Eräänä saman maaliskuun kauniina aamuna, luulen sen olleen lauantaina
29:ntenä päivänä, nuori ystävämme, ylioppilas Jehan Frollo du Moulin,
havaitsi vetäessään jalkaansa housujaan, joiden taskussa oli hänen
kukkaronsa, ettei niistä kuulunut minkäänlaista metallin helinää.
-- Kukkaro parka! hän sanoi vetäen sen esille taskusta, --
mitä! ei edes pienintä pariisilaistakaan! Miten kurjaksi peli,
oluthaarikat ja Venus ovat vatsasi kutistaneet! Miten tyhjä,
kurttuinen ja veltto oletkaan! Olethan litteä kuin raivottaren
rinta! Kysynpä teiltä, herrat Cicero ja Seneca, joiden näen
lojuvan tuolla nurkassa hajallaan kuivettuneina kappaleina,
mitä hyödyttää minun enempää kuin rahavarainhoitajan tai jonkun
Pontaux-Changeurs'in juutalaisen tietää, että kultainen kruunuécu
vastaa kolmeasataakahdeksaakymmentäviittä kahdenkymmenenviiden
pariisilaisen soun kappaletta ja kahdeksaa pariisilaista denieriä,
ja että puolikuuécu vastaa kolmeasataayhdeksääkymmentäkuutta
kahdenkymmenenkuuden soun kappaletta ja kuutta toursilaista denieriä,
jollei minulla ole edes yhtä vaivaista kolikkoa lyödä pöytään! Oh!
konsuli Cicero! tästä pinteestä ei autakaan sinun kiertolauseesi,
_quemadmodumit ja vefum enim verot!_
Hän pukeutui alla päin. Nyörittäessään kenkiään hän sai erään
ajatuksen, mutta karkotti sen heti; se palasi kuitenkin takaisin,
ja hän pani liivin nurinpäin ylleen, mikä oli merkkinä ankarasta
sisäisestä taistelusta. Viimein hän paiskasi lakkinsa maahan ja
huudahti:
-- Vietävä! käyköön miten käy. Menen veljeni luo. Saan nuhdesaarnan,
mutta myös écun.
Hän heitti kiireesti ylleen turkisreunaisilla hihoilla varustetun
takkinsa, otti lattialta lakkinsa ja riensi vimmattua vauhtia ulos.
Hän laskeutui Rue de la Harpea pitkin Citétä kohden. Rue de la
Huchetten tienoilla kutkutti hänen hajuaistimiaan niiden mainioiden
paistien lemu, joita siellä alituiseen vartaissa käännellään, ja
hän heitti kaipaavan katseen tuohon jättiläismäiseen ravintolaan,
joka kerran sai kerjäläismunkki Calatagironen mahtipontisesti
huudahtamaan: _Veramente, queste rotisserie sono cosa stupenda!_
[Tämä ravintola on todellakin ihmeellinen!] Mutta Jehanilla ei ollut
mitään, millä syödä, ja hän painui näin ollen syvään huokaisten
Petit-Châtelet'n porttiholviin, tuohon jykevien tornien muodostamaan
suunnattomaan nelilehtiapilaaseen, joka vartioi Citén siltaa.
Hänellä ei ollut aikaa edes ohimennen heittää kivellä, kuten hänen
tapanaan oli, Périnet Leclercin kurjaa kuvapatsasta, miehen, joka
oli kavaltanut Kaarle VI:n Pariisin englantilaisille, -- rikos, jota
hänen Harpe- ja Buci-katujen kulmauksessa oleva, kivien särkemä ja
loan tahrima patsaansa oli kuin ikuisella kaakinpuulla saanut kolme
vuosisataa sovittaa.
Kuljettuaan Petit-Pontin yli ja astuttuaan
Neuve-Sainte-Geneviève-kadun poikki Jehan de Molendino oli
Notre-Damen luona. Täällä hän alkoi taas epäröidä ja asteli hetken
herra Legris'n muistopatsaan ympärillä mutisten pelokkaana:
-- Nuhdesaarna on varma, écu on epävarma!
Hän pysäytti kirkon vartijan, joka tuli luostarista, ja kysyi:
-- Missä on Josas'n herra arkkidiakoni?
-- Luulen hänen olevan tornikammiossaan, mutta älkää menkö sinne
häntä häiritsemään, jollette tule jonkun sellaisen kuin paavin tai
kuninkaan asioissa.
Jehan löi käsiään yhteen.
-- Hiis vieköön! Nytpä on mainio tilaisuus nähdä tuo kuuluisa
noidankomero!
