Juostuaan jonkin aikaa minkä jaloistaan pääsi, tietämättä minne, ja
lyötyään päänsä monta kertaa kadun kulmiin, pökerryttyään katuojiin,
kuljettuaan kujia sinne tänne, etsittyään pääsytietä kauppahallien
vanhoista käytäväsokkeloista ja tutkittuaan kaiken, jota karttojen
kaunis latina ilmaisee sanoilla _tota via, cheminum et viaria_,
pysähtyi runoilijamme äkkiä ensiksi hengästyksestä ja toiseksi sen
tähden, että häntä niin sanoakseni tarttui kaulukseen menetys, mikä
nyt yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.
-- Minusta tuntuu siltä, mestari Pierre Gringoire, hän virkkoi
itselleen tökäten oikean käden etusormella otsaansa, -- että
juokset täällä kuin mielipuoli. Nuo pienet vintiöt pelkäsivät sinua
yhtä paljon kuin sinä heitä. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin
kuullut heidän puukenkiensä kopinan loittonevan etelään, kun sinä
juoksit pohjoiseen. On kaksi mahdollisuutta: _joko_ he pakenivat,
ja silloin on patja, jonka he peloissaan varmaankin unohtivat, se
vieraanvarainen vuode, jota aamusta saakka olet turhaan etsinyt ja
jonka Pyhä Neitsyt on ihmeen kautta lähettänyt sinulle palkkioksi
moraliteetista, jonka kirjoitit hänen kunniakseen; _tai_ eivät
nuo vekkulit paenneetkaan, vaan panivat patjan tuleen, ja silloin
on sinulla mainio nuotio kuivataksesi ja lämmitelläksesi itseäsi.
Kummassakin tapauksessa, hyvänä vuoteena tai hyvänä nuotiona,
on patja kuin taivaasta tipahtanut. Ehkä onkin Mauconseil-kadun
kulmauksen Pyhä Neitsyt antanut Eustache Moubonin vain sen vuoksi
kuolla. Onhan sulaa hulluutta, että juokset näin kuin pikardialainen
ranskalaisen edessä ja jätät taaksesi, mitä edestäsi etsit. Olet
pöllö, Gringoire!
Hän kääntyi takaisin ja koetti sekä nenänsä että silmäinsä avulla
löytää patjaa, mutta turhaan. Yhä uusia ja uusia kujia talojen
välissä, yhä uusia umpikujia ja tienhaaroja, jotka saattoivat hänet
aivan ymmälle. Hän tunsi eksyneensä ja sotkeutuneensa pahemmin tähän
pimeiden kujasien sekavaan vyyhtiin, kuin olisi ollut mahdollista
Tournelles-palatsin labyrintissä. Viimein hänen kärsivällisyytensä
loppui ja hän huudahti juhlallisesti:
-- Kirotut tienhaarat! ne on perkele itse luonut haarukkansa malliin.
Tämä huudahdus lohdutti häntä hiukan ja punertava hohda, jonka hän
samassa keksi pitkän ja kapean kujan päästä, sai hänen rohkeutensa
palaamaan.
-- Jumalan kiitos, hän sanoi, tuollahan se onkin! Siellähän minun
patjani palaa.
Ja verraten itseään merimieheen, joka käy kohden perikatoaan yössä,
hän lisäsi hartaasti:
-- _Salve, salve, maris Stella!_ [Terve, terve, meren tähti!]
Pyhälle Neitsyellekö vai olkipatjalle hän lähetti tämän kiitollisen
tervehdyksen litaniasta? Sitä emme tiedä.
Hän ei ollut ottanut montakaan askelta tuolla pitkällä, viettävällä
kadulla, joka ei ollut kivetty ja joka kävi jokaisella askeleella
yhä likaisemmaksi ja viettävämmäksi, ennen kuin hän huomasi jotakin
merkillistä. Katu ei ollutkaan autio. Siellä täällä pitkin sen
pituutta ryömi epämääräisiä, muodottomia olentoja, jotka kaikki
liikkuivat kadun päässä olevaa tulenloimua kohden muistuttaen
kömpelöitä hyönteisiä, jotka öisin matelevat ruohossa korresta
korteen paimenen nuotiota kohden.
Mikään ei tee ihmistä uskaliaammaksi kuin tyhjä tasku. Gringoire
kulki rohkeasti eteenpäin ja oli pian saavuttanut hitaimmin toisten
jäljessä matavan kummituksen. Tultuaan sen kohdalle hän huomasi,
että se olikin vain vaivainen rampa, joka laahasi itseään eteenpäin
käsillään aivan kuin loukkaantunut tuhatjalkainen, jolla on vain
kaksi jalkaa jäljellä. Hänen kulkiessaan tämän ihmiskasvoilla
varustetun hämähäkin ohi, tuo rampa huusi mankuvalla äänellä:
-- _La buona mancia, signor! la buona mancia!_ [Juomarahaa, herra,
vähän juomarahaa!]
-- Hitto sinut vieköön ja minut myös, Gringoire ajatteli, -- jos
ymmärrän sanaakaan siitä, mitä sanot!
Ja hän kulki edelleen.
Hän saapui toisen liikkuvan olion luo ja tarkasti sitä. Taas
raajarikko, jolla ei ollut toista kättä eikä toista jalkaa
ja joka oli niin avuton, että se rakennelma puujalkoja ja
kainalosauvoja, jonka varassa hän pysyi pystyssä, näytti liikkuvalta
rakennustelineeltä. Gringoire, joka rakasti komeita ja klassillisia
vertauksia, vertasi häntä mielessään Vulkanuksen kolmijalkaan, jolle
jumala oli antanut elämän.
Kolmijalka tervehti häntä hänen kulkiessaan ohi, mutta ojensi samassa
hattunsa parturinvadin tavoin hänen leukansa alle ja huusi hänen
korvaansa:
-- _Señor cabarello, para comprar un pedaso de pan!_ [Korkea herra,
ostaisin palan leipää!]
-- Tuokin näkyy puhuvan, sanoi Gringoire, -- mutta jotakin vierasta
kieltä, ja hän on onnellisempi kuin minä, sillä hän ymmärtää sitä.
Samassa näytti uusi ajatus välähtävän hänen päähänsä, sillä hän löi
otsaansa ja huudahti:
-- Mutta mitä hittoa he tarkoittivat aamulla tuolla _Esmeraldalla_?
