Siihen aikaan, jota kertomuksessamme kuvailemme, oli Rolandin tornin
komerossa asukas. Jos lukija haluaa tietää, kuka siellä asusti,
tarvitsee hänen vain kuunnella kolmen kunnon vaimon keskustelua,
jotka olivat tulossa Châtelet'n rantaa pitkin Grève-torille päin ja
suuntasivat askeleensa suoraan tornia kohden samaan aikaan, kun me
kiinnitämme lukijan huomion Rotankoloon.
Kaksi näistä naisista oli puvultaan kunniallisia pariisilaisia
porvarisvaimoja. Heidän hienot valkoiset kaularöyhelönsä, heidän
puna- ja sinijuovaiset puolivillaiset hameensa, heidän valkoiset,
värillisillä koristekielekkeillä koruommellut trikoosukkansa, heidän
keltaiset, mustapohjaiset, leveäkärkiset nahkakenkänsä ja ennen
kaikkea heidän päähineensä, nuo nauhoilla ja pitseillä koristetut
kultakuituiset sarvet, jollaisia champagnelaisnaiset ja venäläiset
kaartinkrenatöörit vielä tänä päivänäkin käyttävät, ilmaisivat heidän
kuuluvan siihen hyvinvoipien kauppiaanvaimojen luokkaan, jotka
ovat _vaimon_ ja _rouvan_ keskivaiheilla, kuten lakeijat sanovat.
Heillä ei ollut sormuksia eikä kultaristiä, mutta helposti saattoi
huomata ettei se johtunut köyhyydestä vaan sakkojen pelosta. Heidän
seuralaisensa oli pukeutunut likipitäen samoin kuin hekin, mutta
hänen puvussaan ja olennossaan oli yhtä ja toista, joka herätti
vaikutelman maaseutunotaarin vaimosta. Hänen tavallista korkeammalla
olevan vyönsä muodosta päättäen hän ei ollut kauan ollut Pariisissa.
Lisättäköön tähän poimutettu röyhelö, kenkien nauharuusut, hameen
poikittaiset raidat pitkittäisten asemesta ja lukemattomat muut hyvää
makua loukkaavat omituisuudet.
Kaksi ensinmainittua asteli tuolla pariisittarille ominaisella
tavalla, heidän kuljettaessaan maalaisserkkujaan pääkaupunkia
katsomassa. Maalainen talutti kädestä lihavaa poikaa, jolla oli
kädessä suuri leipä.
Tuntuu ilkeältä tunnustaa, että vuodenajan kylmyyden takia poika
käytti kieltä nenäliinanaan.
Poika antoi vetää itseään, _non passibus aequis_ [epätasaisin
askelin], kuten Vergilius sanoo, ja kompasteli aina vähän väliä,
minkä vuoksi äiti alati torui häntä. Hän katselikin enemmän leipäänsä
kuin katukiveystä. Epäilemättä pidätti jokin painava seikka häntä
haukkaamasta siitä, sillä hän tyytyi sitä hellästi silmäilemään.
Mutta äidin olisi pitänyt itse kantaa leipää. Oli julmaa antaa
pyöreäposkisen pojannallikan esittää Tantaluksen osaa.
Samalla nuo kolme vaimoa (sillä rouva-nimitystä käytettiin ainoastaan
aatelisnaisista) puhelivat kaikki yhtaikaa.
-- Kiirehtikää, Mahiette, sanoi maalaisvaimolle nuorin, joka myös oli
kookkain. -- Pelkään, että myöhästymme. Châtelet'ssa sanottiin, että
hänet heti vietäisiin kaakinpuulle.
-- Oh, mitä puhuttekaan, Oudarde Musnier, virkkoi toinen pariisitar.
-- Hän saa olla kaksi tuntia kaakinpuussa. Onhan meillä aikaa.
Oletteko koskaan nähnyt kaakissa seisojaa, Mahiette?
-- Olen, Reimsissä, vastasi maaseutulainen.
-- Reimsissä! Mikä liekään teidän kaakinpuunne Reimsissä? Kurja
häkki, johon pannaan vain talonpoikia. On sekin jotain!
-- Vai talonpoikia ainoastaan! Reimsin Verkatorilla! On siellä nähty
oikein kunnon murhamiehiäkin, sellaisiakin, jotka ovat surmanneet
isänsä ja äitinsä! Talonpoikia! Minä te meitä oikein pidätte,
Gervaise?
Ja maaseutulaisrouva oli vähällä toden teolla suuttua kaakinpuunsa
kunnian puolesta. Onneksi käänsi järkevä Oudarde Musnier ajoissa
keskustelun toisille urille.
-- Kesken kaiken, Mahiette, mitä sanotte meidän flaamilaisista
lähettiläistämme? Onko teillä yhtä komeita Reimsissä?
-- Ei, sen myönnän, sanoi Mahiette, -- sellaisia flaamilaisia kuin
nämä saa nähdä vain Pariisissa.
-- Oletteko lähetystön joukosta huomannut tuota pitkää lähettilästä,
joka on sukankutoja? Oudarde kysyi.
-- Olen, vastasi Mahiette, -- hän näyttää oikealta Saturnukselta.
-- Ja tuota lihavaa miestä, joka on paksu ja pyöreä kuin oluttynnyri?
virkkoi Gervaise. -- Ja pientä, jolla on pienet silmät ja punaiset
silmäluomet, joiden päällä kulmakarvat törröttävät niinkuin ohdakkeen
piikit?
-- Heidän hevosissaan vasta katsomista on, sanoi Oudarde, -- ja
heidän kummallisissa satulaloimissaan.
-- Voi, hyvät ystävät, sanoi Mahiette vuorostaan etevämmyyttä
osoittavin ilmein, -- mitä sanoisittekaan, jos olisitte vuonna 61,
kahdeksantoista vuotta sitten kruunausjuhlissa Reimsissä nähneet
prinssien ja kuninkaan seurueen hevoset? Millaisia satulaloimia ja
maahan asti ulottuvia peitteitä, toiset kirjosilkkiä tai hienoa
kultakangasta, soopelinnahalla vuorattuja, toiset samettia,
kärpännahalla vuorattuja, toiset taas täynnä jalokiviä ja kulta- ja
hopeatiukuja! Miten paljon lienevät maksaneetkaan! Entä ne kauniit
hovipojat sitten, jotka ratsastivat niillä komeilla hevosilla!
-- Oli miten tahansa, vastasi kuivasti Oudarde, -- mutta
flaamilaisilla on oikein kauniita hevosia, ja he olivat eilen
kaupunginvoudin päivällisillä Kaupungintalossa, jossa tarjottiin
sokerileivoksia, mausteviiniä, makeisia ja muita harvinaisuuksia.
-- Johan nyt jotakin, hyvä naapuri! huudahti Gervaise. --
Flaamilaisethan aterioivat herra kardinaalin luona Bourbonin
palatsissa.
-- Eivätpä, kuin kaupungintalossa!
-- Ei, Bourbonin palatsissa!
-- Tiedän varmasti, että he olivat Kaupungintalossa, Oudarde vastasi
päättävästi, -- koska tohtori Scourable piti heille latinankielisen
puheen, josta he olivat hyvin mielissään. Niin sanoi mieheni, joka on
valantehnyt kirjakauppias.
