Pappi, jonka nuo nuoret tytöt olivat nähneet pohjoisessa tornissa
kurkistelemassa torille ja tarkkaavasti katselevan mustalaistytön
tanssia, oli todellakin arkkidiakoni Claude Frollo.
Lukijamme eivät liene unohtaneet sitä salaperäistä komeroa, jonka
arkkidiakoni oli varannut itselleen tähän torniin. (En tiedä,
sivumennen sanoen, onko se sama, jonka vieläkin voi nähdä pienen,
nelikulmaisen aukon läpi, joka on miehen korkeudella pengermästä,
jolta tornit kohoavat: komero, joka nykyään on tyhjä ja rappeutunut
ja jonka murenneet seinät ovat paikoitellen koristetut kehnoilla
kuvilla, jotka esittävät tuomiokirkkojen julkisivuja. Luulenpa,
että tämä loukko on yökköjen ja hämähäkkien yhteinen asunto,
ja että siellä luonnollisestikin on käynnissä kaksinkertainen
kärpäsmetsästys.)
Joka päivä nousi arkkidiakoni tuntia ennen auringonlaskua ylös
torninportaita ja sulkeutui tähän kammioon, jossa hän toisinaan
vietti koko yön. Sinä päivänä oli hänen korviinsa sattunut
tamburiinin ja kastanjettien ääni, juuri kun hän oli pistämässä
lukkoon taidokasta pientä avainta, jota hän aina kantoi mukanaan
kupeellaan riippuvassa kukkarossa. Tämä ääni kuului alhaalta torilta.
Kammiossa ei ollut, kuten sanottu, muuta kuin yksi kirkon katolle
päin oleva ikkuna. Claude Frollo oli vetänyt avaimen nopeasti
takaisin ja hetken päästä hän oli tornin huipulla tuossa synkässä ja
tarkkaavassa asennossa, jossa neidit olivat hänet huomanneet.
Hän seisoi siinä vakavana, liikkumattomana, katseluun ja ajatteluun
vaipuneena. Koko Pariisi oli hänen jalkainsa juuressa tuhansine
torninhuippuineen ja taivaanrannan pehmeine kukkulaviivoineen,
siltojensa alla kiemurtelevine virtoineen ja kaduillansa vilisevine
asukkaineen, savupilvineen ja terävine kattoketjuineen, jotka
kaksoisrenkaineen sulkivat Notre-Damen tiukasti kehäänsä. Mutta
koko tästä kaupungista katseli arkkidiakoni yhtä ainoata kohtaa:
kirkon toria; koko tästä kansanjoukosta yhtä ainoata olentoa:
mustalaistyttöä.
Olisi ollut vaikeata sanoa, mitä merkitsi tuo katse, ja mistä oli
peräisin liekki, joka siinä paloi. Se oli jäykästi tuijottava
ja kuitenkin täynnä levottomuutta ja kuohuntaa. Ja koko ruumiin
täydellisestä liikkumattomuudesta, jota silloin tällöin vain hieman
häiritsi koneellinen värähdys aivan kuin tuulenhenkäys puunlehviä,
käsivarsien jäykkyydestä, jotka olivat vielä marmorimaisemmat kuin
kaide, johon ne nojasivat, ja kasvojen kivettyneestä hymystä päättäen
olisi luullut, ettei Cloude Frollossa ollut muuta elävää kuin silmät.
Mustalaistyttö tanssi. Hän antoi tamburiininsa pyöriä sormensa päässä
ja heitteli sitä ilmaan tanssiessaan provencelaista sarabandia
liitelevän kevyesti ja iloisesti, tuntematta lainkaan tuon pelottavan
katseen painoa, joka kohtisuoraan tähtäsi hänen päähänsä.
Väkijoukko tungeskeli hänen ympärillään; tuon tuostakin kävi
keltaiseen ja punaiseen mekkoon pukeutunut mies avartamassa
piiriä, istuutui sen jälkeen tuolille muutaman askeleen päähän
tanssijattaresta ja otti vuohen pään polvilleen. Tämä mies näytti
olevan tanssijattaren seuralainen. Claude Frollo ei voinut ylhäältä
erottaa hänen kasvonpiirteitään.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin arkkidiakoni huomasi tämän miehen,
näytti hänen huomionsa kohdistuvan osaksi tanssijattareen, osaksi
mieheen, ja hänen kasvonsa synkkenivät yhä. Äkkiä hän suoristautui ja
hänen ruumiinsa värähti.
