Nämä sanat olivat niin sanoakseni yhdyssiteenä kahden näytöksen
välillä, joita tähän saakka oli yhtaikaa esitetty omalla tahollaan,
toista josta juuri olemme lukeneet, Rotankolossa, toista josta saamme
lukea, kaakinpuun lavalla. Toisen todistajina olivat olleet vain nuo
kolme naista, joiden kanssa lukija on jo tehnyt tuttavuutta, toisen
sitä vastoin koko se yleisö, jonka äskettäin näimme kerääntyvän
Grève-torin kaakinpuun ja hirsipuun ympärille.
Tämä kansanjoukko, joka nähdessään nuo neljä ratsupoliisia, jotka
aamusta kello kymmenestä olivat seisseet mestauslavan nurkkauksissa,
oli heti vainunnut pientä rankaisunäytöstä, jollei juuri hirttämistä,
niin ainakin raipparangaistusta, korvainsilvontaa, yleensä jotain,
-- tämä joukko oli niin nopeasti kasvanut, että ratsupoliisit olivat
useammin kuin kerran saaneet miekanlappeella ja hevosten kavioilla
pitää sitä etäämmällä.
Tämä kansanjoukko oli muuten liian tottunut tällaisiin näytöksiin
ollakseen erikoisen kärsimätön. Se kulutti aikaansa tarkastelemalla
mestauslavaa, jonkinlaista yksinkertaista muistomerkkiä, jonka
muodosti kalkkikivistä kyhätty kuutio. Joltisenkin jyrkät,
harmaakiviset astimet, joita nimitettiin portaiksi, johtivat lavan
kannelle, jossa näkyi rautatamminen, vaakasuora pyörä. Tälle pyörälle
sidottiin rangaistava polvilleen, kädet selän taakse. Pyörää voitiin
kiertää lavan sisustassa olevan vipulaitteen avulla, ja siten
näkyivät rangaistavan kasvot vuoroon joka suunnalle. Sitä nimitettiin
rikollisen pyörittämiseksi.
Kuten näkyy, ei Grève-torin mestauslava ollut läheskään niin
komea kuin Hallien mestauslava. Ei mitään rakennustaiteellista,
ei mitään monumentaalista. Ei rautaristillä varustettua kattoa,
ei kahdeksankulmaista lyhtyä, ei solakoita pylväitä, jotka
kattopalkiston alla muodostivat akantus- ja kukkakoristeisia
pylväänpäitä, ei lohikäärmeenpäillä varustettuja vesitorvia, ei
siselöityä palkistoa, ei hienoja, kiveen hakattuja kuvia.
Täytyi tyytyä noihin neljään kalkkikiviseinään ja lavan päällystänä
olevaan kahteen hiekkakivipaateen sekä kömpelöön kiviseen
hirttolaitteeseen, joka laihana ja alastomana seisoi sen vieressä.
Näky olisi ollut perin kurja goottilaisen taiteen tuntijasta. Mutta
kukaan ei ollut niin piittaamaton muistomerkeistä kuin keskiajan
kunnialliset porvarit, joille mestauslavan kauneus ei merkinnyt
mitään.
Viimein saapui rangaistava sidottuna kärryille. Kun hänet oli
raahattu lavalle ja torin kaikilta kulmilta voitiin nähdä hänet
hihnoilla ja köysillä kytkettynä kaakinpuun pyörään, syntyi
kansanjoukossa aika melu, johon sekoittui naurunrähäkkää ja
hyvähuutoja. Joukko tunsi Quasimodon.
Hän siellä todella oli. Mikä omituinen kohtalon oikku! Ruoskittavana
samassa paikassa, jossa häntä edellisenä päivänä oli juhlittu
narripaavina ja narriruhtinaana, saattueenaan Egyptin herttua,
Tunisin kuningas ja Galilean keisari. Totta kyllä ei koko tuossa
kansanjoukossa ollut ainoatakaan, joka olisi selvästi käsittänyt tätä
vastakohtaa, ei edes vastikään juhlittu, nyt poljettu rangaistava
itse. Gringoirea ja hänen filosofiaansa ei ollut tässä näytelmässä.
