Aikaisemmin kuvatusta kaakinpuukohtauksesta alkaen Notre-Damen
naapuriston asukkaat olivat luulleet huomanneensa Quasimodon
kiintymyksen kelloihin suuresti viilentyneen. Ennen oli kuulunut
alituiseen kellonsoittoa: pitkiä aamusoittoja, pauhaavia
päiväsoittoja puolipäivämessun edellä, vilkkaita juoksutuksia
pikkukelloilla hää- ja kastetilaisuuksien kunniaksi, niin että
tuo kellojen kilkatus muistutti monenlaisten viehättävien äänien
korukudosta. Tuo vanha kirkko värähteli ja helähteli ainaista
kellonsoiton riemua. Siinä tunsi aina asuvan äänen oikullisen
hengen, joka kajahdutteli säveleitään kaikista noista vaskikidoista.
Nyt tuntui henki kadonneen; tuomiokirkko näytti synkältä ja oli
mielellään vaiti. Juhlat ja hautajaiset saivat kirkonmenojärjestyksen
määräämät soittonsa kuivakiskoisesti ja välittömästi mutta ei
enempää. Kirkon kaiuttamasta kaksinkertaisesta soitannosta, sisältä
urkujen ja ulkoa kellojen, kuultiin enää vain urkujen säveleitä.
Oli kuin torneissa ei enää olisi ollut soittoniekkaa. Quasimodo oli
siellä kuitenkin yhä. Mitä oli hänelle tapahtunut? Asustiko hänen
sydämessään vielä häpeä ja epätoivo kaakinpuurangaistuksesta, näkikö
hän yhä sielussaan pyövelin raipan viuhuvan ilmassa, ja oliko suru
tuosta kohtelusta kokonaan sammuttanut hänen rakkautensa kelloihin?
Vai oliko Marielle ilmestynyt kilpailija Notre-Damen kellonsoittajan
sydämeen; löikö hän suuren kellon ja sen neljätoista sisarusta laimin
jonkun vielä rakkaamman ja kauniimman olennon vuoksi?
Armon vuonna 1482 sattui maaliskuun 25. päivä, Marian ilmestyspäivä,
tiistaiksi. Ilma oli sinä päivänä niin puhdas ja kevyt, että
Quasimodo tunsi tuulahduksen entisestä rakkaudestaan kelloja
kohtaan heräävän uudelleen henkiin. Hän nousi pohjoiseen torniin,
kirkonpalvelijan alhaalla avatessa selkoselälleen kirkon ovet, jotka
siihen aikaan olivat paksua, nahalla päällystettyä tammilankkua.
Ne oli reunustettu kullatuilla rautakynsillä ja koristettu "sangen
taidokkaasti tehdyillä" kuvilla.
Tultuaan korkeaan kellohuoneeseen Quasimodo katseli hetken kuutta
pikkukelloa ja ravisti surullisena päätään, aivan kuin hän olisi
huoaten surrut jonkin vieraan tunkeutumista hänen sydämeensä
niiden ja hänen välilleen. Mutta kun hän oli pannut ne soimaan,
kun hän tunsi tuon kellotertun liikkuvan käsissään, kun hän näki,
sillä hän ei sitä kuullut, tuon kajahtelevan oktaavin nousevan ja
laskevan sointuvassa sävelasteikossa ikään kuin oksalta oksalle
hyppelevän linnun, kun musiikin henki, haltija, joka ravistaa
ilmoille säkenöivän kimpun strettoja, liverryksiä ja arpeggioja, oli
saanut kuuroraukan valtoihinsa, silloin hän tunsi itsensä jälleen
onnelliseksi unohtaen kaiken, ja hänen sydämensä laajeni ja hänen
kasvonsa loistivat.
Hän liikkui edestakaisin, paukutti käsiään, riensi köydeltä toiselle,
kiihotti noita kuutta laulajaa sanoilla ja liikkeillä aivan kuin
orkesterinjohtaja, joka kannustaa eläviä taitureita.
-- Lennä, puheli hän, -- lennä, Gabrielle! Anna pauhinasi tulvia
torille! Tänään on juhla. -- Thibauld, älä laiskottele. Sinä
kuhnailet. Lennä, lennä vain! Oletko ruostunut, senkin nahjus?
-- Hyvä! Nopeammin! nopeammin! Kieli ei saa näkyä. Pauhatkaa ne
kaikki kuuroiksi niin kuin minut. Kas niin, Thibauld, sillä lailla!
-- Guillaume! Guillaume! sinä olet suurin ja Pasquier on pienin,
ja Pasquier soi paremmin kuin sinä. Lyönpä vetoa, että ne, jotka
kuulevat, kuulevat sen äänen paremmin kuin sinun. -- Hyvä! hyvä!
Gabrielleni, paremmin! paljon paremmin! -- Hei! mitä se Varpus-pari
siellä ylhäällä tekee? Enhän näe teidän hiiskahtavankaan. -- Mitä
kuparinokkia ne tuollaiset ovat, jotka näyttävät haukottelevan, kun
pitäisi laulaa? Nyt täytyy panna parastaan! Nyt on Ilmestyspäivä.
On kaunis auringonpaiste. Täytyy saada hyvää soittoa. -- Guillaume
raukka! sinähän olet aivan hengästynyt, poikaseni!
Niin hän kannusti touhuissaan kellojaan, jotka kaikki kuusi
heilahtelivat täyttä vauhtia värähdytellen loistavia kylkiään
korskuvan espanjalaisen muulivaljakon lailla, jota ajaja huudoillaan
silloin tällöin hoputtaa.
Luodessaan silmäyksen ulos niiden suurten tiililevyjen aukosta,
jotka peittävät osan kellotornin pystysuoraa seinää, hän näki
kesken kaiken torilla nuoren, omituisesti pukeutuneen tytön, joka
pysähtyi ja levitti maahan maton, jolle asettui pieni vuohi, sekä
joukon katsojia, joita kerääntyi hänen ympärilleen. Tämä näky
antoi hänen ajatuksilleen äkkiä aivan toisen suunnan ja viilensi
hänen soitannollisen innostuksensa, aivan kuin sula pihka hyytyy
tuulenhenkäyksestä. Hän pysähtyi, käänsi selkänsä kelloille, ryömi
katonreunalle ja kiinnitti tanssijattareen tuon uneksivan, hellän
ja lempeän katseen, joka kerran hämmästytti arkkidiakonia. Tällöin
pysähtyivät kaikki unohdetut kellot yhtaikaa niiden kellonsoiton
ystävien suureksi pettymykseksi, jotka hyvän soiton toivossa
kuuntelivat Pont-au-Changella ja jotka lähtivät matkoihinsa noloina
kuin koira, jolle on näytetty luuta ja annetaankin kivi.