Hän aikoi kiiruhtaa askeleitaan, mutta kolmannen kerran jokin sulki
häneltä tien. Tämä jokin tai oikeammin joku oli sokea, pieni ukko,
jolla oli juutalaiset, partaiset kasvot ja joka koiran ohjaamana
haparoi kepillä eteenpäin ja kähisi hänen korvaansa unkarilaisella
murteella:
-- _Facitote caritatem!_ [Olkaa armelias!]
-- No viimeinkin joku, joka osaa kristillistä kieltä! Minä näytän
varmaankin hyvin anteliaalta, koska minulta pyydetään almuja, vaikka
kukkaroni onkin laiha. -- Hyvä ystävä, hän virkkoi sokealle, minä
möin viime viikolla viimeisen paitani; tai Ciceron kielellä, koska
ette ymmärrä muuta: _Vendidi hebdomade nuper transita meam ultimam
chamisam_.
Tämän sanottuaan Gringoire käänsi selkänsä sokealle ja jatkoi
matkaansa. Mutta sokea alkoi astella hänen rinnallaan ja nyt hän
kuuli hämähäkin ja kolmijalankin ihmeteltävän nopeasti tulevan
jäljessään, niin että puujalat ja kainalosauvat kolisivat. Ja kaikki
kolme alkoivat laulaa hänen kintereillään:
-- _Caritatem!_ lauloi sokea.
-- _La buona mandai_ lauloi rampa.
-- _Un pedaso de pan!_ yhtyi kuoroon raajarikko.
Gringoire sulki korvansa.
-- Oh, mikä Baabelin sekoitus! hän huudahti.
Hän pisti juoksuksi. Sokea juoksi. Raajarikko juoksi. Rampa juoksi.
Ja kuta pitemmälle hän katua ehti, sitä enemmän vilisi hänen
ympärillään raajarikkoja, ontuvia, sokeita, silmä- ja käsipuolia ja
pitaalisia, joista osa tuli ulos taloista, osa pieniltä sivukaduilta,
osa kellarinluukuista ulvoen, mölisten ja mankuen ja kaikki liikkuen
nilkuttaen ja kömpien tulta kohden kuraisina kuin etanat sateen
jälkeen.
Gringoire, jolla yhä oli nuo kolme seuralaista jäljessään ja joka
suuresti ihmetteli, miten tämä päättyisi, kulki sydän kurkussa muiden
mukana varovasti välttäen ontuvia, astuen rampojen yli ja pujotellen
jalkojaan tässä loppumattomassa raajarikkojen muurahaiskeossa
niinkuin se englantilainen merikapteeni, joka hiipi rapuparveen.
Viimein hän aikoi kääntyä takaisin, mutta se oli jo myöhäistä.
Koko joukko seurasi tiheänä parvena hänen jäljessään, ja nuo kolme
kerjäläistä olivat aivan hänen kintereillään. Hän jatkoi siis
vaellustaan tämän vastustamattoman virran, pelon ja huumauksen
ajamana, mikä sai tämän kaiken näyttämään hänestä kauhealta unelta.
Viimeinkin hän pääsi kadun päähän. Se päättyi suurelle torille, jolla
hohti tuhansia tulia öisen usvan keskellä. Gringoire ryntäsi torille
toivoen koipiensa avulla pääsevänsä eroon noista kolmesta peikosta,
jotka olivat takertuneet häneen.
-- _Onde vas, hombre?_ [Mies, mistä tulet?] raajarikko huusi heittäen
kainalosauvansa ja juosten hänen jäljessään parhailla jaloilla,
mitkä milloinkaan ovat ottaneet mittausopillisia askeleita Pariisin
kaduilla.
Rampakin oli noussut jaloilleen alkaen kestitä häntä raudoitetuilla
puujaloillaan, ja sokea katsoi häntä hehkuvalla silmäparilla.
-- Missä minä olen? runoilija kysyi kauhuissaan.
-- Ihmeiden pihassa, vastasi neljäs peikko, joka sillä välin oli
tullut heidän luokseen.
-- Toden totta, Gringoire vastasi, -- minä näen kyllä sokeita, jotka
näkevät, ja raajarikkoja, jotka juoksevat, mutta missä on Vapahtaja?
Kammottava nauru oli ainoana vastauksena.
Runoilija parka katsahti ympärilleen. Hän oli todellakin keskellä
tuota Ihmeiden pihaa, johon ei niin myöhäisenä vuorokauden
aikana kukaan kunniallinen ihminen sitä ennen ollut jalallaan
astunut ja jonne ne Châtelet'n poliisimiehet ja kaupunginvoudin
palvelijat, jotka olivat uskaltautuneet sen taikapiiriin, olivat
jäljettömiin kadonneet; tuossa varkaitten kaupungissa, tuossa
Pariisin kasvojen hirvittävässä käsnässä, tuossa likaviemärissä,
josta joka aamu virtasi ja jonne joka yö palasi tuo paheitten,
kerjuun ja irtolaisuuden lokavirta, joka aina virtailee pitkin
pääkaupunkien katuja; tuossa suunnattomassa mehiläispesässä, jonne
kaikki yhteiskunnan herhiläiset joka ilta palaavat saaliineen;
tuossa valheellisessa sairaalassa, jossa mustalainen, entinen
munkki, rappiolle joutunut ylioppilas, kaikkien kansakuntien ja
uskontokuntien hylkiöt, espanjalaiset, italialaiset, saksalaiset,
juutalaiset, kristityt, muhamettilaiset, pakanat, jotka täynnä
valheellisia haavoja päivisin kerjäsivät, öisin muuttuivat rosvoiksi;
lyhyesti, tuossa suuressa pukukammiossa, jossa siihen aikaan kaikki
näyttelijät siinä ikuisessa näytelmässä, jota varkaudet, prostituutio
ja murhat esittävät Pariisin kaduilla, pukeutuivat ja riisuutuivat.
Tori oli suuri, epäsäännöllinen ja huonosti kivetty niin kuin kaikki
torit senaikaisessa Pariisissa. Siellä täällä näkyi nuotioita, joiden
ympärillä ryömiskeli kummallisia ryhmiä. Alituista menoa, tuloa,
huutoa. Kuului äänekästä naurua, naisten ääniä, lasten kirkunaa.
