Kun Pierre Gringoire saapui Grève-torille, hän oli aivan kohmettunut.
Välttääkseen kansanjoukkoja Rahanvaihtosillalla ja Jehan Fourbault'n
tauluja hän oli kulkenut Myllärinsillan yli, mutta piispan myllyjen
vesipyörät ruiskuttivat hänen takkinsa aivan märäksi, ja hän tunsi
itsensä näytelmänsä haaksirikon jälkeen yhä vihaisemmaksi. Hän
kiiruhtikin minkä jaksoi juhlanuotiota kohden, joka iloisesti räiskyi
keskellä toria. Mutta sen ympärillä tunkeili tiheä väkijoukko.
-- Kirotut pariisilaiset! Gringoire sanoi, sillä todellisena
näytelmärunoilijana hän harrasti yksinpuheluja, -- nyt ne vielä
sulkevat minulta pääsyn tulen luo! Ja minä, jos kukaan, tarvitsisin
pienen uuninloukon. Kenkäni vuotavat, ja nuo kirotut myllyt, kun
kastelivat minut! Piru vieköön koko Pariisin piispan myllyineen
päivineen! Tahtoisinpa tietää, mitä piispa tekee myllyllä; odottaako
hän joutuvansa piispanvirasta mylläriksi? Jollei hän siihen
tarvitse muuta kuin minun kiroukseni, suon sen kernaasti hänelle ja
hänen tuomiokirkolleen ja myllyilleen! Katsotaanpa, aikovatko ne
väistyä lainkaan, nuo hölmöt! Ja kysynpä, mitä ne siellä tekevät?
Lämmittelevät; kaunista iloa! He katselevat, miten risukimput
palavat; kaunis näytelmä!
Tutkittuaan hiukan tarkemmin asiaa, hän huomasi, että piiri oli
paljon suurempi, kuin mitä kuninkaan nuotion ääressä lämmittelemiseen
tarvittiin, ja että tämä väenpaljous ei ollut keräytynyt katselemaan
ainoastaan sitä näytelmää, jonka palavat risukimput tarjosivat.
Väkijoukon ja tulen välisellä tyhjällä alueella tanssi nuori tyttö.
Oliko tämä nuori tyttö inhimillinen olento, metsänneito vai enkeli,
sitä ei Gringoire, niin skeptillinen filosofi ja ironinen runoilija
kuin hän olikin, voinut ensi hetkessä ratkaista, niin hän ihastui
tähän lumoavaan näkyyn.
Tyttö ei ollut pitkä, mutta niin solakka ja joustava varreltaan, että
hän näytti kookkaalta. Hän oli tummaihoinen, mutta saattoi aavistaa,
että tuo hipiä päivänvalossa saisi espanjattarien ja roomattarien
kauniin kullanhohteen. Hänen pieni jalkansakin oli andalusialainen,
sillä samalla kun sen peitti soma kenkä, se liikkui siinä vapaasti.
Hän tanssi, hän pyörähteli ja liiteli vanhalla persialaismatolla,
joka oli huolimattomasti levitetty torille, ja joka kerta kun hänen
säteilevät kasvonsa vilahtivat ohitse, välähti hänen mustista
silmistään säkenöivä katse.
Kaulat kurkollaan ja suut puoliavoimina seurasivat katselijat hänen
liikkeitään, ja totta onkin, että hän näytti yliluonnolliselta
ilmestykseltä helistellessään siinä tamburiiniaan, jota hän
pyöreät, paljaat käsivarret koholla piti korkealla päänsä päällä,
ja pyörähdellessään solakkana, notkeana ja vilkkaana kuin ampiainen
kullalla kirjailluissa, ruumiinmukaisissa liiveissään, kirjavassa,
liehuvassa hameessaan paljaine olkapäineen, siropiirteisine
säärineen, mustine hiuksineen ja säihkyvine silmineen.
-- Tuohan on oikea salamanteri, keijukainen, jumalatar, bakkantti
Menalis-vuorelta, Gringoire puheli itsekseen.
Samassa toinen "salamanterin" hiuspalmikoista aukeni, ja Pieni
messinkiraha, joka oli ollut siihen kiinnitettynä, vieri maahan.
-- Eikö mitä! sanoi Gringoire, -- sehän on vain mustalaistyttö.
Koko lumous oli haihtunut.
Tyttö jatkoi tanssiaan. Hän otti maasta kaksi miekkaa, joiden kärjet
hän asetti otsaansa vasten pannen ne pyörimään yhteen suuntaan,
pyörien itse toiseen. Hän oli todellakin vain mustalainen. Mutta
vaikka Gringoiren kuvitelma olikin särkynyt, oli tuossa näyssä
kokonaisuutena katsoen kuitenkin jotakin lumoavaa ja vangitsevaa;
nuotion tuli loi häneen voimakkaan punaisen loimun, jonka hohde
valaisi ympärillä seisovain kasvoja ja nuoren tytön ruskeata
otsaa, ja joka vaihteleviin varjoihin sekoittuneena loi himmeän
heijastuksen torin pimennoihin valaisten kajastuksellaan toisella
puolen Pylvästalon vanhaa, pimeätä ja rosoista julkisivua, toisella
hirsipuun haaraa.
