Senaikaisesta Grève-torista on nykyään vain yksi ainoa vaatimaton
jälki näkyvissä. Se on pohjoiskolkassa oleva pieni kaunis torni,
jonka hienopiirteisiä veistoksia nyt kuitenkin peittää ruma rappaus
ja joka ehkä pian hukkuu siihen uusien talojen tulvaan, joka niin
nopeasti nielee kaikki Pariisin vanhat muistot.
Ne, jotka meidän laillamme eivät koskaan voi kulkea Grève-torin
poikki luomatta säälin ja osanoton sekaista katsetta tähän Pieneen
toriraukkaan, joka seisoo siellä likistyneenä kahden Ludvig XV:n
aikaisen kivimuurin välissä, voivat mielikuvituksessaan helposti
kuvitella, miltä näytti tuo vanha goottilainen tori viidennellätoista
vuosisadalla.
Tori oli, kuten vieläkin, epäsäännöllinen neliö, jota rajoitti
yhdeltä sivulta ranta ja muilta kolmelta rivi korkeita, kaitoja
ja synkkiä taloja. Päivällä saattoi ihailla näiden rakennusten
vaihtelevia muotoja, jotka puu- tai kiviveistoksineen muodostivat
erilaisten keskiaikaisten rakennustyylien täydellisen malliston,
viidenneltätoista yhdennelletoista vuosisadalle, ristiholvista,
joka alkoi syrjäyttää suippokaaren, romaaniseen pyörökaariholviin,
jonka suippokaari oli syrjäyttänyt ja joka vielä sen aikana vallitsi
vanhan Roland-tornin, Seinen ja Tanneriekadun kulmatalon alakerrassa,
öisin ei tästä taloryhmästä näkynyt muuta kuin mustain kattojen
suipot harjat, joiden korkeiden päätyjen muodostama ketju sulki
torin kehäänsä. Sillä tärkeimpiä eroavaisuuksia sen ajan ja meidän
päiviemme kaupunkien välillä on se, että silloin rakennusten päädyt
olivat kadulle päin, kun ne taas nykyään ovat kyljittäin kadun
varrella. Parin viimeisen vuosisadan kuluessa talot ovat tehneet
käännöksen.
Keskellä torin itäistä sivua kohosi raskas ja muodoton rakennus,
jonka kolme osaa oli peräisin eri ajoilta. Sillä oli kolme nimeä,
jotka selittävät sen historian, tarkoituksen ja rakennustavan:
_Dauphinin talo_, koska Kaarle V asui siinä kruununperillisenä
ollessaan; _Kauppiastalo_, koska sitä käytettiin raatihuoneena;
_Pylvästalo_ (domus ad piloria), koska sen kolmea kerrosta kannatti
rivi suuria pylväitä. Täällä oli kaikkea, mitä kunnon kaupunki,
sellainen kuin Pariisi, saattoi tarvita: kappeli rukoilemista
varten, tuomioistuin kuninkaan väen tutkimista, tuomitsemista ja
rankaisemista varten, jos asianhaarat niin vaativat, ja ylisillä
asevarasto ampumatarpeineen. Sillä Pariisin porvarit tietävät sangen
hyvin, ettei rukoileminen ja käräjöiminen aina riitä oikeuksien ja
vapauksien puolustamiseen, ja heillä on aina raatihuoneensa ylisillä
varalla joku hyvä, ruostunut tuliluikku.
Grève-torilla oli jo silloin tuo synkkä leima, jonka hirvittävät
muistot ja Pylvästalon seuraaja, Dominique Boccadorin raskas
raatihuone, vieläkin kulkijassa herättävät. On kuitenkin lisättävä,
että keskelle toria vierekkäin pystytetty vakinainen hirsipuu
ja kaakinpuu, laki ja tikapuut, kuten siihen aikaan sanottiin,
eivät suinkaan olleet osaltaan vaikuttamatta siihen kiireeseen,
jolla sivuutettiin tämä kauhea paikka, jossa niin monta elämää ja
voimaa uhkuvaa olentoa oli kärsinyt tuskallisen kuoleman ja josta
viisikymmentä vuotta sen ajan jälkeen, jota meidän kertomuksemme
kuvaa, sai alkunsa Saint-Vallier-kuume, tuo mestauslavan pelon
synnyttämä sairaus, omituisin kaikista, koska sitä ei aiheuta Jumala
vaan ihmiset.
Kuolemanrangaistus koristi vielä kolmesataa vuotta sitten
rautapyörillään, kivisillä hirttotelineillään ja koko vakinaisella,
maahan juurrutetulla kidutuskoneistollaan Grève-toria, kauppahalleja,
Dauphinin toria, Croix-du-Trahoiria, Marché-aux-Pourceaux'ta,
kammottavaa Montfauconia, Barrière des Sergents'ia,
Place-aux-Chats'ta, Saint-Denis-porttia, Champeaux'ta, Baudets- ja
Saint-Jacques-portteja. Niihin on vielä lisättävä ne hirsi- ja
kaakinpuut, joita oli voudeilla, piispoilla, tuomiokapileilla
ja tuomiovaltaisilla apoteilla ja prioreilla, sekä lainmukaiset
hukuttamiset Seineen. Mutta on lohdullista ajatella, että tämä
vanha läänitys-yhteiskunnan yksinvaltias, erä erältä menetettyään
varustuksensa ja ylelliset kidutus-, rääkkäys- ja piiskauskojeensa,
johon tarvittava, nahalla päällystetty penkki Grand-Châtelet'ssa joka
viides vuosi uudelleen päällystettiin, on poistettu miltei kokonaan
laeistamme ja kaupungeistamme, karkotettu lakikirjasta toiseen,
ajettu tiehensä torilta toisensa jälkeen. Koko suuressa Pariisissamme
ei sillä enää nykyään ole kuin yksi lymypaikka Grève-torilla, yksi
vaivainen giljotiini, joka arkana ja häpeissään piileskellen tuntuu
aina pelkäävän, että se nähtäisiin itse teossa, niin kiireesti se
joka kerta iskunsa annettuaan katoaa.