyvää päivää, mestari Jacques.
-- Terve, mestari! oli mustapukuinen vastannut.
Siinä sävyerossa, millä toisaalta _mestari Jaques_ ja toisaalta
varsinaisesti _mestari_ lausuttiin, oli sama ero kuin sanoilla
monseigneur ja monsieur, _domine_ ja _domne_. Siinä oli selvästi
oppilas opettajan edessä.
-- No, virkkoi arkkidiakoni uuden tauon jälkeen, jota mestari Jacques
karttoi katkaisemasta, oletteko onnistunut?
-- Ah, mestari, vastasi toinen surullisesti hymyillen, -- minä
puhallan yhtenään. Tuhkaa niin paljon kuin haluan. Mutta ei
kultajyvääkään.
Dom Claude liikahti kärsimättömästi.
-- En tarkoittanut sitä, mestari Jacques Charmolue, vaan
oikeusjuttuanne velhoa vastaan. Hänen nimensähän on Marc Cenaine,
tiliviraston mestari? Tunnustaako hän noituutensa? Onko kidutus
onnistunut?
-- Ehei, niin hyvin eivät asiat ole, vastasi mestari Jacques jälleen
surullisesti hymyillen. Se mies on kova kuin piikivi. Meidän täytyy
keittää häntä Marché-aux-Pourceaux'lla, ennen kuin hän mitään sanoo.
Emme ole säästäneet keinoja saadaksemme esille totuuden. Hän onkin jo
aivan riepuna. Me käytämme kaikkia Pyhän Johanneksen yrttejä, kuten
vanha komediankirjoittaja Plautus sanoo:
Advorsum stimidos, laminas, crucesque, compedesque,
Nervos, catenas, carceres, numellas, pedicas, botas.
[Piikkejä, pihtejä, kidutusta, jalkarautoja, hihnoja, köysiä, koppia,
siteitä, jalkapuuta, kahleita vastaan.]
Mikään ei auta. Se on kauhea mies. En tiedä mitä tehdä.
-- Ettekö ole löytänyt mitään uutta hänen asunnostaan?
-- Olen, vastasi mestari Jacques pistäen käden laukkuunsa, tämän
pergamentin. Siinä on sanoja, joita me emme lainkaan ymmärrä.
Rikosasianajaja herra Philippe Lheulier osaa kuitenkin vähän hepreaa,
jota hän oppi Brysselissä Kanterstenkadun juutalaisten oikeusjutussa.
Ja mestari Jacques kääri auki pergamenttikäärön.
-- Näyttäkääpä, sanoi arkkidiakoni ja huudahti silmäiltyään sitä:
-- Pelkkää noituutta, mestari Jacques! _Emen-hetan!_ on velhojen
huuto tullessaan hornaan. _Per ipsum, et cum ipso, et in ipso!_ on
kaava, jolla piru jälleen suljetaan helvettiin. _Hax, pax, max!_ on
lääke. Kaava hullujen koirien puremaa vastaan. Mestari Jacques, te
olette kuninkaallinen syyttäjä kirkollisasioissa; tämä pergamentti on
inhottava.
-- Panemme miehen uudelleen kidutukseen. Tässä on vielä jotain,
lisäsi mestari Jacques kopeloiden uudelleen laukkuaan, Marc Cenainen
luota löydettyä.
Se oli samantapainen astia, joita oli dom Clauden uunilla.
-- Ahaa! virkkoi arkkidiakoni, alkemistinen sulatin.
-- Tunnustan, sanoi mestari Jacques hymyillen hämillään, että koetin
sitä uunilla, mutta en onnistunut paremmin kuin omallanikaan.
Arkkidiakoni tutki astiaa.
-- Mitä hän on piirtänyt sulattimeensa? _Och! Och!_ sana, joka
karkoittaa kirput. Tuo Marc Cenaine on typerys! Uskonpa todellakin,
että ette tällä kultaa tehneet! Se kelpaa enintään kesällä
makuukammioonne, siinä kaikki!
-- Koska on puhe erehdyksistä, virkkoi kuninkaallinen syyttäjä, --
niin minä tarkastelin tänne tullessani portaalia tuolla alhaalla.
Onko teidän korkea-arvoisuutenne aivan varma, että luonnon tutkimisen
alku on esitettynä Hôtel-Dieun puolella, ja että niistä seitsemästä
alastomasta henkilökuvasta, jotka ovat Pyhän Neitsyen jalkojen
juuressa, se, jolla on siivet jaloissa, on Merkurius?
-- Olen, vastasi pappi. Niin on kirjoittanut Augustin Nypho, tuo
italialainen tohtori, jolla oli palveluksessaan parrakas paholainen,
joka opetti hänelle kaikki. Muuten menemme alas ja minä selitän
teille siellä kaiken.