Niiden tuhansien kasvojen joukossa, joita tämä hohde valaisi,
oli yhdet, jotka kokonaan näyttivät vaipuneen tanssijattaren
tarkasteluun. Ne olivat ankarat, tyynet ja synkät miehen kasvot. Tämä
mies, jonka puvun ympärillä seisova joukko peitti näkyvistä, oli
korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Siitä huolimatta
hänen päänsä oli kalju. Ainoastaan ohimoilla oli vielä harvoja
harmaantuneita hiusläikkiä. Korkea ja leveä otsa alkoi jo käydä
kurtuille, mutta syvälle painuneista silmistä loisti harvinainen
nuoruudenvoima, hehkuva tuli, syvä intohimo. Hän tuijotti herkeämättä
mustalaistyttöä, ja tuon kuusitoistavuotiaan tytön tanssiessa ja
hurmatessa kaikki, hänen mielensä näytti käyvän yhä synkemmäksi.
Tuolloin tällöin hänen huulillaan häilähti hymy ja hänen rinnastaan
kohosi huokaus, mutta hymy oli surullisempi kuin huokaus.
Tanssijatar lopetti viimein hengästyneenä, ja joukko taputti
ihastuneena käsiään.
-- Djali! sanoi mustalaistyttö.
Samassa Gringoire näki pienen, sievän, vilkkaan, reippaan ja hohtavan
valkoisen vuohen, jolla oli kullatut sarvet, kaviot ja kaulanauha ja
joka tähän saakka oli maannut käppyrässä maton nurkassa, hypähtävän
pystyyn ja tulevan omistajattarensa luo.
-- Djali, sanoi tanssijatar, -- nyt on sinun vuorosi. Ja istuutuen
hän ojensi tamburiininsa vuohelle.
-- Djali, hän jatkoi, -- monesko kuukausi nyt on?
Vuohi nosti etujalkansa ylös ja löi sillä tamburiinia kerran. Oli
vuoden ensimmäinen kuukausi. Yleisö taputti käsiään.
-- Djali, tyttö jatkoi ja käänsi tamburiinistaan toisen sivun, --
monesko päivä nyt on?
Djali nosti pienen kullatun kavionsa ja löi sillä kuusi kertaa
tamburiinia.
-- Djali, mustalaistyttö jatkoi, kääntäen taas helistintään, -- mitä
kello on?
Djali löi sitä seitsemän kertaa. Samassa Pylvästalon kello löi
seitsemän. Väkijoukko oli suunniltaan ihmetyksestä.
-- Tuo on noituutta, kuului pahaaennustava ääni sanovan väkijoukosta.
Sen lausui tuo kaljupäinen mies, joka ei irroittanut katsettaan
mustalaistytöstä.
Tämä hätkähti ja kääntyi, mutta suosionosoitukset puhkesivat
uudelleen ja tukahduttivat tuon pahansuovan huudahduksen.
Ne haihduttivat sen tyttöön tekemän vaikutuksen niin täydellisesti,
että hän jatkoi kysymyksiään vuohelle.
-- Djali, miten tekee kaupungin pistooliväen kapteeni, herra Guichard
Grand-Remy, kun hän astelee kynttilänpäiväkulkueessa.
Djali nousi takajaloilleen ja alkoi määkien astella niin juhlallisen
vakavana, että koko katsojapiiri remahti raikuvaan nauruun tuosta
pistooliväen kapteenin itsekkään hurskauden matkimisesta.
-- Djali, tyttö jatkoi tämän kasvavan suosion rohkaisemana, -- miten
saarnaa kirkollisen tuomioistuimen kuninkaallinen prokuraattori,
mestari Jacques Charmolue?
Vuohi istuutui takajaloilleen ja alkoi määkien huitoa etujaloillaan
niin omituisella tavalla, että huonoa ranskaa ja latinaa
lukuunottamatta liikkeet, asento, äänenpainotus, kaikki muistutti
Jacques Charmoluetä.
Joukko osoitti yhä yltyvää suosiota.
-- Häväistystä! jumalattomuutta! kuultiin taas äskeisen kaljupäisen
miehen huudahtavan.
Mustalaistyttö käännähti jälleen.
-- Oh! hän sanoi, -- se on tuo ilkeä mies! Hänen alahuulensa venähti
hiukan ja hänen kasvoillaan häivähti omituinen ilme, joka näytti
olevan hänelle ominainen; hän käännähti kantapäillään ja alkoi kerätä
tamburiiniinsa katselijain lahjoja.
Hopea- ja kuparikolikoita, suuria ja pieniä, tuli satamalla. Äkkiä
hän oli Gringoiren edessä. Tämä työnsi niin epätoivoisesti käden
taskuunsa, että tyttö pysähtyi.
-- Hitto vieköön! runoilija sanoi löydettyään taskunsa pohjalta
todellisuuden, se on tyhjyyden. Kaunis tyttö seisoi yhä odottaen ja
tamburiini ojennettuna. Suuria hikikarpaloita helmeili Gringoiren
otsalla.
Jos hänellä olisi ollut Peru taskussaan, hän olisi varmaankin antanut
sen, mutta Gringoirella ei ollut Perua, eikä Amerikkaa muuten vielä
ollut löydettykään.
Onneksi tuli eräs odottamaton tapaus hänen avukseen.
-- Korjaatko luusi sieltä, senkin Egyptin heinäsirkka! kirkui
kimakka ääni, joka kaikui torin pimeimmästä kolkasta. Tyttö kääntyi
säikähtäen. Se ei ollut enää kaljupäisen ääni, se oli kiihkoinen,
ilkeä naisen ääni.