-- Mikä mies tuo on? mutisi hän itsekseen; -- tähän saakka olen aina
nähnyt hänet yksin.
Tämän sanottuaan hän hävisi kiertoportaitten näkinkengänmuotoiseen
holviin ja alkoi laskeutua alas. Kun hän kulki kellohuoneen
raollaan olevan oven ohi, näki hän jotain, joka sai hänet
hetkeksi pysähtymään: hän näki Quasimodon seisovan nojautuneena
erään tuollaisen katonsuojuksen aukkoa vasten, joka muistuttaa
auringonvarjostinta, ja hänenkin katsovan alas torille. Hänen
huomionsa oli niin kiintynyt johonkin tuolla alhaalla, ettei hän
lainkaan huomannut kasvatusisänsä kulkevan ohitseen. Hänen silmissään
oli omituinen ilme: hänen katseensa oli ihastunut ja lempeä.
-- Sepä ihmeellistä! mutisi Frollo. -- Mahtaakohan hän katsella
mustalaistyttöä?
Hän jatkoi laskeutumistaan. Hetken kuluttua nähtiin arkkidiakonin
astuvan torille tornin juurella olevasta ovesta.
-- Minne mustalaistyttö on mennyt? hän kysyi tunkeutuessaan
katsojajoukkoon.
-- En tiedä, vastasi joku lähinnä seisojista. -- Hän katosi juuri
äsken. Hän meni kai tanssimaan jonkun fandangon tuohon vastapäätä
olevaan taloon, jonne häntä kutsuttiin.
Mustalaistytön sijasta arkkidiakoni näki samalla matolla, jonka
lehtikiehkurat vastikään olivat peittyneet niiden oikullisten
kuvioitten varjoon, joita tytön tanssi piirteli, ainoastaan kelta- ja
punapukuisen miehen, joka vuorostaan ansaitakseen jonkin lantin
kiersi piirissä ympäri kädet lanteilla, pää taaksepäin taivutettuna,
kasvot tulipunaisina, kaula jännittyneenä ja tuoli hampaissa. Tälle
tuolille hän oli sitonut kissan, jonka eräs naapurin eukko oli
hänelle lainannut ja joka peloissaan mankui kauheasti.
-- Pyhä Neitsyt! arkkidiakoni huudahti samassa, kun ilveilijä suurien
hikipisarain helmeillessä hänen otsaltaan kulki hänen ohitseen kissan
ja tuolin muodostamme tasapainopyramideineen, -- mitä ihmettä mestari
Pierre Gringoire nyt toimittaa?
Arkkidiakonin ankara ääni sai miesraukan niin säikähtämään, että
tuoli horjahti tasapainosta ja putosi kissoineen päivineen suoraan
katsojain niskaan, mikä aiheutti loppumattoman kirouskuuron.
Mestari Pierre Gringoirelle (sillä hän se todellakin oli) olisi
ehkä koitunut ikävä tilinteko kissan omistajan ja kaikkien niiden
kolauksen saaneitten kanssa, jotka häntä ympäröivät, ellei hän olisi
käyttänyt hyväkseen ensi ällistystä paetakseen nopeasti kirkkoon,
jonne Claude Frollo oli häntä viitannut tulemaan.
Tuomiokirkko oli jo hämärä ja tyhjä. Sivulaivat olivat aivan pimeät,
ja kappelien lamput alkoivat valaista tuikkivalla hohteella.
Ainoastaan suuri ruusustoikkuna, jonka tuhannet värilliset lasiruudut
kimaltelivat laskevan auringon kohtisuorissa säteissä, loisti
hämärässä jalokiviläjän lailla ja loi häikäisevän väriloisteen
keskilaivan toiseen päähän.