Kun Michel Noiret, meidän armollisen kuninkaamme valantehnyt
torvensoittaja oli kolmella voimakkaalla torventöräyksellä katkaissut
hiljaisuuden, luki kirjuri tuomion, kuten herra kaupunginvouti
oli käskenyt, ja istuutui sitten rattailleen koreisiin viittoihin
pukeutuneine miehineen.
Koko ajan näytti Quasimodo aivan tunteettomana ja välinpitämättömänä
suhtautuvan kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei edes
rypistänyt kulmakarvojaan. Vastustus oli joka tapauksessa mahdotonta;
sen teki tyhjäksi, sen ajan rikosoikeudellisen kielenkäytön mukaan,
_siteiden voima ja lujuus,_ toisin sanoen, hihnat ja köydet olivat
varmaankin syöpyneet hänen lihaansa. Se on muuten vankila- ja
kaleeritapa, jota käsiraudat yhä vielä parhaansa mukaan säilyttävät
meilläkin, vaikka olemme sivistynyttä, lempeää ja inhimillistä kansaa
(mainitsemme vain sulkeissa kuritushuoneen ja giljotiinin).
Hän oli antanut johtaa, tyrkkiä, kantaa, taivuttaa ja sitoa itsensä.
Hänen kasvoistaan saattoi lukea vain villiä tai tylsää ihmettelyä.
Tiedettiin, että hän oli kuuro, mutta olisi luullut häntä myös
sokeaksi.
Hänet asetettiin polvilleen tammipyörälle; hän ei vastustanut.
Hänet riisuttiin alastomaksi vyötäisiin saakka; hän ei hangoitellut
vastaan. Hänet sidottiin uudella tavalla pyörään kiinni; hän antoi
sitoa itsensä. Hän ähkyi vain silloin tällöin äänekkäästi aivan kuin
vasikka, jonka pää riippuu ja heilahtelee teurastajan rattaitten
aisalla.
-- Pöllö! sanoi Jehan Frollo du Moulin ystävälleen Robin
Poussepainille (sillä nuo kaksi ylioppilasta olivat seuranneet
rangaistavaa), -- hän ymmärtää yhtä vähän kuin rasiaan suljettu
turilas.
Väkijoukko purskahti hillittömään nauruun, kun se sai nähdä
Quasimodon alastoman kyttyrän, hänen kamelinrintansa, hänen käsnäiset
ja luiset olkapäänsä. Tämän ilonpuuskan aikana oli vähäinen, tanakka
kaupungin pukuun pukeutunut mies noussut lavalle ja asettunut
rangaistavan viereen. Hänen nimensä kulki heti kulovalkean tavoin
katsojien keskuudessa. Se oli mestari Pierrat Torterue, Châtelet'n
valantehnyt piiskuri.
Hän asetti ensin mestauslavan reunalle mustan tuntilasin, jonka
yläosa oli täynnä punaista hiekkaa, joka hiljaa valui alempaan
osastoon. Sitten hän riisui takkinsa, ja hänen nähtiin tarttuvan
ruoskaan, jossa oli pitkät, hienot, valkeat, palmikoidut nahkasiimat
täynnä solmuja ja metallihauleja. Vasemmalla kädellään hän kääri
välinpitämättömästi ylös oikean paidanhihansa kainaloon saakka.
Samassa Jehan Frollo kohotti vaalean kiharaisen päänsä esiin
väkijoukosta (hän oli tätä varten noussut Robin Poussepainin
olkapäille) ja huusi:
-- Katsokaa, hyvät herrat ja naiset: Tuolla aletaan antaa oikein
perusteellisesti selkään mestari Quasimodolle, veljeni, Josas'n
herra arkkidiakonin kellonsoittajalle, joka on omituinen itämaisen
rakennustaiteen tuote, selkänä kupoli, säärinä käyrät pylväät.
Väkijoukko räjähti nauramaan, varsinkin lapset ja nuoret tytöt.
Viimein piiskuri polkaisi jalallaan lattiaan. Pyörä alkoi kiertää.