Tämä kiljaisu, joka niin säikäytti mustalaistyttöä, herätti
parhaillaan torin poikki taivaltavassa poikaparvessa aika ilon.
-- Se on Rolandin tornin erakko, huusi joku joukosta nauraen täyttä
kurkkua, -- se on säkkiakka, joka siellä murisee. Hän ei kai ole
saanut illallista. Viedään hänelle, mitä kestistä on jäänyt jäljelle.
Kaikki ryntäsivät Pylvästaloon.
Tällä välin Gringoire oli käyttänyt hyväkseen tanssijattaren
säikähdystä ja perääntynyt. Poikien huudoista hän muisti,
ettei hänkään ollut syönyt illallista. Hän kiiruhti sen vuoksi
Pylvästaloon. Mutta nuo pikku veitikat olivat ehtineet ennen häntä.
Kun hän saapui perille, oli pöytä jo tyhjennetty. Ei ollut enää
jäljellä suupalaakaan. Ei ollut muuta kuin Mathieu Biternen v. 1434
maalaamat hoikat liljat ja ruusut seinässä. Se oli laihanlainen
ateria.
On sangen ikävää mennä levolle nälkäisenä, mutta vielä ikävämpää
on, kun vatsa on tyhjä eikä tiedä mistä saisi yösijan. Niin oli
Gringoiren laita. Hänellä ei ollut leipää eikä kattoa päänsä päälle.
Alaston totuus ahdisti häntä joka taholta ja hän huomasi sen sangen
katkeraksi. Hän oli jo aikoja sitten havainnut sen totuuden,
että Jupiter oli luonut ihmiset vihan puuskassa, ja että viisaan
filosofia on koko elämän ajaksi ankkuroitu hänen kohtaloonsa. Mitä
häneen itseensä tuli, hän ei milloinkaan ennen ollut joutunut niin
täydelliseen umpikujaan; vatsa kehoitti äänekkäästi antautumaan, ja
hänestä oli vallan sopimatonta, että kova kohtalo tahtoi näin nälällä
vaikuttaa hänen filosofiaansa.
Hän uppoutui kokonaan näihin raskasmielisiin mietteisiin, kun äkkiä
omituinen ja samalla harvinaisen suloinen laulu herätti hänet niistä.
Se oli tuon nuoren mustalaistytön laulua.
Hänen laulunsa oli samoin kuin hänen tanssinsa ja kauneutensakin
omituista ja suloista, tavattoman puhdasta, sointuvaa, kevyttä ja
niin sanoakseni siivitettyä. Alituisia juoksutuksia, odottamattomia
säveliä ja sointuja, yksinkertaisia lauseita, joissa siellä täällä
teräviä ja vihlovia ääniä, liverryksiä, jotka olisivat saaneet
satakielen kateelliseksi ja jotka aina olivat sopusointuisia,
-- sitten haipuvia sävelaaltoja, jotka nousivat ja laskivat
laulajattaren poven lailla! Hänen kauniit kasvonsa myötäilivät
harvinaisen eloisasti hänen laulunsa kaikkia vaihtelevia oikkuja
villeimmistä mielijohteista viattomimpaan arvokkuuteen saakka.
Milloin luuli näkevänsä bakkantin, milloin kuningattaren.
Laulun sanat olivat Gringoirelle outoa kieltä. Se sävy, minkä
laulajatar niille antoi, sopi niin huonosti sisältöön, että ne
tuntuivat olevan outoja hänelle itselleenkin. Niinpä hän esimerkiksi
lauloi seuraavat neljä säettä hillittömän hilpeästi:
Un cofre de gran riqueza
Hallaron dentro un pilar,
Dentro del, nuevas banderas
Con figuras de espantar.
[He löysivät pylvään sisästä
kallisarvoisen lippaan,
jonka sisästä uusia lippuja,
joissa oli kauhistuttavia kuvia.]
Ja hetken päästä Gringoire tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä siitä
sävystä, millä seuraavat säkeet laulettiin:
Alarabes de cavallo
Sin poderse menear,
Con espadas, y los cuellos,
Ballestas de buen echar...
[Arabialaisille, jotka
eivät voi hevosetta liikkua,
miekkoineen, kaulavarusteineen
ja kauas kantavine jousineen...]
Tytön laulu huokui kuitenkin ennen kaikkea iloa ja hän tuntui
laulavan kuin lintu huolettoman hilpeästi.
Mustalaistytön laulu oli särkenyt Gringoiren mietteet, mutta niinkuin
joutsen rikkoo vedenkalvon. Hän kuunteli niin ihastuneena, että
unohti kaiken muun. Ensi kerran tuntikausiin hän ei tuntenut itseään
onnettomaksi.
Tämä hetki oli lyhyt. Sama naisääni, joka oli keskeyttänyt
mustalaistytön tanssin, keskeytti nyt hänen laulunsakin.
-- Vaikenetko, senkin helvetin sirkka? hän huusi taas samasta
pimeästä torinkolkasta.
"Sirkka" raukka vaikeni. Gringoire sulki korvansa.
-- Kirottu akka, hän huudahti, kun särkee sellaisen soittimen!
Muutkin kuuntelijat alkoivat murista.
-- Hiiteen säkkiakka! jotkut huusivat.
