Tuossa tuokiossa oli kaikki kunnossa Coppenolen ehdotuksen
toteuttamista varten. Porvarit, ylioppilaat ja kirjurit olivat
ryhtyneet toimeen. Pieni kappeli salin toisessa päässä vastapäätä
marmoripöytää valittiin irvistysten näyttämöksi. Rikki lyöty ruutu
oven yläpuolella olevassa ruusustoikkunassa tarjosi sopivan,
pyöreän, kivikehyksisen aukon, josta kilpailijoiden tuli pistää
päänsä esille. Sinne saakka ylettyäkseen tarvitsi vain kiivetä
parin tynnyrin päälle, jotka oli jostakin haalittu ja asetettu
päällekkäin. Päätettiin että jokaisen kilpailijan, miehen tai naisen
(sillä voitiin valita myös paavitar), piti peittää kasvonsa ja olla
kappelissa kätkössä, siihen saakka, kunnes hänen vuoronsa tuli
esiintyä, jotta irvistyksillä olisi uutuuden viehätys. Kappeli oli
pian täynnä kilpailijoita, ja ovi suljettiin.
Coppenole johti ja järjesti kaikkea paikaltaan. Heti ensi hälinän
aikana kardinaali, joka samoin kuin Gringoirekin oli lyöty laudalta,
oli tärkeiden toimien ja iltamessun varjolla vetäytynyt pois
seurueineen, ilman että kansanjoukko, jonka hänen tulonsa oli
saattanut sellaiseen liikkeeseen, välitti vähääkään hänen lähdöstään.
Willem Rym oli ainoa, joka huomasi kardinaalin paon. Joukon huomio
oli jatkuvasti suuntautunut muualle. Astuttuaan sisään salin toisesta
päästä ja viivähdettyään hetken sen keskellä joukko oli nyt ehtinyt
vastaiseen päähän. Marmoripöydällä ja kultakankaalla verhotulla
parvekkeella oli ollut vuoronsa; nyt oli tullut Ludvig XI:n kappelin
vuoro. Tanner oli nyt kaikenlaisten hullutusten hallussa. Jäljellä
olivat vain flaamilaiset ja rahvas.
Irvistykset alkoivat. Ensimmäinen naama, joka näyttäytyi aukosta
silmäluomet nurin, kita ammollaan ja otsa kurtussa aivan kuin
keisarivallan aikaisten husaarien saappaat, herätti niin tavattoman
naurunremakan, että Homeros olisi luullut näitä vintiöitä jumaliksi.
Suursali oli kuitenkin kaikkea muuta kuin olympos, ja Gringoiren
onneton Jupiter tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Seurasi toinen
ja kolmas irvistys, sitten taas uusia ja yhä uusia, ja aina vain
kasvoivat naurunpuuskat ja kättentaputukset. Tässä näytelmässä
oli jokin omituinen pyörrytys, jokin päihdytys ja hurmausvoima,
jota on vaikea kuvata meidän päiviemme ja salonkiemme lukijoille.
Kuvitelkaa joukko kasvoja, jotka toinen toisensa jälkeen esittivät
kaikkia mittausopin kuvioita, kolmiosta puolisuunnikkaaseen,
kartiosta monisärmikkääseen; kaikkia inhimillisiä ilmeitä vihasta
irstaisuuteen; kaikkia ikäkausia vastasyntyneen lapsen juonteista
kuolevan eukon ryppyihin; kaikkia uskonnollisen mielikuvituksen
luomia faunista Beelsebubiin; kaikkia eläinkuvia sudenkidasta
linnunnokkaan, kärsästä suippokuonoiseen. Kuvitelkaa kaikkien
Pont-Neufin irvinaamakuvien, noiden Germain Pilonin käsissä
kivettyneiden painajaisten äkkiä heräävän elämään ja toisen toisensa
Jälkeen ilmestyvän tuijottamaan teitä hehkuvin silmin, kaikkien
Venetsian karnevaalinaamioiden kulkevan saatossa lornjettinne ohi,
lyhyesti, inhimillistä kaleidoskooppia.
Mellastus sai yhä flaamilaisemman luonteen. Teniers saattaisi antaa
siitä vain epätäydellisen kuvan. Olisi luullut näkevänsä Salvator
Rosan taistelun bakkanaaliseksi juhlaksi muuttuneena. Ei ollut enää
ylioppilaita eikä lähettiläitä, ei porvareita, ei miehiä eikä naisia,
ei Clopin Trouillefouta, ei Gilles Lecornutä, ei Kympin-Leenaa eikä
Robin Poussepainiä. Yleinen mielivalta poisti kaikki erilaisuudet.