Tämän joukon kädet ja päät loivat mustia varjoja valoisiin kehiin
tulien ympärillä ja muodostivat lukemattomia omituisia asentoja.
Niiden suurien, muodottomien varjojen joukossa, jotka liikkuivat
valaistujen paikkojen yli, saattoi nähdä milloin koiran, joka
muistutti ihmistä, milloin ihmisen, joka muistutti koiraa. Tässä
yhteiskunnassa näyttivät rajat sukujen ja lajien väliltä kokonaan
hävinneen. Miehet, naiset, eläimet, ikäkaudet, sukupuolet, terveys,
sairaus, kaikki näyttivät sekoittuneen toisiinsa; kaikilla oli
osuutensa kaikkeen.
Nuotioiden epävakaisessa ja hämärässä valossa saattoi pelokas
Gringoire erottaa vastenmielisen kehän vanhoja talorähjiä, jotka
ympäröivät tuota suurta toria. Rappeutuneine, vinoine ja mutkikkaine
päätyineen, joissa näkyi siellä täällä joku valaistu ikkuna, ne
muistuttivat pimeässä eriskummaisia ja juroja eukonnaamoja, jotka
silmät puoliavoimina katselivat torilla meluavaa joukkoa.
Se oli kuin uusi maailma, tuntematon, ennenkuulumaton, mateleva,
ryömivä, mielikuvituksellinen.
Gringoire, jonka kauhu yhä kasvoi ja joka tunsi noiden kolmen
kerjäläisen pitelevän itseään pihtien lailla, samalla kun melu hänen
ympärillään huumasi häntä, onneton Gringoire koetti ponnistaa kaikki
sielunvoimansa muistellakseen, oliko lauantaiyö. Mutta ponnistukset
olivat turhat; hänen muistinsa ja ajatustensa lanka oli katkennut ja
epäillen kaikkea ja epätietoisena siitä, mitä näki ja tunsi, hän teki
itselleen tämän ratkaisemattoman kysymyksen:
-- Jos minä olen olemassa, onko tämä todellisuutta? Jos tämä on
todellisuutta, olenko minä olemassa?
Samassa kuului hälisevästä joukosta hänen ympäriltään huuto:
-- Viedään hänet kuninkaan luo!
-- Pyhä Neitsyt! mutisi Gringoire, -- kuningas täällä: se on kai
sitten pukki!
-- Kuninkaan luo! kuninkaan luo! kertasi joukko.
Ja häntä raahattiin eteenpäin. Kaikki tahtoivat käydä häneen käsiksi,
mutta nuo kolme kerjäläistä eivät päästäneet otettaan ja riistivät
hänet toisilta ärjyen:
-- Hän on meidän!
Runoilijan nuttu, joka jo oli henkihieverissään, veti viimeisen
henkäyksensä.
Tuon kauhean torin yli kuljettaessa katosi hänen huumauksensa.
Jo muutaman askeleen päässä oli todellisuus ilmielävänä hänen
edessään. Hän alkoi tottua paikan ilmapiiriin. Ensi hetkessä oli
hänen runollisista aivoistaan tai ehkä aivan yksinkertaisesti ja
proosallisesti hänen tyhjästä vatsastaan noussut usvaa, joka oli
levinnyt hänen ja esineitten välille ja antanut hänen nähdä ne
painajaisen katkonaisina utukuvina, tuossa unten hämyssä, jossa
kaikki piirteet vipajavat, kaikki kasvot virnistävät, kaikki oliot
keräytyvät suunnattomiin rykelmiin, elottomat esineet paisuvat
hirviöiksi ja ihmiset peikoiksi. Vähitellen väistyi tämä näköhäiriö
selvemmän eikä niin paisuttavan näkemisen tieltä. Todellisuus alkoi
sarastaa hänen ympärillään, se pisti hänen silmiinsä, kosketti häntä
jalkoihin ja repi pala palalta sen kauhean runouden, jonka hän aluksi
oli ollut näkevinään ympärillään. Hän huomasi varsin hyvin, ettei
hän kulkenut Styksissä, vaan loassa, etteivät häntä ympäröineet
demonit, vaan varkaat, jotka tönivät ja raastoivat häntä, ettei ollut
kysymyksessä hänen sielunsa, vaan yksinkertaisesti hänen henkensä
(koska hänellä ei ollut tuota mainiota välittäjää, joka niin hyvällä
menestyksellä sijoittuu roiston ja kunniallisen ihmisen välille:
kukkaroa). Lyhyesti, kun hän kylmäverisesti ja lyhemmän välimatkan
päästä tutki mellastusta, tupsahti hän noitien juhlasta kapakkaan.
Ihmeiden piha olikin todella vain kapakka, mutta rosvojen kapakka,
jotka punoittivat yhtä paljon verestä kuin viinistä.
Se näytelmä, joka hänelle avautui, kun hänen rääsyinen
saattojoukkonsa oli kuljettanut hänet määränpäähän, ei ollut omiaan
kohottamaan häntä runouteen, eipä edes helvetinrunouteenkaan. Se oli
enemmän kuin milloinkaan kapakan arkista ja raakaa todellisuutta.
Ellemme olisi viidennellätoista vuosisadalla, sanoisimme että
Gringoire oli siirtynyt Michelangelosta Callot'hon.