Ja tuo vanha näkymätön häiritsijätär olisi epäilemättä saanut katua
sanojaan, ellei joukon huomio samassa olisi kääntynyt narripaavin
kulkueeseen, joka useiden katujen ja torien kautta kierrettyään nyt
meluten saapui Grève-torille soihtujen valossa.
Tähän kulkueeseen, jonka lukija näki lähtevän palatsista, olivat
matkan varrella liittyneet kaikki varkaat, roistot ja kulkurit, joita
Pariisissa maleksi, ja niinpä esiintyikin se sangen kunnioitettavana
saapuessaan Grève-torille.
Etunenässä vaelsi Egypti, mustalaiset. Heidän herttuansa kulki
ratsain, hänen kreivinsä jalan pidellen kiinni suitsista ja
jalustimista. Heidän jäljessään marssivat mustalaiset vaimoineen,
kirkuvat lapset olkapäillään, kaikki, herttua, kreivit ja kansa
helyillä koristeltuina, mutta repaleissa. Heidän jälkeensä
tuli Argot'n kuningaskunta, Ranskan varkaat arvonmukaisessa
järjestyksessä, vähäisemmät suurempien edellä. He kulkivat
neljän miehen riveissä, kullakin arvoluokalla tässä omituisessa
veljestössä erikoiset arvomerkkinsä; useimmat olivat jollakin
lailla rampoja, toiset ontuvia, toiset käsipuolia. Siinä oli
puotipuksuja, pyhiinvaeltajia, kaatumatautisia, patalakkeja,
vapaita veijareita, katupoikia, herrassaikkareita, valesotilaita,
vesipöhöisiä, ilotulittelijoita, kaupustelijoita, huijareita,
orpoja, arkkikätyreitä ja hurskastelijoita, -- luettelo, joka olisi
väsyttänyt itse Homerosta.
Arkkikätyrien ja hurskastelijoiden konklaavin keskeltä erotti
vaivoin Argot'n kuninkaan, suurvelhon, joka istui jalat ristissä
pienissä, kahden suuren koiran vetämissä kärryissä. Argot'n
kuningaskunnan jälkeen tuli Galilean keisarikunta. Siinä nähtiin
majesteetillinen Guillaume Rousseau, Galilean keisari, pukeutuneena
viiniläikkien tahraamaan purppuraviittaan; hänen edellään ilveniekat
kamppailivat ja tanssivat sotatansseja, ja häntä ympäröivät hänen
sauvankantajansa ja kätyrinsä sekä tiliviraston kirjurit. Viimeisenä
marssi oikeuskirjurien ammattikunta käsissään kukin koristettuja
pergamenttikääröjä, mustissa kaavuissaan, suuria keltaisia
vahakynttilöitä kantaen ja pelimanneineen, joiden soitto olisi ollut
omiaan noitajuhliin. Keskellä kulkuetta nähtiin vahakynttiläin
valaisemat paarit, joita Narrien veljeskunnan suuruudet kantoivat,
ja näillä paareilla istui mitraan ja kaapuun puettuna ja sauva
kädessä uusi narripaavi, Notre-Damen kellonsoittaja, kyttyräselkäinen
Quasimodo.
Tämän omituisen kulkueen eri osastoilla oli oma soittokuntansa.
Mustalaiset pärisyttivät afrikkalaisia rumpujaan ja tamburiinejaan.
Argotlaiset, joiden soitannollinen aisti oli sangen heikosti
kehittynyt, käsittelivät vielä kahdennentoista vuosisadan viulua,
metsätorvea ja rubebbia. Ja Galilean keisarikunta oli tuskin ehtinyt
pitemmälle. Sen soittokunnassa kohtasi korkeintaan jonkin sangen
vaatimattoman soittimen taiteen lapsuudenajoilta; niiden ääniasteikko
supistui _re-la-mi'hin_. Mutta narripaavin ympärillä raikui ajan
soitinvarasto koko soraäänisessä moninaisuudessaan. Paitsi huiluja ja
metallisoittimia oli siinä kaikenlaisia soittokoneita. Hyvä lukija,
sehän oli Gringoiren orkesteri!
On vaikea kuvata sitä ylpeyden ja tyytyväisyyden ilmettä, jonka
Quasimodon surulliset ja epämiellyttävät kasvot olivat saaneet
matkalla palatsista Grève-torille. Hän oli ensi kerran saanut
itserakkaudelleen tyydytystä. Tähän saakka hän oli saanut
osakseen vain nöyryytystä, halveksumista ja vastenmielisyyttä.
Hän nautti todella paavin tavoin täysin siemauksin tämän joukon
suosionosoituksista, joukon, jota hän vihasi, koska tiesi sen
vihaavan häntä. Mitä siitä, jos hänen kansansa olikin narreja,
raajarikkoja, kerjäläisiä, varkaita ja roistoja! Olihan se kuitenkin
kansa ja hän sen hallitsija. Hän otti sen vuoksi täytenä totena
kaikki nuo ironiset eläköönhuudot ja pilkalliset kunnianosoitukset,
joihin kuitenkin, se on meidän lisättävä, sekoittui tuntuvasti
todellista pelkoa. Sillä kyttyräselkäinen oli väkevä, vääräsäärinen
oli notkea, kuuro oli ilkeä, ominaisuuksia, jotka ovat omiaan jonkin
verran hillitsemään pilantekoa.
Muuten emme suinkaan usko, että uusi narripaavi oli selvillä niistä
tunteista, joita itse tunsi, ja niistä, joita hän muissa herätti.
