Ilta pimenee aikaisin tammikuussa. Kaduilla oli jo hämärä Gringoiren
lähtiessä palatsista. Se ilahdutti häntä, sillä hän kaipasi pimeälle
ja yksinäiselle kujalle voidakseen siellä vaipua mietiskelyihin ja
antaakseen filosofin sitoa ensi siteen runoilijan haavaan. Filosofia
olikin hänen ainoa pakopaikkansa, sillä hän ei tiennyt, mistä saisi
yösijan. Tuon loistavan fiaskon jälkeen, jonka hänen draamallinen
yrityksensä oli kärsinyt, hän ei uskaltanut mennä siihen viinitupaan
Grenier-sur-l'Eau-kadun varrella vastapäätä Port-au-Foiniä, jossa
hän asui, sillä hän oli luullut, että kaupunginvouti maksaisi
hänelle hänen häärunoelmastaan sen verran, että hän saattaisi maksaa
mestari Guillaume Doulx-Sirelle, Pariisin heinäkaupan vuokraajalle,
niiden kuuden kuukauden vuokran, jonka hän oli tälle velkaa, toisin
sanoen kaksitoista pariisilaista souta; summan, joka oli kaksitoista
kertaa niin suuri kuin koko hänen maallinen omaisuutensa, siihen
luettuna hänen polvihousunsa, paitansa ja lakkinsa. Sitten kun
hän tilapäisessä turvapaikassaan Saint-Chapellen vankilan pienen
porttiholvin alla oli luonut yleissilmäyksen tilaansa ja aprikoinut,
minkä yösijan valitsisi -- hänellä oli valittavana kaikki Pariisin
kadut -- hän muisti edellisellä viikolla erään parlamentinneuvoksen
talon edessä Savaterie-kadun varrella nähneensä kiven, joka oli
siihen asetettu muulin selkään nousemista varten, ja hän oli silloin
ajatellut, että siinä oli hätätilassa mainio päänalunen kerjäläiselle
tai runoilijalle. Hän kiitti sallimusta, joka oli antanut hänelle
tuon hyvän ajatuksen. Mutta juuri kun hän aikoi astella palatsin
edessä olevan torin poikki painautuakseen Citén sokkeloihin, joissa
vielä nykyäänkin nuo Vanhat sisaruskadut Rue de la Barillerie, Rue
de la Vieille-Draperie, Rue de la Savaterie, Rue de la Juiverie
ynnä muut mutkittelevat yhdeksänkerroksisine taloineen, hän näki
narripaavin saattueen samaan aikaan tulevan ulos palatsista huikeasti
meluten ja marssivan torin poikki soihtujen hulmutessa ja hänen,
Gringoiren, orkesterin soittaessa. Tämä näky veresti uudelleen niiden
haavojen tuskan, jotka hänen itserakkautensa oli saanut. Hän pakeni.
Kun hänen näytelmänsä kova kohtalo kirveli vielä kipeimmillään, teki
kaikki, mikä toi hänen mieleensä päivän juhlan, hänet katkeraksi ja
sai hänen haavansa vuotamaan verta.
Hän aikoi juuri mennä Saint-Michel-sillan yli, kun hän tapasi poikia,
jotka juoksentelivat heilutellen palavia soihtuja ja sähikäisiä.
-- Kirottu ilotulitus, Gringoire virkkoi ja kääntyi
Rahanvaihtosillalle. Sillan päässä olevien talojen seinille oli
ripustettu kolme suurta taulua, jotka esittivät kuningasta, dauphiniä
ja Flanderin Margaretaa, sekä kuusi pienempää, jotka esittivät
Itävallan arkkiherttuaa, Bourbonin kardinaalia, herra de Beaujeutä,
Ranskan Jeannea, Bourbonin äpärää ja vielä jotakin, jota en oikein
muista, kaikki soihduilla valaistuina. Joukko ihmetteli.
-- Sinä onnellinen Jehan Fourbault! Gringoire huokasi ja käänsi
selkänsä mestarin tauluille, suurille ja pienille. Hänen eteensä
avautui katu. Se näytti hänestä niin pimeältä ja autiolta, että hän
toivoi siellä pääsevänsä kuulemasta ja näkemästä kaikkea sitä, mikä
saattoi johtaa hänen mieleensä juhlan. Hän lähti astelemaan sitä.
Hetkisen kuluttua sattui hänen jalkansa johonkin vastukseen; hän
kompastui ja kaatui. Se oli juhlalyhde, jonka kirjurit olivat aamulla
päivän kunniaksi asettaneet jonkun parlamentin presidentin asunnon
portin eteen. Gringoire kesti urheasti tämän uuden löytönsä. Hän
nousi ja saapui viimein joen rannalle. Jätettyään taakseen siviili- ja
rikosoikeusvankilain tornit ja kahlattuaan kiveämättömällä
rantaäyräällä nilkkojaan myöten kurassa pitkin kuninkaallisen
puutarhan korkeaa muuria, hän saapui kaupungin länsipäähän ja seisoi
hetken katsellen Passeur-aux-Vaches nimistä saarta, joka sittemmin
on hävinnyt Uudensillan ja pronssihevosen alle. Saari näytti hänestä
pimeässä mustalta möhkäleeltä vaalean, kapean joenhaaran takana, joka
erotti sen hänestä. Himmeästä valopilkusta saaressa saattoi arvata
mehiläiskeon muotoisen mökin paikan, jossa lehmäpaimen vietti yönsä.
-- Sinä onnellinen lehmäpaimen! Gringoire mietti, sinä en ajattele
kunniaa etkä kirjoita häärunoelmia! Mitäpä liikuttaa! sinua Burgundin
herttuattarien ja kuninkaiden naimisiinmeno! Sinä et tunne muita
helmiä [_Margareta:_ helmi] kuin mitä huhtikuu syöttää sinun
lehmillesi! Ja minulle, runoilijalle, on vihelletty, minä värisen
vilusta ja olen velkaa kaksitoista souta, ja minun kengänpohjani ovat
niin läpinäkyvät, että ne kelpaisivat lasin virkaan sinun lyhdyssäsi.
Kiitos, lehmäpaimen, sinun mökkisi on rauhoittanut minua ja saanut
minut unohtamaan Pariisin!
Samassa herätti hänet lyyrillisestä tunnelmastaan suuri raketti,
joka sähisten kohosi ilmaan tuosta onnellisesta majasta. Lehmäpaimen
siellä otti osaa päivän ilotteluun ja poltti omaa ilotulitustaan.
Tämä raketti sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Gringoiren selkäpiitä.
-- Kirottu juhla! hän huudahti, vainoatko minua kaikkialla? Hyvä
Jumala! lehmäpaimenen mökilläkin!
Sitten hän katseli Seineä jalkainsa juurella, ja kauhea kiusaus
valtasi hänet.
-- Ah! hän sanoi, miten mielelläni hukuttautuisin, ellei vesi olisi
niin kylmää!
Silloin hän sai äkkiä epätoivoisen päähänpiston: koska hän ei
päässyt rauhaan narripaaveista, Jehan Fourbault'n maalauksista,
juhlalyhteistä, soihduista eikä raketeista, hän päätti rohkeasti
heittäytyä keskelle juhlaa ja lähteä Grève-torille.
-- Siellä, hän ajatteli, saan ainakin osani juhlanuotion lämmöstä
ja ehkäpä saan myös palan niistä kolmesta suuresta kuninkaallisesta
sokerivaakunasta, jotka siellä koristavat kaupungin pitopöytiä.