Quasimodon oli köysistään huolimatta vaikea pysyä vakavasti
paikoillaan. Se hämmästys, mikä hänen muodottomista kasvoistaan äkkiä
kuvastui, herätti kansanjoukossa vielä äänekkäämmän naurunremakan.
Äkkiä nähtiin mestari Pierrat'n kohottavan käsivartensa sinä hetkenä,
jolloin kiertävä pyörä käänsi häntä kohden Quasimodon kumpuran selän.
Hienot nahkasiimat sähähtivät kuin kimppu kyykäärmeitä ilmassa ja
iskivät vimmatusti onnettoman rangaistavan hartioihin. Quasimodo
hätkähti, aivan kuin hän äkkiä olisi herännyt unesta. Hän alkoi
ymmärtää. Hän vääntelehti siteissään. Hänen kasvojensa lihakset
vääntyivät kouristuksenomaisesti, niistä saattoi huomata hämmästystä
ja tuskaa, mutta hän ei päästänyt edes huokausta. Hän taivutti vain
päätään taaksepäin, ensin oikealle, sitten vasemmalle kuin paarman
purema sonni.
Toinen isku seurasi ensimmäistä, sitten kolmas ja niin edespäin
keskeytymättä. Pyörä pyöri edelleen, ja iskuja sateli. Pian pursui
veri esille ja valui virtoina kyttyräselkäisen tummia harteita
pitkin. Kun piiskansiimat lyöntien välillä vinkuivat ilmassa,
sirottelivat ne isoja veripisaroita väkijoukkoonkin.
Quasimodo oli näköjään vaipunut entiseen välinpitämättömyyteensä.
Hän oli ilman erikoisempaa ulkonaista ponnistusta koettanut irtautua
siteistään. Nähtiin vain hänen silmänsä loistavan, hänen lihastensa
jännittyvän, hänen jäsentensä koukistuvan ja hihnojen ja kahleitten
taipuvan. Se oli valtava, kuulumaton, epätoivoinen ponnistus, mutta
Châtelet'n vanhat koetellut siteet kestivät. Ne natisivat, siinä
kaikki. Quasimodo vaipui voimattomana kyyryyn. Hämmästystä seurasi
hänen kasvoissaan katkera ja syvä lamautuminen. Hän sulki ainoan
silmänsä, antoi päänsä painua rintaa vasten ja näytti kuolleelta.
Nyt hän ei enää liikahtanutkaan. Mikään ei saattanut herättää
häntä tästä horroksesta, ei lakkaamatta virtaileva veri, eivät
ruoskanlyönnit, joita yhä vimmatummin sateli hänen harteilleen, kuta
enemmän pyöveli rankaisun kestäessä innostui, eikä kauheitten siimain
sihisevä ääni.
Lopulta nähtiin mustapukuisen Châtelet'n pedellin, joka mustan
hevosen selässä istuen oli rankaisun alusta saakka ollut portaitten
sivulla, ojentavan mustapuista keppiään tuntilasia kohden. Pyöveli
lopetti. Pyörä pysähtyi. Quasimodo avasi verkkaan silmänsä.
Ruoskinta oli päättynyt. Valantehneen piiskurin kaksi renkiä pesi
rangaistun hartiat, voiteli ne jollakin voiteella, joka sai haavat
heti sulkeutumaan, ja heitti hänen ylleen jonkinlaisen keltaisen
rievun, joka oli leikattu messukasukan muotoon, samalla kun mestari
Pierrat itse antoi veren valua siimoista.
Mutta Quasimodon rangaistus ei ollut vielä päättynyt. Hänen täytyi
vielä kärsiä kokonainen tunti kaakinpuurangaistusta, jolla mestari
Florian Barbedienne niin oikeudenmukaisesti oli täydentänyt herra
Robert d'Estoutevillen tuomion, tuottaen siten kunniaa Johannes
Kumenoksen vanhalle fysiologis-psykologiselle sanaleikille: _Surdus
absurdus_ [Mieletön kuuro].
Tuntilasi käännettiin siis toisin päin ja kyttyräselkä jätettiin
pyörälle, jotta oikeus täytettäisiin.
