Arkkidiakoni ja kellonsoittaja eivät olleet, kuten jo on mainittu,
erityisen suosittuja tuomiokirkon seutuvilla asuvain pariisilaisten
keskuudessa, olivatpa he rikkaita tai köyhiä. Kun Claude ja Quasimodo
läksivät yhdessä ulos, mikä ei ollut niinkään harvinaista, ja
heidän nähtiin, isännän edellä ja palvelijan muutaman askeleen
päässä hänen takanaan, kulkevan Notre-Damen seudun tyhjiä, kapeita
ja pimeitä katuja, tervehdittiin heitä pistosanoilla, ivallisilla
rallatuksilla tai karkeilla sukkeluuksilla heidän kulkiessaan ohi,
jollei Claude Frollo, mikä kuitenkin sattui harvoin, kulkenut pää
pystyssä ja näyttänyt neuvottomille koiranleuoille ankaraa, miltei
majesteetillista otsaansa.
He olivat korttelissaan kuin "runoilijat", joista Régnier puhuu.
Runoniekkaa saatteli roskaväki
kuin kerttujen parvi, joka pöllön näki.
Milloin pani joku pojanviikari alttiiksi kätensä ja jalkansa
sen käsittämättömän huvin vuoksi, että sai pistää nuppineulalla
Quasimodoa kyttyrään. Milloin hipaisi joku kaunis, nuori, vallaton ja
liian julkea tyttö papin mustaa kauhtanaa ja lauloi hänelle vasten
kasvoja ensi säkeen pilkkalaulusta: _Hihhei, nyt pirun kiinni sain_.
Tai sattui joskus, että joukko repaleisia eukkoja, jotka istua
kyyröttivät portailla jonkin portin pielessä, tervehti pappia ja
kellonsoittajaa kirouksilla heidän kulkiessaan ohi, ja joku mutisi
puoliääneen toisille:
"Katsokaas, tuon sielu tuossa on samanlainen kuin tuon toisen ruumis!"
Tai heilutti parvi koululaisia ja sotilaita, jotka olivat
aitahyppysillä, lakkejaan ja huusi heidät nähdessään:
_Eia! eia! Claudius cum claudo!_ [Eläköön! Katsokaas Claudea ja
ontuvaa!]
Mutta useimmiten eivät pappi ja kellonsoittaja lainkaan huomanneet
koko pilkkaa. Quasimodo oli liian kuuro, Claude liiaksi mietteisiinsä
vaipunut, kuullakseen kaikkia näitä kohteliaisuuksia.