Claude Frollo ei ollutkaan tavallinen ihminen.
Hän kuului keskisäädyn perheisiin, joita viime vuosisadan tökeröllä
kielellä nimitettiin milloin ylemmäksi porvaristoksi milloin
alemmaksi aateliksi. Hänen perheensä oli Paclet-veljeksiltä
perinyt Tirechappen läänityksen, joka kuului Pariisin piispan
hallintopiiriin ja jonka kaksikymmentäyksi taloa olivat
kolmannellatoista vuosisadalla olleet monen oikeusjutun aiheena.
Tämän läänityksen omistajana oli Claude Frollo yksi niistä
sadastaneljästäkymmenestäyhdestä tilanomistajasta, jotka olivat
osallisia Pariisin ja sen esikaupunkien veroista, ja Saint-Martin
des Champs'n luetteloissa saattoi sen vuoksi pitkät ajat nähdä hänen
nimensä mestari François Le Rez'lle kuuluvan Hotel de Tancarvillen ja
Collège de Tours'in välissä.
Claude Frollon olivat hänen vanhempansa jo lapsena määränneet
hengelliseen säätyyn. Häntä oli opetettu lukemaan latinaa, painamaan
katseensa maahan ja puhumaan hiljaa. Jo pienenä poikasena oli isä
sulkenut hänet Collège de Torchihin Yliopistossa. Siellä oli hän
kasvanut messukirjan ja sanakirjan ääressä.
Hän oli muuten alakuloinen ja vakava nuorukainen ja lueskeli
innokkaasti ja oppi nopeasti. Hän ei pitänyt suurta melua leikeissä,
otti sangen vähän osaa Fouarre-kadun juominkeihin, ei tiennyt mitä
merkitsi _dare alapas et capillos laniare_ [antaa korvatillikoita
ja olla tukkanuottasilla], eikä ollut ottanut osaa tuohon vuoden
1463 mellakkaan, josta kirjoitettiin vakavasti aikakirjoihin:
"Kuudes kapina Yliopistossa". Hän ei koskaan tehnyt pilkkaa Rue de
Montagun köyhistä ylioppilaista heidän viittojensa, _cappettes_,
vuoksi, joista he olivat saaneet nimensä, tai Collège de Dormans'in
stipendiaateista heidän kaljujen tonsuuriensa ja kolmikaistaisten
takkiensa vuoksi, joissa oli vihreää, sinistä ja sinipunaista,
_azzurini coloris et bruni_, kuten sanotaan kardinaali des
Quatre-Couronnes'in tiedonannoissa.
Sitä ahkerammin hän kävi luennoilla Jean-de-Beauvais-kadun varrella.
Ensimmäinen ylioppilas, jonka apotti Saint-Pierre de Val näki
kateederinsa edessä aloittaessaan Sait-Vendregesilen luentosalissa
luentoansa kanonisesta oikeudesta, oli Claude Frollo, joka pylvääseen
nojaten, sarvesta valmistetut kirjoitusneuvot mukanaan pureskeli
kynänpäätä tai kirjoitti kulunutta polveaan vasten ja talvisin
puhalteli käsiinsä. Ensimmäinen kuulija, jonka herra Miles d'Isliers,
hallinto-oikeuden tohtori, näki joka maanantaiaamuna hengästyneenä
saapuvan École du Chef-Saint-Denis'hin juuri kun ovia avattiin,
oli Claude Frollo. Tuo kuusitoistavuotias ylioppilas olisikin
voinut haastaa kirkkoisän väittelyyn mystillisessä teologiassa,
kirkolliskokousten isän kanonisessa oikeudessa ja jonkun Sorbonnen
tohtorin skolastisessa teologiassa.
Teologiasta suoriuduttuaan hän oli käynyt käsiksi asetuksiin.
_Magister sententiarumista_ hän oli syventynyt Kaarle Suuren
kapitulaareihin. Ja tiedonjanossaan hän oli ahminut yhteen menoon
asetuskokoelman toisensa jälkeen, Hispalen piispan Théodoren, Wormsin
piispan Bouchard'in, Chartres'in piispan Yves'in; sitten Gratianuksen
asetukset, jotka seurasivat Kaarle Suuren kapitulaareja; edelleen
Gregorius IX:n kokoelman ja Honorius III:n kirjeen _Super specula_.
Hän perehtyi perinpohjin tuohon suureen ja myrskyiseen taistelun ja
synnytystuskan aikakauteen, jolloin porvarillinen ja kanoninen oikeus
taisteli keskenään keskiajan kaaoksessa, tuohon aikakauteen, jonka
piispa Théodore aloittaa v. 618 ja paavi Gregorius päättää v. 1227.