Rahvasta voi yhteiskunnassa verrata lapseen perheessä,
erityisesti keskiajalla. Niin kauan kuin se on tuolla ensimmäisen
tietämättömyyden, moraalisen ja älyllisen alaikäisyyden asteella,
saattaa siitä samoin kuin lapsesta sanoa:
Tuo ikä sääliä ei tunne.
Kuten jo olemme maininneet, vihattiin Quasimodoa yleisesti, ja
useammastakin kuin yhdestä syystä. Tuossa joukossa oli tuskin
ainoatakaan katsojaa, jolla ei olisi ollut tai joka ainakin luuli
itsellään olevan syytä valituksiin Notre-Damen ilkeätä kyttyräselkää
vastaan. Kaikki olivat tunteneet mielihyvää nähdessään hänet
mestauslavalla; ja se armoton kohtelu, jonka alaisena hän oli
ollut, ja se surkea tila, johon se hänet oli saattanut, ei suinkaan
ollut liikuttanut väkijoukkoa, vaan tehnyt sen vihan vain entistään
ilkeämmäksi suodessaan sille pilanteon aihetta.
Kun siis _yhteiskunnan kosto_, kuten lakimiehet vieläkin sanovat, oli
tyydytetty, tuli tuhansien yksityisten kostontunteitten vuoro. Täällä
kuten suursalissakin purkautui varsinkin naisten kostonhimo ilmoille.
Kaikilla oli jotakin häntä vastaan, toisilla hänen ilkeytensä,
toisilla hänen rumuutensa vuoksi. Jälkimmäiset olivat kaikkein
raivoisimpia.
-- Oh! senkin Antikristusnaama! huusi muuan.
-- Luudanvarrella ratsastaja! huusi toinen.
-- Mikä kauhea irvistys, kirkui kolmas; -- se tekisi sinusta
narripaavin, jos tämä päivä olisi eilinen!
-- Hyvä, huusi muuan akka. Se on vain kaakinpuuirvistys. Milloinka
saamme nähdä hirsipuuirvistyksen?
-- Milloinka sinäkin suuri kellosi hattunasi makaat sata jalkaa maan
alla, kirottu kellonsoittaja?
-- Ja tuo piru soittaa angelusta!
-- Uh! senkin kuuro! senkin yksisilmäinen! senkin kyttyräselkäinen!
senkin paholainen!
-- Siinä on naamataulu, joka saisi paremmin keskosen aikaan kuin
kaikki lääkärit ja lääkkeet!
Ja ylioppilaat Jehan du Moulin ja Robin Poussepain lauloivat minkä
keuhkonsa kestivät vanhaa kansanomaista kertosäettä:
Hirttonuoran silmukkaan
hirtehinen killumaan!
Risukimppu rovioon
velhon polttakoon!
Tuhansien muiden haukkumasanojen, pilapuheiden, kirouksien ja yleisen
naurunrähäkän kaikuessa sateli silloin tällöin kiviäkin Quasimodon
selkään.
Quasimodo oli kuuro, mutta hänellä oli hyvä näkö, ja joukon raivo
ilmeni yhtä selvästi sen kasvoista kuin sen sanoistakin. Muuten
selittivät kivet kyllä naurun laadun.
Hän kesti alussa kaikki miehuullisesti. Mutta vähitellen alkoi hänen
kärsivällisyytensä, joka oli karaistunut ruoskinnan kestäessä, horjua
kaikkien näiden hyönteisten pistoista. Asturialaisen härän, joka
vähät välittää picadorin hyökkäyksistä, saavat koirat ja pienet liput
raivostumaan.
Hän heitti uhkaavan silmäyksen ympärillään olevaan joukkoon. Mutta
kytkettynä hän ei voinut pelottaa katseellaan näitä kärpäsiä, jotka
ahmivat hänen haavojaan. Silloin rynnisti hän kahleissaan ja hänen
ponnistuksensa saivat vanhan kaakinpyörän natisemaan; mutta siitä
ivanauru ja pilapuheet vain yltyivät.