Tuo suuri sali oli muuttunut tavattomaksi, häikäilemättömyyttä ja
riehakkuutta kiehuvaksi, hehkuvaksi uuniksi, jossa jokainen kirkui,
irvisteli ja vääntelehti, jossa kaikki oli yhtä nauravaa ja ulvovaa
joukkoa. Nuo eriskummaiset kasvot, jotka toinen toisensa jälkeen
irvistivät ikkunasta, olivat kuin yhtä monta hiilipannuun heitettyä
kekälettä. Ja tästä käymistilassa olevasta joukosta kohosi, aivan
kuin höyry kattilasta, terävä, vihlova, läpitunkeva sorina kuin
hyttysparven ininä.
-- Hohoi! hitto vieköön!
-- Katsokaas tuota pärstää!
-- Taas uusi!
-- Guillemette Maugerepuis, katsokaahan tueta häränturpaa. Häneltä ei
puutu muuta kuin sarvet. Se ei ole sinun miehesi!
-- Taas uusi!
-- No mutta paavin vatsan kautta, mikä irvistys tuo on olevinaan?
-- Hohoi! petkutusta! Ei saa näyttää muuta kuin näköpäätään!
-- Peevelin Saapaskinttu-Martta! Hän kyllä kehtaa mitä vain!
-- Hyvä! Hyvä!
-- Minä tukehdun!
-- Tuo ei tahdo saada korviaan lävitse!
Jne., jne.
Älkäämme kuitenkaan tehkö vääryyttä ystävällemme Jehanille. Keskellä
tätä helvetillistä meteliä kuului hänen huutonsa pylvään päästä kuin
laivapojan ääni ylhäältä mastosta. Hän kirkui ja huitoi käsiään ja
jalkojaan kuin hullu. Hänen suunsa oli ammollaan ja sieltä lähti
kirkuna, jota ei enää kuulunut, ei suinkaan siksi, että yleinen
melu, olipa se miten voimakas tahansa, olisi sen voittanut, vaan
siksi, että hän oli saavuttanut äänen kuulumisen rajan, Sauveurin
kaksitoista tuhatta tai Biot'n kahdeksan tuhatta värähdystä.
Mitä Gringoireen tulee, hän oli taas saanut rohkeutta ensimmäisen
masennuksen mentyä ohi. Hän oli terästäytynyt kovaa onnea vastaan.
"Jatkakaa!" hän oli kolmannen kerran sanonut näyttelijöilleen,
puhuville koneilleen. Sen jälkeen hän oli alkanut pitkin askelin
astua edestakaisin marmoripöydän edessä ja samalla tuntenut halua
mennä vuoroonsa näyttäytymään kappelin ikkuna-aukosta ja ainoastaan
sentähden, että saisi irvistää tuolle kiittämättömälle laumalle.
-- Mutta se ei olisi meidän arvoistamme; ei kostoa! taistelkaamme
viimeiseen saakka, hän mietti. Runoudella on suuri vaikutus kansaan;
minä käännytän heidät vielä. Saadaanpa nähdä, kumpi lopulta voittaa,
irvistyksetkö vai kaunokirjallisuus.
Mutta hän oli nyt näytelmänsä ainoa katsoja.
Tilanne oli vielä paljoa pahempi kuin hetkistä aikaisemmin. Hän ei
enää nähnyt muuta kuin selkiä.
Mutta minähän erehdyn. Tuo kärsivällinen lihava mies, jonka puoleen
hän aikaisemmin oli tukalana hetkenä kääntynyt, seisoi yhä teatteriin
päin. Mitä Gisquetteen ja Liénardeen tulee, he olivat jo aikoja
sitten karanneet.
Gringoirea liikutti syvästi tämän hänen ainoan katsojansa
uskollisuus. Hän lähestyi miestä ja puhutteli häntä, kun hän ensin
oli kevyesti ravistanut häntä käsivarresta; sillä tuo kunnon mies
nojasi aitausta vasten ja torkkui.
-- Minä kiitän teitä, herra, Gringoire sanoi.
-- Mistä hyvästä, herra? vastasi paksu haukotellen.
-- Minä näen mikä väsyttää ja suututtaa teitä, jatkoi runoilija; se
on tuo jumalaton meteli, joka estää teitä kuulemasta. Mutta siitäkin
huolimatta teidän nimenne säilyy jälkimaailmalle. Saanko luvan kysyä,
mikä on nimenne?
-- Renault Château, Pariisin Châtelet'n sinetinvartija, jos se teitä
huvittaa.
-- Herra, te olette runotarten ainoa edustaja täällä, sanoi Gringoire.
-- Te olette liian kohtelias, Herra, Châtelet'n sinetinvartija
vastasi.
-- Te olette ainoa, joka arvokkaalla tavalla olette kuunnellut
näytelmää. Mitä pidätte siitä?