Asetuskokoelmat sulatettuaan hän heittäytyi lääketieteen ja
vapaitten tieteitten kimppuun. Hän tutki kasvitiedettä ja lääkkeiden
valmistustaitoa. Hän oppi parantamaan kuumeita ja ulkonaisia
vammoja, haavoja ja paiseita. Jacques d'Espars olisi tunnustanut
hänet fysiologiksi, Richard Hellain kirurgiksi. Hän suoritti kaikki
tutkinnot, lisensiaatin, maisterin ja tohtorin. Hän tutki kieliä,
latinaa, kreikkaa, hepreaa -- kolminainen pyhäkkö, jota ei vielä
silloin paljoakaan tunnettu. Se oli oikeata tiedon hankkimisen ja
kerääminen kuumetta. Kahdeksantoista vuotiaana hän oli läpäissyt
kaikki neljä tiedekuntaa. Tuosta nuorukaisesta näytti elämällä olevan
vain yksi ainoa päämäärä: tietäminen.
Suunnilleen näihin aikoihin puhkesi ankaran kuumuuden vaikutuksesta
kesällä v. 1466 kauhea rutto, joka Pariisin kreivikunnasta surmasi
yli neljäkymmentätuhatta ihmistä; niiden joukossa oli, sanoo Jean
de Troyes, "mestari Arnoul, kuninkaan astrologi, joka oli erittäin
hyvä, viisas ja hauska mies". Yliopistossa levisi eräänä päivänä
huhu, että tuo kulkutauti raivosi erikoisesti Tirechappe-kadulla.
Siellä asuivat Claude Frollon vanhemmat läänityksensä keskellä. Nuori
ylioppilas riensi levottomana kotiinsa. Kun hän saapui sinne, olivat
hänen isänsä ja äitinsä kuolleet. Aivan pieni, kapaloissa oleva veli
makasi kehdossa avuttomana kirkuen. Se oli ainoa eloon jäänyt olento
hänen perheestään. Nuorukainen otti lapsen käsivarrelleen ja läksi
mietteisiin vaipuneena pois. Siihen saakka hän oli elänyt yksinomaan
tieteissä, nyt hän alkoi elää elämässä.
Tämä kohtalonisku sai aikaan käänteen Clauden elämässä. Orpona,
sukunsa vanhimpana ja perheensä päämiehenä yhdeksäntoista vuoden
iässä tunsi hän itsensä tylysti herätetyksi koulun unelmista
tämän maailman todellisuuteen. Hänessä heräsi ensin sääli, sitten
kuvaamaton hellyys nuorempaa veljeä kohtaan, aivan outo ja
inhimillinen tunne hänelle, joka ei ollut vielä rakastanut muuta kuin
kirjojaan.
Tämä tunne kehittyi hänessä aivan erikoisen voimakkaaksi. Niin
koskemattomalle sielulle kuin hänen se oli ensimmäisen rakkauden
kaltaista. Lapsuudesta asti erotettuna vanhemmistaan, joita hän
tuskin tunsi, suljettuna ja ikäänkuin muurattuna kirjojensa ääreen ja
ennen kaikkea tiedon- ja opinhaluisena ja näihin saakka yksinomaan
antautuneena tyydyttämään tiedonjanoaan, joka käsitti koko tietämisen
alan, ja mielikuvitustaan, joka sai ravintoa vanhojen runoilijain
teoksista, ei tuolla nuorukaisraukalla ollut vielä ollut aikaa
ottaa selkoa, että hänellä oli sydänkin. Tuo pieni veli, joka niin
odottamatta putosi pilvistä hänen käsivarsilleen, teki hänestä uuden
ihmisen. Hän huomasi, että maailmassa on muitakin seikkoja kuin
Sorbonnen metafyysilliset mietiskelyt ja Homeroksen säkeet, että
ihminen tarvitsi mielenliikutuksia, että elämä ilman hellyyttä ja
rakkautta on vain kuollut, natiseva, kuluttava koneisto; mutta hän
kuvitteli, sillä hän oli vielä siinä iässä, jolloin toinen kuvitelma
häviää vain tehdäkseen tilaa toiselle, että veri- ja perhesiteet
ovat ainoat välttämättömät, ja että rakkaus pieneen veljeen riittää
täyttämään koko elämän.
