Eräänä kauniina Quasimodo-sunnuntain [ensimmäinen sunnuntai
pääsiäisen jälkeen. -- Suom. huomautus] aamuna kuusitoista vuotta
ennen tämän kertomuksen alkua löydettiin messun jälkeen pieni elävä
olento Notre-Damen pääoven eteisen vasemmalle puolelle kiinnitetyltä
puulavitsalta, vastapäätä pyhän Kristoforoksen suurta kuvaa, jota
ritari, herra Antoine des Essartsin kivinen veistokuva katseli
polvillaan vuodesta 1413 lähtien, kun näet oli muistettu, että tämä
uskovainen oli joutunut saman kohtalon uhriksi kuin pyhimyskin.
Tälle puulavitsalle oli tapana asettaa löytölapsia vetoamaan yleisön
armeliaisuuteen. Ken tahtoi, sai ottaa ne. Vuoteen edessä oli
vaskiastia almuja varten.
Se pikku olento, joka Quasimodon aamuna Herran vuonna 1467 lepäsi
tällä lavitsalla, näytti herättävän erittäin suurta, uteliaisuutta
siinä lukuisassa joukossa, joka oli kerääntynyt sen ympärille. Ryhmän
muodosti suureksi osaksi kauniimpi sukupuoli. Siinä oli miltei
yksinomaan vanhoja naisia.
Lähinnä lavaa ja syvään kumartuneena sen yli nähtiin neljä naista,
jotka harmaista viitoistaan päättäen olivat jonkin hurskaan laitoksen
sisaria. Enpä tiedä, miksi ei historia saisi jälkimaailmalle
säilyttää näiden neljän järkevän ja kunnioitettavan naisen nimeä. Ne
olivat Agnès la Herme, Jehanne de la Tarme, Henriette la Gaultière,
Gauchère la Violette, kaikki leskiä, kaikki Étienne-Haudry-kappelin
sisaria, jotka olivat johtajattarensa luvalla ja Pierre d'Aillyn
säädöksiä noudattaen jättäneet talonsa kuunnellakseen messua
Notre-Damessa.
Vaikka nämä kunnon sisaret tällä hetkellä muuten noudattivatkin
Pierre d'Aillyn määräyksiä, rikkoivat he arveluttavassa määrässä
Michel de Brachen ja Pisan kardinaalin säädöksiä vastaan, jotka niin
epäinhimillisesti olivat vaatineet heiltä vaitiololupauksen.
-- Mikä tuo on, sisar? sanoi Agnès Gauchèrelle, katsellen tarkasti
tuota näytteille asetettua pientä olentoa, joka vääntelehti ja
valitteli puuvuoteellaan niin monien katseiden säikähdyttämänä.
-- Mitä seuraakaan, sanoi Jehanne, -- jos nyt alkaa tulla tuollaisia
lapsia?
-- En ymmärrä lapsista mitään, vastasi Agnès, -- mutta onhan synti
katsoakin tuollaista.
-- Ei se ole mikään lapsi, Agnès.
-- Se on epäonnistunut apina, huomautti Gauchère.
-- Se on ihme, virkkoi Henriette la Gaultière.
-- Silloin, huomautti Agnès, -- se on jo kolmas Laetare-sunnuntain
jälkeen. Sillä eihän ole vielä kahdeksaakaan päivää siitä, kun meillä
sattui ihme pyhiinvaeltajan pilkkaajalle, jota Aubervilliers'n Pyhä
Neitsyt rankaisi, ja se oli toinen ihme tässä kuussa.
-- Sehän on oikea epäsikiö, tämä niin sanottu löytölapsi, virkkoi
Jehanne.
-- Se ulvoo niin, että tekisi lukkarinkin kuuroksi, jatkoi Gauchère.
-- Ole hiljaa, pentu!
-- Että hänen korkea-arvoisuutensa Reimsissä on voinut lähettää
tuollaisen kummituksen hänen korkea-arvoisuudelleen Pariisiin! lisäsi
la Gaultière ristien kätensä.
-- Minä luulen, sanoi Agnès la Herme, -- että se on eläin,
juutalaisen emäsian sikiö; siis jokin, joka ei ole kristitty ja joka
pitäisi heittää virtaan tai tuleen.
-- Toivonpa, ettei sitä kukaan ottaisi, sanoi Gaultière.
-- Hyvä Jumala! huudahti Agnès, -- mitähän sanoisivat imettäjä raukat
löytölastentarhassa tuolla kadun päässä rannalla piispan palatsin
vieressä, jos heille kannettaisiin tuollainen epäsikiö imetettäväksi!
Minä antaisin mieluummin rintaa vampyyrille.
-- Oletpa sinäkin, Agnès parka! virkkoi Jehanne. Etkö näe, että tuo
pieni epäsikiö on ainakin neljän vuoden vanha, ja että se imisi
mieluummin paistin varrasta kuin sinun rintojasi?