-- Kiitos, mestarini, sanoi Charmolue kumartaen maahan asti. -- Mutta
olinpa unohtaa! milloin haluatte minun vangituttavan tuon pienen
noitatytön?
-- Kenen noitatytön?
-- Tuon mustalaistytön, jonka hyvin tunnette, joka päivisin tanssii
tuomiokirkon torilla, huolimatta kirkollisviraston kiellosta. Hänellä
on noiduttu vuohi, jolla on pirun sarvet, joka lukee ja kirjoittaa,
joka laskee kuin itse Picatrix. Pelkästään senkin takia jo koko
mustalaisjoukko ansaitsisi hirsipuun. Syytös on valmis. Kaikki
käy nopeasti! Kaunis olento, totta tosiaan tuo tanssijatar! Mitä
kauneimmat mustat silmät! Oikeat egyptiläiset jalokivet. Milloin
käymme käsiksi asiaan?
Arkkidiakoni oli kalvennut.
-- Kyllä ilmoitan teille, sammalsi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
Sitten hän lisäsi ponnistaen: -- Onhan teillä Marc Cenaine.
-- Olkaa huoleti, virkkoi Charmolue hymyillen. Annan venyttää hänet
uudelleen nahkavuoteelle. Kyllä hän on piru miehekseen. Hän saa itse
Pierrat Torteruenkin uupumaan, miehen, jolla kuitenkin on tukevammat
kourat kuin minulla. Kuten tuo kunnon Plautus sanoo:
_Nudus vinctus, centum pondo, es quando pendes per pedes_. [Olet
alasti sidottu, sadan naulan painoinen, kun sinut ripustetaan
jaloista riippumaan.] Puomikidutus on paras, mitä meillä on. Sitä hän
saa maistaa.
Dom Claude näytti vaipuneen synkkään mietiskelyyn. Hän kääntyi
Charmoluen puoleen:
-- Mestari Pierrat -- mestari Jacques tarkoitin, onhan teillä Marc
Cenaine!
-- Niin on, dom Claude. Mies parka! hän saa kärsiä kuin Mummol. Mutta
miten saattaakaan ajatella hornaan menoa! tiliviraston talousmestari,
jonka täytyi tuntea Kaarle Suuren määräys _Stryga vel masca!_
-- Mitä tyttöön tulee -- Esmeraldaan, kuten häntä nimitetään --
odotan käskyänne. -- No niin! Kun menemme portaalin ohi, selitätte
kai minulle, mitä merkitsee puutarhuri, joka on maalattu kirkon
sisäänkäytävän seinälle. Eikö se ole kylväjä? -- Mutta mitä te oikein
ajattelette, mestari?
Dom Claude oli syventynyt omiin mietteisiinsä eikä kuunnellut.
Charmolue, joka seurasi hänen katseensa suuntaa, näki, että
se jäykästi tuijotti ikkunassa olevaa hämähäkinverkkoa. Joku
ajattelematon kärpänen, joka pyrki maaliskuun aurinkoon, oli juuri
yrittänyt tuon verkon läpi ja tarttunut siihen kiinni. Verkkonsa
värähtelyn tunnettuaan liikahti suuri hämähäkki äkkiä verkon
keskellä ja syöksyi yhdellä hyppäyksellä kärpäsen kimppuun, jonka se
tuntosarvillaan taittoi kaksinkerroin, samalla kun sen kärsä tavoitti
kärpäsen päätä.
-- Kärpäs-raukka! sanoi kuninkaallinen syyttäjä kirkollisasioissa ja
nosti kätensä auttaakseen sitä.
Arkkidiakoni, joka äkkiä heräsi kuin unesta, tarttui
kouristuksenomaisen rajusti hänen käteensä.
-- Mestari Jacques, hän huusi, antakaa kohtalon täyttyä! Syyttäjä
kääntyi hämmästyneenä. Hänestä tuntui siltä kuin rautapihdit olisivat
tarttuneet hänen käsivarteensa. Papin katse oli tuijottava, villi
ja liekehtivä ja viipyi liikahtamatta tuossa kärpäsen ja hämähäkin
muodostamassa hirveässä ryhmässä.
-- Niinpä niin! jatkoi pappi äänellä, joka tuntui tulevan hänen
sisimmästään, -- siinä on kaiken symboli. Se lentää, se on iloinen,
äsken syntynyt; se etsii kevättä, ilmaa, vapautta; niinpä niin,
mutta jos se lentää päin kohtalokasta ruusustoa, hämähäkki hyökkää
sen kimppuun, kauhea hämähäkki! Tanssijatar raukka! tuomittu
kärpäsraukka! Mestari Jacques, antakaa olla! se on kohtalo! --
Niin, Claude, sinä olet hämähäkki. Claude, sinä olet myös kärpänen!
