Jonkin hetken kuluttua runoilijamme istui pienessä, holvatussa,
huolellisesti lukitussa ja lämpimässä huoneessa pöydän ääressä,
joka ei näyttänyt muuta pyytävän kuin saada lainaksi yhtä ja toista
sen viereen ripustetusta ruokakaapista, toivossa hyvä vuode, ja
kahden kesken kauniin tytön kanssa. Seikkailu tapaili sadun rajoja.
Hän alkoi todella uskoa olevansa lumottu prinssi ja silmäili aina
tuolloin tällöin ympärilleen ikään kuin nähdäkseen, oliko se kahden
siivekkään aarnikotkan vetämä tulivaunu vielä jäljellä, joka yksin
oli voinut hänet niin äkkiä tuoda kadotuksesta paratiisiin. Aika
ajoin hän katseli myös tiukasti reikää takissaan, ettei kadottaisi
kokonaan maata jalkojensa alta, vaan pysyisi kiinni todellisuudessa.
Hänen mielikuvituksen syvyyksien yllä liitelevä järkensä riippui nyt
vain tästä säikeestä.
Tyttö ei näyttänyt lainkaan kiinnittävän häneen huomiota. Hän tuli
ja meni, siirsi jotakin tuolia, puhui vuohelleen ja suipisti silloin
tällöin suutaan. Viimein hän istuutui pöydän ääreen, ja Gringoire
saattoi nyt häiritsemättä tarkastella häntä.
Te olette ollut lapsi, lukijani, ja ehkä olette kyllin onnellinen
ollaksenne vieläkin. Olette useammin kuin kerran (ja omasta
puolestani olen viettänyt siten kokonaisia päiviä, ja parhaiten
vietettyjä koko elämäni aikana) seurannut jonakin aurinkoisena
päivänä juoksevan veden rannalla jotakin kaunista sinistä tai
viheriäistä sudenkorentoa, joka äkkinäisin kääntein on liidellyt
edes takaisin pensaasta pensaaseen ja suudellut jokaisen oksan
latvaa. Muistatte, millä ihastuneella uteliaisuudella ajatuksenne
ja katseenne kiintyi tähän pieneen, sädehtivään ja surisevaan,
purppura- ja sinisiipiseen pyörteeseen, jonka keskellä liiteli
suuri, liikkeensä nopeuden vuoksi näkymättömiin häipyvä olento.
Se ilmaolento, joka epäselvästi kuvastui tämän siivenlyöntien
väräjävän loisteen läpi, näytti teistä unikuvalta, jota oli
mahdoton nähdä, mahdoton koskettaa. Mutta kun sudenkorento viimein
lepäsi ruo'onkorrella, ja te saatoitte henkeä pidättäen tarkastaa
noita pitkiä harsosiipiä, tuota pitkää emaljiviittaa, noita kahta
kristallipalloa, miten ihmettelittekään ja samalla pelkäsitte, että
olento haihtuisi olemattomiin! Muistelkaa näitä vaikutelmia, niin
voitte helposti ymmärtää Gringoiren tunteet, kun hän näki edessään
ilmeisessä ja ruumiillisessa olomuodossaan tämän Esmeraldan,
jonka hän tähän asti oli nähnyt vain hämärästi tanssin, laulun ja
kansanhumun utuisessa pyörteessä.
-- Tämä on siis _Esmeralda!_ hän mietti vaipuen yhä enemmän
unelmiin ja seuraten häntä epämääräisin katsein. -- Taivaallinen
olento! Katutanssijatar! Niin paljon ja niin vähän! Hän se antoi
kuoliniskun minun moraliteetilleni aamulla, hän se pelasti henkeni
illalla. Pahan onnen lintuni ja hyvä enkelini! Kaunis tyttö, totta
tosiaan! -- ja varmaankin aivan hullaantunut minuun, koska otti
minut tuolla tavalla. -- Kesken kaiken, hän sanoi nousten äkkiä
tuon todellisuudentajun vallassa, joka muodosti hänen luonteensa ja
filosofiansa perustan, -- enpä oikein tiedä, miten se on tapahtunut,
mutta minä olen hänen miehensä!