-- Ja minä tiedän varmasti, että he olivat Petit-Bourbonissa, vastasi
Gervaise yhtä terhakasti, -- sillä herra kardinaalin prokuraattori
tarjosi heille siellä kaksitoista kaksoisneljännestä valkoista,
vaaleanpunaista ja tulipunaista mausteviiniä, kaksikymmentäneljä
laatikkoa Lyonin "kultaisia" mantelileivoksia, yhtä monta
kahden livren hintaista soihtua ja lisäksi kuusi puolikasta
valkoista ja punaista Beaunen viiniä, parasta mitä Pariisista
sai. Eikö se jo todista jotakin. Sen kuulin mieheltäni, joka on
Parloir-aux-Bourgeois'n osastopäällikkö ja joka juuri tänä aamuna
vertaili flaamilaisia lähettiläitä ja niitä lähettiläitä keskenään,
joita pappi Johannes ja Trebizonden keisari edellisen kuninkaan
aikana lähettivät Mesopotamiasta Pariisiin ja joilla oli korvarenkaat.
-- Sanon kuin sanonkin, että he aterioivat Kaupungintalossa, kivahti
Oudarde, johon kaikki nämä todisteet eivät lainkaan tehonneet, --
koska ei milloinkaan ennen ole nähty niin komeita liharuokia ja
sokerileivoksia.
-- Ja minä sanon teille, että niitä tarjoili kaupunginpalvelija Le
Sec Hôtel du Petit-Bourbonissa, ja siksi te erehdytte.
-- Kaupungintalossa, sanon minä.
-- Petit-Bourbonissa, hyvä ystävä, koska vielä oli suuren portaalin
päällä oleva sana _Espérance_ valaistu taikalyhdyillä.
-- Kaupungintalossa! Kaupungintalossa! Koska Husson le Voirkin
puhalsi huilua.
-- Ei, sanon minä!
-- Kaupungintalossa, sanon minä!
-- Ei, sanon vielä kerran!
Roteva kunnon Oudarde aikoi juuri vastata, ja riita olisi ehkä
johtanut tukkanuottasille, ellei Mahiette olisi samassa huudahtanut:
-- Katsokaa, miten paljon väkeä on kerääntynyt tuonne sillan päähän!
Ne näyttävät katselevan jotakin, joka on niiden keskellä.
-- Niin, todellakin, sanoi Gervaise, kuulen tamburiinin äänen.
Siellä tekee kai pieni Esmeralda vuohineen temppujaan. Joutukaa,
Mahiette, juoksuttakaa poikaa! Tehän olette tullut katsomaan Pariisin
merkillisyyksiä. Eilen näitte flaamilaiset, tänään teidän täytyy
nähdä mustalaistyttö.
-- Mustalainen! huudahti Mahiette ja pysähtyi tarttuen lujasti
poikansa käteen. -- Herra varjelkoon! Hän varastaa lapseni! -- Tule,
Eustache!
Hän alkoi juosta rantaa pitkin Grève-toria kohden, kunnes oli päässyt
tarpeeksi pitkälle sillasta, eikä olisi silloinkaan vielä pysähtynyt,
ellei poika, jota hän raahasi jäljessään, olisi kaatunut. Hän
seisahtui hengästyneenä. Oudarde ja Gervaise saavuttivat hänet.
-- Tuo mustalaistyttökö varastaisi lapsenne! huudahti Gervaise. --
Sepä omituinen ajatus.
Mahiette ravisti päätään miettivänä.
-- Omituista, että säkkinainenkin uskoo sellaista mustalaisista.
-- Kuka on säkkinainen? Mahiette kysyi.
-- No sisar Gudule, sanoi Oudarde.
-- Kuka on sisar Gudule?
-- Kyllä te siellä Reimsissä olette takapajulla, kun ette tiedä, kuka
sisar Gudule on! Sehän on Rotankolon erakko.
-- Se naisraukkako, jolle olemme viemässä tätä leipää? Oudarde
nyökäytti myöntävästi.
-- Juuri sama. Saatte kohta nähdä hänen katsovan luukustaan
Grève-torille. Hän ajattelee aivan samalla tavalla kuin tekin
näistä kiertelevistä mustalaisnaisista, jotka tanssivat rämisyttäen
tamburiinia ja ennustavat yleisölle. Ei tiedetä, mistä syystä hän
niin inhoaa mustalaisia. Mutta entä te, Mahiette, miksi te niin
kiireesti juoksitte pakoon, kun näitte heidät?
-- Oh! vastasi Mahiette ja tarttui molemmin käsin pikku poikansa
pyöreään päähän, -- en tahdo, että minulle käy niinkuin Paquette la
Chantefleurielle.
-- Voi! kertokaa meille se tarina, hyvä Mahiette, sanoi Gervaise ja
tarttui hänen käsivarteensa.
-- Mielelläni, vastasi Mahiette, -- mutta kyllä te pariisilaiset
olette tietämättömiä, kun ette sitä tunne. Sanon teille, -- mutta
eihän meidän tarvitse pysähtyä sen tähden, että kerron, -- että
Paquette la Chantefleurie oli kaunis kahdeksantoista vuotias tyttö,
kun minä olin yhtä vanha, toisin sanoen kahdeksantoista vuotta
sitten, ja että on hänen oma syynsä, ettei hän nyt minun laillani
ole kunnollinen ja hyvinvoipa kolmenkymmenenkuuden ikäinen vaimo,
jolla on mies ja pieni poika. Muuten se oli jo myöhäistä, kun hän oli
neljäntoista. Hän oli Guybertaut'n, reimsiläisen venelaulajan tytär,
hänen, joka lauloi kuningas Kaarle VII:lle hänen kruunauspäivänään,
kun hän kulki Vesleä alaspäin Sillerystä Muisoniin, ja silloin
oli hänen mukanaan veneessä Orleans'in neitsyt. Vanha isä kuoli,
kun Paquette vielä oli pieni. Hänellä oli niin muodoin vain äiti,
jonka veli oli herra Mathieu Pradon, pariisilainen vaskiseppä Rue
Parin-Garlinin varrella; hän kuoli viime vuonna. Kuten näette,
oli hän siis kunnon perheen lapsi. Äiti oli pahaksi onneksi
yksinkertainen, hyvä nainen, joka hemmotteli tyttöä eikä opettanut
häntä tekemään muuta kuin nukkeja ja muuta rihkamaa, ja niinpä
tyttö sitten vartuttuaan jäikin köyhäksi. He asuivat Reimsissä
aivan joen rannalla Rue de Folle-Peinen varrella. Huomatkaa tämä,
sillä minä luulen, että se oli syynä Paquetten onnettomuuteen.