Hän antautui sen vuoksi rakkaudelle pikku Jehania kohtaan koko sen
intohimon voimalla, joka piili hänen jo syvässä, hehkuvassa ja
keskittyneessä luonteessaan. Tuo pieni, hento olento rusottavine
poskineen ja vaaleine, kiharaisine hiuksineen, jolla ei ollut muuta
turvaa kuin toinen orpo, liikutti häntä sielun sisimpään saakka; ja
vakavana ajattelijana mietiskeli hän Jehanin kohtaloa syvää sääliä
tuntien. Hän piti hänestä huolta kuin jostakin hänelle uskotusta
hyvin helposti särkyvästä. Hän oli lapselle enemmän kuin veli, hän
oli äiti.
Pikku Jehan oli kadottanut äitinsä, kun hän vielä sai rintaa. Claude
hankki hänelle samalla imettäjän ja kasvatusäidin. Paitsi Tirechappen
lääniä oli hän isältään perinyt myös Moulinin läänin, joka kuului
Gentillyn linnan hallintopiiriin. Siellä oli mylly kukkulalla lähellä
Winchestren (Bicêtren) linnaa. Myllärin vaimo imetti parhaillaan
sievää lasta; se ei ollut kaukana Yliopistosta. Claude vei itse
hänelle pienen Jehaninsa.
Nyt hän otti elämän paljon vakavammalta kannalta, kun hän tunsi
itsensä vastuunalaiseksi. Pikku veljen ajatteleminen ei ollut hänelle
ainoastaan ajanvietettä lukujen lomassa, vaan siitä tuli niiden
päämäärä. Hän päätti kokonaan antautua tulevaisuudelle, josta hän
oli vastuussa Jumalalle, eikä tahtonut koskaan omistaa muuta vaimoa,
muita lapsia kuin veljensä onnen ja menestyksen. Hän kiinnitti
entistä enemmän huomiota papilliseen kutsumukseensa. Hänen ansionsa,
hänen oppineisuutensa, hänen asemansa Pariisin piispan välittömänä
vasallina avasi hänelle kirkon portit selkoselälleen. Kahdenkymmenen
ikäisenä hänet vihittiin papiksi pyhän istuimen erikoisella
suostumuksella, ja hän toimitti virkaa Notre-Damen nuorimpana
kappalaisena sillä alttarilla, jota sen myöhäisen hetken vuoksi, jona
sen ääressä messu toimitettiin, nimitettiin _altare pigrorumiksi_.
Entistä enemmän syventyneenä rakkaisiin kirjoihinsa, jotka hän jätti
ainoastaan mennäkseen hetkeksi myllylle, oli hän oppineisuutensa ja
ankarain elintapainsa vuoksi, mikä oli harvinainen yhdistys hänen
aikanaan, pian saavuttanut virkatoveriensa kunnioituksen ja ihailun.
Luostarista oli hänen harvinaisen oppinsa maine tunkeutunut kansankin
keskuuteen saaden kuitenkin pienen noituuden sivumaun, mikä lisä
siihen aikaan ei suinkaan ollut harvinaista.
Suoritettuaan Quasimodo-sunnuntaina messunsa "laiskojen alttarilla",
joka oli oikeanpuoleisen, kuoriin johtavan oven vieressä lähellä
Pyhän Neitsyen kuvaa, aikoi hän juuri lähteä kirkosta, kun
väkijoukko, joka oli kerääntynyt löytölasten lavitsan ympärille, ja
vanhojen vaimojen äänekäs keskustelu kiinnittivät hänen huomiotaan.
Hän oli silloin mennyt lähemmäksi ja tarkastanut tuota pientä
onnetonta olentoa, joka herätti sellaista inhoa ja oli niin suuressa
vaarassa. Tuon kurjan, muodottoman ja hylätyn olennon näkeminen ja
ajatus, joka äkkiä iski hänen päähänsä, että jos hän kuolisi, hänen
pieni rakas Jehaninsa heitettäisiin armotta tuolle puulavitsalle,
koski hänen sydämeensä ja herätti vastustamatonta sääliä, ja hän otti
lapsen mukaansa.
Kun hän otti sen pussista esille, huomasi hän sen todellakin
muodottomaksi. Tuolla pikku piltillä oli suuri käsnä vasemman silmän
päällä, pää oli hartiain välissä, selkä kyttyrässä, rintalasta
ulospistävä, sääret väärät; mutta se tuntui varsin eloisalta, ja
vaikka olikin mahdotonta ymmärtää sen soperrusta, todisti sen kirkuna
terveyttä ja voimaa. Clauden myötätuntoa lisäsi sen rumuus, ja hän
päätti kasvattaa rakkaudesta veljeensä tämän lapsen siltä varalta,
että mitä virheitä pikku Jehan tulevaisuudessa tulisikin tekemään,
hänen hyväkseen luettaisiin tämä hänen tähtensä suoritettu hyvätyö.