Kun he olivat tulleet kirkkoon, asettui dom Claude selin muuatta
pylvästä vasten ja tarkasti tutkivasti Gringoirea. Tämä katse ei
ollut se, jota Gringoire pelkäsi. Häpeissään ja hämillään siitä, että
niin kunnianarvoisa ja oppinut henkilö näki hänet ilveilijän puvussa,
hän oli pelännyt ivallista katsetta. Papin katse ei kuitenkaan ollut
lainkaan ironinen; se oli vakava, tyyni ja läpitunkeva.
Arkkidiakoni katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.
-- Tulkaa lähemmäs, mestari Pierre. Teidän on selitettävä minulle
koko joukko asioita. Ja ennen kaikkea, mistä johtuu se, että sitten
kun teitä ei ole näkynyt kohta kahteen kuukauteen, teidät tapaa
torilta tuossa kummallisessa puvussa, joka on puoliksi keltainen,
puoliksi punainen aivan kuin caudebecomena?
-- Herra, vastasi Gringoire surkealla äänellä, -- olette oikeassa,
tämä on todellakin merkillinen puku, ja te näette minut siinä yhtä
häpeissäni kuin kissan, jolle on pantu kurpitsankuori päähän.
On todella rumaa pakottaa herroja vartijoita tämän kaavun alla
patukoimaan pytagoralaisen filosofin hartioita. Mutta arvoisa
opettajani, mitäpä tehdä? Kaikki on vanhan nuttuni vika, joka
pelkurimaisesti jätti minut pulaan talven alussa sillä verukkeella,
että oli menossa hajalle ja kaipasi lepoon lumppujen kerääjän koriin.
Mikä eteen? Sivistys ei ole vielä niin pitkällä, että voitaisiin
kulkea alasti, kuten vanha Diogenes halusi. Puhalsi kylmä tuuli,
ja ainakaan tammikuussa ihmiskunta ei mielellään ota tätä uutta
edistysaskelta. Tämä kaapu oli tarjolla. Minä otin sen ja jätin
sijalle vanhan mustan nuttuni, joka hermeetikolle [_hermeetikko_,
salatieteilijä, alkemisti; _hermeettinen_, salattu, suljettu;
ilmatiivis], sellaiselle kuin minä, oli sangen epähermeettinen. Ja
niin näette minut nyt ilveilijän puvussa pyhän Genestin tavoin. Mikäs
auttoi? Se on auringonpimennys. Paimensihan Apollokin Admetoksen
karjaa.
-- Kaunista ammattiapa harjoitatte! virkkoi arkkidiakoni.
-- Tunnustan, arvoisa mestari, että on arvokkaampaa filosofoida
ja runoilla, puhaltaa ahjon tulta tai saada se lahjaksi taivaasta
kuin tasapainotaiteilla kissojen kanssa kadulla. Niinpä teidän
puhutellessanne minua hölmistyinkin ihan kuin aasi paistinkääntäjää.
Mutta mitä tehdä? Joka päivä on pysyteltävä hengissä, eivätkä
kauneimmatkaan aleksandriinisäkeet korvaa hampaissa Brie-juuston
kimpaletta. Kirjoitin Flanderin Margaretan kunniaksi tuon kuuluisan
moraliteetin, tiedättehän, mutta kaupunki ei maksa minulle
mitään siitä sillä verukkeella, ettei se ollut kyllin loistava,
niinkuin nyt neljällä eculla voisi saada aikaan Sofokleen veroisen
tragedian. Olin kuolemaisillani nälkään. Onneksi havaitsin, että
leukani oli lujatekoinen, ja sanoin tälle leualle: -- Tee voima- ja
tasapainotemppuja, elätä itsesi! _Ale te ipsam_. Ryysyläisjoukkio,
jonka ystävyyteen pääsin, opetti minulle joukon herkulestemppuja,
ja nyt pureskelen iltaisin leipää, jota hampaani päivisin otsani
hiessä ansaitsevat. Tunnustan kylläkin, _concedo_, että se on
henkisten lahjojen väärinkäyttöä, ja ettei ihminen ole luotu koko
ikäänsä tamburiinia rummuttamaan ja pureksimaan tuoleja. Mutta eihän
se riitä, arvoisa mestari, että saa päivänsä kulumaan, täytyyhän
elatuskin ansaita.
Dom Claude Frollo kuunteli ääneti. Äkkiä hänen syvälle painuneisiin
silmiinsä ilmestyi niin tuikea ja läpitunkeva ilme, että Gringoire
tunsi tuon katseen näkevän hänen sielunsa pohjaan saakka.