Todellakaan ei "tuo pieni epäsikiö" (meidänhän on vaikea antaa sille
muuta nimeä) ollut vastasyntynyt. Se oli pieni, hyvin kulmikas ja
levoton olio, joka oli pistetty pussiin, johon oli ommeltu herra
Guillaume Chartier'n, Pariisin silloisen piispan, nimikirjaimet, ja
pussista pisti esiin pää. Tämä pää oli kauhean muodoton. Siinä näkyi
vain punainen hiusmetsä, yksi silmä, suu ja hampaat. Silmä itki, suu
kirkui, ja hampaat näyttivät haluavan purra. Olio sätkytteli pussissa
lavitsan ympärillä parveilevan katsojajoukon suureksi ihmeeksi.
Armon rouva Aloïse de Gondelaurier, rikas aatelisnainen, joka talutti
kädestä kaunista, noin kuusivuotiasta tyttöä ja jolla hiuksissa oli
kultasarvi, josta riippui pitkä harso, pysähtyi hetkeksi katsomaan
tuota onnetonta olentoa, samalla kun hänen ihastuttava pieni
tyttärensä Fleur-de-Lys de Gondelaurier, joka oli puettu silkkiin
ja samettiin, sievällä sormellaan tavaili kirjoitusta, joka oli
puulavitsassa: LÖYTÖLAPSIA.
-- Sangen merkillistä, sanoi tuo ylhäinen nainen kääntyen pois
kammoksuen, -- luulin että tähän asetettaisiin vain lapsia.
Hän läksi pois heittäen mennessään hopearahan kilahtaen
kuppiin kuparirahojen joukkoon, mikä hämmästytti köyhiä
Étienne-Haudry-kappelin sisaria.
Hetkistä myöhemmin astui ohi kuninkaallinen notaarinapulainen, vakava
ja oppinut mestari Robert Mistricolle suunnaton messukirja toisessa
ja vaimonsa, rouva Guillemette la Mairesse, toisessa kainalossa,
joten hänellä oli mukanaan molemmat regulaattorinsa, hengellinen ja
ajallinen.
-- Löytölapsi! sanoi hän katsottuaan tarkemmin myttyä; -- varmaankin
Flegeton-joen rannalta löydetty.
-- Siltä ei näy kuin yksi silmä, toisen päällä on käsnä, virkkoi
hänen vaimonsa Guillemette.
-- Se ei ole mikään käsnä, se on muna, jossa on toinen samanlainen
pahahenki, jolla vuorostaan on pieni muna, joka taas sisältää pirun,
ja niin edespäin.
-- Miten sen tiedät? kysyi Guillemette la Mairesse.
-- Tiedän sen aivan varmasti, vastasi notaarinapulainen.
-- Herra apunotaari, kysyi Gauchère, -- mitä te ennustatte tästä
kunnottomasta löytölapsesta?
-- Suurimpia onnettomuuksia, vastasi Mistricolle.
-- Herra Jumala! virkkoi eräs vanha vaimo väen joukosta, -- ja viime
vuonna oli rutto ja nyt sanotaan, että englantilainen sotajoukko
aikoo nousta maihin Harefleussä.
-- Nyt ei kai kuningatar tulekaan Pariisiin syyskuussa, lisäsi joku.
-- Kauppa käy jo niin huonosti!
-- Minun mielestäni, huudahti Jehanne de la Tarme, -- olisi parempi
meille pariisilaisille, jos tämä pieni noidanpenikka pantaisiin
roviolle eikä lavitsalle.
-- Pienelle, sievälle, räiskyvälle roviolle! lisäsi eukko.
-- Se olisi viisainta, sanoi Mistricolle.
Muuan nuori pappi oli kuunnellut sisarien keskustelua ja notaarin
mietelmiä. Hänen kasvonsa olivat ankarapiirteiset, otsa oli korkea
ja katse läpitunkeva. Sanaakaan sanomatta hän työnsi joukon tieltään
syrjään, tarkasti "pientä noidanpenikkaa" ja ojensi kätensä sen
yli. Oli jo aikakin. Sillä nuo hurskaat sielut tunsivat jo veden
herahtavan kielelleen ajatellessaan tuota "pientä, sievää, räiskyvää
roviota".
-- Minä otan tämän lapsen, sanoi pappi.
Hän otti sen viittansa suojaan ja kantoi pois. Joukko katseli häntä
hämmästyneenä. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut Punaisen portin
taakse, joka silloin johti kirkosta luostariin.
Kun ensi hämmästys oli hälvennyt, kuiskasi Jehanne de la Tarme la
Gaultièren korvaan:
-- Enkö ole aina sanonut, että tuo nuori pappi, herra Claude Frollo,
on noita.