Se oli jonkinlainen hyvien töiden säästöönpano hänen pienen veljensä
laskuun, pieni hyvien töiden aarre, jonka hän tahtoi kerätä hänelle
siltä varalta, että tuo pikku vekkuli jonakin päivänä oli sellaisen
rahan tarpeessa, ainoan, joka kelpaa paratiisin tulliportilla.
Hän kastoi ottopoikansa ja nimitti hänet Quasimodoksi, joko päivän
muistoksi, jona hän otti hänet, tai siksi, että hän tällä nimellä
tahtoi osoittaa, miten epätäydellinen, tuskin puolivalmis tuo pieni
olentoraukka oli. Yksisilmäisenä, kyttyräselkäisenä, lehmäkoipisena
oli Quasimodo todellakin aivan omalaatuinen.
III. "Immanis pecoris custos, immanior ipse." [Kauhea on karjan
paimen, kauheampi karja itse.]
Kertomuksemme alussa v. 1482 oli Quasimodo jo aikamies. Hän oli jo
useita vuosia ollut Notre-Damen kellonsoittajana. Hän oli saanut
toimen kasvatusisänsä Claude Frollon välityksellä, joka oli tullut
Josas'n arkkidiakoniksi [korkea papillinen arvo tuomiokapitulissa:
piispan apulainen ja erinäisissä toimissa hänen sijaisensa]
lääninherransa Louis de Beaumont'in avulla, joka Guillaume Chartier'n
kuoltua v. 1472 oli tullut Pariisin piispaksi suosijansa Oliver le
Daimin avulla, joka oli Ludvig XI:n hoviparturi, kuninkaan Jumalan
armosta.
Quasimodo oli siis Notre-Damen kellonsoittaja.
Vuosien kuluessa oli soittajan ja kirkon välille kehittynyt läheinen
suhde. Iäksi maailmasta eristettynä kaksinkertaisen onnettomuutensa,
tuntemattoman sukuperänsä ja muodottoman ruumiinrakenteensa
vuoksi, ja lapsuudesta saakka suljettuna tähän kaksinkertaiseen,
elinkautiseen piiriin ei tuo epämuodostunut raukka ollut tottunut
näkemään maailmasta mitään niiden muurien ulkopuolella, jotka olivat
ottaneet hänet suojaansa. Notre-Dame oli ollut hänelle, sitä mukaa
kuin hän kasvoi ja kehittyi, muna, pesä, talo, koti, isänmaa, koko
maailma.
Varmaa on, että tämän olennon ja tämän rakennuksen välillä vallitsi
jonkinlainen salaperäinen sopusointu ja sukulaisuus. Kun hän pienenä
käppyränä hypellen kuin sammakko laahusteli noiden synkkien holvien
alla, hän muistutti ihmiskasvoineen ja eläinvartaloineen jotakin
matelijaa, joka asusti näillä kosteilla kivipaasilla, romaanisten
pylväitten luomien kummallisten kuvioitten varjossa.
Ja kun hän myöhemmin koneellisesti tarttui kellonköyteen ja pani
kellon heilumaan, näytti hän kasvatusisästään Claudesta lapselta,
jonka kielenkantimet irroittuvat ja joka alkaa puhua.
Oleskellen siten alati, yöt päivät, tuomiokirkossa, tuskin
milloinkaan sieltä poistuen, aina sen salaperäisen vaikutuksen
alaisena hän oli vähitellen muodostunut sen kaltaiseksi, niin
sanoakseni kasvanut siihen kiinni, tullut sen osaksi. Hänen ulkonevat
kulmansa ja ääriviivansa -- jos niin voimme sanoa -- vastasivat
kirkon kulmia ja nurkkia, eikä hän tuntunut olevan ainoastaan sen
asukas, vaan myös sen luonnollinen sisältö. Olisi voinut sanoa, että
hän oli saanut sen muodon niinkuin näkinkenkä kotelonsa muodon.
Se oli hänen asuntonsa, hänen kotinsa, hänen suojuksensa. Tuon
vanhan kirkon ja hänen välillään vallitsi niin syvä vaistomainen
myötätunto, niin suuri magneettinen aineellinen sukulaisuus, että hän
oli kasvanut siihen kiinni kuin kilpikonna kuoreensa. Tuo rosoinen
tuomiokirkko oli hänen kilpikonnankuorensa.