Tämä ajatus sai hänet päättävästi astumaan sisälle tornin juurella
olevasta mustasta ovesta ja kapuamaan Saint-Gilles'in kiertoportaita,
jotka vievät tornin ylempiin kerroksiin.
-- Menenpä katsomaan, hän virkkoi itsekseen astellessaan portaita
ylös. -- Pyhän Neitsyen korpinpoikasten kautta! onpa hauska nähdä
tuo kammio, jota arvoisa veljeni salaa kuin häpeäänsä. Sanotaan,
että hän siellä sytyttää helvetin keittiöitään, ja että hän
keittää loimuavalla tulella viisasten kiveä. Hitto vie! välitän
viis viisasten kivestä ja haluaisin paljon mieluummin nähdä hänen
uunillaan rasvaisen pääsiäismunakkaan kuin maailman suurimman
viisasten kiven!
Saavuttuaan pylväspengermälle hän veti hetkisen henkeään ja
kiroili noita loppumattomia portaita ties miten monen miljoonan
paholaiskuorman nimessä, sitten jatkoi hän taas kapuamistaan sen
pohjoisessa tornissa olevan pienen oven takaa kohoavia portaita, joka
nykyään on suljettu yleisöltä. Sivuutettuaan kellosuojan hän näki
toisessa seinässä olevassa syvennyksessä muutaman porrasaskelman ja
tämän syvennyksen perällä matalan holvioven, jonka suunnattoman lukon
ja lujan raudoituksen hän erotti kaartoseinään puhkaistusta aukosta
tulevassa valossa. Ne, jotka nykyään ovat halukkaita näkemään tämän
oven, tuntevat sen seuraavasta, valkoisilla kirjaimilla mustaan
muuriin piirretystä kirjoituksesta: _J'adore Coralie. 1829. signé
Ugène_. [Jumaloin Coralieta. 1829 merkinnyt Ugène.] Signé kuuluu
tekstiin.
-- Hohoh! virkkoi ylioppilas; tässä kai se on.
Avain oli lukossa. Ovi oli auki lukosta. Hän työnsi sitä hiljaa ja
kurkisti raosta sisälle.
Lukija on varmaankin selaillut joskus Rembrandtin, tuon
maalaustaiteen Shakespearen teosten jäljennöksiä. Näiden ihmeellisten
kuvien joukossa on eräs etsaus, joka esittää, kuten arvellaan,
tohtori Faustia ja jota ei voi viehättymättä tarkastella. Se esittää
synkkää kammiota. Keskellä on pöytä, joka on täynnä kolkkoja
esineitä, pääkalloja, taivaanpalloja, tislauskojeita, harppeja ja
hieroglyfipergamentteja. Tämän pöydän ääressä on tohtori väljään
yönuttuunsa pukeutuneena ja turkisreunainen lakki syvälle päähän
painettuna. Hänestä ei näy kuin yläruumis. Hän on puolittain
kohoutuneena suuresta nojatuolistaan, hänen nyrkkiin puristetut
kätensä nojaavat pöytää vasten, ja hän tarkastaa innokkaana ja
kauhistuneena suurta taikakirjaimien muodostamaa valokehää, joka
loistaa taustan seinällä kuin auringonspektri pimeässä huoneessa.
Tämä kabbalistinen aurinko näyttää väräjävän silmissä ja täyttää
hämärän kammion salaperäisellä säteilyllä. Se on kauhistuttavaa ja
kaunista.
Samantapainen Faustin kammiota muistuttava näky avautui Jehanin
katseelle, kun hän varovasti oli pistänyt päänsä ovenraosta sisälle.
Sekin oli synkkä ja hämärä kammio. Sielläkin oli suuri nojatuoli
ja suuri pöytä, harppeja, tislauskojeita, katosta riippuvia
eläinten luurankoja, pyörillä liikkuva taivaanpallo lattialla,
sekaisin hevosenpäitä ja purkkeja, joissa värähteli kultalehtiä,
pääkalloja pergamenttikääröillä, jotka olivat täynnä piirroksia ja
kirjoitusmerkkejä, suuria kulmistaan kuluneita käsikirjoituspinkkoja
auki levitettyinä; sanalla sanoen tieteen tunkiota; ja kaikkialla
tämän sekasotkun yllä tomua ja hämähäkin seittejä. Mutta tuota
valoisaa kirjainkehää ei ollut, eikä liioin tohtoria, joka olisi
haltioissaan tarkastanut tuota loistavaa näkyä kuin kotka aurinkoa.