Vuonna 61, samana vuonna, jona armollinen kuninkaamme Ludvig XI
kruunattiin, oli Paquette niin iloinen ja kaunis, että kaikki
nimittivät häntä la Chantefleurieksi [_Laulukukkanen_, vapaampi
vastine: _Laululintunen_]. -- Tyttö raukka! -- Hänellä oli kauniit
hampaat, ja hän nauroi mielellään näyttääkseen niitä. Mutta tyttö,
joka mielellään nauraa, saa pian itkeä; kauniit hampaat pilaavat
kauniit silmät. Niin kävi Chantefleurienkin. Hän ja hänen äitinsä
elivät suuressa puutteessa. Soittoniekan kuoleman jälkeen oli
heidän toimeentulonsa huononemistaan huonontunut. Heidän nukkensa
tuottivat heille tuskin kuutta denieriä viikossa, mikä ei ole
kahta kotka-penninkiäkään. Missä olivat nyt ne ajat, jolloin isä
Guybertaut sai kaksitoista pariisilaista souta yhdestä ainoasta
laulusta kruunajaisissa? Tuli talvi -- samana vuonna 61--, jolloin
noilla naisraukoilla ei ollut tikkuakaan valkean sytykkeeksi,
ja kun oli hyvin kylmä, sai Paquette poskilleen niin kauniit
ruusut, että miehet alkoivat kuiskailla hänelle: Paquette! ja
useat: Pâquerette! ja hän joutui huonoille jäljille. -- Eustache!
Koetappas vain haukata siitä leivästä! -- Me näimme heti eräänä
sunnuntaina, kun hän tuli kirkkoon kultainen risti kaulassa, että
hänen oli käynyt hullusti. -- Ajatelkaa! Neljäntoista vuotiaana! --
Ensimmäinen oli nuori varakreivi de Cormontreuil, jonka kartano on
kolmenneljännespeninkulman päässä Reimsistä; toinen oli herra Henri
de Triancourt, kuninkaan tallimestari; sitten vain turnajaisairut
Chiart de Beoulion; sitten yhä alenevaa säätyä kuninkaan
pöydänkattaja Guery Aubergeon, dauphinin parturi Macé de Frépus,
kuninkaan kokki Thévenin le Moine ja niin edespäin yhä vanhempia
ja alhaisempia, kunnes hän viimein joutui katulaulaja Guillaume
Racinen ja lyhdynsytyttäjä Thierry de Merin käsiin. Silloin antautui
Chantefleurie raukka jo kenelle tahansa. Hän oli auttamattomasti
vajonnut lokaan. Ajatelkaas, hyvät ystävät! Kruunajaisten aikana,
samana vuonna 61, juuri hän sai laittaa vuoteen irstailijain
kuninkaalle! - Samana vuonna!
Mahiette huokasi ja pyyhkäisi kyyneleen poskipäältään.
-- Eihän tuo juttu mitään ihmeellistä ole, sanoi Gervaise, -- enkä
ole siinä vielä nähnyt en mustalaisia enkä lapsia.
-- Odottakaahan! jatkoi Mahiette, -- kyllä vielä näette lapsen.
-- Vuonna 66, Paavalinpäivänä tulee siitä kuluneeksi kuusitoista
vuotta, Paquette synnytti tytön. Miten suuresti tuo onneton siitä
riemastuikaan! Hän oli kauan toivonut lasta. Hänen äitinsä,
yksinkertainen kunnon nainen, joka ei koskaan muuta osannut kuin
ummistaa silmänsä kaikelta, oli kuollut. Paquettella ei ollut enää
koko maailmassa ketään, jota rakastaa, ei ketään, joka rakasti häntä.
Viisi vuotta, lankeemuksestaan asti, Chantefleurie oli ollut vallan
säälittävä olento. Hän oli yksin maailmassa, aivan yksin, häntä
osoitettiin sormella ja häpäistiin kadulla, vartijat pieksivät häntä,
ja pienet katupojat pilkkasivat häntä. Hän oli nyt kaksikymmenvuotias
ja kahdenkymmenen ikäisinä ilotytöt ovat jo vanhoja. Porton ammatti
ei enää tuottanut enempää kuin ennen nukkien ompelu; jokainen uusi
kurttu vei palkasta taalerin. Talvi kävi hänelle taas tukalaksi, puut
yhä harvinaisemmiksi hänen uunissaan ja leipä hänen laatikossaan.
Hän ei enää kyennyt työskentelemään, sillä käydessään hekumalliseksi
hän oli laiskistunut, ja hän kärsi sitäkin enemmän, kun hän
laiskistuessaan oli käynyt hekumalliseksi. -- Niin ainakin selitti
Saint-Remyn kirkkoherra, minkä tähden sellaisia naisia vanhoina
pahemmin ahdistaa kylmä ja nälkä kuin muita köyhiä.
-- Niinpä niin, virkkoi Gervaise, -- mutta entä mustalaiset?
-- Odottakaahan, Gervaise! sanoi Oudarde, jonka mielenkiinto ei ollut
niin hätäistä laatua. -- Mitä jäisi loppupuolelle, jos kaikki olisi
heti alussa? Jatkakaa, Mahiette, olkaa hyvä! Chantefleurie raukka!
Mahiette jatkoi.
-- Hän oli siis hyvin murheellinen, hyvin kurja ja itki poskensa
kuopille. Mutta suuressa häpeässään, alennuksessaan ja hylätyssä
tilassaan tuntui hänestä, ettei hän olisi niin häväisty, alennettu
ja hylätty, jos hänellä olisi maailmassa jotakin tai joku, jota hän
voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä. Sen täytyi olla lapsi,
sillä ainoastaan lapsi saattoi olla kyllin viaton rakastaaksen
häntä. -- Hän oli tullut huomaamaan sen koetettuaan rakastaa muuatta
varasta, ainoaa miestä, jolle hän enää kelpasi; mutta hän huomasi
pian, että varas halveksi häntä. -- Langenneet naiset tarvitsevat
rakastajan tai lapsen täyttääkseen sydämensä tyhjyyden. -- Muuten
he ovat äärettömän onnettomia. Kun hän ei voinut saada rakastajaa,
hän suuntasi toiveensa lapsen saamiseen, ja sitä hän aina rukoili,
sillä hän ei ollut lakannut rukoilemasta. Jumala armahti häntä ja
lahjoitti hänelle pikku tytön. En yritäkään kuvailla teille hänen
riemuaan. Se oli yhtä kyynelten, hyväilyjen ja suudelmain tulvaa. Hän
imetti itse lastaan, kapaloi sen peitteellään, ainoalla, mikä hänellä
oli, eikä tuntenut enää vilua eikä nälkää. Hän kaunistui uudelleen.
Vanhasta tytöstä tuli nuori äiti. Entinen elämä alkoi uudelleen,
tultiin katsomaan Chantefleurietä, hänen markkinansa paranivat
uudelleen, ja kaikella tuolla kauhealla menolla hän hankki kääreitä,
myssyjä, pitseillä koristettuja mekkoja ja pieniä silkkipäähineitä
huolehtimatta lainkaan omasta puvustaan. -- Kuulepas Eustache-herra,
enkö ole kieltänyt sinua haukkaamasta leivästä. -- Varmaa on, että
pikku Agnesta -- se oli lapsen ristimänimi, sillä sukunimeä ei
Chantefleuriellä ollut enää pitkiin aikoihin ollut -- koristettiin
enemmän pitseillä ja nauhoilla kuin prinsessaa. Muun muassa
hänellä oli pari mitä kauneimpia pikku kenkiä, joiden vertaisia ei
varmaankaan itse kuningas Ludvig XI:llä ole ollut! Äiti oli ne itse
hänelle ommellut ja koristanut ja tehnyt sen nukenneulojan koko
taidolla. Ne olivat somimmat pikku silkkikengät, mitä nähdä saattoi.