Tämä ajatus mielessään ja katseessaan hän lähestyi tyttöä niin
sotilaallisesti ja kohteliaasti, että tämä peräytyi.
-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi tyttö.
-- Ja sitä te vielä kysytte, ihailtava Esmeralda? vastasi Gringoire
niin kiihkeällä äänellä, että hän itse hämmästyi kuullessaan puheensa.
Mustalaistyttö katseli suurin silmin.
-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
-- Mitä ihmettä! Gringoire virkkoi, joka yhä lämpeni ja luuli
olevansa tekemisissä tavallisen Ihmeiden pihan siveyden kanssa, --
enkö minä ole sinun, rakkaani, ja etkö sinä ole minun?
Ja hän kietoi samassa käsivartensa tuttavallisesti tytön vyötäröille.
Esmeraldan vartalo luisui hänen käsistään liukkaasti kuin ankerias.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli huoneen toisessa päässä, kumartui alas
ja nousi jälleen kädessä pieni tikari, ja ennen kuin Gingoire oli
edes ehtinyt nähdä, mistä tikari oli peräisin, seisoi tyttö hänen
edessään säihkyvin silmin, vapisevin huulin, värähtelevin sieraimin
ja kasvot punaisina kuin pioni. Samalla asettui vuohi hänen eteensä
ja ojensi Gringoirea kohden kauniit, kullatut ja teräväpäiset
sarvensa. Tämä oli käynyt silmänräpäyksessä.
Sudenkorento oli muuttunut ampiaiseksi, joka näytti piikkiään.
Filosofimme seisoi hämmästyksestä äänetönnä ja tarkasti koomillisella
ihmetyksellä vuoroin vuohta, vuoroin tyttöä.
-- Pyhä Neitsyt! hän sanoi viimein, kun sai hämmästykseltään
puhutuksi, -- aika terhakka pari!
Mustalaistyttökin katkaisi äänettömyyden.
-- Sinä olet aika julkea lurjus.
-- Anteeksi, neiti, sanoi Gringoire hymyillen; -- mutta miksi olette
sitten ottanut minut mieheksenne?
-- Olisiko minun pitänyt antaa hirttää sinut?
-- Te siis otitte minut mieheksenne ainoastaan pelastaaksenne
henkeni? runoilija sanoi hieman pettyneenä rakkaudentoiveissaan.
-- Ja mistä muusta syystä olisin mielestäsi sen tehnyt? Gringoire
puraisi huultaan.
-- No samapa se, hän sanoi, en olekaan vielä niin voitollinen Amorin
palvelija kuin luulin. Mutta miksi sitten lyödä rikki tuo ruukku
vaivainen?
Esmeraldan tikari ja vuohen sarvet olivat yhä puolustusasennossa.
-- Neiti Esmeralda, runoilija sanoi, -- tehdään sovinto. En ole
Châtelet'n kirjureita, enkä aio ilmaista, että käytte tikarilla
aseistettuna Pariisissa huolimatta herra kaupunginvoudin käskyistä
ja kielloista. Onhan tunnettua, että Noël Lescripvain tuomittiin
kahdeksan päivää sitten kymmenen soun sakkoihin siksi, että hän
kantoi tikaria. Mutta se on teidän yksityinen asianne, ja nyt siirryn
pääasiaan. Vannon teille paratiisiosuuteni kautta, etten lähesty
teitä ilman teidän lupaanne ja suostumustanne; mutta antakaa minulle
syötävää.
Gringoire oli pohjaltaan, kuten hra Despréaux, "sangen vähän
hekumallinen". Hän ei ollut tuota ritari- ja muskettisoturisukua,
joka valtaa neitoset väkirynnäköllä. Niin rakkaudessa kuin kaikessa
muussakin hän harrasti arkailua ja keskiteitä; ja hyvä illallinen
rakastettavassa seurassa kahden kesken tuntui hänestä, varsinkin
kun hän oli nälkäinen, mainiolta välinäytökseltä prologin ja
rakkausseikkailun ratkaisun välillä.