Kammio ei ollut kuitenkaan tyhjä. Nojatuolissa istui mies pöydän
yli kumartuneena. Jehan, johon hän oli selin, voi nähdä vain hänen
olkapäänsä ja takaraivonsa; mutta hän tunsi helposti tuon kaljun
pään, johon luonto oli muodostanut ikuisen tonsuurin ikään kuin
se olisi tahtonut ulkonaisella symbolilla osoittaa arkkidiakonin
vastustamatonta papillista kutsumusta.
Jehan tunsi siis veljensä. Mutta ovi oli auennut niin hiljaa, ettei
dom Claude ollut lainkaan huomannut hänen läsnäoloaan. Utelias
ylioppilas käytti sitä hyväkseen tarkastaakseen hetken rauhassa
kammiota. Nojatuolin vasemmalla puolella, ikkuna-aukon alla oli
suuri liesi, jota hän ei heti ollut huomannut. Tästä ikkunasta
sisään virtaava valo kulki pyöreän hämähäkinverkon läpi, jonka siro
ruususto täytti aistikkaasti suippokaariaukon ja jonka keskellä
itse hyönteis-arkkitehti liikkumattomana kenotti ikään kuin tämän
tähtipyörän keskipisteenä. Liedellä oli sekaisin kaikenlaisia
astioita, hietakivipulloja, lasitislaimia, keittopulloja. Jehan teki
huokaisten sen huomion, että paistinpannu puuttui.
-- Onpa siinäkin keittiökalusto! mietti hän.
Liedessä ei muuten ollut tulta, ja näytti siltä kuin ei siinä
olisi pidetty tulta pitkään aikaan. Lasinaamari, jonka Jehan keksi
alkemististen työkalujen joukosta ja jonka tarkoituksena epäilemättä
oli suojella arkkidiakonin kasvoja hänen käsitellessään jotain
vaarallista ainetta, oli pölyisenä eräässä nurkassa. Sen vieressä oli
yhtä pölyinen palje, jonka etupuolella oli vaskikirjaimin seuraava
kirjoitus: _Spira, Spera!_ [Puhalla, toivo!]
Pitkin seiniä näkyi musteella tai metallipiirtimellä kirjoitettuja
mietelmiä hermeetikkojen tapaan. Siinä oli goottilaisia,
heprealaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia kirjaimia sekaisin,
lauseet sikin sokin, jopa päällekkäinkin, uudemmat peittäen
vanhempia ja kaikki toisiinsa kietoutuneina kuin oksat pensastossa,
kuin keihäät lähiottelussa. Se olikin itse asiassa sangen sekava
filosofioiden, mietiskelyn ja inhimillisten viisauksien käsikähmä.
Siellä täällä oli muutamia, jotka loistivat toisten yllä kuin liput
keihäitten kärkien joukossa. Useimmat olivat lyhyitä latinalaisia tai
kreikkalaisia ajatelmia, joita keskiaika niin taitavasti muovaili
-- _Unde? inde?_ [Mistä? tuolta?] -- _Homo homini monstrum_.
[Ihminen ihmisen hirmu.] -- _Astra, castra, nomen, numen_. [Tähtiä,
linnoja, nimi, jumaluus.] -- _Mega biblion, megakakón_. [Suuri
kirja, suuri paha.] -- _Sapere aude_. [Rohkene tietää!] -- _Flat
ubi vult_ [Tuuli puhaltaa, minne tahtoo.] -- jne.; toisinaan sana
ilman mitään käsitettävää merkitystä: _Anagko fagia_, [Mässäys
kohtalossa.] ehkä katkera viittaus luostarihallintoon; toisinaan
yleiseen heksametrimuotoon valettu pelkkä kirkollinen järjestysohje:
_Coelestem dominum, terrestrem dicito domnum_. [Taivaan herran
on nimi _dominus_, maallisen _domnus_.] Siellä täällä oli myös
hebrealaisia koukeroita, joista ei Jehan, joka sangen heikosti osasi
kreikkaakin, ymmärtänyt mitään, ja kaikkialla oli tähtiä, ihmisten
ja eläinten kuvia ja ristikkäisiä kolmioita, mikä sai nuo täyteen
tuhritut kammionseinät muistuttamaan paperinpalasta, jota pitkin
apina on kuljettanut musteeseen kastettua kynää.
Komeron sisusta osoitti muuten laiminlyöntiä ja rappeutumista, ja
huonossa kunnossa olevat työvälineet ilmaisivat, että omistaja ei
pitkiin aikoihin ollut muilta toimilta ehtinyt työskennellä.