Räiskyvän nuotion ääressä, joka paloi suurella, pyöreällä
kivipaadella ja jonka liekit nuoleskelivat sillä hetkellä tyhjän
kolmijalan hehkuvia jalkoja, seisoi siellä täällä madonsyömiä pöytiä,
joiden järjestyksessä tai oikeammin epäjärjestyksessä ei oltu
noudatettu minkäänlaista mittausopillista sopusuhtaisuutta. Näillä
pöydillä välkkyi muutamia viinikannuja ja niiden ympärillä näkyi
joukko bakkuskasvoja, joita viini ja tulenloimu purppuroivat. Siellä
näkyi suurimahainen, juhlallisen näköinen mies meluten syleilevän
rotevaa ja lihavaa ilotyttöä. Siellä näkyi jonkinlainen valesotilas,
"narquois", kuten argot-kielellä sanottiin, päästelevän vihellellen
auki tekohaavansa siteitä ja mielihyvin ojentavan tervettä ja
voimakasta jalkaansa, joka aamusta saakka oli ollut käärittynä
lukemattomiin siteisiin. Siellä valmisti muuan haavoittunut
maapähkinänmehulla ja härän verellä haavaa sääreensä huomiseksi. Pari
pöytää kauempana istui pyhiinvaeltajaksi pukeutunut mies ja luki
laulavalla nenä-äänellä taivaan kuningattaren valitusta. Eräs nuori
mies otti vanhalta kaatumatautiselta oppia, miten saadaan valumaan
vaahtoa suusta saippuapalan avulla. Heidän lähellään tyhjensi muuan
vesitautinen itseään ja koetti tukkia suuta neljältä, viideltä
naisvarkaalta, jotka saman pöydän ääressä riitelivät lapsesta,
joka oli samana iltana varastettu. Kaikki seikkoja, jotka kaksi
vuosisataa myöhemmin "näyttivät hovista niin naurettavilta", kuten
Sauval kertoo, "että niitä käytettiin kuninkaan huvittamiseksi
ja johdannoksi kuninkaalliseen balettiin Yö, joka neliosaisena
esitettiin Petit-Bourbonin teatterissa". Ja eräs silminnäkijä
vuodelta 1653 lisää: "Ihmeiden pihan äkillisiä muodonvaihdoksia ei
ole koskaan onnellisemmin esitetty. Benserade oli ne laatinut sangen
siroihin säkeihin."
Naurun remakkaa ja rivoa laulua kuului kaikkialta. Kaikki huusivat
ja kiroilivat sekaisin kuuntelematta naapureitaan. Lasit kilisivät
toisiaan vastaan, maljoja seurasi riita ja riitaa tappelu.
Suuri koira istui tuijottaen tuleen. Joitakuita lapsiakin näkyi tämän
mellastuksen keskellä. Varastettu lapsi itki ja kirkui. Toinen suuri
nelivuotias poika istui ääneti jalkojaan heilutellen hänelle liian
korkealla penkillä pöydän ääressä, joka ulottui hänelle leukaan
saakka. Kolmas istui vakavana ja levitteli sormellaan pöydälle talia,
jota valui palavasta kynttilästä. Vielä oli muuan poikanen asettunut
likaiseen maahan ja ryöminyt puoliksi kyljellään olevaan kattilaan,
jonka laitoja hän kolkutti tiilikivellä saaden siten aikaan räminän,
joka olisi saanut Stradivariuksen pyörtymään.
Tulen luona oli tynnyri ja sillä istui muuan kerjäläinen. Hän oli
kuningas valtaistuimellaan.
Ne kolme miestä, jotka pitelivät Gringoirea, veivät hänet tynnyrin
luo, ja koko bakkanaali vaikeni hetkeksi, lukuunottamatta lasta
kattilassa.
Gringoire ei uskaltanut nostaa katsettaan, tuskin hengittääkään.
-- _Hombre, quita tu sombrero_ [Mies, tänne lakkisi!], sanoi yksi
hänen kolmesta omistajastaan, ja ennen kuin hän tajusi, mitä mies
tarkoitti, tämä oli temmannut hatun hänen päästään. Se oli tosin
vain vanha kulunut huopahattu, mutta kyllin hyvä suoja vielä jonakin
kuumana tai sateisena päivänä. Gringoire huokasi.
Samassa puhui hänelle kuningas tynnyriltään.
-- Mikäs roikale sinä olet?
Gringoirea puistatti. Tuo ääni, joskin nyt uhkaavana, muistutti
erästä toista ääntä, joka aamulla oli antanut ensi iskun hänen
mysteerilleen mankuessaan keskellä näytäntöä: "Armahtakaa vaivaista!"
Hän katsahti ylös. Se oli todellakin Clopin Trouillefou.
Clopin Trouillefoulla oli yllään kuninkaalliset arvonmerkkinsä, mutta
hän oli yhtä risainen kuin ennenkin. Haava oli kadonnut käsivarresta.
Hänellä oli kädessä valkeilla nahkasiimoilla varustettu ruoska,
joita kaupungin vartijat käyttivät kansanjoukkojen taltuttamiseksi
ja joita nimitettiin _boul layes'iksi_. Päässä oli hänellä ylhäältä
umpinainen, pyöreä päähine, mutta oli vaikeata erottaa, oliko
se lapsen myssy vai kuninkaan kruunu, siinä määrin se muistutti
kumpaakin.
Gringoiressa oli, hänen itsensäkään tietämättä miksi, syttynyt pieni
toivonkipinä, kun hän tunsi Ihmeiden pihan kuninkaan Oikeuspalatsin
salissa olleeksi kerjäläiseksi.
-- Mestari, hän sammalsi... korkea herra... teidän majesteettinne...
Miten teitä nimittäisin? hän lausui lopuksi ehdittyään crescendonsa
huippukohtaan, tietämättä miten päästä ylemmäs tai laskeutua takaisin.
-- Korkea herra, teidän majesteettinne tai toveri, nimitä minua miksi
haluat. Mutta joudu. Mitä sinulla on sanottavana puolustukseksesi?
-- _Puolustukseksesi?_ mietti Gringoire, -- tuo ei kuulosta lainkaan
miellyttävältä. Hän jatkoi sammaltaen: -- Minä olen se, joka tänä
aamuna...
-- Pirun kynsien kautta! keskeytti hänet Clopin. -- Nimesi,
roikale, eikä mitään muuta! Kuule, mitä sinulle sanon! Sinä olet
kolmen mahtavan ruhtinaan edessä: minun Clopin Trouillefoun,
Tunisin kuninkaan ja suurvelhon seuraajan, Argot'n kuningaskunnan
hallitsijan; Mathias Hungadi Spicalin, Egyptin ja mustalaisten
herttuan, tuon vanhan keltaisen, jonka näet tuolla pesurätti pään
ympärillä; sekä Guillaume Rousseaun, Galilean keisarin, tuon
lihavan tuolla, joka ei kuuntele meitä lainkaan ja joka likistelee
porttoa. Me olemme sinun tuomareitasi. Sinä olet tunkeutunut Argot'n
kuningaskuntaan olematta argotlainen ja olet siten loukannut
etuoikeuksiamme. Sinua on rangaistava, ellet, niin sanottujen
kunniallisten ihmisten siansaksaa käyttääkseni, ole varas,
kerjäläinen tai maankiertäjä. Jos olet joku sen tapainen, niin anna
kuulua! Tee selko itsestäsi!