-- He! he! vastasi tuo paksu virkamies unisena, onhan se aika hauska.
Tähän kiitokseen Gringoire sai tyytyä, sillä valtava kättentaputusten
ja hyvähuutojen pauhu katkaisi heidän keskustelunsa. Narripaavi oli
valittu.
-- Hyvä! Hyvä! Hyvä! ulvoi kansanjoukko joka taholla.
Ikkuna-aukosta näkyikin todella ihmeellinen irvistys. Kaikkien
niiden viisi- ja kuusikulmaisten ja epäsäännöllisten kasvoja
jälkeen, jotka tästä aukosta oli toinen toisensa jälkeen työnnetty
esiin saavuttamatta sitä eriskummallisuuden ihannetta, Jota joukon
hurjistunut mielikuvitus edellytti, ei mikään muu kyennytkään
enää tyydyttämään sitä kuin se ylevä irvistys, joka juuri oli
lumonnut yleisön. Mestari Coppenolekin taputti käsiään, Ja Clopin
Trouillefou, joka oli ottanut osaa kilpailuun (ja Herra tietää,
että hänen naamansa saattoi saavuttaa miltei yliluonnollisen
rumuuden asteen), tunnusti itsensä voitetuksi. Emme yritäkään kuvata
lukijalle tuota nelitahkoista nenää, tuota hevosenkengänmuotoista
suuta, pientä, tuuheiden, punaisten kulmakarvojen peittämää vasenta
silmää, oikean peittyessä kokonaan suuren luomen alle, noita siellä
täällä harottavia epäsäännöllisiä hampaita, käsnäistä huulta,
jonka yllä yksi kulmahampaista törrötti kuin norsun syöksy hammas,
tuota kyyryistä niskaa ja ennen kaikkea tuota kaiken tämän ylle
levinnyttä ilmettä, jossa oli omituinen sekoitus ilkeyttä, ihmettelyä
ja murheellisuutta. Hyväksymishuuto oli yksimielinen. Hyökättiin
kappeliin. Sieltä tuotiin onnellinen narripaavi riemusaatossa esille.
Mutta vasta nyt nousi joukon hämmästys ja ihailu huippuunsa: irvistys
olikin hänen luonnollinen kasvojenmuotonsa.
Tai oikeammin sanoen, koko hänen olemuksensa oli yhtä irvistystä.
Suunnaton pää sinne tänne törröttävine punaisin hiuksineen;
hartioissa tavaton kyttyrä ja sen vastine rintapuolella; lantiot ja
raajat niin perin epäonnistuneet, että ainoastaan polvet saattoivat
koskettaa toisiaan, ja edestä päin katsoen muistuttivat hänen
säärensä kahta sirppiä, jotka yhtyivät kädensijasta; suuret jalat,
kummalliset kädet ja kaiken tämän muodottomuuden yllä jonkinlainen
pelottava voiman, notkeuden ja rohkeuden leima; omituinen poikkeus
tuosta ikuisesta säännöstä, joka liittää voiman ja kauneuden
sopusuhtaisuuteen. Sellainen oli se paavi, jonka narrit itselleen
valitsivat. Olisi luullut näkevänsä rikki lyödyn ja uudelleen
huonosti kokoon sovitellun jättiläisen.
Kun tämä kyklooppi ilmestyi kappelin kynnykselle hievahtamattomana,
jäntteränä ja miltei yhtä hartevana kuin pitkänä, väkijoukko tunsi
hänet heti hänen puoleksi punaisesta, puoleksi sinipunaisesta,
hopeakulkusilla koristetusta puvustaan ja ennen kaikkea hänen
rumuudestaan ja huusi yhdestä suusta:
-- Sehän on Quasimodo, kellonsoittaja! Quasimodo, Notre-Damen
kyttyräselkä! Yksisilmäinen Quasimodo! Vääräsäärinen Quasimodo! Hyvä!
Hyvä!
Tuolla kyttyräselkäisellä ei ollut nimistä puutetta, kuten havaittiin.
-- Varokaa, raskaat vaimot! huusivat ylioppilaat.
-- Tai ne, jotka tahtovat tulla raskaiksi, Joannes tokaisi. Naiset
peittivätkin tosiaan kasvonsa.
-- Oh! tuota inhottavaa apinaa, sanoi yksi.
-- Yhtä ilkeä kuin ruma, jatkoi toinen.
-- Itse paholainen, lisäsi kolmas.
-- Minä asun onnettomuudekseni aivan Notre-Damen vieressä; kaiket yöt
kuulen hänen kiertelevän räystäillä.
-- Kissojen seurassa.
-- Hän on aina kattojemme yllä.
-- Hän noituu meitä savupiippujen kautta.