On tarpeetonta huomauttaa lukijalle, ettei hänen pidä käsittää
sananmukaisesti näitä kuvia, joita meidän on pakko käyttää,
osoittaaksemme tuota omituista, symmetristä, välitöntä miltei
täydellistä yhtäläisyyttä ihmisen ja rakennuksen välillä Tarpeetonta
on myös sanoa, miten perusteellisesti hän tuon pitkän yhdessäolon
aikana oli tutustunut tuomiokirkkoon. Hän tunsi sen kuin kymmenen
sormeaan. Ei ollut ylhäällä eikä alhaalla sitä paikkaa, jossa hän ei
olisi käynyt. Hän oli monasti kiipeillyt ylös sen otsikkoa pitkin
ainoina apuneuvoinaan käsivartensa ja ulkonevat veistokuvat. Tornit,
joiden pystysuoria ulkoseiniä hänen usein nähtiin sisiliskon lailla
kiipeilevän, nuo jättimäiset kaksoissisaret, mm korkeat, niin
uhkaavat, niin pelottavat eivät huimanneet eivätkä kauhistaneet häntä
lainkaan. Kun näki ne niin sävyisinä hänen käsissään, niin helppoina
kiivetä, olisi ollut taipuvainen uskomaan, että hän oli kesyttänyt
ne. Kiipeämällä hyppimällä ja riippumalla tuon suunnattoman
tuomiokirkon syvyyksien yllä oli hänestä niin sanoakseni tullut apina
ja vuorikauris tai kalabrialainen poikanen, joka ui ennen kuin osaa
kävellä ja joka jo pienenä ressuna leikkii meren kanssa.
Muuten ei ainoastaan hänen ruumiinsa näyttänyt muodostuneen
tuomiokirkon mukaiseksi, vaan myös hänen sielunsa Missä tilassa
tämä sielu oli? Mihin poimuihin se oli taipunut minkä muodon se
oli saanut tuon kurtistuneen kuoren alla, tuossa yksinäisessä
elämässä, sitä on vaikea määritellä. Quasimodo oli syntynyt
silmäpuolena, kyttyräselkäisenä ja ontuvana. Vain suurella vaivalla
ja tavattomalla kärsivällisyydellä oli Claude Frollon onnistunut
opettaa hänet puhumaan. Mutta tuota löytölapsiraukkaa oli kohdannut
vielä eräs onnettomuus. Hän oli Notre-Damen kellonsoittajana
neljätoistavuotiaasta asti ja hänen korviensa rumpukalvot olivat
puhjenneet kellojen pauhusta joten hän nyt oli kuuro. Ainoa ovi,
jonka luonto oli jättänyt auki hänen ja maailman välille, oli äkkiä
iäksi sulkeutunut.
Sen keralla oli myös sammunut se ainoa ilon- ja valonsäde joka vielä
oli päässyt tunkeutumaan Quasimodon sieluun Tämän sielun peitti nyt
pimeä yö. Tuon onnettoman olennon synkkämielisyys tuli nyt yhtä
täydelliseksi ja parantumattomaksi kuin hänen muodottomuutensakin.
Hänen kuuroutensa teki hänet tavallaan mykäksikin. Sillä välttääkseen
pilkkaa oli hän siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi olevansa
kuuro, lujasti päättänyt olla vaiti, eikä hän juuri milloinkaan
puhunutkaan, paitsi ollessaan yksin. Hän sitoi vapaaehtoisesti
kielen, jonka irtaannuttamiseen Claude Frollo oli uhrannut niin
paljon vaivaa. Tästä johtui, että milloin hänen oli pakko puhua,
hänen kielensä oli kankea ja taipumaton ja kääntyi kuin ovi
ruosteisilla saranoilla.
Jos nyt tämän paksun ja kovan kuoren läpi koettaisimme tunkeutua
Quasimodon sieluun, jos voisimme tutkia, mitä oli tämän
epäonnistuneen elimistön syvyyksissä, jos olisi mahdollista soihdulla
valaista näiden läpinäkymättömien elinten taakse, tutkia tämän
valoa läpäisemättömän olennon sisäisiä pimennoita, valaista sen
hämäriä kätköjä ja eksyttäviä käytäviä ja yhtäkkiä suunnata voimakas
valonsäde tämän luolan pohjalle kahlittuun sieluun, näkisimme
epäilemättä tuon onnettoman jossakin säälittävässä, typistyneessä ja
koukistuneessa asennossa, noiden Venetsian lyijykammioitten vankien
kaltaisena, jotka kokoon kyyristyneinä saivat harmaantua liian
lyhyissä ja matalissa kiviluolissa.