Ne olivat korkeintaan peukaloni pituiset, ja oli täytynyt nähdä
lapsen pienten jalkojen pujottautuvan niistä ulos, ennen kuin saattoi
uskoa, että ne olivat mahtuneet niihin. Ne olivatkin mitä sievimmät
pikku jalat, ruusunpunaisemmat kuin niitä ympäröivä silkki! -- Kun
saatte lapsen, Oudarde, saatte nähdä, ettei mikään ole kauniimpaa
kuin sellaiset pienet kädet ja jalat.
-- En muuta toivoisikaan, virkkoi Oudarde huoaten, -- mutta minä
odotan, että se olisi herra Andry Musnier'lle iloksi.
-- Muuten eivät Paquetten pikku tytön jalat yksin olleet kauniit,
jatkoi Mahiette. Näin hänet neljän kuukauden ikäisenä. Hänellä oli
silmät suuremmat kuin suu ja mitä kauneimmat mustat hiukset, jotka jo
alkoivat kiharoitua. Mikä kaunotar hän olisikaan ollut kuudentoista
ikäisenä! Äiti kiintyi päivä päivältä yhä enemmän häneen. Hän hyväili
häntä, suuteli häntä, pesi häntä, koristi häntä, oli toisin sanoen
aivan hullaantunut häneen. Hän oli menettää järkensä pelkästä onnesta
ja kiitti Jumalaa hänen lahjastaan. Varsinkin olivat nuo pienet jalat
hänen ihastuksensa ainaisena esineenä. Hän suuteli niitä yhtenään
eikä saattanut kääntää niistä katsettaan. Hän pani niihin nuo pienet
kengät, otti ne taas pois, ihaili noita pikku jalkoja, asetti ne
päivää vasten, niin että se hohti niiden lävitse, koetti kävelyttää
niitä sängyllä ja olisi mielellään viettänyt koko elämänsä polvillaan
pukien ja riisuen näitä jalkoja, aivan kuin ne olisivat olleet pienen
Jeesuslapsen jalat.
-- Kertomus on kyllä kaunis, sanoi Gervaise hiljaa, -- mutta en näe
vieläkään mustalaisia.
-- Nyt saatte kuulla, jatkoi Mahiette. -- Eräänä päivänä saapui
Reimsiin joukko hyvin omituista väkeä. Ne olivat kerjäläisiä ja
roistoja, jotka kiertelivät ympäri maita herttuansa ja kreiviensä
johdolla. Heillä oli vaskenkarvainen iho, kähärä tukka ja
hopearenkaat korvissa. Naiset olivat vielä rumempia kuin miehet.
Heillä oli vielä tummempi iho ja he olivat pukeutuneet vanhoihin,
repaleisiin viittoihin, joiden päälle tukka riippui kuin hevosen
häntä. Lapset, jotka telmivät maassa heidän jaloissaan, olisivat
saaneet apinat pelästymään. Lauma irtolaisia. Ne tulivat suoraan
Puolan kautta Egyptistä Reimsiin. Paavi oli ripittänyt heitä,
sanottiin, ja määrännyt heille katumustyöksi seitsemän vuoden
yhtämittaisen kiertämisen, jolloin he eivät saaneet kertaakaan
maata sängyssä. He nimittivätkin itseään katumuksentekijöiksi ja
haisivat kauheasti. He olivat kai ennen olleet saraseeneja ja
uskoivat sen tähden Jupiteriin ja vaativat kymmenen livreä veroa
kaikilta arkkipiispoilta, piispoilta ja apoteilta. Paavin bulla antoi
heille siihen oikeuden. He tulivat Reimsiin Algerian kuninkaan ja
Saksan keisarin nimessä ennustamaan kansalle. Käsität tehän, ettei
enempää tarvittu, jotta heiltä kiellettiin pääsy kaupunkiin. Koko
joukko asettui silloin kaikessa rauhassa Braine-portin edustalle
pienelle mäelle, jossa on tuulimylly, aivan vanhojen liitukaivosten
läheisyyteen. Nyt alkoi Reimsistä käydä väkeä heitä katsomassa.
He katsoivat kättä ja ennustivat mitä ihmeellisimpiä asioita. He
olisivat voineet ennustaa itse Juudaksen paaviksi. Ilkeitä huhuja
alkoi kuitenkin liikkua heistä. Kuiskailtiin, että he varastivat
lapsia, näpistivät rahakukkarolta ja söivät ihmisenlihaa. Viisaammat
sanoivat tyhmille: "Älkää menkö sinne!" mutta menivät itsekin
kaikessa hiljaisuudessa. Kaikki ihmiset oli vallannut oikea
ennustuskuume. Mutta kyllä ne ennustivatkin asioita, jotka olisivat
saaneet kardinaalinkin hämmästymään. Äidit tulivat perin ylpeiksi
lapsistaan, kun mustalaisnaiset olivat lukeneet heidän käsistään
kaikenlaisia pakanaksi ja turkiksi kirjoitettuja ihmeitä. Mikä saisi
keisarin, mikä paavin, mikä kapteenin. Chantefleurie raukkaankin oli
tarttunut yleinen uteliaisuus. Hän tahtoi tietää, tulisiko hänen
pikku Agneksestaan ehkä kerran Armenian keisarinna tai jotain sen
tapaista. Hän vei siis tytön mustalaisleiriin, jossa naiset suuresti
ihastuivat siihen, alkoivat hyväillä ja suudella sitä mustilla
huulillaan ja ihailivat tavattomasti sen pientä kättä. Ja äiti oli
riemuissaan! Erikoisesti ihmettelivät he lapsen pieniä jalkoja ja
kenkiä. Tyttö ei ollut vielä vuodenkaan vanha, mutta hymyili jo
äidille, pikku hupakko, oli lihava ja pyöreä ja teki senkin tuhannen
enkelintemppua. Hän säikähti kovasti mustalaisia ja alkoi itkeä.
Mutta äiti suuteli häntä ja palasi jälleen kotiin ihastuneena
niistä suurenmoisista asioista, joita mustalaisnaiset olivat hänen
Agnekselleen ennustaneet. Hänestä piti tulla kaunotar, itse hyve,
kuningatar. Hän palasi siis ullakkokomeroonsa Rue de Folle-Peinen
varrelle kovin ylpeänä siitä, että toi sinne kuningattaren.