Sielun, joka oli sijoitettu tuohon epämuotoiseen ruumiiseen, täytyi
senkin olla epätäydellinen ja kuuro. Ne tunteet, joita hän tänä
hetkenä tunsi, olivatkin perin hämäriä, epämääräisiä ja sekavia.
Selvää vain oli, että hänen piirteistään loisti ennen kaikkea iloa
ja ylpeyttä. Näiden synkkien ja onnettomien kasvojen yllä väikkyi
päivänpaistetta.
Siksipä herättikin hämmästystä ja kauhua, kun Quasimodon parhaillaan
kulkiessa riemusaatossa ohi Pylvästalon tuossa hurmauksen tilassa
erään miehen nähtiin ryntäävän esiin väkijoukosta ja vihaisella
liikkeellä riistävän hänen käsistään kullatun sauvan, hänen
narripaaviutensa merkin.
Tuo häikäilemätön oli sama kaljupäinen mies, joka vähää ennen
oli mustalaistyttöä ympäröivästä joukosta lausunut uhkaavia ja
vihamielisiä huomautuksia saattaen tyttöraukan pelon valtaan. Hän oli
pappispuvussa. Samassa hetkessä, kun hän hypähti väkijoukosta esille,
tunsi hänet Gringoire, joka ei tähän saakka ollut kiinnittänyt häneen
huomiota.
-- Kas vain, hän huudahti hämmästyneenä, -- sehän on opettajani
Hermeksestä, dom Claude Frollo, arkkidiakoni! Mitä ihmettä hän mahtaa
tahtoa tuosta yksisilmäisestä riiviöstä? Hän kai haluaa päästä
päiviltään.
Samassa kuului kauhun huuto. Tuo hirvittävä Quasimodo oli hypännyt
alas paareilta, ja naiset käänsivät kasvonsa pois, etteivät näkisi,
kuinka hän murskaisi arkkidiakonin.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli papin edessä, katsahti häneen ja vaipui
polvilleen.
Pappi kiskasi häneltä tiaaran, taittoi hänen sauvansa ja repi hänen
kultapaperilla koristetun viittansa.
Quasimodo oli yhä polvillaan pää painuksissa ja kädet ristissä.
Omituinen keskustelu viittoilun ja liikkeiden avulla sukeutui heidän
välilleen, sillä kumpikaan ei puhunut. Pappi seisoi suuttuneena,
uhkaavana, käskevänä, Quasimodo oli polvillaan nöyränä, rukoilevana.
Ja kuitenkin olisi Quasimodo varmaan voinut musertaa papin vaikka
sormellaan.
Ravistettuaan lujasti Quasimodon tavatonta olkapäätä pappi antoi
hänelle viimein merkin nousta ja seurata häntä.
Quasimodo nousi.
Mutta nyt, kun ensi hämmästys oli lauennut, tahtoi narrien kulkue
puolustaa näin äkkiä valta-istuimelta syöstyä paaviaan. Mustalaiset,
argotlaiset ja oikeuskirjurit keräytyivät huutaen ja meluten papin
ympärille.
Quasimodo asettui hänen eteensä, jännitti lihaksensa, puristi suuret
kouransa nyrkkiin ja näytti hyökkääjille hampaitaan ärsytetyn
tiikerin lailla.
Papilla oli taas entinen synkän vakava ilmeensä. Hän teki
Quasimodolle merkin ja alkoi poistua sanaakaan sanomatta.
Quasimodo kulki hänen edellään ja raivasi hänelle tietä.
Kun he tungoksen läpi olivat ehtineet torin toiseen päähän,
halusi joukko uteliaita seurata heitä. Quasimodo asettui silloin
arkkidiakonin taakse ja seurasi hitaasti hänen kintereillään
kiukkuisen, harjakset pörhöllään olevan, hampaitaan nuoleskelevan
villisian tavoin, tuolloin tällöin päästäen matalan mörähdyksen ja
pakottaen liikkeellä tai katseella väkijoukon peräytymään suuressa
kaaressa.
Heidän annettiin poistua ahtaaseen ja pimeään kujaan, sillä jo
Quasimodon kasvojen pelkkä uhkaava ilme riitti karkottamaan uskalikot.
-- Tuota saattaa jo sanoa ihmeelliseksi, Gringoire mietti; mutta
mistä ihmeestä saisin illallista?
IV. Mitä vastuksia kauniin naisen seuraaminen kadulla myöhään illalla
tuottaa
Gringoire oli uhallakin päättänyt seurata mustalaistyttöä. Hän oli
nähnyt hänen vuohineen poikkeavan Coutellerie-kadulle.
-- Miksikä ei? hän oli miettinyt.
Pariisin katujen käytännöllisenä filosofina Gringoire oli havainnut,
ettei mikään ollut sen otollisempaa mietiskelylle kuin kauniin naisen
seuraaminen tietämättä minne tämä on matkalla. Tämä oman tahdon
vapaaehtoinen kieltäminen, tämä oman mielikuvituksen alistaminen
toisen mielikuvituksen johdettavaksi tämän aavistamatta mitään, oli
jonkinlainen väliaste oikeudellisen riippumattomuuden ja sokean
kuuliaisuuden, orjuuden ja vapauden välillä, ja se miellytti
Gringoirea. Hän oli pohjaltaan epämääräisen ristiriitainen,
vastakohtainen luonne ja heilahteli äärimmäisyydestä toiseen alttiina
noudattamaan kaikenlaisia inhimillisiä viehtymyksiä, jotka tekivät
toisensa tehottomiksi. Itse hän vertasi itseään mielellään Muhammedin
hautaan, jota kaksi vetovoimaa vetää vastakkaisiin suuntiin, ja
joka aina häilyy korkeuden ja syvyyden, katon ja lattian, nousun ja
laskun, zeniitin ja nadiirin välillä.