Hän istui kumartuneena suuren käsikirjoituksen ylle, joka oli täynnä
omituisia maalauksia, ja häntä näytti vaivaavan jokin asia, joka
yhtenään sekoittui hänen mietiskelyihinsä. Niin ainakin päätteli
Jehan kuullessaan hänen silloin tällöin huudahtelevan katkonaisesti,
kuten ainakin mietteisiinsä vaipunut ajattelija, joka miettii
ääneensä:
-- Niin, Manu sanoi niin, ja Zoroaster opetti niin, aurinko on
syntynyt tulesta, kuu auringosta. Tuli on suuren kaikkeuden
sielu. Nämä alkuatomit leviävät ja valuvat lakkaamatta maailman
yli loppumattomina virtoina. Niissä kohdissa, joissa nämä virrat
leikkaavat toisiaan taivaalla, tuottavat ne valoa; leikkauskohdissaan
maassa tuottavat ne kultaa. -- Valo, kulta, ne ovat samaa. Tulta
konkreettisessa muodossa. -- Sama ero kuin näkyvän ja käsin
kosketeltavan, saman aineen juoksevan ja kiinteän tilan, vesihöyryn
ja jään välillä, ei muuta. -- Se ei ole mitään unta -- se on yleinen
luonnonlaki. -- Mutta miten saada tietoonsa tämän yleisen lain
salaisuus? Mitä! tämä valo, joka peittää käteni, on kultaa! nämä
samat atomit, jotka ovat erään lain mukaan laajenneet, ne tulee vain
toisen lain mukaan tiivistää! -- Mutta miten? -- Toiset ovat luulleet
voivansa toteuttaa sen kaivamalla maahan auringonsäteen. -- Averroës,
-- niin, se on Averroës, -- Averroës kaivoi sen Kordovan suuren
moskeijan koraanin säilytyskammion ensimmäisen vasemmanpuoleisen
pylvään alle; mutta tuota komeroa ei voi avata ennen kuin
kahdeksantuhannen vuoden kuluttua, jolloin voidaan nähdä, onko koe
onnistunut.
-- Piru vieköön! sanoi Jehan itsekseen, -- kauanpa saakin écua
odottaa!
--... Toiset ovat arvelleet, jatkoi mietiskelevä arkkidiakoni,
että olisi edullisempaa tehdä koe Siriuksen säteellä. Mutta sitä
on vaikea saada puhtaana muiden tähtien läheisyyden vuoksi, joiden
säteet sekoittuvat sen säteisiin. Flamel on ollut sitä mieltä,
että yksinkertaisinta on tehdä koe maallisella tulella. -- Flamel!
mikä valittu nimi, _Flamma!_ -- Niin, tuli. Siinä on kaikki. --
Timantti on hiilessä, kulta on tulessa. -- Mutta miten saada se
siitä esille? -- Magistri vakuuttaa, että eräät naisennimet ovat
suloisen ja salaperäisen ihania, että tarvitsee vain lausua niitä
kokeen aikana... -- Katsotaanpa mitä Manu siitä lausuu: "Missä naisia
kunnioitetaan, siellä iloitsevat Jumalat; missä niitä halveksitaan,
siellä on turhaa rukoilla Jumalaa. -- Naisen suu on aina puhdas;
se on virtaava vesi, se on auringonsäde. -- Naisen nimen tulee
olla miellyttävä, suloinen, täynnä mielikuvitusta; päättyä pitkiin
vokaaleihin ja muistuttaa siunauksia." --... Niin, tuo viisas on
oikeassa; todellakin, Maria, Sofia, Esmeralda... -- Kirous! aina tuo
ajatus!
Ja hän sulki kirjan kiivaasti.
Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa ikään kuin karkottaakseen ajatuksen,
joka häntä vaivasi. Sitten hän otti pöydältä naulan ja pienen
vasaran, jonka varteen oli maalattu omituisia kabbalistisia kirjaimia.
-- Viime aikoina, virkkoi hän katkerasti hymyillen, -- eivät mitkään
kokeeni ole enää onnistuneet! Tuo pinttynyt ajatus hallitsee minua
ja kuihduttaa aivoni kuin tulenliekki. En ole edes kyennyt keksimään
Kassiodoroksen lampun salaisuutta, joka paloi ilman sydäntä ja öljyä.
Ja kuitenkin on seikka aivan yksinkertainen.
-- Hitto vieköön! virkkoi Jehan itsekseen.