Seuraavana päivänä hän lapsen nukkuessa hänen sängyssään, sillä
se nukkui aina hänen vieressään, käytti tilaisuutta hyväkseen ja
jättäen oven raolleen juoksi erään naapurivaimon luo Rue de la
Séchesserien varrella kertomaan, että oli tuleva päivä, jolloin
hänen Agnestaan pöydässä palvelevat Englannin kuningas ja Etiopian
arkkiherttua, ja lukemattomia muita ihmeitä. Kun hän ei palatessaan
kuullut kirkunaa juostessaan portaita ylös, ajatteli hän: "Hyvä on!
hän nukkuu vielä." Hän löysi oven enemmän raollaan kuin oli sen
jättänyt, juoksi sisälle, kiiruhti vuoteen luo... Lapsi oli poissa,
paikka oli tyhjä. Koko lapsesta ei ollut muuta jälellä kuin toinen
pikku kenkä. Hän ryntäsi ulos, syöksyi portaita alas ja alkoi takoa
päätään seiniin ja kirkua: "Lapseni! Kenellä on minun lapseni? Kuka
on ottanut minun lapseni?" Katu oli autio, talo yksinäinen; kukaan
ei tiennyt sanoa mitään. Hän juoksi mielettömänä villin ja kauhean
näköisenä koko päivän ympäri kaupunkia, tutki kaikki kadut, kuunteli
kaikkien ovien ja ikkunain luona aivan kuin peto, joka on kadottanut
pentunsa. Rinta läähätti, tukka liehui valtoimenaan harteilla, hän
oli kauhean näköinen, ja hänen silmissään paloi tuli, joka sai
hänen kyyneleensä kuivumaan. Hän pysäytti kaikki vastaantulijat ja
huusi: "Tyttöni! Kaunis pikku tyttöni! Palvelen orjana ketä tahansa,
joka antaa minulle takaisin tyttöni, olen vaikka hänen koiransa
orja! Hän saa syödä sydämeni, jos tahtoo!" Hän tapasi Saint-Remyn
kirkkoherran ja sanoi hänelle: "Herra kirkkoherra, minä kaivan
vaikka maata kynsilläni, mutta antakaa minulle tyttöni!" Se oli
sydäntäsärkevää nähdä, Oudarde, ja minä näin hyvin kovasydämisen
miehen, prokuraattorin, mestari Ponce Lacabren silmien kyyneltyvän,
-- Voi tuota äiti raukkaa! -- Illalla hän meni kotiinsa. Hänen
poissaollessaan oli pari naapurivaimoa nähnyt kahden mustalaisnaisen
hiipivän ylös portaita hänen huoneeseensa käärö kainalossa, tulevan
jälleen alas, sulkevan oven jälkeensä ja kiiruhtavan pois minkä
kerkisivät. Heidän lähdettyään luulivat he kuulleensa lapsenkirkunaa
Paquetten huoneesta. Äiti päästi ilonhuudon ja miltei lensi portaita
ylös, sysäsi ovensa auki kuin tykinkuula ja syöksyi sisälle. -- Miten
kauheata, Oudarde! Pienen, kauniin, rusottavan ja kukkean Agneksensa,
tuon Jumalanlahjan, sijasta näki hän pienen inhoittavan, ontuvan,
yksisilmäisen, kyttyräselkäisen kummituksen ryömivän ja ääntelevän
permannolla. Hän peitti kauhusta kasvonsa käsillään. "Jumalani!"
huudahti hän, "ovatko ne noidat muuttaneet minun lapseni tuollaiseksi
inhoittavaksi elukaksi?" Tuo pieni vaivainen vietiin kiireesti pois,
muuten sen näkeminen olisi tehnyt hänet hulluksi. Se oli jonkun
mustalaisnaisen epäsikiö pirun kanssa. Se näytti noin nelivuotiaalta
ja sopersi kieltä, joka ei ollut mitään ihmisten kieltä; ne olivat
aivan mahdottomia sanoja. -- Chantefleurie oli heittäytynyt pienen
kengän ylle, ainoan, mikä oli jäänyt jäljelle kaikesta, mitä hän
oli rakastanut. Hän makasi niin kauan liikkumattomana, äänetönnä,
hengittämättä, että näytti ihan kuolleelta. Äkkiä koko hänen
ruumiinsa alkoi vavahdella, hän peitti kengän tulisilla suudelmilla
ja puhkesi niin hillittömään itkuun kuin hänen sydämensä olisi
särkynyt. Me itkimme kaikki. Hän toisteli: -- "Oh! pikku tyttöni!
kaunis pikku tyttöni! missä sinä olet?" Se vihloi sydäntä. Itken
vieläkin, kun sitä muistelen. Meidän lapsemme, nähkääs, ovat
luittemme ydin. -- Eustache raukkani! Sinä olet niin kaunis! Jospa
tietäisitte, miten soma hän on. Eilen hän sanoi minulle: "Tahdon
ruveta sotamieheksi." Voi, pikku Eustacheni! jos sinut kadottaisin!
-- Chantefleurie hypähti äkkiä pystyyn ja alkoi juosta ympäri Reimsin
katuja huutaen: "Mustalaisleiriin! Mustalaisleiriin! Vartijat,
tulkaa polttamaan noidat!" Mustalaiset olivat lähteneet matkoihinsa.
Oli jo pimeää, eikä voitu niitä enää saavuttaa. Seuraavana päivänä
tavattiin peninkulman päässä Reimsistä Gueux'n ja Tilloyn välisellä
kanervakankaalla nuotion jätteitä, joitakin Paquetten lapsen nauhoja,
veripilkkuja ja pukinlantaa. Edellinen yö oli juuri ollut lauantaiyö.
Ei ollut epäilystäkään, että mustalaiset olivat viettäneet
noitajuhlaa kankaalla ja syöneet lapsen Beelsebubin seurassa, kuten
muhamettilaisten on tapa. Kun Chantefleurie sai kuulla nämä kauheat
seikat, ei hän enää itkenyt, hän liikutti huuliaan kuin puhuakseen,
mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Seuraavana päivänä olivat hänen
hiuksensa harmaat. Kolmantena päivänä hän oli kadonnut.
-- Se oli todellakin hirveä historia, sanoi Oudarde, -- se saisi
burgundilaisenkin itkemään.
-- Enpä enää ihmettele, virkkoi Gervaise, -- että te niin pelästyitte
mustalaisia.
-- Ja olipa oikein, lisäsi Oudarde, -- että kiiruhditte pois pikku
Eustachen kanssa, kun nämäkin mustalaiset ovat Puolasta.
-- Ei, sanoi Gervaise. -- Niiden sanotaan tulleen Espanjasta ja
Kataloniasta.
-- Kataloniasta? Ehkäpä niinkin, vastasi Oudarde. -- Katalonia,
Volonia, Polonia, minä sekoitan aina nuo kolme maakuntaa. Mutta
mustalaisiahan he joka tapauksessa ovat.
-- Ja heillä on hyvät hampaat pienten lasten syömiseen, lisäsi
Gervaise. -- Eipä minua lainkaan ihmetyttäisi, vaikkapa Esmeraldakin,
suipistakoon hän miten hyvänsä pientä suutansa, osaisi sen tempun.
Hänen valkoinen vuohensa tekee niin arveluttavia temppuja, että siinä
täytyy olla jotain metkua takana.
Mahiette kulki ääneti heidän rinnallaan. Hän oli vaipunut tuohon
uneksintaan, jossa surullinen tarina tavallaan jatkuu eikä lakkaa,
ennen kuin se on saanut värähdys värähdykseltä sydämen sisimmät
säikeet soimaan.
Gervaise kysäisi häneltä samassa:
-- Eikö milloinkaan saatu tietää, miten Chantefleurien oli käynyt?
Mahiette ei vastannut. Gervaise uudisti kysymyksensä ja pudisti häntä
samalla käsivarresta. Mahiette näytti heräävän mietteistään.
