Vuonna 1482 oli Quasimodo noin kahdenkymmenen, Claude Frollo
kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen: toinen oli kasvanut suureksi,
toinen oli vanhentunut.
Claude Frollo ei ollut enää pelkkä Collège Torchin ylioppilas,
pienen lapsen hellä suojelija, nuori, uneksiva filosofi, joka tiesi
paljon ja jolta vielä puuttui paljon tietoa. Hän oli Josas'n herra
arkkidiakoni, piispan toinen apulainen, kahden dekanaatin, Montlhéryn
ja Châteaufortin ja sadanseitsemänkymmenenneljän maalaisseurakunnan
sielunpaimen, vakava, ankara ja äreä pappi, henkevä persoonallisuus.
Hänen vaikuttavaa ja synkkää olemustaan pelkäsivät Notre-Damen pienet
ja suuret kuoropojat, kanttorit, augustinolaisveljet ja apupapit,
kun hän verkkaan astui heidän ohitsensa kuorin korkean holvin alla,
majesteetillisena, miettivänä, käsivarret ristissä ja pää niin
painuneena rintaa vasten, että kasvoista näkyi vain korkea, kalju
otsa.
Dom Claude Frollo ei ollut muuten jättänyt tieteitä eikä nuoren
veljensä kasvatusta, molempia elämäntehtäviään. Mutta vuosien
vieriessä oli näihin niin rakkaisiin toimiin sekoittunut
katkeruuttakin. Viimein, sanoo diakoni Paulus, käy parhainkin öljy
pahan makuiseksi. Pieni Jehan, liikanimeltään _du Moulin_ sen paikan
mukaan, jossa hän oli kasvanut, ei ollut kehittynyt siihen suuntaan,
johon Claude olisi tahtonut. Vanhempi veli oli toivonut hurskasta,
kuuliaista, opinhaluista ja siivoa oppilasta. Mutta hänen suureksi
mielipahakseen oli pikku Jehan, aivan kuin nuoret puut, jotka
tekevät tyhjäksi puutarhurin ponnistukset ja itsepäisesti kääntyvät
sinnepäin, mistä saavat ilmaa ja valoa, versonut reheviä ja vehmaita
oksia vain laiskuuden, tietämättömyyden ja irstailujen taholle. Hän
oli oikea pieni paholainen, jonka tavaton säännöttömyys sai usein dom
Clauden kulmat rypistymään, mutta samalla sangen sukkela ja ovela,
mikä veti vanhemman veljen suun hymyyn. Claude pani hänet samaan
kouluun, missä hän itse oli viettänyt ensimmäiset kouluvuotensa
yksinäisissä opinnoissa, ja hän kärsi suuresti siitä, että tämä
pyhäkkö, jossa Frollon nimi oli ennen ollut kunnioitettu, nyt joutui
häpeään sen takia. Hän piti toisinaan ankaria ja pitkiä nuhdesaarnoja
Jehanille, joka kärsivällisesti ja alttiina parannukseen kuunteli
niitä. Vikojensa ohella oli tuolla pienellä rasavillillä hyvä
sydän, kuten komedioissa sanotaan. Mutta kun nuhdesaarna oli ohi,
jatkoi hän entiseen tapaansa aivan huolettomana samaa hurjaa
temmellystä. Milloin hän höyhensi jotakin "keltanokkaa" (niin
nimitettiin vastaleivottuja ylioppilaita) tervetuliaisiksi; arvokas
perinnäistapa, jota huolellisesti on vaalittu meidän päiviimme
saakka; milloin hän ylioppilas joukon etunenässä klassillisesti
ryntäsi johonkin kapakkaan, _quasi classico excitati_, pieksi
kapakoitsijan ja löi pohjat pois viinitynnyreistä hänen kellarissaan.
Ja sitten ojensi Torchin aliopettaja masentuneena dom Claudelle
kauniin latinankielisen tiedonannon, jonka reunassa oli seuraava
tuskallinen huomautus: _Rixa, prima causa vinum optimum potatum_.
[Tappelu, syynä liiallinen viininjuonti.] Lopuksi sanottiin, mikä oli
ennen kuulumatonta kuudentoistavuotiaasta nuorukaisesta, että hänen
irstailunsa usein ulottuivat Rue de Glatignylle asti.
Näiden surujen ja pettymysten synkentäessä Clauden mieltä hän oli
sitä innokkaammin heittäytynyt tieteen helmaan, tämän sisaren,
joka ei ainakaan naura vasten kasvoja ja joka aina palkitsee,
vaikkakin joskus hiukan ontossa rahassa, sen huolenpidon, jota
sille osoitetaan. Hänestä tuli entistä enemmän tutkija ja samalla
luonnollisesti entistä ankarampi pappi, entistä synkempi ihminen.