Varmaa on, että sielu epätäydellisessä ruumiissa näivettyy. Quasimodo
aavisti vain hämärästi, että hänessä sokeasti liikkui hänen kuvansa
mukaiseksi muodostunut sielu. Vaikutelmat esineistä taittuivat
voimakkaasti, ennen kuin ne ehtivät hänen aivoihinsa. Nämä aivot
olivat omituinen keskus: ne ajatukset, jotka kulkivat niiden lävitse,
olivat ulos ehtiessään vääristyneitä. Siitä johtui luonnollisesti,
että ajattelukin, jonka pohjana oli tuo taittuminen, osoittautui
tavallisuudesta poikkeavaksi.
Siitä johtui tuhansia näköhäiriöitä, tuhansia arvostelun erehdyksiä,
tuhansia syrjäteitä, joilla hänen milloin höperö, milloin tylsä
ajatuksensa harhaili.
Ensimmäisenä seurauksena tästä onnettomasta tilasta oli se, että
katse, jolla hän tarkkasi ulkoisia esineitä tai tapahtumia, synkkeni.
Hän ei saanut niistä juuri minkäänlaista välitöntä vaikutelmaa.
Ulkoinen maailma tuntui hänestä paljon kaukaisemmalta kuin meistä.
Toisena seurauksena hänen onnettomuudestaan oli se, että se teki
hänet ilkeäksi.
Hän oli oikeastaan ilkeä siksi, että hän oli ihmisarka, ja hän oli
ihmisarka siksi, että hän oli ruma. Hänen luonnossaan niinkuin
meidänkin oli logiikkansa.
Toisena syynä hänen ilkeyteensä oli hänen suunnaton ruumiin voimansa:
_Malus puer robustus_ [Voimakas lapsi on ilkeä], sanoo Hobbes.
Täytyy arvostella häntä oikeamielisesti siinä suhteessa, ettei ilkeys
luultavastikaan ollut hänessä synnynnäinen. Aina ensi askeleistaan
alkaen ihmisten parissa hän oli ensin tuntenut ja sitten nähnyt,
miten häntä halveksittiin, inhottiin ja kartettiin. Ihmisääni oli
ollut hänelle aina vain pilkallinen tai kiroava. Kasvuaikanaan hän
oli tuntenut ympärillään vain vihaa. Se oli saastuttanut hänet.
Yleinen ilkeys oli tarttunut häneen. Hän oli omaksunut aseen, jolla
häntä oli haavoitettu.
Vain vastenmielisesti hän astui ihmisten joukkoon. Hänen
tuomiokirkkonsa riitti hänelle. Se oli täynnä marmoriolentoja,
kuninkaita, pyhimyksiä, piispoja, jotka eivät ainakaan nauraneet
hänelle vasten kasvoja ja katsoivat häntä rauhallisin ja
hyväntahtoisin katsein. Muut veistokuvat, kummitukset ja paholaiset
eivät vihanneet häntä, Quasimodoa. Siksi läheisesti hän muistutti
heitä. Pikemmin tekivät ne pilkkaa muista ihmisistä. Pyhimykset
olivat hänen ystäviään ja siunasivat häntä; kummitukset olivat hänen
ystäviään ja suojelivat häntä. Hän pitikin pitkiä pakinoita heidän
kanssaan. Hän saattoi tuntikausia istua kyyröttää jonkin kuvapatsaan
takana ja keskustella sen kanssa. Jos tällöin sattui, että joku näki
hänet, hän lähti pakoon, aivan kuin rakastaja, joka yllätetään kesken
serenadia.
Eikä tuomiokirkko ollut hänelle ainoastaan yhteiskunta, vaan myös
maailma, vieläpä koko luonto. Hän ei uneksinut muista säleiköistä
kuin sen iäti kukkivista ikkunoista, ei muusta varjosta, kuin minkä
nuo kiviset lehvät loivat, jotka täynnä lintuja levittäytyivät
romaanisten pylväänpäitten koristuksissa, ei muista vuorista kuin
kirkon tornijättiläisistä, ei muusta valtamerestä kuin Pariisista,
joka kohisi hänen jalkainsa juuressa.