-- Sinä lensit kohden tietoa, valoa, aurinkoa, sinä halusit vain
päästä ikuisen totuuden suuren päivän avariin ilmapiireihin; mutta
syöksyessäsi toiseen maailmaan, valon, älyn ja tiedon maailmaan
johtavaa häikäisevää aukkoa kohden, sinä sokea kärpänen, sinä hupsu
oppinut, et nähnyt hienoa hämähäkinverkkoa, jonka kohtalo oli
levittänyt valon ja sinun välillesi, sinä syöksyit sitä vasten suin
päin, kurja mielipuoli, ja nyt rimpuilet sinä murskatuin päin ja
rikkeimin siivin kohtalon rautaisten tuntosarvien välissä! -- Mestari
Jacques! mestari Jacques! antakaa hämähäkin olla!
-- Enhän minä lainkaan koske siihen, sanoi Charmolue ja katseli
häntä ihmeissään. Mutta laskekaa irti käteni, mestari, armahtakaa!
puristattehan kuin pihdeillä minua.
Arkkidiakoni ei kuullut hänen sanojaan.
-- Oh! sinä hupsu! hän jatkoi hellittämättä tuijottaen ikkunaa.
Vaikka voisitkin kärpässiivilläsi murtautua verkon läpi, luuletko
sittenkään pääseväsi valoon! Voi! sen takanahan on tuo lasiruutu,
tuo läpinäkyvä este, tuo kristallimuuri, joka on kovempaa kuin malmi
ja joka erottaa kaikki filosofiat totuudesta. Miten luulet pääseväsi
sen läpi? Oi tietämisen turhuutta! Miten monta viisasta tuleekaan
kaukaa liihotellen murskatakseen otsansa sitä vastaan! Miten monta
filosofista järjestelmää lentääkään sikin sokin suristen tätä ikuista
lasiruutua vasten!
Hän vaikeni. Hänen ajatuksensa olivat huomaamatta siirtyneet
tieteeseen hänen omasta itsestään ja hän näytti rauhoittuneen.
Jacques Charmolue herätti hänet kokonaan todellisuuteen
kysymyksellään: -- Entä, mestarini, milloin autatte minua
kullanteossa? Haluaisin onnistua.
Arkkidiakoni ravisti päätään katkerasti hymyillen.
-- Mestari Jacques, lukekaa Michel Pselluksen _Dialogus de energia
et operatione daemonum_. [Keskustelua pahojen henkien voimasta ja
toiminnasta.] Meidänkään puuhamme eivät ole kaikkein viattominta
laatua.
-- Hiljempaa, mestari! sitä minäkin epäilen, sanoi Charmolue.
Mutta täytyyhän hieman harjoittaa hermetiikkaakin, kun on vain
kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä kolmenkymmenen écun
vuosipalkalla. Mutta puhukaamme hiljempaa.
Juuri tällöin sattui Charmoluen levottomaan korvaan uunin alta
lähtevä nakertava ja pureksiva ääni. -- Mitä se on? kysyi hän.
Tämän äänen aiheutti ylioppilas, joka sangen epämukavasta ja
ikävästä piilopaikastaan oli löytänyt vanhan leivänpalan ja homeisen
juustonkannikan ja alkanut muitta mutkitta jyrsiä niitä paremman
aamiaisen ja ajanvietteen puutteessa. Ylen nälkäinen kun oli,
hän purra narskutteli aika ahnaasti ja maiskutti joka puraisulla
kuuluvasti suutaan, mikä herätti syyttäjän huomiota.
-- Kissani siellä vain pureksii hiirtä, virkkoi arkkidiakoni nopeasti.
-- Todellakin, mestari, vastasi Charmolue kunnioittavasti hymyillen,
kaikilla suurilla filosofeilla on ollut kotieläimensä. Tiedättehän
mitä Servius sanoo: _Nullus enim locus sine genio est_. [Ei ole kotia
vailla suojelushenkeä.]
Tällöin dom Claude, joka pelkäsi Jehanin taholta uusia yllätyksiä,
muistutti arvoisalle oppilaalleen, että heidän piti yhdessä tutkia
muutamia portaalin kuvia, ja he lähtivät kammiosta. -- Hohoh! päästi
ylioppilas helpotuksen tuntein. Hän olikin jo alkanut vakavasti
pelätä, että hänen leukansa painaisi pysyvän merkin hänen polviinsa.