Samaan aikaan kuin Gentin pormestari ja hänen korkea-arvoisuutensa
vaihtoivat syvän kumarruksen ja muutamia hiljaisia sanoja, näyttäytyi
ovella kookas mies, jolla oli suuri pää ja leveät hartiat ja joka
teki tuloa yhtaikaa Willem Rymin kanssa: verikoira ketun rinnalla,
olisi voinut sanoa. Hänen huopahatturähjänsä ja nahkatakkinsa olivat
räikeänä vastakohtana häntä ympäröivälle sametille ja silkille.
Luullen häntä joksikin erehtyneeksi tallirengiksi pysäytti hänet
ovenvartija.
-- Seis, hyvä mies! Ei tänne saa tulla.
Nahkatakkinen työnsi hänet syrjään olkapäästä.
-- Mitä sinä siinä, tomppeli? hän sanoi äänellä, joka sai koko salin
huomion kiintymään tähän omituiseen keskusteluun. -- Etkö näe, että
kuulun lähetystöön?
-- Nimenne? ovenvartija kysyi.
-- Jacques Coppenole.
-- Arvonne?
-- Sukankutoja Gentistä; osoitekilvessä _Kolme ketjua._
Ovenvartija hölmistyi. Kävihän vielä päinsä ilmoittaa raatimiehiä ja
pormestareita; mutta sukankutoja, se oli jo liikaa. Kardinaali istui
kuin neuloilla. Koko kansanjoukko kuunteli ja katseli parvekkeelle.
Jo kaksi päivää oli hänen korkea-arvoisuutensa parhaansa mukaan
koettanut silitellä näitä flaamilaisia karhuja saadakseen heidät
hieman esiintymiskelpoisemmiksi, ja nyt tämä kauhea välinäytös. Tällä
välin oli Willem Rym hienoine hymyineen lähestynyt ovenvartijaa.
-- Ilmoittakaa mestari Jacques Coppenole, Gentin raadin kirjuri, hän
kuiskasi hiljaa.
-- Ovenvartija, kardinaali lausui kovaa, ilmoittakaa mestari Jacques
Coppenole, kuuluisan Gentin kaupungin raadin kirjuri.
Se oli harhaisku. Willem Rym yksin olisi voinut välttää vaikeuden;
mutta Coppenole oli kuullut kardinaalin sanat.
-- Ei, Herra paratkoon! hän huudahti ukkosenäänellään. -- Jacques
Coppenole, sukankutoja. Kuuletko, ovenvartija? Ei enempää eikä
vähempää. Herra paratkoon! sukankutoja, eikö se riitä? Herra
arkkiherttua on monesti etsinyt hansikastaan minun sukistani.
[Sanaleikki. _Gant_, hansikas, ja _Gentin_ ranskalainen nimi
lausutaan samalla tavalla.]
Näitä sanoja seurasi valtava naurun ja kättentaputusten puuska.
Sanaleikki ymmärretään heti Pariisissa ja sille taputetaan aina käsiä.
Lisätkäämme vain, että Coppenole oli kansanmies, ja että koko yleisö
oli kansanmiehiä ja -naisia. Heidän ja hänen välilleen oli äkkiä
syntynyt sähköinen yhdysside aivan kuin itsestään. Flaamilaisen
sukankutojan ylpeät sanat olivat, samalla kun ne nöyryyttivät
hoviväkeä, kaikissa noissa plebeijisieluissa herättäneet jonkinlaista
omanarvontuntoa, joka vielä viidennellätoista vuosisadalla oli hämärä
ja kehittymätön. Tämä sukankutoja, joka juuri oli rohjennut vastustaa
itse kardinaalia, oli heidän vertaisensa, ajatus, joka sangen
suloisesti kutkutti tätä rahvasta, joka oli tottunut kunnioittamaan
ja tottelemaan kardinaalin laahustimenkantajan, Pyhän Genovevan
apotin voudin renkejä.
Coppenole tervehti ylpeästi hänen korkea-arvoisuuttaan, joka vastasi
tuon Ludvig XI:n pelkäämän kaikkivaltiaan porvarin tervehdykseen.
Willem Rym, tämä "viisas ja pahanilkinen mies", kuten Philippe
de Comines sanoo, katseli heitä pilkallinen ja voitollinen hymy
huulillaan. Kaikki istuutuivat paikoilleen, kardinaali aivan
neuvottomana ja rauhattomana, Coppenole tyynenä ja levollisena
ja epäilemättä miettien itsekseen, että loppujen lopuksi hänen
arvonimensä, sukankutoja, oli yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin,
ja että Maria Burgundilainen, tämän Margaretan äiti, jota Coppenole
parhaillaan oli naittamassa, ei olisi niin suuresti pelännyt häntä
kardinaalina kuin sukankutojana. Sillä mikään kardinaali ei olisi
saanut Gentin porvareita nousemaan Kaarle Rohkean tyttären suosikkeja
vastaan, kardinaali ei olisi voinut yhdellä ainoalla sanalla karaista
kansanjoukkoa hänen kyyneleitään ja rukouksiaan vastaan, kun hän
mestauslavan juurelle saakka tuli rukoilemaan kansaltaan heille
armoa, kun taas sukankutojan olisi ainoastaan tarvinnut nostaa
nahkahihainen käsivartensa, että teidän päänne, korkeat herrat Guy
d'Hymbercourt ja kansleri Guillaume Hugonet, olisivat pudonneet!