-- Miten Chantefleurien oli käynyt? hän sanoi toistaen koneellisesti
sanat, jotka juuri olivat soineet hänen korvissaan; sitten hän lisäsi
vilkkaasti yrittäen kiinnittää ajatuksensa kysymykseen:
-- Voi! sitä ei ole koskaan saatu tietää. Hetken kuluttua hän lisäsi:
-- Jotkut sanoivat nähneensä hänen lähtevän Reimsistä hämärissä
Fléchembault-portin kautta; toiset taas aamun sarastaessa vanhan
Basée-portin kautta. Eräs köyhä löysi hänen kultaristinsä riippumasta
kiviristillä niityllä, jossa pidetään markkinoita. Se oli sama
koriste, joka vuonna 61 saattoi hänet huonoille jäljille. Hän
oli saanut sen tuolta kauniilta varakreivi de Cormontreuiltä,
ensimmäiseltä rakastajaltaan. Suurimman kurjuudenkaan aikana Paquette
ei ollut luopunut siitä. Hän varoi sitä kuin silmäteräänsä. Kun me
nyt näimme, että hän oli eronnut rististä, luulimme kaikki että
hän oli kuollut. Kuitenkin vakuuttivat Cabaret-les-Vantes-seudun
asukkaat nähneensä hänen avojaloin vaeltavan Pariisiin vievää tietä.
Mutta silloin hänen olisi pitänyt mennä Vesle-portin kautta, eikä
se sovi muihin kertomuksiin. Omasta puolestani uskon, että hän meni
Vesle-portin kautta ja samalla pois koko tästä maailmasta.
-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, sanoi Gervaise.
-- Vesle, vastasi Mahiette surullisesti hymyillen, on kaupunkimme
läpi virtaavan joen nimi.
-- Chantefleurie raukka! sanoi Oudarde ja häntä puistatti, -- hän
hukuttautui siis!
-- Hukuttautui! vastasi Mahiette; -- kuka olisi osannut ennustaa
kunnon isä Guybertaut'lle, kun hän laulaen kulki veneessään
Tinqueux-sillan alitse, että hänen pikku lemmikkinsä Paquette kerran
kulkisi saman sillan alitse, mutta ilman laulua ja venettä?
-- Entä tuo pieni kenkä? kysyi Gervaise.
-- Katosi äidin mukana.
Oudarde, hyvä ja tunteellinen nainen, olisi tyytynyt huokaamaan
Mahietten kanssa, mutta uteliaamman Gervaisen kysymykset eivät olleet
vielä lopussa.
-- Entä tuo kummitus? hän kysyi äkkiä Mahiettelta. -- Mikä kummitus?
kysyi tämä.
-- Se pieni mustalainen, jonka noidat jättivät Chantefleurien luo
hänen pienen tyttönsä sijalle. Mitä te sille teitte? Te kai hukutitte
senkin.
-- Emme, sanoi Mahiette.
-- No te poltitte kai sen sitten? Se olikin oikein sille. Mokomakin
noidansikiö!
-- Emme kumpaakaan, Gervaise. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa otti
tuon mustalaislapsen suojelukseensa, manasi sen, kastoi sen, ajoi
huolellisesti perkeleen ulos ruumiista ja lähetti sen Pariisiin
asetettavaksi löytölasten lavitsalle Notre-Dameen.
-- No niitä piispoja! sanoi Gervaise nureksien, -- kun he ovat
oppineita, eivät he tee mitään muiden ihmisten lailla. Onko laitaa
ja peliä asettaa paholainen löytölapseksi! Sillä tuo pieni kummitus
ei voinut olla mikään muu kuin paholainen. Mitä sille Pariisissa
tehtiin, Mahiette? Ei kai kukaan armelias henkilö sitä huolinut.
-- En tiedä, vastasi reimsiläinen. -- Juuri siihen aikaan osti
mieheni notaarin viran Brussä, joka on peninkulman päässä
kaupungista, emmekä ole sen jälkeen kuulleet mitään koko asiasta.
Reimsin tuomiokirkon tornin keralla, joka peittyy Cernayn kukkulain
taakse, hävisi se kokonaan näköpiiristämme.
Tämän keskustelun aikana olivat nuo kolme arvoisaa porvarisnaista
saapuneet Grève-torille. Keskusteluunsa syventyneinä olivat he
kulkeneet messukirjan ohi Rolandin tornin kulmassa ja koneellisesti
suunnanneet kulkunsa kaakinpuulle, jonka ympärille oli kerääntynyt
aikamoinen ihmisjoukko. Se näytelmä, mikä siellä parhaillaan oli
käynnissä, olisi saanut heidät kokonaan unohtamaan Rotankolon ja
menonsa sinne, ellei tuo tanakka kuusivuotias, jota Mahiette raahasi
jäljessään, olisi heitä samassa siitä muistuttanut.
-- Äiti, sanoi hän aivan kuin jokin vaisto olisi hänelle sanonut,
että Rotankolo oli hänen takanaan, -- saanko nyt syödä leivän?
Jos Eustache olisi ollut hieman poliittisempi, toisin sanoen
pienempi syömäri, hän olisi odottanut hetken, ja vasta sitten, kun
he olisivat palanneet asuntoonsa mestari Andry Musnier'n luo Rue
Madame-la-Valencen varrelle Yliopistossa, kun molemmat Seinen haarat
ja Citén viisi siltaa olisivat erottaneet Rotankolon leivästä, hän
olisi uskaltanut arasti kysäistä: "Äiti, saanko nyt syödä leivän?"
Tämä varomaton kysymys toi Mahietten mieleen heidän matkansa
varsinaisen tarkoituksen.
-- No, mutta mehän unohdamme kokonaan erakon! Näyttäkäähän nyt
minulle Rotankolonne, että voin antaa hänelle maissileivän.
-- Niinpä niin! Heti paikalla, sanoi Oudarde. -- Ensin hyvä työ.
Eustache ei ollut ottanut lukuun sellaisia seurauksia.
-- Nyt ne ottavat minun leipäni! hän sanoi kohottaen olkapäitään,
niin että ne ulottuivat korvannipukoihin saakka, mikä sellaisissa
tapauksissa on syvimmän tyytymättömyyden merkki.
Kaikki kääntyivät takaisin. Kun he olivat jonkin askeleen päässä
Tour-Rolandista, sanoi Oudarde toisille:
-- Meidän ei pidä katsoa aukon läpi yhtaikaa, ettemme säikäytä
säkkinaista. Olkaa te kaksi lukevinanne _dominusta_ messukirjasta
sillä aikaa, kun minä katson aukosta. Säkkinainen tuntee minua jonkin
verran. Minä viittaan teille sitten, kun saatte tulla.
Hän meni yksinään aukon luo. Samassa hetkessä, jolloin hän katsoi
sisälle aukosta, levisi hänen piirteilleen syvä sääli, ja hänen
iloisten ja avoimien kasvojensa ilme ja väri vaihtui äkkiä aivan
kuin hän olisi tullut auringonpaisteesta kuutamoon. Hänen silmänsä
kostuivat, ja hänen suunsa vetäytyi kokoon, aivan kuin hän olisi
ollut itkuun puhkeamaisillaan. Hetkisen kuluttua hän viittasi
Mahiettea katsomaan.
Mahiette meni hiljaa varpaisillaan kuten lähestytään kuolevan
vuodetta.