Kun onneton näki, ettei hän voinut särkeä kahlekoiran siteitään,
hän malttoi mielensä. Vain silloin tällöin näkyi hänen rintaansa
paisuttavan hillitty raivonhuokaus. Hänen kasvoillaan ei näkynyt
häpeää eikä punastusta. Hän oli liian etäällä yhteiskuntatilasta ja
liian lähellä luonnontilaa tietääkseen mitä häpy on. Ja onko muuten
tuollaisen muodottomuuden asteella hävyntunne lainkaan mahdollinen?
Mutta suuttumus, viha ja epätoivo levitti näiden kauheitten kasvojen
ylle yhä synkempiä, yhä sähköisempiä pilviä, jotka purkautuivat
tuhansina salamoina kykloopin silmästä.
Tämä pilvi kirkastui kuitenkin hetkeksi väkijoukon keskitse kulkevan,
pappia kantavan muulin lähestyessä. Niin pian kuin vankiraukka
huomasi papin ja muulin, saivat hänen kasvonsa lempeämmän ilmeen.
Raivoa, joka niitä vääristi, seurasi omituinen hymyily täynnä
ääretöntä lempeyttä, pehmeyttä ja hellyyttä. Kuta lähemmäksi pappi
tuli, sitä selvemmäksi, varmemmaksi ja säteilevämmäksi kävi tämä
hymyily. Oli kuin onneton olisi tervehtinyt pelastajan tuloa. Mutta
kun muuli oli tullut niin lähelle, että sen ratsastaja saattoi
tuntea rangaistun, loi hän katseensa maahan, kääntyi äkkiä takaisin,
kannusti muuliaan, aivan kuin olisi kiireellä paennut nöyryyttäviä
avunpyyntöjä eikä olisi halunnut, että tuollaisessa asemassa oleva
vaivainen olisi tuntenut ja tervehtinyt häntä.
Tämä pappi oli arkkidiakoni dom Claude Frollo.
Pilvi peitti jälleen ja vielä synkempänä Quasimodon otsan. Hymy
säilyi vielä hetken, mutta katkerana, alakuloisena, syvästi
surullisena.
Äkkiä hän rynnisti uudelleen siteissään epätoivon vimmalla, niin että
koko häntä kannattava koneisto tärisi, ja katkaisten tähänastisen
itsepintaisen äänettömyytensä hän huusi käheällä ja raivoisalla
äänellä, joka muistutti enemmän koiran haukuntaa kuin ihmisääntä ja
kuului selvästi yli melun ja hälinän:
-- Juotavaa!
Tämä epätoivoinen huuto, joka herätti kaikkea muuta kuin sääliä,
lisäsi vain noiden kelpo pariisilaisten iloa, jotka olivat kaakinpuun
ympärillä ja jotka kokonaisuudessaankin, totta puhuen, olivat
kutakuinkin yhtä raakoja ja julmia kuin tuo kauhea roistojoukko,
johon jo olemme tutustuttaneet lukijan ja joka olikin vain kansan
alin kerros. Rangaistavan ympäriltä ei kuulunut ainoatakaan ääntä,
joka ei olisi tehnyt pilkkaa hänen janostaan. Totta kyllä on,
että hän tänä hetkenä punaisine hikisine kasvoineen, hurjasti
tuijottavine silmineen, raivosta ja tuskasta vaahtoavine suineen
ja ulkona lerppuvine kielineen näytti enemmän eriskummaiselta ja
vastenmieliseltä kuin surkuteltavalta. Lisättäköön kuitenkin, että
joskin joukossa olisi ollut joku säälivä sielu, mies tai nainen, joka
olisi tuntenut halua antaa tuolle tuskasta nääntyvälle kurjalle kipon
vettä, olivat mestauslavan kauheat portaat sellaisen inhon ja häpeän
ennakkoluulon saartamat, että se yksinään olisi riittänyt pidättämään
laupiasta samarialaista.
Hetken kuluttua katsahti Quasimodo uudelleen väkijoukkoon ja toisti
vieläkin sydäntäsärkevämmällä äänellä:
-- Juotavaa!
Uusi naurunrähäkkä.
-- Juo tuo! huusi Robin Poussepain heittäen hänelle vasten kasvoja
sienen, jonka oli kastanut lätäkköön. -- Siitä saat, senkin kuuro
konna! maksan sillä velkani.