Jokaisessa meistä on erinäistä yhdenmukaisuutta älymme, tapojemme
ja luonteemme välillä, jotka keskeytymättä kehittyvät ja joita vain
suuret elämänmuutokset saattavat järkyttää.
Kun Claude Frollo jo nuoruudessaan oli kahlannut läpi miltei koko
positiivisen, ulkoisen ja luvallisen inhimillisen tietämisen piirin,
oli hänen, jollei halunnut pysähtyä siihen _ubi defuit orbis_
[missä maa loppuu], ollut pakko mennä yhä pitemmälle ja etsiä
uusia ravintoaineita täyttymättömälle tiedonnälälleen. Antiikkinen
vertauskuva, käärme, joka puree häntäänsä, sopii juuri tieteelle.
Claude Frollo tuntui kokeneen tämän. Useat vakavat henkilöt
väittivät, että hän tyhjennettyään inhimillisen tietämisen fasin
[fas = sallittu] oli uskaltanut tunkeutua sen nefasiin [nefas =
kielletty]. Hän oli, niin sanottiin, maistanut tiedon puun kaikkia
omenia, toista toisensa jälkeen, ja viimein, liekö se sitten
tapahtunut nälästä vaiko inhosta, puraissut kielletystä hedelmästä.
Hän oli, kuten lukija on nähnyt, käynyt teologien luennoilla
Sorbonnessa, filosofien seuroissa pyhän Hilariuksen kuvan ääressä,
asetustentutkijain väittelyissä pyhän Martinuksen kuvan ääressä,
lääkärien kokouksissa Notre-Damen vihkivesiastian luona, _ad cupam
Nostrae-Dominae;_ kaikki sallitut ja hyväksytyt ruokalajit, joita nuo
neljä suurta keittiötä, joita nimitettiin neljäksi tiedekunnaksi,
saattoivat valmistaa ja tarjota nälkäiselle sielulle, oli hän ahminut
ja kyllästynyt ennen kuin oli saanut nälkänsä tyydytetyksi. Silloin
hän oli omin päin kaivautunut yhä kauemmaksi, yhä syvemmälle koko
tuon rajoitetun, aineellisen ja ahtaan tieteen taakse; hän oli ehkä
pannut sielunsa peliin ja istuutunut luolaan tuon alkemistien,
astrologien ja hermeetikkojen salaperäisen pöydän ääreen, jonka
toisessa päässä keskiajalla vallitsivat Averroës, Guillaume de Paris
ja Nicolas Flamel ja joka seitsenhaaraisen kynttilänjalan valossa
ulottuu kauas itämaille aina Salomoon, Pythagorakseen ja Zoroasteriin
saakka.
Niin ainakin väitettiin, syystä tai syyttä.
Totta kyllä on, että arkkidiakoni usein kävi Saints-Innocents'in
hautausmaalla, jossa hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät, mutta
huomautettiin, että hän paljon vähemmän kiinnitti huomiota ristiin
heidän haudallaan kuin niihin omituisiin kuvioihin, joita oli
piirretty Nicolas Flamelin ja Claude Pernelles'in hautakiviin aivan
edellisen vieressä.
Totta on, että hänen usein nähtiin kiireisin askelin kulkevan Rue
des Lombards'ia ja hiipivän pieneen taloon Rue des Écrivains'in
ja Rue Marivault'in kulmassa. Se oli sama talo, jonka Nicolas
Flamel oli rakennuttanut itselleen ja jossa hän oli kuollut v.
1417 ja joka, oltuaan sen jälkeen tyhjänä, nyt alkoi rapistua.
Kaiken maailman hermeetikot ja henkienmanaajat olivat tuhrineet sen
seinät aivan täyteen nimikirjoituksiaan. Jotkut naapurit väittivät
kerran nähneensä kellarinluukusta arkkidiakoni Clauden kaivavan,
kääntelevän ja luovan taas umpeen maata niissä kahdessa kellarissa,
joiden tukipylväät Nicolas Flamel oli omin käsin piirtänyt täyteen
säkeitä ja hieroglyfejä. Luultiin, että Flamel oli näihin kellareihin
kaivanut viisasten kiven, ja sen ja seuraavan vuosisadan alkemistit,
Magistrista isä Pasifiqueen saakka, kaivoivat ja möyrivät siellä
väsymättä, kunnes tuo niin perinpohjin pengottu talo viimein luhistui
heidän ylleen.