Noiden kahden naisen katseille avautuikin todella surullinen näky,
kun he siinä liikkumattomina ja henkeään pidättäen katselivat
rautaristikon lävitse Rotankoloon.
Komero oli ahdas, korkeuttaan leveämpi ja suippoholvinen muistuttaen
sisustansa puolesta suuresti piispanhiippaa. Sen paljaalla kivisellä
lattialla istui nainen kokoon kyyristyneenä. Leuka oli painettuna
polvia vasten, joita hän ristissä olevilla käsivarsillaan lujasti
painoi rintaansa vasten. Siten kyyröttäessään yllään harmaa säkki,
joka väljänä kokonaan peitti hänet, pitkine, harmaine hiuksineen,
jotka ulottuivat yli kasvojen jalkoihin asti, hän näytti ensi
silmäyksellä vain omituiselta hahmolta, joka piirtyi komeron tummaa
taustaa vasten, jonkinlaiselta tummalta kolmioita, joka aukon kautta
virtaavassa valossa selvästi erottautui kahteen vivahdukseen, tummaan
ja valoisaan. Se oli noita puoleksi varjoisia, puoleksi valoisia
kummituskuvia, joita näkee unessa ja Goyan mainioissa tauluissa,
noita kalpeita, liikkumattomia, synkkiä haudalle kyyristyneitä
tai vankilanristikkoa vasten nojaavia olentoja. Se ei ollut mies
eikä nainen, ei elävä olento eikä selväpiirteinen muodoltaan, se
oli haamu, jonkinlainen unikuva, jossa todellisuus ja mielikuvitus
yhtyivät kuin hämy ja päivänvalo. Vain vaivoin saattoi tuon lattialle
valahtaneen tukan alta erottaa kuihtuneet ja luisevat kasvot, tai
säkin alta, joka oli hänen peitteenään, paljaan, kohmettuneen jalan
varpaitten päät jääkylmää lattiaa vasten. Se pieni erä ihmisolentoa,
joka pilkisti esiin tämän suruhunnun alta, sai vilunväreet kulkemaan
pitkin ruumista.
Tämä hahmo, jonka olisi luullut kasvaneen kiinni lattiaan, ei
näyttänyt liikkuvalta, ajattelevalta eikä hengittävältä olennolta.
Vaikka hänellä olikin vain ohut säkki verhonaan ja hän istui keskellä
tammikuuta paljaalla graniittilattialla vailla tulta hämärässä
vankiluolassa, jonka ikkuna-aukosta pääsi sisälle vain jäätävä viima,
muttei milloinkaan aurinko, hän ei näyttänyt kärsivän vilua, ei edes
sitä tuntevan. Olisi saattanut luulla, että hän oli muuttunut kiveksi
vankilan, jääksi vuodenajan keralla. Hänen kätensä olivat ristissä,
hänen silmänsä tuijottivat. Ensi hetkenä luuli häntä kummitukseksi,
toisena kuvapatsaaksi.
Silloin tällöin aukenivat hänen sinervät huulensa raolleen
laskeakseen ulos henkeä ja vapisivat, mutta yhtä kuolleesti ja
koneellisesti kuin tuulessa värähtelevät lehdet.
Hänen synkissä silmissään oli kuitenkin katse, kuvaamaton katse,
syvä, synkkä, värähtämätön katse, joka herkeämättä tuijotti erääseen
komeron nurkkaukseen, jota ei voinut nähdä ulkoa päin, katse, joka
näytti keskittävän tämän kidutetun sielun kaikki synkät ajatukset
johonkin salaiseen esineeseen.
Sellainen oli olento, joka asunnostaan oli saanut nimen erakko,
puvustaan nimen _säkkinainen_.
Nuo kolme naista, sillä Gervaisekin oli liittynyt Mahietteen ja
Oudardeen, katselivat aukosta sisälle. Heidän päänsä pimittivät
senkin vähäisen valon, joka tavallisesti pääsi luolaan, tuon
onnettoman sitä huomaamatta.
-- Älkäämme häiritkö häntä, sanoi Oudarde hiljaa, -- hän on
haltioituneessa tilassa, hän rukoilee.
Tällä välin tarkasteli Mahiette yhä kasvavalla innolla noita
kelmeitä, kuihtuneita kasvoja hajanaisine hapsineen, ja hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä.
-- Sepä olisi vasta ihmeellistä, hän mutisi.
Hän pisti päänsä ristikon lävitse ja hänen onnistui siten nähdä se
komeron nurkka, johon tuon onnettoman katse värähtämättä tuijotti.
Kun hän veti päänsä takaisin, vierivät kyyneleet pitkin hänen
poskiaan.
-- Miksi te nimitätte tätä naista? kysyi hän Oudardelta.
-- Me nimitämme häntä sisar Guduleksi.
-- Ja minä, sanoi Mahiette, -- nimitän häntä Paquette la
Chantefleurieksi.
Hän viittasi nyt sormi huulilla hämmästynyttä Oudardea pistämään
päänsä aukosta sisälle ja katsomaan niin pitkälle komeroon kuin
ulottui.
Oudarde teki niin ja keksi nyt nurkasta, johon erakon katse synkän,
haltioituneena oli kiinnittynyt, pienen ruusunpunaisen silkkikengän,
joka oli runsaasti koristeltu kulta- ja hopeaompeluksin.
Gervaise pisti Oudarden jälkeen päänsä aukosta sisälle, ja sitten
puhkesivat kaikki kolme uudelleen itkuun.
Yhtä vähän heidän katseensa kuin heidän kyyneleensäkään saivat
erakkoa näyttämään elonmerkkejä. Hänen kätensä pysyivät ristissä,
hänen huulensa äänettöminä, hänen silmänsä liikkumattoman
tuijottavina, ja siihen, joka tunsi hänen tarinansa, koski tuon
pienen kengän näkeminen, johon hän niin tuijotti, kipeästi.
Nuo kolme eivät olleet lausuneet sanaakaan. He eivät uskaltaneet
puhua, eivät hiiskahtaakaan. Tämä syvä hiljaisuus, tämä syvä tuska,
tämä syvä unohdus, jossa ei ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa
esine, teki saman valtavan vaikutuksen kuin pääalttari pääsiäisenä
tai jouluna. He vaikenivat hartaina ja olivat valmiit lankeamaan
polvilleen. Heistä tuntui siltä kuin he olisivat astuneet kirkkoon
pitkänäperjantaina.
Viimein koetti Gervaise, joka oli heistä uteliain ja siis myös
tunteettomin, saada erakkoa puhumaan:
-- Sisar! sisar Gudule!
Hän kertasi kolme kertaa nämä sanat, joka kerta yhä kovemmalla
äänellä. Erakko ei liikahtanut. Ei sanaa, ei katsetta, ei huokausta,
ei edes elonmerkkiä.
Oudarde lausui nyt vuorostaan lempeämmällä ja hyväilevämmällä äänellä.
-- Sisar! sisar Pyhä-Gudule!
Sama hiljaisuus, sama liikkumattomuus.
-- Mikä ihmeellinen nainen! huudahti Gervaise. -- Hän ei liikahtaisi,
vaikka tykillä ammuttaisiin.
-- Hän on ehkä kuuro, sanoi Oudarde.
-- Ehkä sokea, lisäsi Gervaise.