Minkä "kultaisen keskitien" Gringoire täyttäisikään klassillisuuden
ja romantiikan välillä, jos hän eläisi meidän päivinämme!
Mutta hän ei ollut kyllin alkukantainen elääkseen kolmeasataa vuotta,
ja se on vahinko. Hänen poissaolonsa merkitsee puutetta: häntä
kaivattaisiin nykyään kipeästi.
Kulkijan (ja erityisesti kulkijattaren) seuraamiseen kadulla -- mitä
Gringoire mielellään harrasti -- ei voikaan kuvitella kiihottavampaa
syytä kuin se, ettei tiedä mihin kallistaisi päänsä yöksi.
Hän kulki siis ajatuksissaan tuon nuoren tytön jäljessä, joka
kiiruhti askeleitaan ja pakotti pienen vuohensa juoksemaan, kun hän
näki porvarien vetäytyvän taloihinsa ja kapakanisäntien sulkevan
ovensa, ainoat myymälät, jotka sinä päivänä olivat olleet auki.
-- Täytyyhän hänen jossakin asua, mietti Gringoire; --
mustalaistytöillä on hyvä sydän. Kukapa tietää?
Ja tätä hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytystä seurasi epämääräisiä,
mutta sangen miellyttäviä mietteitä.
Kulkiessaan viimeisten talojen ohi, joiden portteja porvarit
parhaillaan sulkivat, hän kuuli silloin tällöin heidän keskusteluistaan
jonkin sanan, joka katkaisi hänen hauskat kuvittelunsa.
Toisinaan keskusteli kaksi ukkoa keskenään.
-- Nyt on aika kylmä, mestari Thibaut Fernicle.
(Sen Gringoire oli tiennyt jo talven alusta saakka.)
-- Niin on, aika pureva ilma, mestari Boniface Disome! Olisipa
tavatonta, jos tulisi yhtä kylmä talvi kuin oli kolme vuotta sitten,
vuonna 80, jolloin puusyli maksoi kahdeksan souta.
-- Pyh! mitäpä tuo vielä oli, mestari Thibaut, vuoden 1407 talven
rinnalla, jolloin Martinpäivästä kynttilänpäivään oli niin vimmattu
pakkanen, että oikeussihteerin kynä jäätyi joka kolmannella sanalla,
jonka hän kirjoitti, niin ettei hän voinut toimittaa luetteloihin
kirjoittamista.
Vähän edempänä puheli kaksi naista keskenään ikkunoissa, kummallakin
rätisevä kynttilä kädessä.
-- Onko miehenne kertonut teille onnettomuudesta, rouva Boudraque?
-- Ei, mistä sitten, rouva Turquant?
-- Châtelet'n notaarin, herra Gilles Godinin hevonen pelästyi
flaamilaisia ja heidän kulkuettaan ja kaasi kumoon mestari Philippot
Avrillit'n, celestiniläisluostarin maallikko vanhuksen.
-- Niinkö?
-- Niin.
-- Porvarin hevonen! Se on liikaa. Olisipa se ollut edes
ratsuväenhevonen, niin ei olisi ollut ihmekään!
Ikkunat suljettiin, mutta Gringoire oli häiriintynyt mietteissään.
Onneksi hän pääsi taas pian oikealle ladulle mustalaistytön ja
Djalin, noiden kahden hienon, kauniin ja ihastuttavan olennon
avulla, joiden pieniä jalkoja, kauniita muotoja ja suloisia
liikkeitä hän ihaili ja jotka pyrkivät sekoittumaan toisiinsa hänen
mielikuvituksessaan; älyn ja ystävällisyyden takia hän piti heitä
nuorina tyttöinä, käynnin ja liikkeiden vilkkauden, joustavuuden ja
sulon takia vuohina.
Kadut kävivät hetki hetkeltä yhä pimeämmiksi ja autiommiksi.
Iltasoitto oli aikoja sitten kajahdellut, ja vain pitkäin
välimatkojen päässä näki jonkun yksinäisen kulkijan kadulla tai
yhtä yksinäisen valon ikkunasta. Gringoire oli mustalaistyttöä
seuratessaan joutunut siihen kujien, poikkikatujen ja käyrien
käytävien sokkeloon, joka ympäröi Innocentius-veljistön vanhaa
hautuumaata ja muistuttaa kissan sekoittamaa lankavyyhtiä.
-- Näiden katujen ei juuri voi sanoa ymmärtävän logiikkaa! Gringoire
mutisi hiljaa itsekseen kulkiessaan kujasia, jotka aina näyttivät
johtavan kaaressa takaisin, mutta joita tyttö epäröimättä ja yhä
nopeammin kulki, kuten ainakin tuttua tietä. Ilman opastaan Gringoire
olisi joutunut aivan eksyksiin, ellei hän erään mutkan takaa olisi
nähnyt kauppahallien kahdeksankolkkaista mestauslavaa, jonka rei'ikäs
huippu piirtyi mustana varjona erästä vielä valaistua ikkunaa vasten
Verdelet-kadun varrella.