-- Ei minulla ole sitä kunniaa, Gringoire sanoi. Minä olen
kirjoittanut...
-- Riittää, keskeytti hänet Trouillefou. -- Sinut hirtetään.
Selvä juttu, herrat kunnialliset porvarit! Niinkuin te kohtelette
meitä, niin kohtelemme me teitä. Samaa lakia, jota te käytätte
kulkureita kohtaan, käyttävät kulkurit teitä kohtaan. Oma syynne,
jollei se ole teille mieluinen. Ei ole vahingoksi nähdä joskus
kunniallisenkin miehen virnistävän hamppuköydessä; se tuottaa
toimitukselle arvonantoa. Kas niin, ystäväni, jaa nyt kohteliaasti
risasi näille naisille. Minä hirtätän sinut kulkurien iloksi, ja
sinun on annettava kukkarosi heille, että he saavat juoda maljasi.
Jos haluat sitä ennen pitää pientä ilvettä, on tuolla saarnatuolissa
erinomainen kivinen Isä-Jumalan kuva, jonka olemme varastaneet
Saint-Pierre-aux-Boeufs'istä. Sinulla on aikaa neljä minuuttia
antaaksesi sielusi hänen haltuunsa.
Tämä puhe karmi Gringoiren selkäpiitä.
-- Sieluni kautta, hyvin puhuttu! Clopin Trouillefou saarnaa
kuin paavi, huusi Galilean keisari lyöden sarkkansa säpäleiksi
työntääkseen pöytänsä syrjään.
-- Herrat keisarit ja kuninkaat, Gringoire sanoi kylmäverisesti
(sillä hän oli, ihme kyllä, taas tyyni ja puhui päättävästi), sitä
ette voi todella tarkoittaa. Olen Pierre Gringoire, runoilija ja
sen moraliteetin kirjoittaja, joka tänään esitettiin Oikeuspalatsin
suursalissa.
-- Sinäkö se oletkin, mestari! virkkoi Clopin. Olin siellä,
jumal'auta, minäkin! Mutta, hyvä toveri, eikö ole oikein, että
hirtämme sinut illalla sentähden, että ikävystytit meitä aamulla?
-- Tästä ei näy olevankaan helppo päästä, ajatteli Gringoire. Hän
teki vielä viimeisen ponnistuksen.
-- Ei ole mitään syytä, hän sanoi, olla lukematta runoilijoita
kulkureihin. Aisopos oli maankiertäjä, Homeros kerjäläinen, Mercurius
varas...
Tässä keskeytti hänet Clopin.
-- Sinä näyt aikovan pöristä meidät hengiltä loruillasi. Hitto
vieköön, etkö voi antaa hirttää itseäsi vähemmällä!
-- Anteeksi, herra Tunisin kuningas, Gringoire vastasi, puolustautuen
askel askeleelta. Sitä asiaa sietää punnita... Hetkinen vielä!...
Kuulkaa minua!... Ettehän tahdo tuomita minua kuulustelematta...
Hänen onneton äänensä häipyi kokonaan siihen huumaavaan meluun, joka
nyt syntyi hänen ympärillään. Kattilasta kuului entistä pahempi
räminä, ja kaiken lisäksi oli muuan vanha eukko pannut kolmijalalle
paistinpannun, jossa kärisevä rasva piti sellaisen räiskeen kuin
parvi kirkuvia poikia naamiota seuratessaan.
Tällä välin näytti Clopin Trouillefou neuvottelevan Egyptin
herttuan ja Galilean keisarin kanssa, joista jälkimmäinen oli aivan
juovuksissa. Sitten hän huusi:
-- Hiljaa siellä!
Mutta kun kattila ja paistinpannu eivät kuulleet häntä, vaan
jatkoivat duettoaan, hän hyppäsi alas tynnyriltään, antoi kattilalle
sellaisen potkun, että se kieri hyvän matkan päähän lapsineen,
potkaisi paistinpannua, niin että sen sisällys roiskahti tuleen,
ja palasi taas vakavana valtaistuimelleen, välittämättä lapsen
nyyhkytyksistä tai murisevasta eukosta, jonka illallinen siten joutui
liekkien saaliiksi.
Trouillefoun viittauksesta astuivat herttua, keisari, arkkikätyrit ja
hurskastelijat esiin ja asettuivat puoliympyrään hänen ja Gringoiren
ympärille, jota nuo kolme kerjäläistä yhä pitelivät kauluksesta. Se
oli puoliympyrä ryysyjä, repaleita, katinkultaa, hankoja, kirveitä,
hoippuvia koipia, voimakkaita, paljaita käsivarsia, likaisia,
kalpeita ja tylsiä kasvoja. Keskellä tätä kerjäläisten pyöreätä
pöytää kohosi Clopin Trouillefou hallitsijanhahmona aivan kuin doogi
tämän senaatin edessä, kuin kuningas päärien joukossa, kuin paavi
konklaavin keskellä, ensiksikin ylemmän asemansa vuoksi tynnyrillä
ja toiseksi jonkin käskevän, karskin ja pelottavan ominaisuutensa
vuoksi, joka sai hänen silmänsä säkenöimään ja peitti kulkuri tyypin
eläimellisen ilmeen hänen villeillä kasvoillaan. Hän oli kuin
metsäkarju sikojen joukossa.
-- Kuulehan, hän sanoi Gringoirelle, ja siveli käsnäisellä kädellään
muodotonta leukaansa, en keksi mitään syytä, miksi sinua ei
hirtettäisi. Se ei kylläkään taida olla oikein mieluista sinusta,
ja sehän onkin luonnollista, sillä te ette ole siihen tottuneet. Te
annatte sille aivan liian suuren merkityksen. Mutta me emme tahdo
sinulle mitään pahaa ja merkiksi siitä tahdon ilmoittaa sinulle erään
tavan, jolla voit suoriutua toistaiseksi asiasta. Tahdotko ruveta
meikäläiseksi?