--... Yksi ainoa kurja ajatus, jatkoi pappi, riittää siis tekemään
ihmisen heikoksi ja hupsuksi! Oh! miten Claude Pernelle nauraisikaan
minulle, hän, joka ei kyennyt hetkeksikään kääntämään Nicolas
Flamelin huomiota hänen suuresta työstään! Mitä! Minulla on kädessäni
Zéchiélén taikavasara! Joka iskulla, jonka tuo pelätty rabbiini
löi tällä vasaralla tähän naulaan kammiossaan, vaipui se hänen
vihollisistaan, jonka hän oli tuominnut, kyynärän syvyyteen maahan,
joka nieli hänet, vaikkapa tuo vihollinen olisi ollut kahdentuhannen
tunnin matkan päässä. Eikö saanut itse Ranskan kuningas, joka eräänä
iltana oli ajattelemattomasti kolkuttanut ihmeittentekijän ovelle,
kahlata oman Pariisinsa kaduilla polviaan myöten maassa. -- Eikä
siitä ole vielä kolmeasataa vuottakaan. -- No niin! minulla on vasara
ja naula, mutta ne eivät ole minun käsissäni lainkaan pelättävämpiä
työaseita kuin pieni vasara asesepän kourassa. -- Ja kuitenkaan
ei tarvita muuta kuin taikasana, jonka Zéchiélé lausui iskiessään
vasaralla naulaa.
-- Pötyä! ajatteli Jehan.
-- Katsotaan, koetetaan, jatkoi arkkidiakoni vilkkaasti. Jos
onnistun, näen sinisen kipinän välähtävän naulan päästä. --
Emen-hetan! Emen-hetan! -- Se ei ole se. -- Sigeani! Sigeani! --
Avatkoon tämä naula haudan sille, jonka nimi on Febus!... -- Kirous.
Aina, yhä, ikuisesti sama ajatus!
Ja hän paiskasi vasaran raivostuen kädestään. Sitten hän painautui
nojatuoliinsa pöydän ääreen niin syvälle, ettei Jehan enää nähnyt
häntä korkean tuolinselustan takaa. Hetken aikaa näki hän vain hänen
kouristuksenomaisesti pusertuneen nyrkkinsä eräällä kirjalla. Äkkiä
nousi dom Claude, tarttui harppiin ja piirsi ääneti seinään isoilla
kirjaimilla seuraavan kreikkalaisen sanan:
'AN'AGKH.
-- Veljeni on hullu, virkkoi Jehan itsekseen; -- olisihan ollut
paljon yksinkertaisempaa kirjoittaa _Fatum_ [Kohtalo]. Eihän kuka
tahansa ole velvollinen taitamaan kreikkaa.
Arkkidiakoni istuutui jälleen tuoliinsa ja nojasi otsansa molempia
käsiään vasten kuin sairas, jonka pää on raskas ja polttava.
Ylioppilas katseli hämmästyneenä veljeään. Hän, jonka sydän aina
oli avoinna, joka ei nähnyt muuta lakia maailmassa kuin hyvän
luonnonlain, joka antoi intohimojensa virrata taipumustensa teitä ja
jolla suurten mielenliikutusten järvi aina oli kuivillaan, hän kun
joka aamu valmisti siihen uusia viemäreitä, hän ei tiennyt, miten
raivokkaasti tuo inhimillisten intohimojen järvi saattaa käydä ja
kuohua, kun siltä kokonaan kielletään purkautuminen, miten se paisuu,
nousee, tulvii yli reunojensa, miten se kalvaa sydäntä, miten se
purkautuu sisäisinä huokauksina ja äänettöminä kouristuksina, kunnes
se murtaa sulkunsa ja puhkaisee alustansa. Claude Frollon ankara ja
jäinen ulkomuoto, tuo jäykän ja saavuttamattoman hyveen kylmä kuori
oli aina johtanut Jehanin harhaan. Tuo iloinen ylioppilas ei ollut
koskaan uneksinutkaan, että tuon otsan, tuon Etnan jäätikön alla
virtailisi kiehuva, raivoisa, syvä laava.
Emme tiedä, heräsivätkö nämä ajatukset hänessä äkkiä, mutta niin
kevytmielinen kuin hän olikin, ymmärsi hän kuitenkin, että oli nähnyt
sellaista, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä, että oli yllättänyt
vanhemman veljensä hänen salaisimmasta sieluntilastaan, ja ettei
Clauden pitänyt sitä huomata. Nähtyään, että arkkidiakoni oli
vaipunut hiljaiseen mietiskelyyn, veti hän päänsä hyvin varovasti
takaisin ja kolisteli hieman jaloillaan oven ulkopuolella, aivan kuin
joku tulija olisi halunnut ilmoittaa tulostaan dom Claudelle.
-- Sisään! huusi arkkidiakoni huoneestaan, olen teitä odottanut.
Jätin tahallani avaimen oveen. Käykää sisään, mestari Jacques.
Ylioppilas astui rohkeasti sisälle. Arkkidiakoni, josta veljen
tapaaminen tuntui kiusalliselta tällaisessa paikassa, hätkähti
nojatuolissaan.