Tyttö oli vihdoin huomannut hänet. Hän oli useampia kertoja katsonut
levottomana taakseen; viimein hän oli pysähtynyt ja tarkastanut
häntä kiireestä kantapäähän erään avoimen leipuripuodin ovesta
pilkistävässä valonkajasteessa. Sen jälkeen Gringoire näki hänen
tekevän saman pienen suunsuipennuksen, jonka hän oli jo ennenkin
nähnyt, ja jatkavan edelleen matkaansa.
Tuo pieni nyrpistys sai Gringoiren ajattelemaan yhtä ja toista.
Siinä oli sangen selvää halveksumista ja ilvettä, tuossa sievässä
suuneleessä. Hänen päänsä painui kumarampaan, hän hiljensi kulkuaan
ja jättäytyi seuraamaan tyttöä pitemmän välimatkan päästä. Silloin
hän äkkiä kuuli läpitunkevan huudon erään kadunkulman takaa, jonne
tyttö juuri oli kadonnut.
Hän kiiruhti jäljestä.
Katu oli aivan pimeä. Kulmauksessa paloi kuitenkin Mariankuvan
juurella rautalyhdyssä öljyyn kastettu rohdinsydän, ja sen
heikossa valossa hän näki, miten mustalaistyttö rimpuili kahden
miehen kourissa, jotka koettivat tukahuttaa hänen huutoaan. Pieni
säikähtynyt vuohi laski sarvensa puskuasentoon ja määki.
-- Tänne, vartijat! Gringoire huusi ja kiiruhti rohkeasti paikalle.
Toinen tyttöä pitelevistä miehistä kääntyi. Gringoire näki Quasimodon
kauheat kasvot.
Gringoire ei paennut, mutta ei liioin enää astunut askeltakaan
eteenpäin.
Quasimodo tuli hänen luokseen, läimäytti häntä kädenselällään, niin
että hän paiskautui neljän askeleen päähän, ja oli seuraavassa
hetkessä kadonnut yön pimeyteen kantaen tyttöä kokoonkäärityn
silkkiharson lailla käsivarsillaan. Kumppani oli seurannut häntä, ja
heidän jäljessään juoksi vuohi raukka surkeasti määkien.
-- Apua! Murhaajia! onneton mustalaistyttö huusi.
-- Seis, roisto, ja päästä paikalla tyttö! huusi samassa jyrisevällä
äänellä ratsastaja, joka äkkiä laukkasi kadulle.
Se oli muuan kuninkaallisen henkivartijaväen jousimiesten kapteeni,
kiireestä kantapäähän rauta-asussa ja miekka kädessä.
Hän riisti tytön hämmästyneeltä Quasimodolta, nosti hänet ylös
ja asetti eteensä satulaan. Tuo kammottava kyttyräselkä tointui
kuitenkin pian hämmennyksestään ja oli juuri aikeissa hyökätä
kapteenin kimppuun ottaakseen takaisin saaliinsa, kun samassa viisi-,
kuusitoista jousimiestä, jotka seurasivat kapteeniaan, saapui
paikalle. Se oli patrulli, joka Pariisin kaupunginvoudin, herra
Robert d'Estoutevillen määräyksestä oli kiertokäynnillään kaduilla.
Quasimodo piiritettiin, otettiin kiinni ja sidottiin. Hän karjui ja
kiehui raivosta, ja jos olisi ollut valoisampaa, olisivat epäilemättä
hänen pelkät kasvonsa, jotka viha teki vielä kauheammiksi,
riittäneet ajamaan koko joukon pakosalle. Mutta yöllä hän oli vailla
peloittavinta asettaan, rumuuttaan.
Hänen seuralaisensa oli kadonnut metelin aikana.
Mustalaistyttö oli tällä välin kevyesti ja kauniisti suoristautunut
upseerin satulassa, asettanut molemmat kätensä tuon nuoren miehen
olkapäille ja katsellut häntä jonkin hetken, nähtävästi ainakin yhtä
ihastuneena hänen muhkeasta muodostaan kuin siitä hyvästä työstä,
jonka tämä oli hänelle tehnyt. Tyttö katkaisi ensiksi äänettömyyden
ja virkkoi pehmeällä äänellään, jolle hän antoi vielä tavallista
pehmeämmän sävyn:
-- Mikä teidän nimenne on, herra santarmi?
-- Kapteeni Febus de Châteaupers, palvelijanne, kaunoiseni! vastasi
upseeri ja suoristausi.
-- Kiitos, tyttö vastasi.
Ja kapteeni Febuksen kiertäessä viiksiään liukui tyttö hiljaa maahan
hevosen kylkeä pitkin ja livisti tiehensä. Salamakaan ei olisi niin
nopeasti leimahtanut.
-- Paavin navan kautta! kapteeni sanoi kiristyttäen vielä lujempaan
hihnat, joilla Quasimodo oli sidottu, olisinpa mieluummin ottanut
saaliiksi ilolinnun.
-- Sille ei enää mahda mitään, herra kapteeni, sanoi eräs
jousimiehistä; kerttu lensi tiehensä, ja yölepakko jäi.