On helppoa kuvitella, minkä vaikutuksen tämä ehdotus teki
Gringoireen, joka jo näki elämän luisuvan käsistään ja alkoi pitää
itseään menneenä miehenä. Hän tarttui innokkaasti tähän ehdotukseen.
-- Tahdon, varmasti, mielelläni, hän sanoi.
-- Tahdot siis liittyä puukkojunkkarien veljeskuntaan? jatkoi Clopin.
-- Ehdottomasti, puukkojunkkarien veljeskuntaan, vastasi Gringoire.
-- Tunnustat itsesi vapaan porvariston jäseneksi? jatkoi Tunisin
kuningas.
-- Vapaan porvariston jäseneksi.
-- Argot'n kuningaskunnan alamaiseksi?
-- Argot'n alamaiseksi.
-- Kulkuriksi?
-- Kulkuriksi.
-- Sielultasi ja mieleltäsi?
-- Sielultani ja mieleltäni.
-- Huomautan sinulle, että sinut hirtetään sittenkin.
-- Perhana! virkkoi runoilija.
-- Ainoastaan sillä erotuksella, että sinut hirtetään myöhemmin,
suuremmilla menoilla ja hyvän Pariisin kustannuksella kauniissa
kivihirressä, ja että kunnialliset ihmiset hirttävät sinut. Onhan se
lohdullisempaa.
-- Niin kai, Gringoire vastasi.
-- On vielä muitakin etuja. Vapaana porvarina ei sinun tarvitse,
niinkuin Pariisin hyvien porvarien, maksaa puhtaanapidosta,
köyhäinhoidosta eikä katuvalaistuksesta.
-- Mainiota, sanoi runoilija. -- Olen kulkuri, argotlainen, vapaa
porvari, puukkojunkkari, kaikkea mitä tahdotte. Ja kaikkea tuota olin
jo muuten ennenkin, herra Tunisin kuningas, sillä minä olen filosofi;
_et omnia in philosophia, omnes in philosopho continentur_ [ja kaikki
filosofiassa, kaikki filosofissa yhtyvät], kuten tiedätte.
Tunisin kuningas rypisti kulmakarvojaan.
-- Miksi sinä minua luulet, ystäväni? Mitä Unkarin juutalaisen
mongerrusta sinä oikein laulat? En ymmärrä hepreaa. Eikä tarvitse
olla juutalainen ollakseen rosvo. Minä en muuten enää varasta, olen
noussut korkeammalle; minä tapan. Rosvo, mutta en taskuvaras.
Gringoire koetti sopertaa anteeksipyyntöjä näiden lyhyitten,
vihaisella äänellä huudettujen lauseitten välillä.
-- Pyydän anteeksi, herra kuningas, se ei ole hepreaa vaan latinaa.
-- Sanon sinulle, karjui Clopin, -- etten ole juutalainen, ja että
annan hirttää sinut, jumal'auta! samoin kuin tuon pienen juutalaisen
kaupustelijan, joka on vieressäsi ja jonka toivoisin näkeväni
naulattuna kassatauluun niinkuin väärän rahan, joka hän onkin!
Tätä sanoessaan hän näytti sormellaan tuota pientä Unkarin
juutalaista, joka oli Gringoirelle laulanut _facitote caritatemiaan
_ ja joka ihmeekseen näki kerjäläisten kuninkaan vihan kohdistuvan
häneen, hän kun ei ymmärtänyt mitään muuta kieltä.
Viimein korkea-arvoinen Clopin rauhoittui.
-- Roikale! hän sanoi runoilijallemme, -- sinä haluat siis ruveta
kulkuriksi?
-- Haluan, varmasti, runoilija vastasi.
-- Ei riitä pelkkä halu, sanoi harmistuneena Clopin. -- Hyvä tahto
ei lisää ainoatakaan sipulia keittoon, ja sillä päästään korkeintaan
paratiisiin, mutta argot ja paratiisi ovat kaksi eri asiaa.
Kelvataksesi argotlaiseksi pitää sinun näyttää kykeneväsi johonkin,
ja siksi on sinun tutustuttava nukkeen.
-- Tutustun kaikkeen, mitä haluatte, vastasi Gringoire. Clopin
antoi merkin. Joukosta erkani muutamia argotlaisia, mutta palasi
pian takaisin kantaen kevyttä telinettä, jonka muodosti kaksi
ristikkojalustalla varustettua pystytankoa. Näiden yläpäähän
pantiin poikkipuu ja niin saatiin aikaan siro, kevyt hirsipuu, joka
Gringoirella oli onni tuossa tuokiossa nähdä seisovan valmiina
edessään. Mitään ei puuttunut, ei edes köyttä, joka somasti heilui
edes takaisin poikkipuussa.
-- Mitähän he nyt aikovat? ihmetteli Gringoire hiukan levottomana.
Kellojen kilinä, joka samassa kuului, haihdutti hänen pelkonsa.
Kulkurit ripustivat köydensilmukkaan nuken, joka muistutti
variksenpelätintä. Se oli punaisella verhottu ja niin täynnä kelloja
ja kulkusia, että niillä olisi voinut koristaa kolmekymmentä
kastilialaista muulia. Nuo lukemattomat kulkuset soivat niin kauan
kuin naru oli liikkeessä. Sen asettuessa lakkasi tiukujenkin kilinä.
Osoittaen vanhaa, kiikkerää tuolia, joka seisoi nuken alla, virkkoi
Clopin:
-- Nouse tuolle!
-- Piru vieköön! sanoi Gringoire, -- minähän taitan niskani. Teidän
tuolinne ontuu niinkuin Martialiksen kaksoissäkeet. Niissä on yksi
heksametrinen ja yksi pentametrinen säe.
-- Nouse ylös! toisti Clopin.
Gringoire nousi tuolille ja hänen onnistui päästä tasapainoon jonkin
aikaa horjuttuaan.
-- Kierrä nyt oikea jalkasi vasemman sääresi ympäri ja nouse
varpaillesi! jatkoi Tunisin kuningas.
-- Herra kuningas, onko tarkoituksenne, että katkaisen käteni tai
jalkani?
Clopin ravisti päätään.