-- Mitä! sinäkö, Jehan?
-- No J:llä alkava joka tapauksessa, vastasi ylioppilas kasvot
punakkoina, julkeina ja iloisina.
Dom Clauden kasvot olivat käyneet jälleen ankariksi.
-- Mitä sinä täällä teet?
-- Hyvä veli, vastasi ylioppilas koettaen näyttää siivolta,
surkuteltavalta ja häveliäältä ja pyöritellen viattoman näköisenä
lakkia käsissään, tulin pyytämään...
-- Mitä?
-- Hieman moraalista tukea, jota kipeästi kaipaan. Jehan ei
uskaltanut lisätä ääneensä: -- Ja vähän rahaa, jota vielä kipeämmin
kaipaan. Tämä toivomus jäi sanomatta.
-- Hyvä herra, virkkoi arkkidiakoni kylmästi, -- olen hyvin
tyytymätön sinuun.
-- Valitettavasti! huokasi ylioppilas.
Dom Claude kääntyi nojatuoleineen ja tarkasti Jehania tuikeasti.
-- Olipa hyvä, että tapasin sinut.
Alku oli pahaenteinen. Jehan valmistautui saamaan ankaran iskun.
-- Jehan, joka päivä saan kuulla valituksia sinusta. Mikä tappelu se
taas on ollut, jossa sinä olet piessyt erästä pientä varakreiviä,
Albert de Ramonchampia?...
-- Oh! virkkoi Jehan, -- vähäpätöinen juttu! hävytön hovipoika, joka
huvikseen antoi hevosensa roiskutella kuraa ylioppilaitten päälle!
-- Kuka on tuo Mahiet Fargel, jatkoi arkkidiakoni, -- jonka takin
olet repinyt? _Tunicam dechiraverunt_, sanotaan valituksessa.
-- Hoh! vaivainen Montaigu-viitta! eikö siinä ole niin!
-- Valituksessa sanotaan _tunicam_ eikä cappettam. Osaatko latinaa?
Jehan ei vastannut.
-- Niin, jatkoi pappi päätään pudistaen, siitä nähdään, miten
opintojen ja tietojen laita nykyään on. Latinaa tuskin ymmärretään,
Syyriasta ei tiedetä mitään ja kreikkaa halveksitaan niin, ettei
pidetä minään, vaikka oppineimmatkin hyppäävät kreikkalaisen sanan
yli lukematta sitä, ja että sanotaan: _Graecum est, non legitur_.
[Kreikkaa, en ymmärrä.]
Ylioppilas kohotti päättävästi katseensa.
-- Herra veljeni, tahdotko, että käännän paikalla ranskaksi tuon
kreikkalaisen sanan, joka on tuossa seinässä?
-- Minkä sanan?
-- 'ANA'GKH.
Heikko puna levisi arkkidiakonin karvaille poskipäille aivan kuin
savupilvi, joka ilmaisee tulivuoren salaista kuohuntaa. Ylioppilas
tuskin huomasikaan sitä.
-- No, Jehan, sammalsi vanhempi veli ilmeisen vaivalloisesti, mitä se
sana merkitsee?
-- _Kohtalo_.
Dom Claude kävi kalpeaksi, ja ylioppilas jatkoi huolettomasti: --
Ja tuo sana, jonka on sen alle piirtänyt sama käsi, _Anagneia_,
merkitsee _saastainen_. Siitä näkee, että kreikkaa osataan.
Arkkidiakoni oli vaiti. Tämä kreikankuulustelu oli herättänyt hänessä
mietteitä. Pieni Jehan, jolla oli kaikki hemmoitellun lapsen metkut,
luuli hetkeä sopivaksi pyyntönsä esittämiseen. Hän aloitti mitä
mielistelevimmällä äänellä.
-- Hyvä veljeni, oletko minuun niin suuttunut, että voit julmistua
avoimessa taistelussa vaihdetuista mitättömistä tönäisyistä ja
puskuista joittenkin pojannulikkani kanssa, _quibusdam marmosetis?_
-- Näet, että osaan latinani, hyvä veli Claude.
Mutta tämä hymyilevä mielistely ei nyt tehonnutkaan ankaraan isoon
veljeen. Kerberos ei välittänyt hunajakakusta. Arkkidiakonin otsalta
ei ainoakaan kurttu tasoittunut.
-- Mitä asiaa sinulla oli tänne? kysäsi hän kuivasti.
-- No niin, asiaan! vastasi Jehan rohkeasti. -- Tarvitsen rahaa.