Muuan nainen heitti häntä kivellä päähän kirkuen:
-- Tämä opettaa sinua vasta herättämään meitä keskellä yötä kirotulla
kellonsoitollasi.
-- Se on oikein sinulle, poikaseni! mörisi muuan raajarikko ja koetti
heristää hänelle kainalosauvaansa; -- vieläkö noidut Notre-Damen
torneista meille onnettomuuksia?
-- Tässä on sinulle kulho juodaksesi! huusi muuan mies heittäen
rikkinäisen ruukun vasten hänen rintaansa. -- Sinun pelkkä näkemisesi
oli syynä siihen, että vaimoni synnytti kaksipäisen lapsen!
-- Ja minun kissani kuusijalkaisen pennun! kirkui muuan akka heittäen
häntä tiilenkappaleella.
-- Juotavaa! toisti Quasimodo kolmannen kerran läähättäen.
Samassa hän näki väkijoukon väistyvän ja nuoren, omituisesti
pukeutuneen tytön astuvan esiin joukosta. Pieni, valkea,
kultasarvinen vuohi seurasi häntä, ja hänellä oli kädessään
tamburiini.
Quasimodon silmä välähti. Se oli mustalaistyttö, jota hän edellisenä
yönä oli koettanut viedä mukanaan, ja hänessä heräsi hämärä aavistus,
että häntä rangaistiin tästä väkivallasta, mikä ei suinkaan ollut
syynä siihen, koska hänelle oli langetettu rangaistus sen tähden,
että hän oli kuuro, ja että hänellä oli kuuro tuomari. Hän luuli nyt,
että tyttökin vuorostaan tuli kostamaan ja antamaan hänelle iskunsa,
kuten muutkin.
Quasimodo näkikin hänen kevyesti nousevan portaita myöten lavalle.
Viha ja harmi oli vähällä tukahduttaa hänet. Hän olisi halunnut
murskata koko mestauslavan, ja jos hänen silmänsä salama olisi voinut
surmata, olisi se murskannut mustalaistytön jauhoksi, ennen kuin hän
olisi ehtinyt lavalle.
Tyttö lähestyi sanaakaan sanomatta ruoskittua, joka turhaan
vääntelehti karttaakseen häntä, otti vyöstään pienen pullon ja vei
sen hiljaa onnettoman kuiville huulille.
Silloin nähtiin tästä siihen saakka niin kuivasta ja kuumeisesta
silmästä suuren kyyneleen valuvan verkkaan tuskan vääristämää poskea
pitkin. Se oli ehkä ensimmäinen, jonka onneton milloinkaan oli
vuodattanut.
Hän ei muistanut juoda. Mustalaistyttö suipensi kärsimättömästi
suutaan ja painoi hymyillen pullonsuun Quasimodon huulille. Hän joi
nyt pitkin kulauksin. Hänellä oli polttava jano.
Kun hän oli lopettanut, kurotti hän huuliaan epäilemättä
suudellakseen kaunista kättä, joka oli häntä auttanut. Mutta
neitonen, joka nähtävästikään ei täysin luottanut häneen ja muisti
edellisen yön väkivallanyrityksen, vetäisi kätensä pois aivan kuin
lapsi, joka pelkää eläimen purevan.
Silloin loi kuuroraukka häneen moittivan katseen täynnä kuvaamatonta
ikävää.
Olisi missä tahansa ollut liikuttavaa nähdä tämän kauniin,
kukoistavan, puhtaan, suloisen ja samalla hennon tytön siten
säälivästi kiiruhtavan auttamaan niin suuressa kurjuudessa olevaa
ilkeää ihmisen irvikuvaa. Mestauslavalla teki tämä näky ylevän
vaikutuksen.
Se tehosi väkijoukkoonkin, joka alkoi paukuttaa käsiään ja huutaa:
"Hyvä! hyvä!"
Juuri tällä hetkellä erakko huomasi kammionsa aukosta mustalaistytön
mestauslavalla ja huusi hänelle uhkaavan kirouksensa:
-- Ole kirottu, senkin mustalainen! kirottu! kirottu!