-- Kuule, ystäväni, sinä puhut liian paljon. Pari sanaa siitä, mistä
on kysymys. Nouset varpaillesi, kuten sanoin, ja kurottaudut sen
verran, että yletyt nuken taskuun. Pistät kätesi sinne, otat sieltä
kukkaron, joka siellä on, ja jos teet sen tiu'unkaan kilahtamatta,
olet meikäläinen. Silloin me vain ystävyyden vuoksi ruoskimme sinua
kunnollisesti kahdeksan päivää.
-- Herra paratkoon! sitä minä en kestä, sanoi Gringoire. -- Entä jos
kellot kilahtavat?
-- Silloin sinut hirtetään. Ymmärrätkö?
-- En ymmärrä mitään tästä kaikesta, vastasi Gringoire.
-- Kuule siis vielä kerta. Sinun tulee tarkastaa nuken tasku ja ottaa
sieltä kukkaro; mutta jos yksikään tiuku kilahtaa, hirtetään sinut.
Ymmärrätkö nyt?
-- Ymmärrän, sanoi Gringoire, entä sitten?
-- Jos sinun onnistuu ottaa kukkaro meidän kuulematta kilahdustakaan,
niin olet meikäläinen, ja me pieksämme sinua kahdeksan päivää. Nyt
kai ymmärrät?
-- Ei, herra kuningas, en tosiaankaan ymmärrä vähäistäkään. Mitä
tästä kaikesta on hyötyä, jos minut toisessa tapauksessa hirtetään,
toisessa ruoskitaan?
-- Ja kulkuri, etkö sitä pidä minään? Omaksi hyödyksesihän me sinua
pieksämme. Se karkaisee sinua.
-- Suur'kiitos, vastasi runoilija.
-- No, joutuin! kerjäläiskuningas sanoi ja takoi jalkaansa tynnyriä
vasten, joka kumisi kuin suuri rumpu. -- Käy käsiksi nukkeen ja
pian, että tästä jutusta kerrankin tulisi loppu! Sanon sinulle vielä
viimeisen kerran, että jos kuulen kilahduksenkaan, saat astua nuken
paikalle.
Koko joukko osoitti suosiotaan Clopinin sanojen johdosta ja
asettui kehään hirsipuun ympärille niin remakasti nauraen, että
Gringoire huomasi huvittavansa heitä siinä määrin, että hän saattoi
odottaa pahinta. Hänellä ei niin ollen ollut muuta toivoa kuin
tuo sangen heikko mahdollisuus, että hän onnistuisi pelottavassa
kokeessa. Hän päätti uskaltaa, mutta vasta kun oli rukoillut
hartaasti nukkea, jonka aikoi ryöstää ja joka varmaan olisi ollut
ennemmin hellytettävissä kuin rosvot. Nämä lukemattomat kulkuset
kuparikielineen näyttivät hänestä kyykäärmeitten kidoilta, jotka
olivat valmiina puremaan ja sähisemään.
-- Oh! hän sanoi hiljaa, -- onko mahdollista, että henkeni riippuu
yhden ainoan pienen kulkusen pienimmästä kilahduksesta! Ah! hän
lisäsi kädet ristissä, -- kellot, älkää soiko, kulkuset, älkää
kiliskö, tiu'ut, älkää heliskö!
Vielä viimeisen kerran hän yritti hellyttää Trouillefouta.
-- Mutta jos tulee tuulenpuuska?
-- Silloin sinut hirtetään, tämä vastasi empimättä.
Kun Gringoire parka ymmärsi, ettei ollut mitään muuta neuvoa, teki
hän rohkeasti päätöksen, kiersi oikean jalkansa vasemman ympärille,
kohottautui varpailleen ja ojensi kätensä. Mutta juuri kun hän
kosketti nukkea, horjahti hän hiukan seisoessaan nyt vain yhdellä
jalalla tuolilla, jolla oli vain kolme; hän tarttui vaistomaisesti
nukkeen, kadotti tasapainonsa ja putosi raskaasti maahan noiden
lukemattomien kulkusten kauhean kilinän huumaamana, samalla kun nukke
ensin pyörähti ympäri ja sitten majesteetillisesti heilui pylväitten
välissä.
-- Kirous! huudahti hän pudotessaan ja jäi makaamaan kuin kuollut
kasvot maata vasten.
Samalla hän kuuli kulkusten jatkuvan kilinän päänsä päältä, rosvojen
pirullisen naurun ja Trouillefoun äänen, joka sanoi:
-- Nostakaa se hourupää pystyyn ja hirttäkää hänet paikalla. Hän
nousi ylös. Nukke oli jo otettu alas, ja paikka oli vapaa hänelle.
Argotlaiset antoivat hänen taas nousta tuolille, Clopin meni hänen
luoksensa, pani silmukan hänen kaulaansa, löi häntä olalle ja sanoi:
-- Hyvästi, ystäväni, nyt et enää pääse minnekään, vaikkapa sinulla
olisi paavin suolet.
Sana _armoa_ kuoli Gringoiren huulille. Hän katsahti ympärilleen. Ei
pienintäkään toivoa: kaikki nauroivat.
-- Bellevigne de l'Étoile, sanoi kuningas jättiläismäiselle
kulkurille, joka astui esiin joukosta, -- kiipeä poikkipuulle.
Bellevigne de l'Étoile kiipesi nopeasti telineelle, ja katsahtaessaan
samassa ylös Gringoire näki hänen kasvojensa virnistävän poikkipuulta.
-- Kun kuulette minun paukuttavan käsiäni, jatkoi Clopin, tulee
sinun, Andry le Rouge, potkaista tuoli pois, sinun, Francois
Chante-Prune, tarttua tuota vekkulia koipiin ja sinun, Bellevigne,
heittäytyä hänen olkapäilleen, ja kaikki yhtaikaa, kuuletteko?
Gringoire vapisi.
-- Oletteko valmiina? kysyi Clopin noilta kolmelta argotlaiselta,
jotka valmistautuivat heittäytymään Gringoiren kimppuun kuin kolme
hämähäkkiä kärpäsen. Kuolemaantuomittu sai kärsiä hetken kauheata
odotusta, kun Clopin rauhallisena potkaisi jalallaan tuleen risuja,
joihin liekit eivät vielä olleet ehtineet.
-- Oletteko valmiina? hän toisti ja ojensi kätensä lyöntiin.
Silmänräpäys vielä ja Gringoire olisi ollut mennyttä miestä.