Tämä avoin selitys sai arkkidiakonin ilmeen muuttumaan opettavaksi ja
isälliseksi.
-- Tiedät hyvin, herra Jehan, että Tirechappen läänityksemme
kaksikymmentäyksi taloa tuottavat vuokraa kaikkiaan
kolmekymmentäyhdeksän livreä, yksitoista souta ja kuusi pariisilaista
denieriä. Se on puolet enemmän kuin Paclet-veljesten aikana, mutta se
ei ole paljon.
-- Tarvitsen rahaa, virkkoi Jehan stoalaisen rauhallisena.
-- Tiedäthän, että kaupungin hallitus on määrännyt kaksikymentäyksi
taloamme suorittamaan täyden veron piispanistuimelle, ja että voimme
ostaa takaisin verovapauden maksamalla arvoisalle piispalle kaksi
markkaa kultarahassa kuuden pariisilaisen livren mukaan markalta.
Tätä rahasummaa en kuitenkaan ole voinut hankkia. Sinä tiedät sen.
-- Tiedän, että tarvitsen rahaa, toisti Jehan kolmannen kerran.
-- Ja mitä sillä aiot tehdä?
Tämä kysymys sytytti taas toivonkipinän Jehanin silmiin. Hän aloitti
uudelleen kissamaisen mielistelevästi:
-- Rakas veljeni Claude, minä vakuutan, etten käänny puoleesi missään
huonossa tarkoituksessa. Ei ole aikomukseni keikailla kapakoissa
rahoillasi eikä ratsastaa Pariisin katuja pitkin kullalla kirjailluin
loimin ja lakeija jäljessäni, _cum meo laquasio_. Ei, veljeni, vaan
päinvastoin hyväntekeväisyyttä varten.
-- Mitä hyväntekeväisyyttä? kysyi Claude hieman yllättyneenä.
-- Kaksi ystävääni aikoo ostaa kapalon erään haudriette-laitoksen
köyhän lesken lapselle. Se on laupeuden työ. Se maksaa kolme
floriinia, ja minäkin tahtoisin antaa roponi.
-- Minkä nimisiä ovat ystäväsi?
-- Pierre Hirmunyrkki ja Baptiste Hanhihotka.
-- Hm! virkkoi arkkidiakoni, omituisia nimiä, jotka sopivat
hyväntekeväisyyteen yhtä huonosti kuin pommitykki pääalttarille.
Jehan olikin sangen onnettomasti valinnut kahden ystävänsä nimet. Hän
huomasi sen liian myöhään.
-- Entä mikä kapalo se sellainen on, joka maksaa kolme floriinia?
jatkoi hellittämätön Claude, ja lisäksi haudriettesisarelle? --
Milloin haudriette-leskille on tullut tavaksi saada kapalolapsia?
-- No niin! minä tarvitsen rahaa mennäkseni illalla katsomaan Isabeau
la Thierryeä Rakkaudenlehtoon!
-- Kurja irstailija! huudahti pappi.
-- _Anagneia_, virkkoi Jehan.
Tämä sana, jonka ylioppilas ehkä ilkeyksissään lainasi kammion
seinältä, teki pappiin omituisen vaikutuksen. Hän puraisi huultaan ja
punastui vihasta.
-- Mene tiehesi, hän sanoi Jehanille. -- Minä odotan erästä vierasta.
Ylioppilas teki vielä yrityksen.
-- Veli Claude, anna minulle edes pieni pariisilainen, että saan
syödä.
-- Miten pitkälle olet lukenut Gratianuksen asetuksia? kysyi dom
Claude.
-- Olen kadottanut muistiinpanoni.
-- Miten pitkällä olet latinassa? -- Horatiukseni on varastettu.
-- Miten pitkällä olet Aristoteleessa?
-- Hyvä veli! eikö joku kirkkoisä ole sanonut, että kaikkien aikojen
kerettiläiset ovat kätkeneet erehdyksensä Aristoteleen metafysiikan
viidakoihin? Hiiteen koko Aristoteles! en tahdo repiä uskontoani
riekaleiksi hänen metafysiikkaansa.
-- Nuori mies, virkkoi arkkidiakoni, kun kuningas viimeksi saapui
tänne, oli hänen seurueessaan eräs aatelismies nimeltä Philippe de
Comines, jonka hevosen loimessa oli lause, jota neuvoisin sinua
miettimään: _Qui non laborat non manducet_.[Joka ei työtä tee, ei
hänen syömänkään pidä.]
Ylioppilas oli hetken vaiti, sormi korvalla, silmät maahan luotuina
ja äkäisen näköisenä. Äkkiä hän kääntyi Clauden puoleen vilkkaana
kuin västäräkki.