Mustalaistyttö ei vastannut. Hän nyrpisti suutaan, nakkasi päätään
kuin lintu ja puhkesi nauruun; ja pieni tikari hävisi niinkuin
oli ilmestynytkin, ilman että Gringoire huomasi, minne mehiläinen
piilotti piikkinsä.
Hetkisen kuluttua oli pöydällä ruisleipä, pala kinkkua, muutamia
paistettuja omenoita ja ruukku kirsikkaviiniä. Gringoire iski
kiukkuisesti ruokaan käsiksi. Siitä vimmatusta kalinasta päättäen,
minkä hänen rautahaarukkansa ja fajanssilautasensa saivat aikaan,
olisi luullut että koko hänen rakkautensa oli muuttunut ruokahaluksi.
Tyttö istui häntä vastapäätä katsellen häntä äänetönnä, mutta hänen
ajatuksensa näyttivät askartelevan aivan muissa seikoissa, joille hän
silloin tällöin hymyili, samalla kun hänen pehmeä kätensä hyväili
vuohen älykästä päätä, jonka tämä oli painanut hänen polvilleen.
Keltainen vahakynttilä valaisi tätä ruokahalun ja haaveilun sekaista
näytöstä.
Tyydytettyään vatsansa hiukaisevimman nälän, huomasi Gringoire hieman
nolona, ettei ollut jäljellä muuta kuin yksi ainoa omena.
-- Ettekö syö, neiti Esmeralda?
Tyttö vastasi vain ravistamalla kieltävästi päätään, ja hänen
miettivä katseensa suuntautui kattoholviin.
-- Mikä hitto häntä oikein vaivaa? mietti Gringoire ja katsahti
sinne, minne hänkin katsoi. -- Ei häntä voine kiinnittää tuo
holvikaaren kivikääpiön virnistys. Kyllä kai minä, hitto vie, ainakin
sen kanssa kykenen kilpailemaan!
Hän korotti äänensä:
-- Neiti!
Tyttö ei näyttänyt kuulevan. Hän toisti kovemmin:
-- Neiti Esmeralda!
Turha vaiva. Tytön ajatukset olivat muualla, eikä Gringoiren ääni
kyennyt niitä tavoittamaan. Onneksi puuttui nyt vuohikin asiaan. Se
alkoi hiljaa vetää herratartaan hihasta.
-- Mitä tahdot, Djali? kysyi mustalaistyttö äkkiä kuin unesta heräten.
-- Sen on nälkä, Gringoire sanoi, iloissaan siitä, että pääsi
keskustelun alkuun.
Esmeralda pureskeli rikki leivänpalan ja syötti sen kädestään
Djalille.
Gringoire ei enää antanut hänen vaipua unelmiin. Hän teki
arkatuntoisen kysymyksen.
-- Te ette siis halua minua mieheksenne? Tyttö katsoi häntä
päättävästi ja sanoi:
-- En.
-- Rakastajaksi? Gringoire virkkoi. Tyttö nyrpisti huuliaan ja
vastasi:
-- En.
-- Ystäväksi? jatkoi Gringoire.
Tyttö katsoi taas häntä pitkään ja vastasi hetken mietittyään:
-- Ehkä.
Tämä _ehkä_, joka on filosofeista niin rakas, rohkaisi Gringoirea.
-- Tiedättekö, mitä ystävyys on? hän kysyi.
-- Kyllä, vastasi mustalaistyttö; ollaan veli ja sisar, kaksi sielua,
jotka koskettavat toisiaan yhtymättä, kaksi sormea samassa kädessä.
-- Ja rakkaus? jatkoi Gringoire.
-- Oh! rakkaus! tyttö sanoi, hänen äänensä värähti ja hänen silmänsä
säihkyivät. -- On kaksi ja kuitenkin vain yksi. Mies ja nainen, jotka
sulautuvat enkeliksi. Se on taivas.