Mitä hän ennen kaikkea rakasti tuossa äidillisessä rakennuksessa,
mikä herätti hänen sielunsa ja sai hänet kohoamaan siipiraukoilleen,
jotka luolassa olivat kutistuneet ja typistyneet, mikä joskus teki
hänet onnelliseksi, oli kellot. Hän rakasti niitä, hyväili niitä,
puheli niille, ymmärsi niitä. Hän kohteli niitä kaikkia hellyydellä
pienestä kellosta torninhuipussa ristikeskustan kohdalla aina
portaalin yläpuolella olevaan suureen kelloon saakka. Keskihuippu ja
nuo kaksi tornia olivat hänestä kolme suurta häkkiä, joiden linnut
hänen elävöittäminään lauloivat vain hänelle. Nämä samat kellot
olivat kylläkin tehneet hänet kuuroksi, mutta äidit rakastavat usein
eniten niitä lapsia, jotka ovat tuottaneet heille eniten kärsimyksiä.
Niiden ääni olikin ainoa, jonka hän vielä saattoi kuulla. Tästä
syystä oli suuri kello hänelle rakkain. Sille hän antoi etusijan
näiden meluisten kaunottarien piirissä, jotka puhelivat ja nauroivat
hänen ympärillään. Sen nimi oli Marie. Sen paikka oli eteläisessä
tornissa pienemmän sisarensa Jacquelinen kanssa, joka oli saanut
nimensä Jean de Montagun vaimon mukaan; Jean de Montagu oli sen
lahjoittanut kirkolle, mutta sai siitä huolimatta riippua päättömänä
Montfauconissa. Nämä kaksi sisarusta olivat yksinään eteläisessä
tornissa. Pohjoisessa oli kuusi kelloa sekä puukello, jota
soitettiin kiirastorstai-illasta pääsiäisaamuun. Quasimodolla oli
siis seraljissaan viisitoista kelloa, mutta suuri Marie oli hänen
lemmikkinsä.
On mahdotonta kuvata hänen iloaan suurina juhlapäivinä. Arkkidiakoni
oli tuskin antanut hänelle määräyksen, kun hän jo kiiruhti ylös
torninportaita, nopeammin kuin kukaan muu olisi kyennyt. Hän olikin
aivan hengästynyt saapuessaan suuren kellon ilmavaan kammioon.
Katseltuaan sitä hetkisen hellästi ja lausuttuaan sille jonkin
hyväilysanan, silitti hän sitä kädellään, aivan kuin hyvää hevosta
taputetaan pitkälle matkalle lähdettäessä. Sitten hän huusi
apulaisiaan alemmassa kerroksessa aloittamaan. He tarttuivat köysiin,
vintturi natisi, ja tuo suunnaton malmihattu alkoi hitaasti liikkua.
Quasimodo seurasi sitä katseellaan henkeä pidättäen. Kellonkielen
ja malmiseinän ensimmäinen kosketus sai koko palkiston vapisemaan.
Quasimodo värähteli kellon mukana. Kovemmin! huusi hän mielettömästi
nauraen. Kellon liikkeet kävivät yhä nopeammiksi, ja kuta suuremmaksi
tuli kulma, jonka sen heilahdukset muodostivat, sitä suuremmaksi
aukeni Quasimodonkin hehkuva silmä.
Viimein saavutti kello täyden heilahdusmittansa, koko torni vapisi,
palkit, kattokourut, neljäkäskivet, koko kirkko jymisi yhtaikaa
pohjan paalutuksesta aina ylimmän huipun ristikukkiin saakka. Nyt
oli Quasimodo oikeassa elementissään: hän kulki edes takaisin, hän
vapisi tornin kera kiireestä kantapäähän. Kummastakin torninseinästä
näyttäytyi vuorotellen tuon vimmattua vauhtia heilahtelevan kellon
pronssikita, josta lähti tuo myrskyääni, jonka mylvintä kuului kahden
peninkulman päähän. Quasimodo asettui tämän ammottavan kidan eteen,
lyyhistyi alas, kun se tuli, nousi ylös, kun se meni ohi, hengitti
itseensä tuota voimakasta mylvintää, katseli milloin kaksisataa
jalkaa hänen allaan olevaa toria, jolla kuhisi kansaa, milloin tuota
suunnatonta malmikitaa, joka alati ulvoi hänen korviinsa. Se oli
ainoa sana, jonka hän kuuli, ainoa ääni, joka katkaisi täydellisen
hiljaisuuden hänen ympärillään. Hänen rintansa aaltoili kuin linnun
auringonpaisteessa. Äkkiä tarttui kellon raivo häneenkin; hänen
katseensa sai aivan oudon ilmeen; hän odotti kelloa sen heilahtaessa
ohi kuin hämähäkki kärpästä ja heittäytyi rohkealla hyppäyksellä
sen selkään. Syvyyden yllä riippuen ja seuraten kellon kauheita
heilahduksia tarttui hän tuota hirviötä korvarenkaisiin, likisti
sitä polvillaan, kannusti sitä kantapäillään ja lisäsi ruumiinsa
koko painolla ja koko voimallaan tuota villiä vauhtia. Torni huojui,
mutta hän riemuitsi ja nauroi, tukka liehui punaisena harjana, rinta
nousi ja laski kuin pajan palje, silmä liekehti, kello mylvi ja
läähätti hänen allaan, -- nyt ei ollut enää Notre-Damen suurta kelloa
eikä Quasimodoa, oli vain unelma, tuulenpyörre, myrsky, jylinällä
ratsastava huumaus, lentävillä lanteilla riippuva henki, omituinen
kentauri, puoliksi ihminen, puoliksi kello, jonkinlainen kauhea
Astolf, jota hurjaa vauhtia kiidätti elävä pronssihevonen.