-- Ehkä kuollut, virkkoi Mahiette.
Varmaa on, että ellei sielu vielä ollut jättänyt tätä liikkumatonta,
uinuvaa, horrostilaan vaipunutta ruumista, se oli ainakin vetäytynyt
ja kätkeytynyt niin syvälle, etteivät ulkoisten aistien kiihotukset
tunkeutuneet sinne asti.
-- Ei ole muuta neuvoa, sanoi Oudarde, -- kuin jättää leipä aukkoon,
silläkin uhalla, että joku poika tulisi ottamaan sen. Miten saisimme
hänet hereille?
Eustache, jonka huomiota oli tähän saakka kiinnittänyt pienet,
suuren koiran vetämät vaunut, jotka juuri olivat menneet ohi,
huomasi samassa, että hänen kolme seuralaistaan katseli jotakin
aukon lävitse. Uteliaisuus tarttui häneenkin, hän kiipesi muutamalle
suojakivelle, nousi varpailleen, pisti pyöreät punakat kasvonsa
aukkoon ja huusi:
-- Äiti, katsokaas, mitä minä näen!
Tämän heleän, nuoren ja sointuvan lapsenäänen kuullessaan erakko
vavahti. Kuin teräsjousi hän käänsi äkkiä päänsä, hänen pitkät,
laihat kätensä työnsivät tukan pois otsalta, ja hän kiinnitti lapseen
hämmästyneen, katkeran ja epätoivoisen katseen. Mutta tämä katse oli
nopea kuin salama.
-- Ah, hyvä Jumala! huudahti hän ja peitti päänsä polviinsa, ja oli
kuin hänen koriseva äänensä olisi viiltänyt hänen rintaansa: -- älkää
ainakaan näyttäkö minulle muiden lapsia.
-- Hyvää päivää, rouva! sanoi lapsi vakavana.
Tämä isku oli nyt herättänyt erakon. Vilunväreet puistattivat koko
hänen ruumistaan kiireestä kantapäähän, hänen hampaansa löivät
loukkua, hän kohotti hieman päätään, tarttui käsillään lantioihinsa
ikään kuin niitä lämmittääkseen ja huudahti:
-- Oh, mikä pakkanen!
-- Naisraukka, sanoi Oudarde säälien, -- ettekö tahdo vähän tulta?
Hän ravisti kieltävästi päätään.
-- No tässä on vähän mausteviiniä, jatkoi Oudarde -- tarjoten hänelle
pulloa, -- se lämmittää teitä. Juokaa.
Hän ravisti uudelleen päätään, katsoi Oudardea terävästi ja vastasi:
-- Vettä.
Oudarde ei hellittänyt.
-- Ei, sisar, se ei ole tammikuun juomaa. Teidän pitää juoda vähän
mausteviiniä ja syödä tämä maissileipä, jonka olemme teille leiponeet.
Hän työnsi takaisin leivän, jota Mahiette hänelle tarjosi:
-- Mustaa leipää.
-- Kuulkaa, sanoi Gervaise vuorostaan säälin vallassa ja otti yltään
villatakkinsa, -- tässä on teille takki, se on hieman lämpimämpi kuin
omanne. Ottakaa se harteillenne.
Hän hylkäsi takin, kuten pullon ja leivänkin, ja vastasi:
-- Säkki.
-- Mutta huomasittehan eilen, että oli juhla, virkkoi kunnon Oudarde.
-- Huomasin, vastasi erakko. -- Kahteen päivään ei ruukussani ole
ollut vettä.
Hetken päästä hän lisäsi:
-- On juhla; minut unohdetaan. Ja se on oikein. Miksi ajattelisi
maailma minua, joka en ajattele sitä? Sammuneen hiilloksen yllä kylmä
tuhka.
Ja hänen päänsä painui polvia vasten, aivan kuin hän olisi uupunut
niin paljosta puhumisesta.
Yksinkertainen ja hyväsydäminen Oudarde, joka käsitti hänen viime
sanoillaan valittavan viluaan, vastasi naiivisti:
-- Tahdotteko sitten tulta?
-- Tulta! sanoi erakko omituisella painolla; -- voitteko hankkia
vähän tulta sille pienokaisraukallekin, joka on maannut mullassa jo
viisitoista vuotta?
Hänen kaikki jäsenensä vapisivat, hänen äänensä värähteli, hänen
silmänsä loistivat, hän oli kohonnut polvilleen. Yhtäkkiä hän osoitti
valkealla, laihalla kädellään lasta, joka katseli häntä hämmästyneenä:
-- Viekää pois lapsi! hän huusi. -- Mustalainen on kohta täällä!
Sitten hän kaatui kasvoilleen maahan, ja hänen otsansa kolahti
kivilattiaan kumeasti kuin kivi. Nuo kolme naista luulivat hänen
kuolleen. Hetken päästä hän liikahti kuitenkin, ja he näkivät hänen
polvillaan ja kyynärpäillään ryömivän siihen nurkkaan, jossa pieni
kenkä oli. Sitten he eivät uskaltaneet katsoa, he eivät nähneet häntä
enää, mutta he kuulivat tuhansien suudelmien ja tuhansien huokausten
sekoittuvan sydäntäsärkeviin huutoihin ja kumeihin kolahduksiin,
aivan kuin päätä olisi lyöty muuria vasten. Sitten erään kolahduksen
jälkeen, joka oli niin voimakas, että kaikki kolme vavahtivat, he
eivät enää kuulleet mitään.
-- Onkohan hän tappanut itsensä? sanoi Gervaise uskaltaen pistää
päänsä aukosta sisälle.
-- Sisar Gudule! toisti Oudarde.
-- Ah, hyvä Jumala! hän ei liikahda enää! virkkoi Gervaise, onkohan
hän kuollut? -- Gudule! Gudule!
Mahiette, joka ei liikutukseltaan ollut tähän asti saanut sanaakaan
huuliltaan, ponnisti nyt voimiaan.
-- Odottakaa! hän sanoi.
Sitten hän nojautui aukkoon ja huusi:
-- Paquette! Paquette la Chantefleurie!
Lapsi, joka tietämättömyydessään puhaltaa raketin huonosti palavaa
sytytintä ja saa sen räjähtämään vasten kasvojaan, ei säikähdä
enempää kuin Mahiette, huomatessaan, minkä vaikutuksen tämä sisar
Gudulen komeroon äkkiä huudettu nimi sai aikaan.
Erakon koko ruumis vapisi, hän nousi pystyyn paljaille jaloilleen
ja ryntäsi aukolle silmät niin säihkyvinä, että Mahiette, Oudarde,
kolmas nainen ja lapsi peräytyivät ranta-aitaukselle saakka.
Samassa näkyivät erakon synkät kasvot ristikkoa vasten painettuina.
-- Oh! oh! hän huusi kauheasti nauraen, -- mustalainen huutaa minua!
Silloin kiinnitti hänen huomiotaan näytös, joka oli käynnissä
kaakinpuun luona. Hänen otsansa kurtistui kauhusta, hän ojensi
ristikon läpi luurankokäsivartensa ja huusi äänellä, joka muistutti
ruisrääkkää:
-- Sinäkö minua taas huudat, mustalainen! lapsenvaras! Ole kirottu!
kirottu! kirottu! kirottu!