Katutanssijattaren kasvoissa hohti hänen tätä sanoessaan kauneus,
joka teki syvän vaikutuksen Gringoireen ja joka oli täydelleen
sopusoinnussa hänen sanojensa kanssa, joissa oli miltei itämainen
hehku. Hänen viattomat ruusuhuulensa hymyilivät puoliavoimina;
hänen valkealla ja kirkkaalla otsallaan näkyi toisinaan ajattelun
pilvi kuin henkäyksen jälki peilin pinnalla, ja hänen alas luotujen
pitkien, mustien silmäripsiensä alta säteili selittämätön valo, joka
antoi hänen piirteilleen tuon ihanteellisen sulon, jonka Raffaello
sittemmin löysi neitsyyden, äitiyden ja jumalallisuuden mystillisestä
yhteydestä.
Gingoire jatkoi yhtäkaikki:
-- Minkälainen miehen sitten on oltava miellyttääkseen teitä?
-- Hänen pitää olla mies.
-- Entä minä, Gringoire sanoi, mikä minä sitten olen?
-- Miehellä on kypärä päässä, miekka kädessä ja kultaiset kannukset
kantapäissä.
-- Hyvä, sanoi Gringoire, ei miestä ilman hevosta. -- Rakastatteko te
jotakuta?
-- Rakastanko?
-- Niin!
Hän oli hetken vaiti, sitten hän sanoi erikoisella äänenpainolla:
-- Saan sen pian tietää.
-- Miksi ei tänä iltana? runoilija sanoi hellällä äänellä, miksi ei
minua?
Tyttö katsahti häneen vakavana.
-- Minä voin rakastaa vain miestä, joka voi puolustaa minua.
Gringoire tunsi pistoksen ja punastui. Oli selvää, että tyttö
ajatteli sitä huonoa apua, joka Gringoiresta oli hänelle ollut siinä
tukalassa asemassa, jossa hän pari tuntia sitten oli ollut. Tämä
muisto, jonka illan muut seikkailut olivat saaneet unohtumaan, heräsi
nyt uudelleen eloon. Hän löi kädellä otsaansa:
-- Että saatoin unohtaa sen, millä minun olisi pitänyt aloittaa.
Neiti, suokaa anteeksi tavaton hajamielisyyteni! Miten te pääsitte
Quasimodon kynsistä?
Tämä kysymys sai mustalaistytön vavahtamaan.
-- Oh! tuota kauheata kyttyräselkää, hän sanoi ja peitti kasvot
käsillään; ja häntä puistatti kuin horkassa.
-- Kauhea todellakin! sanoi Gringoire, joka ei hellittänyt
ajatustaan; mutta kuinka pääsitte hänen käsistään? Esmeralda hymyili,
huokasi ja vaikeni.
-- Tiedättekö, miksi hän seurasi teitä? kysyi Gringoire, joka koetti
kiertotietä uudelleen päästä kysymykseensä.
-- En tiedä, tyttö vastasi ja lisäsi heti vilkkaasti: mutta te
seurasitte minua myös, miksi te minua seurasitte?
-- Enpä todellakaan tiedä, Gringoire vastasi.
Keskustelu katkesi. Gringoire piirteli veitsellään pöytään. Tyttö
hymyili ja näytti katselevan jotakin seinän lävitse. Äkkiä hän alkoi
laulaa:
Quando las pintadas aves
Mudas están, y la tierra...
[Kun helmikanoilla on sulkasato, ja maa...]
Mutta hän keskeytti laulunsa yhtäkkiä ja alkoi hyväillä Djalia.
-- Se on kaunis eläin tuo teidän vuohenne, sanoi Gringoire.
-- Se on minun sisareni, tyttö vastasi.
-- Miksi teitä nimitetään _Esmeraldaksi?_ runoilija kysyi.
-- En tiedä.
-- Jokin syy kai sillä on?
Tyttö veti esille povestaan pienen pitkulaisen, viheriäsilkkisen
pussin, jota hän kantoi korallihelmiketjussa kaulassaan. Pussista
levisi väkevä kamferin haju ja sen keskellä oli suuri viheriä
lasinpala, joka muistutti smaragdia.
-- Ehkä se johtuu tästä, hän sanoi.
Gringoire aikoi tarttua siihen. Tyttö väistyi syrjään.
-- Älkää koskeko siihen! Se on amuletti. Sinä voisit vahingoittaa sen
taikavoimaa tai se sinua.
Runoilijan uteliaisuus kasvoi yhä.
-- Kuka on antanut sen teille?