-- Hyvä, mestari Pierre, mutta miten olette nyt tuon
mustalaistanssijattaren seurassa?
-- No sentähden totisesti, vastasi Gringoire, että hän on minun
vaimoni ja minä olen hänen miehensä!
Papin synkästä katseesta leimahti salama.
-- Oletko tehnyt sen, kurja? hän karjaisi ja tarttui raivoisasti
Gringoiren käsivarteen, -- oletko ollut niin jumalaton, että olet
ryhtynyt tähän tyttöön?
-- Paratiisi-osuuteni kautta, korkea-arvoisa herra, vastasi
Gringoire, jonka koko ruumis vapisi, -- vannon teille, etten ole
milloinkaan koskenut häneen, jos se saattaa teidät levottomaksi.
-- No mitä sitten puhut miehestä ja vaimosta? sanoi pappi.
Gringoire kiiruhti kertomaan hänelle lyhyesti, mitä lukija jo
tietää: seikkailustaan Ihmeiden pihassa, avioliitostaan ja rikotusta
ruukusta. Kävi muuten selville, ettei tästä avioliitosta ollut
vieläkään tullut sen kummempaa, ja että mustalaistyttö joka ilta
epäsi häneltä hääyön aivan kuin ensimmäisenäkin päivänä.
-- Se on harmillista, sanoi hän, -- mutta se johtuu siitä, että
onnettomuudekseni olen joutunut naimisiin neitseen kanssa.
-- Mitä tarkoitatte? kysyi arkkidiakoni, joka oli kertomuksen aikana
vähitellen rauhoittunut.
-- Sitä on vähän vaikea selittää, vastasi runoilija. -- Siinä on
taikauskoa. Mikäli on perää sen vanhan rentun puheissa, jota siellä
meillä sanotaan Egyptin herttuaksi, on vaimoni nähkääs löytölapsi
-- tai kadonnut, mikä ei juuri muuta asiaa. Hänellä on kaulassaan
amuletti, jonka avulla hänen sanotaan kerran löytävän vanhempansa,
mutta se kadottaa taikavoimansa, jos tyttö kadottaa siveytensä. Sen
takia me vietämme hyvin siveellistä elämää.
-- Luulette siis, mestari Pierre, virkkoi Claude, jonka otsa
kirkastumistaan kirkastui, -- ettei tuohon olentoon ole vielä kukaan
mies koskenut?
-- Mitä luulette miehen mahtavan taikauskolle, dom Claude? Se
ajatus on nyt kerta kaikkiaan piintynyt tytön päähän. Tuollainen
nunnan kainous on tosiaan aivan harvinaista noiden perin kesyjen
mustalaistyttöjen keskuudessa. Mutta hänellä onkin kolme kovaa
suojelijaa: Egyptin herttua, joka on ottanut hänet varjelukseensa
aikoen ehkä myödä hänet jollekin äveriäälle apotille; koko hänen
heimonsa, joka kunnioittaa häntä tavattomasti, aivan kuin Pyhää
Neitsyttä; ja muuan pienoinen tikari, jota tuo äkäpussi aina kantaa
jossakin kätkössä, huolimatta kaupunginvoudin kiellosta, ja joka aina
ilmestyy hänen käteensä, kun häntä koettaa ottaa vyötäisiltä. Oikea
ampiainen, toden totta!
Arkkidiakoni teki edelleen Gringoirelle kysymyksiä.