Mutta äkkiä Clopin pysähtyi aivan kuin olisi muistanut jotakin.
-- Odottakaa hiukan, hän sanoi, -- unohdin jotakin!... Meillä ei
ole tapana hirttää miestä kysymättä ensin, onko ketään naista, joka
haluaa hänet. -- Toveri, se on sinun viimeinen toivosi. Sinun on
naitava joko irtolaisnainen tai köysi.
Tämä mustalaislaki, niin kummalta kuin se lukijasta kuulostaneekin,
on vieläkin luettavana vanhasta englantilaisesta lakikirjasta.
Katsokaa vain _Burington's Observations'ia_.
Gringoire hengähti helpotuksesta. Toisen kerran puolituntisen
kuluessa hän palasi takaisin elämään. Mutta hän ei uskaltanut siihen
paljoa luottaa.
-- Hoi! Clopin huusi istuuduttuaan jälleen valta-istuimelleen,
naiset ja naasikat, noidasta hänen kissaansa asti, onko teissä
ketään porttoa, joka haluaa ottaa tämän porttoilijan? Hoi, Colette
la Charonne! Elisabeth Trouvain! Simone Jodouynel! Marie Piédebou!
Thonne la Longue! Bérarde Fanouel! Michelle Genaille! Claudie
Ronge-Oreille! Mathurine Girorou! Hoi! Isabeau la Thierrye! Tulkaa
katsomaan! Mies aivan ilmaiseksi! Kuka haluaa?
Gringoire ei suinkaan kurjassa tilassaan ollut erityisen maittava.
Irtolaisnaiset eivät suuria välittäneet koko tarjouksesta. Tuo
onneton kuuli heidän vastaavan:
-- Ei! ei! hirttäkää hänet, niin kaikilla on hauskaa.
Kolme joukosta astui kuitenkin esille lähemmin tarkastamaan häntä.
Ensimmäinen oli roteva, leveäkasvoinen tyttö. Hän tutki tarkasti
filosofin pukua, jonka kurjan tilan me jo tunnemme. Takki oli perin
kulunut ja siinä oli enemmän reikiä kuin pannussa, jossa paistetaan
kastanjia. Tyttö virnisti.
-- Vanha rätti! hän mutisi. -- Entä viittasi?
-- Olen sen kadottanut, Gringoire vastasi.
-- Hattusi?
-- Se otettiin minulta.
-- Kenkäsi?
-- Niissä ei ole enää pohjia.
-- Kukkarosi?
-- Ah! mutisi Gringoire, -- minulla ei ole ainoatakaan souta.
-- Anna sitten hirttää itsesi ja kiitä kaupasta! sanoi tyttö ja
käänsi hänelle selkänsä.
Toinen järjestyksessä, vanha, harmaa, ryppyinen akka, niin ilkeän ja
ruman näköinen, että häpäisi jo Ihmeiden pihankin, kiersi Gringoirea
ja tutki häntä joka puolelta. Gringoire miltei vapisi pelosta, että
tämä hyväksyisi hänet. Mutta akka lähti pois mutisten:
-- Liian laiha.
Kolmas oli nuori, punakka eikä lainkaan ruma tyttö.
-- Pelasta minut! kuiskasi runoilija raukka hänelle rukoilevalla
äänellä. Tyttö katseli häntä hetken säälien, painoi sen jälkeen
silmänsä alas, hypisteli nuttuaan ja näytti epäröivän. Gringoire
seurasi katseillaan kaikkia hänen liikkeitään; se oli hänen viimeinen
toivonkipinänsä.
-- Ei, sanoi tyttö vihdoin, Guillaume Longue joue pieksäisi minua. Ja
hän palasi joukkoon.
-- Toveri, sanoi Clopin, sinulla on huono onni.
Hän nousi seisomaan tynnyrilleen ja huusi huutokaupanpitäjää matkien,
mikä suuresti huvitti joukkoa:
-- Eikö kukaan huoli miestä? Ensimmäinen kerta, toinen kerta, kolmas
kerta! Ja kääntyen hirsipuuta kohden nyökäytti hän päätään:
-- Kuulut tuolle!
Bellevigne de l'Étoile, Andry le Rouge ja François Chante-Prune
lähestyivät Gringoirea.
Samassa kuului väkijoukosta huuto:
-- _Esmeralda! Esmeralda!_
Gringoiren koko ruumis vapisi ja hän kääntyi sinne päin, mistä ääni
kuului. Joukko teki tilaa puhtaalle ja häikäisevälle olennolle. Se
oli mustalaistyttö.
-- Esmeralda! huudahti Gringoire ihmetellen kesken tuskaansa, miten
äkkiä tuo taikasana herätti eloon kaikki hänen muistonsa tältä
päivältä.
Tänne Ihmeiden pihaan saakka tuntui ulottuvan hänen kauneutensa ja
suloutensa mahti. Varkaat ja portot väistyivät kunnioittavasti hänen
tieltään ja heidänkin raa'at kasvonsa kirkastuivat, kun he näkivät
hänet.
Hän lähestyi kuolemaantuomittua kepein askelin. Soma Djali seurasi
häntä. Gringoire oli jo puolikuollut. Tyttö katseli häntä äänetönnä.
-- Aiotteko hirttää tämän miehen? hän kysyi vakavana Clopinilta.
-- Aiomme, sisar, jollet ota häntä mieheksesi. Hän suipensi taas
hiukan huuliaan.
-- Minä otan hänet, hän sanoi.
Nyt Gringoire uskoi aivan varmasti, että hän aamusta alkaen oli
nähnyt unta, ja että tämä oli vain sen jatkoa.
Käänne, vaikka mieluinenkin, oli raju.
Silmukka avattiin ja runoilijan annettiin astua tuolilta. Hänen
täytyi istuutua, niin valtavasti mielenliikutukset olivat häneen
vaikuttaneet.
Egyptin herttua toi nyt saviruukun ja antoi sen sanaakaan sanomatta
mustalaistytölle. Hän antoi sen vuorostaan Gringoirelle sanoen:
-- Heitä se maahan. Ruukku särkyi neljään osaan.
-- Veljeni, sanoi nyt Egyptin herttua ja asetti kätensä heidän
otsalleen, hän on sinun vaimosi; sisar, hän on miehesi, neljä vuotta.
Menkää!