Tämän omituisen olennon läsnäolo sai koko tuomiokirkon elämään.
Tuntui siltä kuin hänestä virtaisi, ainakin taika-uskoisen kansan
kaikki suurentavan mielikuvituksen mukaan, jokin salaperäinen
vaikutus, joka pani kaikki Notre-Damen kivet elämään ja sai tuon
vanhan kirkon sisustan sykkimään. Tarvittiin vain tieto, että
hän oli siellä, kun jo kuvitteli näkevänsä holvien ja portaalien
lukemattomien kuvien elävän ja liikahtelevan. Ja kirkko tuntui
todellakin seuraavan hänen pienintäkin viittaustaan; se odotti
hänen käskyään korottaakseen valtavan äänensä. Quasimodo hallitsi
ja täytti sen olemuksellaan kuin suojeleva haltija. Olisi miltei
voinut sanoa, että tuo valtava rakennus hengitti hänen avullaan.
Hän oli siellä todella joka paikassa, hänet nähtiin miltei yhtaikaa
tuon suunnattoman muistomerkin jokaisessa kolkassa. Milloin nähtiin
kauhistuen korkealla toisen tornin seinämällä omituisen kääpiön
kiipeävän, ryömivän, matelevan, laskeutuen reunan yli syvyys allaan,
hyppäävän ulkonemalta toiselle ja tutkivan jotakin onttoa kummitusta;
se oli Quasimodo, joka etsi korppien pesiä. Milloin saattoi
jossakin pimeässä kirkon nurkkauksessa törmätä jonkinlaista elävää
kummitusta vastaan, joka istui siinä kyyristyneenä ja otsa rypyssä;
se oli Quasimodo, joka ajatteli. Milloin havaitsi toisessa tornissa
suunnattoman pään ja rykelmän jäseniä vimmattua vauhtia heilahtelevan
edes takaisin köyden päässä; se oli Quasimodo, joka soitti vesperiä
tai angelusta. Usein nähtiin öisin hirvittävän olennon juoksevan
heikoilla, suippokaarilla koristetuilla kaiteilla tornin tai absiidin
ympärillä; se oli Notre-Damen, kyttyräselkä. Silloin, sanoivat seudun
vaimot, sai koko kirkko omituisen, yliluonnollisen, kauhean leiman.
Siellä täällä aukeni silmiä ja suita; kuului hirvittävä ulvonta ja
sähinä, jonka saivat aikaan koirat, käärmeet ja lohikäärmeet, jotka
yöt päivät kurotetuin kauloin ja ammottavin kidoin vartioivat tuota
vanhaa kirkkoa. Ja jouluyönä, suuren kellon kutsuessa uskovaisia
keskiyönmessuun, jolloin sen ääni tuntui käheältä ja rämisevältä,
oli koko julkisivussa sellainen ilme, kuin suuri portaali nielisi
väkijoukon kitaansa ja ruususto katselisi sitä. Ja kaikki tämä oli
Quasimodon ansiota. Egyptissä olisi häntä palveltu tämän temppelin
jumalana; keskiaika uskoi häntä sen pahaksi hengeksi; hän oli sen
sielu.
Ja siihen määrään, että niistä, jotka tietävät Quasimodon eläneen,
Notre-Dame on nykyään autio, sieluton, kuollut. Tuntee, että jokin
on hävinnyt. Tuo suunnaton ruumis on tyhjä; se on luuranko; henki
on jättänyt sen; näkee vain sen asunnon, siinä kaikki. Se on kuin
pääkallo, jossa vielä on silmänreiät, mutta ei enää katsetta.