Esmeralda oli Gringoiren mielestä harmiton, kaunis ja soma olento,
pientä suunsuipennusta lukuunottamatta, joka hänen oli tapana
tehdä; naiivi, intohimoinen tyttö, mistään tietämätön ja kaikkeen
innostuva; olento, joka ei edes unissaankaan tiennyt eroa naisen
ja miehen välillä, ja käyttäytyi sen mukaan; kovin hullaantunut
tanssiin, helinään ja ulkoilmaan; eräänlainen naismehiläinen, jolla
oli näkymättömät siivet jaloissa ja joka eli tuulenpyörteessä. Tämä
luonne oli hänen kiertolaiselämänsä vaikutusta, jota hän oli koko
ikänsä viettänyt. Gringoire oli saanut tietää, että hän lapsena oli
vaeltanut Espanjan ja Katalonian lävitse aina Sisiliaan asti; hän
luuli vielä, että mustalaisjoukkue, johon hän kuului, oli vienyt
hänet Algerian kuningaskuntaan, joka oli Akaiassa, joka taas eräältä
puolelta rajoittuu Vähään Albaniaan ja Kreikkaan ja toiselta Sisilian
mereen, josta kulkee tie Konstantinopoliin. Mustalaiset olivat
Gringoiren sanojen mukaan Algerian kuninkaan vasalleja, hän kun oli
valkoisten maurien päällikkö. Varmaa oli, että Esmeralda oli aivan
nuorena tullut Ranskaan Unkarin kautta. Kaikista näistä maista
tuo nuori tyttö oli tuonut mukanaan joukon omituisia puhetapoja,
lauluja ja käsityksiä, mistä johtui että hänen puheensa oli yhtä
kirjavaa kuin hänen puoliksi pariisilainen, puoliksi afrikkalainen
pukunsa. Mutta kansa piti hänestä paljon niissä kortteleissa,
joissa hän liikkui, hänen vilkkautensa, iloisuutensa ja suloutensa,
hänen tanssinsa ja laulujensa vuoksi. Koko kaupungissa oli vain
kaksi henkilöä, joiden hän luuli vihaavan häntä ja joista hän usein
kammoten puhui: Rolandin tornin säkkinainen, ilkeä erakko, joka
jostakin tuntemattomasta syystä vihasi mustalaisia ja joka kirosi
tanssijatar raukkaa joka kerta, kun tämä kulki hänen komeronsa ohi;
ja joku pappi, joka aina hänet kohdatessaan tähtäsi häneen katseita
ja sanoja, jotka saivat hänet pelon valtaan. Tämä viimeinen tieto
sai arkkidiakonin suuresti hämilleen Gringoiren sitä erityisemmin
huomaamatta. Kaksi kuukautta oli riittänyt häivyttämään tuon
huolettoman runoilijan mielestä sen illan omituiset yksityiskohdat,
jona hän oli tavannut mustalaistytön, sekä arkkidiakonin silloisen
esiintymisen. Muuten ei tuo pikku tanssijatar pelännyt mitään;
hän ei ennustanut, mikä suojeli häntä syytöksiltä noituuden
harjoittamisesta, mistä niin usein nostettiin juttuja mustalaisnaisia
vastaan. Jollei Gringoire ollutkaan hänen aviomiehensä, niin olipahan
ainakin veljen asemassa. Yleensä filosofi alistui kärsivällisesti
tuohon platoniseen liittoon. Olihan aina yösija ja leipää. Joka aamu
hän lähti kulkurienpesästä, useimmiten mustalaistytön seurassa;
hän auttoi häntä kujasilla kupari- ja hopealanttien keräämisessä;
joka ilta hän palasi hänen kanssaan saman katon alle, antoi hänen
sulkeutua komeroonsa ja nukkui vanhurskaan unta. Ylimalkaan,
kuten hän sanoi, sangen miellyttävää elämää ja erittäin suotuisaa
haaveiluille. Muuten ei filosofimme sisimmässään suinkaan ollut
oikein selvillä siitä, oliko hän oikeastaan niin kuolettavasti
rakastunut mustalaistyttöön. Hän piti miltei yhtä paljon vuohesta.
Se olikin ihastuttava eläin, miellyttävä, älykäs, henkevä, --
oppinut vuohi. Nämä oppineet eläimet eivät keskiajalla olleetkaan
harvinaisia; ne herättivät suurta ihmetystä ja saattoivat usein
ohjaajansa roviolle. Ne temput, joita meidän vuohemme kullatuilla
kavioillaan teki, olivat kuitenkin varsin viatonta laatua. Gringoire
selitti ne arkkidiakonille, jonka mieltä nämä yksityisseikat
näyttivät suuresti kiinnostavan. Useimmissa tapauksissa ei tarvittu
muuta kuin määrätyllä tavalla näyttää tamburiinia vuohelle, jotta
sai sen tekemään halutun tempun. Sen oli siihen harjoittanut
mustalaistyttö, joka oli siinä niin taitava, että oli kahdessa
kuukaudessa saanut vuohen oppimaan irtonaisilla kirjaimilla
muodostamaan sanan Febus.