Iskun huumaamana Gringoire oli jäänyt makaamaan kiveykselle kadun
kulmauksessa olevan Marian-kuvan eteen. Vähitellen hän tuli kuitenkin
tajuihinsa. Ensin hän oli hetkisen miellyttävästi puolipökerryksissä,
ja mustalaistytön ja vuohen ilmankevyet olennot sekoittuivat
Quasimodon nyrkin painoon. Tätä tilaa ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Sangen voimakas viluntunne siinä osassa hänen ruumistaan, joka
kosketti maahan, herätti hänet.
Mistä ihmeestä tämä kylmyys mahtaa tulla? hän mutisi itsekseen. Hän
huomasi silloin makaavansa katuojassa.
-- Kirottu kyttyräselkä! hän murahti hampaittensa välistä ja aikoi
nousta. Mutta lyönnin ja putoamisen jäljet tuntuivat vielä selvästi
ja hänen oli pakko maata paikoillaan. Kun hänellä oli käsi vapaana,
hän piti sitä nenänsä edessä ja alistui kohtaloonsa.
-- Pariisin loalla, hän ajatteli (sillä hän piti varmana, että hän
nyt saisi tyytyä makaamaan katuojassa, "ja mitä muuta tehdä vuoteessa
kuin miettiä?") -- Pariisin loalla on aivan erikoisen löyhkäävä
ominaisuus. Se sisältää varmasti suuren annoksen hajusuoloja ja
salpietaria. Se on ainakin mestari Nicolas Flamelin ja hermeetikkojen
mielipide.
Sana hermeetikko johti äkkiä hänen ajatuksensa arkkidiakoni Claude
Frolloon. Hän muisteli väkivaltaista näytelmää, jonka oli nähnyt;
miten mustalaistyttö koetti riuhtoa itseään irti kahden miehen
kourista, miten Quasimodolla oli ollut toinen mies mukanaan, ja
arkkidiakonin yrmeät ja ylväät kasvot näyttäytyivät epäselvinä hänen
muistissaan.
-- Olisipa todellakin harvinaista, hän mietti ja alkoi tälle pohjalle
rakennella olettamusten mielikuvarakennusta, tuota filosofien
ilmalinnaa, kun sama ankara vilunväristys, jonka hän jo ennenkin oli
tuntenut, herätti hänet todellisuuteen.
-- Minähän jäädyn! hän huudahti.
Paikka kävi hetki hetkeltä yhä sietämättömämmäksi. Katuojan veden
jokainen molekyyli poisti Gringoiren selästä molekyylin säteilevää
lämpöä, ja lämpömäärän ero hänen ruumiinsa ja katuojan välillä väheni
säälimättömästi.
Muuan toisenlainenkin ikävyys sattui hänelle samalla ja yhtä
arvaamatta.
Parvi poikia, noita pieniä paljasjalkaisia vintiöitä, joita
ammoisista ajoista saakka on katupoikain nimellä kiertänyt Pariisin
katuja ja jotka meidän lapsuutemme päivinä heittelivät meitä kivillä,
kun iltasin palasimme kotiin koulusta, koska meidän housumme eivät
olleet risaiset, parvi noita pieniä vekkuleita tulla vilisti
huutaen ja nauraen välittämättä lainkaan naapurien yörauhasta sitä
kadunkulmaa kohden, jossa Gringoire makasi. He kuljettivat mukanaan
jotakin, joka näytti säkiltä, ja jo yksin heidän puukenkiensä kolina
saattoi herättää vaikka kuolleen henkiin. Gringoire, joka ei vielä
ollut kokonaan vainajien kirjoissa, kohottautui puolittain.
-- Hei, Tyhjätasku-Hanski! hei, Jutku-Jussi! huusivat he täyttä
kurkkua. -- Vanha Eustache Moubon, rautakauppias kadunkulmassa, on
kuollut. Meillä on hänen olkipatjansa ja me sytytämme itsellemme
ilonuotion. Juhlitaan flaamilaisia!
Ja samassa he paiskasivat patjan Gringoir en päälle huomaamatta
häntä. Yksi joukosta otti kourallisen olkia ja meni sytyttämään niitä
Marian-kuvan alla palavan lampun liekistä.
-- Herra varjelkoon! mutisi Gringoire, -- joko nyt tulee liian kuuma?
Tilanne oli tukala. Hän oli kahden tulen välissä; joko vilustua tai
palaa. Hän ponnisti kaikki voimansa kuin vääränrahantekijä, joka
aiotaan polttaa roviolla ja joka yrittää päästä pakoon. Hän pääsi
pystyyn, heitti patjan poikien päälle ja pakeni.
-- Neitsyt Maria! kirkaisivat pojat, -- rautakauppias kummittelee!
Ja hekin livistivät käpälämäkeen.
Olkipatja jäi voittajana taistelutantereelle. Luotettavat
todistajat, isä le Juge ja Corrozet, vakuuttavat, että lähiseudun
papit suurin juhlallisuuksin korjasivat ja veivät sen seuraavana
päivänä Sainte-Opportune-kirkon aarrekammioon. Kirkon lukkarilla oli
aina vuoteen 1789 sievoiset tulot siitä suuresta ihmeestä, jonka
Marian-kuva Mauconseil-kadun kulmassa oli tehnyt tuona muistettavana
yönä tammikuun 6:nnen ja 7:nnen päivän välillä v. 1482, jolloin se
oli manannut esille Eustache Moubonin, joka pirua pettääkseen oli
kuollessaan piloillaan kätkenyt sielunsa vuodepatjaansa.