Totta on edelleen, että arkkidiakoni oli omituisen intohimoisesti
kiintynyt Notre-Damen symboliseen portaaliin, noihin loitsuihin,
jotka sen kiviin oli piirtänyt piispa Guillaume de Paris, joka
varmaan tuomittiin sen tähden, että hän siihen pyhään runoelmaan,
jota muu rakennus kautta aikojen laulaa, liitti niin helvetillisen
päällekirjoituksen. Arkkidiakoni Clauden katsottiin päässeen selville
jättimäisen pyhän Kristoforoksen merkityksestä, tuon suunnattoman,
arvoituksellisen kuvapatsaan, joka siihen aikaan kohosi eteisen
sisäänkäytävän pielessä ja jota kansa nimitti pilkaten "herra
Harmajaksi". Mutta kuka tahansa, jolla oli silmää nähdä, saattoi
havaita, että hän toisinaan saattoi istua tuntikausia eteisen
kivipenkillä vaipuneena portaalin veistokuvien tarkastelemiseen,
milloin tutkivasti katsellen tyhmiä neitsyitä nurin käännettyine,
milloin viisaita pystyssä olevine lamppuineen, milloin taas laskien
näkökulmaa, josta vasemman portaalin korppi tuijottaa jotakin
salaperäistä kohtaa kirkon sisällä, johon varmaankin viisasten kivi
on kätkettynä, ellei se ole Nicolas Flamelin kellarissa.
Omituista kohtalon leikkiä oli, sivumennen sanoen, että kahden
niin erilaisen olennon kuin Clauden ja Quasimodon lämmin ihailu
kohdistui tuona aikana Notre-Dameen: toinen, eräänlaisen vaiston
ohjaama puoli-ihminen rakasti sitä sen kauneuden, sen veistokuvien
ja kaikkien osien ihanan sopusoinnun vuoksi; toinen hehkuvan
mielikuvituksen omaava oppinut rakasti sitä sen merkityksen, sen
tarunomaisuuden, sen sisältämän ajatuksen, symbolin vuoksi, joka on
kätkettynä sen veistoksiin, aivan kuin julkisivun toinen kirjoitus
toisen alle palimpsestissa, toisin sanoen, sen arvoituksen vuoksi,
jonka se aina asettaa ajatuksen ratkaistavaksi.
Totta on myös, että arkkidiakoni oli siihen torniin, joka on
Grève-torin puolella sisustanut itselleen aivan kellojen viereen
pienen kammion, jonne ei kukaan, ei edes piispa, kuten sanottiin,
saanut astua ilman hänen suostumustaan. Tämän kammion oli laitattanut
ylös tornin muuriin korpinpesien joukkoon piispa Hugo de Besançon
[Hugo II de Bisuncio, 1326-1332], joka siellä aikoinaan oli
harjoittanut kiellettyjä temppuja. Kukaan ei tiennyt, mitä tämä
kammio sisälsi, mutta usein oli öisin Grève-torilta nähty pienessä
ikkuna-aukossa, joka oli tornin takasivulla, ihmeellisen punaisen
hohteen leimahtavan, sammuvan ja lyhyitten, yhtä pitkien väliaikojen
päästä uudelleen syttyvän. Pimeässä ja tuossa korkeudessa oli
tuo hohde, joka tuntui kuin palkeesta lähtevän, omituinen näky,
ja naapuriston hurskaat naiset sanoivat toisilleen: Siellä on
arkkidiakoni palkeineen, helvetti hehkuu tuolla ylhäällä.
Tähän ei suinkaan sisältynyt mitään todistusta noituudesta, mutta
siinä oli kuitenkin sen verran savua, että saattoi arvella tultakin
olevan, ja arkkidiakonilla oli tässä suhteessa epäilyttävä nimi.
Meidän on kuitenkin lisättävä, että egyptiläisillä tieteillä,
nekromantialla, noituudella, lumivalkoisimmalla ja viattomimmallakaan
ei ollut leppymättömämpää vihollista, taipumattomampaa ilmiantajaa
Notre-Damen viranomaisten edessä. Olipa tämä kammo todellista
tai ainoastaan koiranleuan kujetta, joka huutaa: _varas kiinni!_
kapitulin viisaat päät pitivät siitä huolimatta arkkidiakonia
sieluna, joka oli uskaltautunut helvetin eteiseen, eksynyt kabbalan
onkaloihin ja harhaili salaisten tieteitten pimeydessä. Kansa ei
myöskään erehtynyt tässä suhteessa; jokaiselle, joka oli hiemankin
tarkkanäköinen, oli aivan selvää, että Quasimodo oli paholainen
ja Claude Frollo noita. Olihan selvää, että kellonsoittajan tuli
palvella arkkidiakonia määrätty aika, mutta hän saisi tämän ajan
jälkeen palkaksi hänen sielunsa. Ja arkkidiakoni olikin sangen
huonossa huudossa kaikkien jumalisten sielujen kesken tavattoman
ankarista tavoistaan huolimatta, eikä heidän joukossaan ollut
ainoatakaan niin kokematonta jumalista nenää, joka ei tuntenut
hänessä noidan hajua.
