Oli kuitenkin yksi inhimillinen olento, jota Quasimodo ei vihannut,
jota hän rakasti yhtä paljon, ehkä enemmänkin kuin kirkkoaan; se oli
Claude Frollo.
Olihan se luonnollista. Claude Frollo oli hänet ottanut hoitaakseen,
elättänyt häntä, kasvattanut hänet. Pienenä oli hänen tapana
paeta Claude Frollon polvien suojaan, kun lapset ja koirat
ahdistivat häntä. Claude Frollo oli opettanut hänet puhumaan,
lukemaan, kirjoittamaan. Claude Frollo oli lopuksi tehnyt hänestä
kellonsoittajan. Mutta suurien kellojen antaminen Quasimodolle
puolisoksi oli samaa kuin antaa Julia Romeolle.
Quasimodon kiitollisuus olikin syvä, intohimoinen, rajaton, ja joskin
hänen kasvatusisänsä kasvot usein olivat synkät ja ankarat, joskin
hänen sanansa olivat tavallisesti lyhyitä, kovia, käskeviä, ei
Quasimodon kiitollisuus ollut hiventäkään vähentynyt. Quasimodo oli
arkkidiakonille mitä alistuvin orja, mitä tottelevin palvelija, mitä
valppain koira. Kun tuo kellonsoittaja raukka oli tullut kuuroksi,
oli hänen ja Claude Frollon välillä kehittynyt salainen merkkikieli,
jota vain he ymmärsivät. Täten oli arkkidiakoni ainoa inhimillinen
olento, jonka kanssa Quasimodo oli säilyttänyt yhteyden. Hän oli
ilmaisukosketuksissa ainoastaan kahteen olentoon tässä maailmassa,
Notre-Dameen ja Claude Frolloon.
Arkkidiakonin valtaa kellonsoittajaan, kellonsoittajan kiintymystä
arkkidiakoniin ei voi mihinkään verrata. Merkkikin vain Claudelta ja
ajatuskin siitä, että voisi sillä tuottaa hänelle iloa, olisi saanut
Quasimodon arvelematta heittäytymään alas Notre-Damen tornista. Tuo
tavaton ruumiinvoima niin sokeasti alistuneena palvelemaan toista,
oli varsin kummallista. Siinä oli epäilemättä pojan rakkautta,
palvelijan kiintymystä, mutta siinä oli myös sitä lumousvoimaa, jolla
toinen henki vaikuttaa toiseen. Siinä seisoi kömpelö, vajavainen
olentoraukka pää painuksissa ja rukoilevin katsein korkean ja
syvän, voimakkaan ja ylemmän hengen edessä. Ja lopuksi ja ennen
kaikkea se oli kiitollisuutta. Niin äärimmäiseen saakka kehittynyttä
kiitollisuutta, ettemme tiedä, mihin sitä verrata. Tämä hyve ei ole
niitä, joiden kauneimmat ilmaukset tavataan ihmisten keskuudessa.
Sanomme sen tähden, että Quasimodo rakasti arkkidiakonia enemmän
kuin koira, enemmän kuin hevonen, enemmän kuin elefantti milloinkaan
herraansa.