Tyttö pani sormen huulilleen ja kätki amuletin poveensa. Gringoire
koetti kysellä edelleen, mutta tyttö oli vähäsanainen.
-- Mitä merkitsee sana _Esmeralda?_
-- En tiedä.
-- Mitä kieltä se on?
-- Varmaankin mustalaisten kieltä. [_Esmeralda_ merkitsee espanjan
kielessä smaragdia. -- Suom. huom.]
-- Sen kyllä arvasin, Gringoire sanoi, te ette kai ole Ranskasta?
-- En tiedä.
-- Elävätkö vanhempanne?
Tyttö alkoi laulaa vanhalla säveleellä:
Isä lintu lie,
emo lintunen,
kun airoitta tie
ja venheettä vie
yli aaltojen.
Isä lintu lie,
emo lintunen.
-- Miten vanha olitte, kun tulitte Ranskaan? -- Aivan pieni.
-- Milloin tulitte Pariisin?
-- Viime vuonna. Juuri kun tulimme kaupunkiin Papale-portin kautta,
näin parven muuttolintuja lentävän etelään. Sanoin silloin: nyt tulee
ankara talvi.
-- Ja niin on ollutkin, Gringoire sanoi ihastuneena tästä keskustelun
käänteestä. -- En ole moneen kuukauteen muuta tehnyt kuin puhallellut
käsiini. Teillä on siis ennustajanlahja?
Tyttö kävi taas niukkasanaiseksi.
-- Ei.
-- Onko tuo mies, jota te nimitätte Egyptin herttuaksi, teidän
heimonne päällikkö?
-- On.
-- Hänhän meidät vihki, huomautti runoilija arastellen. Tyttö
suipisti taas huuliaan.
-- En tiedä edes sinun nimeäsi.
-- Nimeni? Jos sen haluatte tietää, on se Pierre Gringoire.
-- Minäpä tiedän kauniimman.
-- Olette ilkeä! Gringoire virkkoi. -- Mutta ette te minua saa
pahastumaan. Ehkä rakastatte minua sitten, kun olette oppinut minua
tuntemaan; ja koska niin luottavasti olette kertonut minulle oman
tarinanne, tulee kai minunkin kertoa teille jotakin itsestäni.
Tiedätte siis, että nimeni on Pierre Gringoire. Olen kyläkirjurin
poika Gonessesta. Burgundilaiset hirttivät isäni, pikardilaiset
murhasivat äitini Pariisin piirityksen aikana kaksikymmentä vuotta
sitten. Kuuden vuoden ikäisenä olin niin ollen orpo ja anturoinani
vain Pariisin katukiveys. En tiedä, miten tulin toimeen kuuden
vuotiaasta kuudentoista vuotiaaksi. Joku hedelmäinkaupustelijaeukko
antoi minulle luumun, joku leipuri heitti minulle leivänpalan.
Iltaisin annoin kaupunginvartijain ottaa itseni kiinni, sillä he
veivät minut vankilaan ja siellä oli ainakin olkilyhde, millä maata.
Tämä ei kuitenkaan estänyt minua tulemasta pitkäksi ja laihaksi,
kuten näette. Talvisin lämmittelin itseäni Sensin palatsin lähistöllä
auringonpaisteessa ja minusta tuntui sangen naurettavalta, että
juhannustulet säästettiin mätäkuuksi. Kuudentoista vuotiaana
halusin valita itselleni ammatin. Olen yritellyt yhtä ja toista.
Rupesin aluksi sotamieheksi, mutta en ollut kyllin rohkea. Rupesin
munkiksi, mutta en ollut kyllin pyhä, ja olin hieman huono juomaan.