Ja jos vuosien vieriessä oli hänen tietämisessään auennut pohjattomia
syvyyksiä, oli niitä auennut hänen sydämessäänkin. Sitä oli ainakin
syytä uskoa, kun tarkemmin tutki hänen kasvojaan, joissa näki hänen
sielunsa hohtavan kuin synkkien pilvien läpi. Miten hän oli saanut
tuon korkean kaljun otsaansa, miten hänen päänsä oli kumaraan
painunut, minkä tähden nuo ainaiset huokaukset kohoilivat hänen
rinnastaan? Mikä salainen ajatus sai hänen suunsa hymyilemään niin
katkerasti, samalla kun hänen rypistyneet silmäkulmansa lähestyivät
toisiaan kuin kaksi sonnia, jotka ovat valmiit puskusille? Mistä
johtui, että hänen tukkansa oli jo harmaantunut? Mikä sisäinen tuli
leimahti toisinaan hänen katseestaan, niin että hänen silmänsä
muistutti reikää sulatusuunin seinässä?
Nämä ankaran moraalisen taistelun ilmaukset olivat varsinkin
siihen aikaan, jota meidän kertomuksemme kuvaa, saaneet entistä
voimakkaamman sävyn. Useammin kuin kerran oli sattunut, että
joku kuoripoika säikähtäen sitä tulta, joka paloi arkkidiakonin
silmissä, oli pötkinyt pakoon nähdessään olevansa kahden hänen
kanssaan kirkossa. Useammin kuin kerran oli hänen vierustoverinsa
kuoripenkissä kuullut hänen jumalanpalveluksen aikana sotkevan
käsittämättömiä sanoja koraaliin _ad omnem tonum_. Useammin kuin
kerran oli joen rannalla asuva vaimo, joka pesi kapitulille,
kauhukseen nähnyt kynsien ja suonenvetoisesti puristuneitten sormien
jälkiä Josas'n herra arkkidiakonin messupaidassa.
Hän oli muuten itseään kohtaan ankarampi kuin koskaan ennen eikä
ollut milloinkaan esiintynyt niin esikuvallisesti. Sekä hänen
asemastaan että luonteestaan oli johtunut, että hän oli aina
pysytellyt loitolla naisista; nyt näytti hän vihaavan heitä enemmän
kuin milloinkaan ennen. Pelkkä silkkihameen kahina sai hänen vetämään
huppukauluksen silmilleen. Hän oli tässä suhteessa niin ankara,
että kun kuninkaan tytär, Beaujeun valtiatar, joulukuussa v. 1481
aikoi käydä Notre-Damen luostarissa, hän asettui vakavasti sitä
vastustamaan huomauttaen piispalle siitä Mustan kirjan asetuksesta,
joka on päivätty P. Bartholomeuksen päivänä v. 1334 ja joka
kieltää kaikilta naisilta, "nuorilta tai vanhoilta, ylhäisiltä tai
alhaisilta" pääsyn luostariin. Tämän vuoksi oli piispan täytynyt
huomauttaa hänelle legaatti Odon määräyksestä, joka tekee poikkeuksen
muutamiin ylhäisiin naisiin nähden (_aliquae magnates mulieres,
quae sine scandalo evitari non possunt_), joita ei saattanut ilman
häväistystä estää. Mutta arkkidiakoni ei ollut kuitenkaan tahtonut
taipua, vaan oli huomauttanut piispalle, että legaatin määräys, joka
oli peräisin vuodelta 1207, oli satakaksikymmentäseitsemän vuotta
Mustaa kirjaa vanhempi ja luonnollisestikin sen kumoama. Ja hän oli
kieltäytynyt näyttäytymästä prinsessalle.
Oli myös huomattu, että hänen inhonsa mustalaisia kohtaan oli yhä
kasvanut. Hän oli saanut piispan antamaan määräyksen, joka nimenomaan
kielsi mustalaisnaisia tanssimasta ja nelistämästä tamburiinia
tuomiokirkon torilla, ja hän oli samaan aikaan alkanut innokkaasti
tutkia viraston homeista arkistoa kerätäkseen ne tapaukset, jolloin
noitia ja velhovaimoja oli tuomittu poltettavaksi tai hirtettäväksi
osallistumisesta noituuden harjoittamiseen pukkien, emäsikojen tai
vuohien kanssa.