-- _Febus!_ sanoi pappi; -- miksi _Febus?_
-- En tiedä, vastasi Gringoire. -- Ehkä hän luulee tuossa sanassa
olevan jonkin salaisen taikavoiman. Hän toistaa sitä usein
puoliääneen luullessaan olevansa yksin.
-- Oletko varma, virkkoi Claude katse läpitunkevana, -- että se on
vain sana, eikä nimi?
-- Kenen nimi? virkkoi runoilija
-- Mistä minä tiedän? sanoi pappi.
-- Sanonpa mitä minä arvelen, herra. Mustalaiset lienevät
tulenpalvelijoita ja kunnioittavat aurinkoa. Siitä Febus.
-- Se ei ole minusta niinkään selvää kuin teistä, mestari Pierre.
-- Olkoon miten tahansa, se ei liikuta minua. Mutiskoon Febustaan
mielensä mukaan. Varmaa vain on, että Djali pitää jo minusta melkein
yhtä paljon kuin hänestä.
-- Kuka on Djali?
-- Se on vuohi.
Arkkidiakoni nojasi leukansa kättä vasten ja näytti vaipuvan
mietteisiin. Yhtäkkiä hän käännähti Gringoiren puoleen.
-- Sinä siis vannot, ettet ole koskenut häneen?
-- Kehenkä? kysyi Gringoire, vuoheenko?
-- Ei, tuohon naiseen.
-- Vaimooni! Vannon, etten ole.
-- Ja sinä olet usein kahden hänen kanssaan?
-- Joka ilta hyvän hetken.
Dom Claude rypisti kulmakarvansa.
-- Oh! oh! _solus cum sola non cogibuntur orare Pater noster_.
[Kahden kesken eivät he tule lukeneeksi Isä meitää.]
-- Sieluni autuuden kautta, enkö voikin lukea _Pateria ja Ave Mariaa
ja Credo in Deum patrem omnipotentemia_ [Uskon Jumalaan Isään
kaikkivaltiaaseen] ilman, että hän välittää minusta enempää kuin kana
kirkosta.
-- Vanno äitisi kohdun kautta, toisti arkkidiakoni rajusti, -- ettet
edes sormenpäälläsi ole koskenut tuohon olentoon.
-- Vannon sen vaikka isäni pään kautta, sillä nuo kaksi seikkaa
ovat ainakin yhdenveroiset. Mutta sallikaa minun, arvoisa mestan,
vuorostani kysyä jotain.
-- Puhukaa, herra.
-- Minkä tähden tämä teitä kiinnostaa?
Arkkidiakonin kalpeat kasvot sävähtivät punaisiksi kuin nuoren tytön
posket. Hän oli hetken vaiti ja vastasi sitten ilmeisesti hämillään:
-- Kuulkaa, mestari Pierre Gringoire. Te ette vielä tietääkseni ole
kadotuksen oma. Te kiinnitätte mieltäni ja minä haluan parastanne.
Mutta pieninkin kosketus tuohon mustalaispaholaiseen alistaa teidät
perkeleen palvelijaksi. Tiedättehän, että ruumis aina saattaa sielun
perikatoon. Paha teidät perii, jos lähestytte tuota naista! Siinä
kaikki.
-- Yritin kerran, sanoi Gringoire kynsien korvallistaan. -- Tein sen
ensimmäisenä iltana, mutta sain pitkän nenän.
-- Julkesitteko todellakin, mestari Pierre? Ja papin otsa synkkeni.
-- Toisella kerralla, jatkoi runoilija hymyillen, -- katsoin ennen
makuulle menoani avaimenreijästä ja näin paitasillaan hurmaavimman
naisen, jonka paljaan jalan alla vuodehihnat milloinkaan ovat
natisseet.
-- Mene helvettiin! karjaisi pappi iskien hämmästyneeseen Gringoireen
kauhean katseen, ja työntäen syrjään tuon hämmästyneen runoilijan hän
riensi pitkin askelin kirkon pimeimpiin holveihin.