Epätoivoissani menin kirvesmiehen oppiin, mutta en ollut kyllin
vahva. Minulla oli enemmän halua koulumestariksi; en kylläkään
osannut lukea, mutta mitäpä siitä. Huomasin pian, että aina puuttui
jotakin, ryhdyinpä mihin tahansa, ja kun näin, etten kelvannut
mihinkään, ryhdyin runoilijaksi ja sanasepäksi. Se on ammatti,
jota voi kulkurina aina harjoittaa, ja se on sentään parempaa
kuin varastaminen, johon jotkut nuoret vintiöt ystävistäni minua
kehoittivat. Silloin johti onneni tähti minut eräänä päivänä
Notre-Damen arkkidiakonin, arvoisan dom Claude Frollon pariin. Hän
kiinnostui minuun ja hänen ansiotaan on, että nyt olen oppinut mies,
joka osaan latinani Ciceron _De officiis_ teoksesta aina pyhimysten
mortuologioihin saakka, ja olen hiukan perillä skolastiikasta,
runousopista, rytmiopista ja hermetiikasta, tuosta viisauksien
viisaudesta. Minä olen kirjoittanut mysteerin, joka tänään suurella
komeudella suunnattoman katsojajoukon läsnäollessa esitettiin
Oikeuspalatsin suursalissa. Olen myös kirjoittanut kuudensadan sivun
laajuisen kirjan vuoden 1465 suuresta pyrstötähdestä, joka teki yhden
henkilön hulluksi. Muutakin olen menestyksellä suorittanut. Olen
vähän perehtynyt tykkipuusepän työhönkin ja olen ollut valmistamassa
Jean Mauguen suurta tykkiä, joka, kuten tiedätte, halkesi
Charenton-sillalla koeammunnassa surmaten kaksikymmentä katsojaa.
Kuten huomaatte, en ole niinkään kelvoton aviomieheksi. Osaan monta
kaunista temppua, jotka opetan vuohellenne; esimerkiksi opetan
sen matkimaan Pariisin arkkipiispaa, tuota kirottua fariseusta,
jonka myllyt kastelevat aivan likomäriksi ne, jotka kulkevat
Mylläriensillan yli. Sitä paitsi tuottaa mysteerini minulle sievoisen
summan, jos minulle nimittäin maksetaan. Lyhyesti, minä ja minun
pääni, minun tietoni ja lahjani ovat kaikki teidän käytettävissänne,
neiti. Olen valmis elämään teidän kanssanne, miten haluatte,
miehenänne, jos niin tahdotte, tai veljenänne, jos se on teistä
mieluisempaa. Gringoire vaikeni, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen
puheensa oli tehnyt tyttöön. Tämä katseli lattiaan.
-- _Febus_, hän sanoi hiljaa ja lisäsi runoilijaan kääntyen: -- --
mitä merkitsee _Febus_?
Vaikka Gringoire ei voinutkaan käsittää, mitä yhteyttä oli tällä
kysymyksellä ja hänen kauniilla puheellaan, hän oli mielissään
saadessaan hieman loistaa tiedoillaan. Hän vastasi hieman
itsetietoisena:
-- Se on latinalainen sana, joka merkitsee aurinkoa.
-- Aurinkoa! toisti tyttö.
-- Se on erään sangen kauniin jousimiehen nimi, joka oli jumala.
-- Jumala! toisti taas mustalaistyttö ja hänen äänessään oli miettivä
ja intohimoinen sointu.
Samassa aukeni yksi hänen rannerenkaistaan ja putosi maahan.
Gringoire kumartui nopeasti sitä ottamaan. Kun hän nousi, oli tyttö
vuohineen kadonnut. Hän kuuli vain lukon raksahduksen. Vieressä oli
kai pieni huone, johon vei ovi, joka voitiin sisäpuolelta lukita.
-- Onkohan hän edes jättänyt minulle vuodetta? virkkoi filosofimme.
Hän tutki huonetta, mutta ei löytänyt muuta makuupaikkaa kuin
pitkänlaisen puukirstun, jonka kansi lisäksi oli veistoksilla
koristettu, joten Gringoiresta tuntui melkein samalta, kuin olisi
tuntunut Mikromegaksesta, jos hän olisi maannut pitkin pituuttaan
Alpeilla.
-- No niin, hän sanoi asettuen niin mukavaan asentoon kuin
mahdollista. -- Täytyy tyytyä. Mutta olipa tämäkin hääyö. Vahinko
vain; sillä tässä vihkimyksessä rikottuine ruukkuineen oli jotakin
naiivia ja vedenpaisumuksentakaista, joka miellytti minua.