-- Hyvä veli, sinä siis kieltäydyt antamasta minulle yhtä
pariisilaista souta, jotta voisin ostaa leipää leipurista?
-- _Qui non laborat non manducet_.
Näiden arkkidiakonin jyrkkien sanojen jälkeen Jehan peitti kasvonsa
käsillään kuin nyyhkivä nainen ja huudahti epätoivoisella äänellä.
-- _Otototototoi!_
-- Mitä se on olevinaan, herraseni? kysyi Claude hämmästyneenä tästä
huudahduksesta.
-- Mitäkö! vastasi ylioppilas kiinnittäen Claudeen julkeat silmänsä,
joita hän oli hieronut sormillaan saadakseen ne itkettyneen
punaisiksi; -- se on kreikkaa! Se on eräs Aiskhyloksen anapesti, joka
ilmaisee suurinta tuskaa.
Ja sitten hän purskahti niin veitikkamaiseen ja rajuun nauruun, että
arkkidiakonikin hymähti. Olihan se oikeastaan Clauden vika; miksi hän
oli niin hemmotellut poikaa?
-- Oh! rakas veljeni Claude, uudisti Jehan tämän hymyn rohkaisemana,
katsohan minun risaisia kenkiäni. Onko maailmassa sen traagillisempia
koturneja kuin saappaat, joiden pohjasta kieli pistää esille?
Arkkidiakoni oli jälleen yhtä ankara kuin ennen.
-- Lähetän sinulle uudet saappaat, mutta en rahaa.
-- Vain pieni vaivainen pariisilainen, hyvä veli, jatkoi Jehan
rukoilevasti. Luen Gratianusta sydämeni pohjasta, uskon lujasti
Jumalaan ja minusta tulee oikea tiedon ja siveyden Pytagoras. Mutta
pieni pariisilainen, armosta! Tahdotko, että minut ahmaisee nälkä
kitaansa, joka ammottaa edessäni mustempana ja löyhkäävämpänä kuin
Tartarus tai jonkun munkin nenä?
Dom Claude ravisti kurttuista päätään:
-- _Qui non laborat_...
Jehan keskeytti hänet.
-- No niin, piru vieköön! huudahti hän. -- Eläköön ilo! Juon itseni
humalaan, tappelen, isken sarkat lattiaan ja menen tyttöjen luo!
Ja hän heitti lakkinsa seinään ja läpsäytti sormiaan ikään kuin
kastanjetteja.
Arkkidiakoni katseli häntä synkkänä.
-- Jehan, sinulla ei ole sielua.
-- Siinä tapauksessa minulta puuttuu Epikuroksen mukaan jotakin, en
tiedä mitä, joka on tehty jostakin, jolla ei ole nimeä.
-- Jehan, sinun täytyy vakavasti ajatella parannusta.
-- Kas vain, huudahti ylioppilas katsellen vuoroin veljeään, vuoroin
liedellä olevia tislaimia, -- täällä on kaikki sarvipäitä, niin
ajatukset kuin pullotkin.
-- Jehan, sinä olet luisuvalla pinnalla. Tiedätkö minne joudut?
-- Kapakkaan, vastasi Jehan.
-- Kapakka vie kaakinpuuhun.
-- Onhan se yhtä hyvä lyhty kuin jokin muukin, ja sen avulla olisi
Diogenes ehkä löytänyt ihmisen.
-- Kaakinpuu vie hirteen.
-- Hirsipuu on vaaka, jonka toisessa päässä on ihminen, toisessa koko
maailma. On ihanaa olla ihminen.
-- Hirsipuu vie helvettiin.
-- Se on suuri nuotio.
-- Jehan, Jehan, sinun päiväsi päättyvät huonosti.
-- Alku on ollut hyvä.
Tällöin kuului askeleita portaista.
-- Hiljaa! sanoi arkkidiakoni pannen sormen huulilleen, siellä on
mestari Jacques. Kuule, Jehan, lisäsi hän hiljaa, muista, ettet
koskaan puhu kenellekään siitä, mitä olet täällä nähnyt ja kuullut.
Kätkeydy nopeasti tuonne uunin alle, äläkä hiisku mitään.
Ylioppilas ryömi uunin alle. Siellä hänen päähänsä pälkähti
hedelmällinen ajatus.
-- Kesken kaiken, veli Claude, floriini siitä, etten hiisku mitään.
-- Hiljaa! saat sen.
-- Anna se heti.
-- Tuossa on! virkkoi arkkidiakoni heittäen hänelle suuttuneena
kukkaronsa. Jehan kätkeytyi uunin alle, ja ovi aukeni.