-- Eräänä iltana hän tuli irvistämään minulle ikkunaluukusta. Luulin
häntä mieheksi. Säikähdin pahanpäiväisesti.
-- Olen varma siitä, että hän seuraa noitia hornaan. Kerran hän jätti
luudan katollemme.
-- Oh, tuota iljettävää kyttyräselkää!
-- Oh, tuota rumahista!
-- Huh!
Miehet sitävastoin olivat ihastuneita ja paukuttivat käsiään.
Quasimodo, tämän melun kohde, seisoi yhä synkkänä ja vakavana
kappelin kynnyksellä ja antoi ihmetellä itseään.
Eräs ylioppilaista, luullakseni Robin Poussepain, meni aivan hänen
eteensä ja nauroi hänelle vasten kasvoja. Sanaakaan sanomatta
Quasimodo tarttui häneen ja heitti hänet pallona väkijoukkoon.
Ihastuksesta suunniltaan mestari Coppenole lähestyi häntä.
-- Herra paratkoon! Pyhän Isän nimessä, etkös vain olekin kaunein
rumilus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Sinun sietäisi olla paavina
sekä Roomassa että Pariisissa.
Samalla hän laski rattoisasti kätensä Quasimodon olalle. Tämä ei
liikahtanutkaan. Coppenole jatkoi:
-- Sinä olet hauska vekkuli, ja minua himottaisi mässätä kanssasi,
maksoipa se sitten minulle vaikka pari tusinaa Tours'in livreä!
[Tours'issa lyöty livre oli 20 soun arvoinen. -- Suom. huom.] Mitäs
sanot siitä?
Quasimodo ei vastannut.
-- Herra paratkoon, oletko kuuro?
Hän oli todellakin kuuro.
Coppenolen tuttavallinen esiintyminen oli jo saattanut hänet
kärsimättömäksi ja hän kääntyi äkkiä häntä kohden niin uhkaavan
näköisenä, että tuo flaamilainen jättiläinen vaistomaisesti Peräytyi
askeleen aivan kuin verikoira kissan edestä.
Nyt syntyi pelosta ja kunnioituksesta tuon omituisen olennon
ympärille ainakin viidentoista askeleen säteellä tyhjä kehä. Muuan
vaimo selitti mestari Coppenolelle, että Quasimodo oli kuuro.
-- Kuuro! virkkoi sukankutoja flaamilaisen leveästi naurahtaen. Herra
paratkoon, mieshän on oikea mallipaavi!
-- No nythän minä tunnen hänet, huudahti Jehan, joka viimeinkin oli
laskeutunut alas pylväänsä päästä tarkastamaan Quasimodoa lähempää.
Sehän on veljeni arkkidiakonin kellonsoittaja. Päivää, Quasimodo!
-- Se perhanan mies! huudahti Robin Poussepain vielä
aivan pökerryksissä lennostaan. -- Hän näyttäytyy: mies on
kyttyräselkäinen. Hän kävelee: hän on vääräsääri. Hän katsoo: hän on
yksisilmäinen. Häntä puhutellaan: hän on kuuro. Mitä hän sitten tekee
kielellään, tuo Polyfemos?
-- Hän osaa kyllä puhua, kun hän tahtoo, selitti äskeinen vanha
vaimo. Hän on tullut kuuroksi kellonsoitosta. Hän ei ole mykkä.
-- Se on vika, Jehan huomautti.
-- Ja hänellä on yksi silmä liikaa, lisäsi Robin Poussepain.
-- Ei, puuttui Jehan teräväpäisesti puheeseen. Yksisilmäinen on
paljon epätäydellisempi kuin sokea, sillä hän tietää mitä häneltä
puuttuu.
Tällä välin olivat kaikki kerjäläiset, lakeijat ja taskuvarkaat
yhdessä ylioppilaiden kanssa lähteneet joukolla parlamentinkirjurien
varastohuoneeseen noutamaan narripaavin pahvitiaaraa ja viittaa.
Quasimodo antoi ilman vastenmielisyyden merkkejä ja jonkinlaisella
ylpeällä myöntyväisyydellä pukea ylleen narrin puvun. Sen jälkeen
hänet pantiin istumaan kirjaville kantopaareille. Kaksitoista
narriseuran toimihenkilöä nosti sen olkapäilleen, ja jonkinlainen
katkera ja halveksiva tyytyväisyys levisi kykloopin juroille
kasvoille, kun hän muodottomain jalkainsa juurella näki koko tuon
kauniin, suoran ja sopusuhtaisesti kehittyneen ihmisjoukon päät. Ja
nyt tuo kirkuva ja repaleinen kulkue lähti liikkeelle kiertäen vanhan
tavan muka palatsin käytäviä jatkaakseen sitten matkaa kaduille ja
toreille.