Vieläkään eivät kardinaalin kaikki nöyryytykset olleet loppuneet,
ja hänen täytyi juoda pohjaan saakka tämän huonon seuran tuottama
katkera kalkki.
Lukija ei liene unohtanut tuota häikäilemätöntä kerjäläistä, joka
prologin alussa oli kiivennyt kardinaalin parvekkeen reunustalle.
Loistavien vieraiden saapuminen ei suinkaan ollut pelottanut häntä
sieltä pois, ja samalla kun papit ja lähettiläät tuppautuivat tiheään
kuin hollantilaiset sillit lehterin penkeille, hän oli asettunut
sangen mukavasti istumaan reunustalle jalat ristissä. Kun huomio oli
kiintynyt toisaalle, ei kukaan ollut huomannut tätä pitkälle menevää
hävyttömyyttä. Ja hän puolestaan ei lainkaan kiinnittänyt huomiotaan
siihen, mitä salissa tapahtui. Hän huojutti päätään huoletonna
kuin napolilainen kulkuri ja toisti silloin tällöin melun keskellä
koneellisesti: "Armahtakaa vaivaista!" Hän lieneekin ollut ainoa koko
joukosta, joka Coppenolen ja ovenvartijan sananvaihdon aikana ei
ollut edes kääntänyt päätään. Mutta nyt sattui niin, että gentiläinen
sukankutoja, jolla jo oli kansanjoukon myötätunto puolellaan ja johon
kaikkien katseet olivat kiintyneet, istuutui ensimmäiselle penkille
aivan kerjäläisen kohdalle, ja yleisö hämmästyi sangen suuresti
nähdessään, että flaamilainen lähettiläs, tarkastettuaan hieman
lähemmin kerjäläistä, taputti aivan toverillisesti häntä risaiselle
olkapäälle. Kerjäläinen kääntyi. Saattoi nähdä hämmästystä ja jälleen
tuntemisen iloa kummankin kasvoilla, ja vähääkään välittämättä
näkijöistä alkoivat sukankutoja ja kerjäläinen keskustella
hiljaisella äänellä pitäen toisiaan kädestä kerjäläisen risojen
pistäessä räikeästi silmään parvekepeitteen kultakirjailua vasten;
hän muistutti matoa appelsiinilla.
Tämän harvinaisen näyn eriskummaisuus herätti salissa sellaisen
naurunpuuskan, että kardinaalinkin huomio kiintyi siihen. Hän
kurottautui hieman, ja kun hän ei paikaltaan voinut nähdä muuta kuin
kaistan Trouillefoun risaista pukua, hän luuli luonnollisesti, että
kerjäläinen pyysi almua, ja huusi tästä rohkeudesta suuttuneena:
-- Herra palatsivouti, käskekää heittää tuo lurjus virtaan.
-- Herra paratkoon! herra kardinaali, virkkoi Coppenole päästämättä
Clopinin kättä, -- hän on minun ystäviäni!
-- Hyvä, hyvä! huusi yleisö. Tästä hetkestä lähtien oli mestari
Coppenolella Pariisissa samoin kuin Gentissä "suuri kansansuosio;
sillä sellaisilla henkilöillä", sanoo Philippe de Comines, "on se
aina, kun he ovat siihen määrään epäsovinnaisia".
Kardinaali puraisi huultansa. Hän kumartui naapurinsa Pyhän Genovevan
apotin puoleen ja sanoi hänelle hiljaa:
-- Kauniita lähettiläitä herra arkkiherttua on meille lähettänyt
Margaretaa esittelemään!
-- Teidän korkea-arvoisuutenne, apotti vastasi, -- tuhlaa
kohteliaisuuksiaan suotta noille flaamilaisille kärsille, _margaritas
ante porcos_ [helmiä sioille].
-- Sanokaa mieluummin, lisäsi kardinaali hymyillen, _porcos ante
Margaritam_. [Sikoja ennen Margaretaa. Margareta merkitsee helmeä.]
Koko tuo kaapuihin pukeutunut pieni hovi otti ihastuksella vastaan
tämän sanaleikin. Kardinaali tunsi saaneensa hiukan korvausta. Hän
ja Coppenole olivat nyt tasoissa; hänkin oli niittänyt sanaleikillä
suosiota.
Ne lukijat, joilla on kykyä yleistää, kuten nykyään sanotaan,
sallinevat meidän kysyä, ovatko he saaneet kyllin selvän kuvan
siitä näytelmästä, jonka tuon suuren salin laaja suunnikas tällä
hetkellä tarjosi. Keskellä salin vasenta sivuseinää suuri, komea,
kultakirjaillulla kankaalla päällystetty parveke, jolle astuu
saattueessa pienestä goottilaistyylisestä ovesta joukko juhlallisia
henkilöitä ovenvartijan yksitellen ilmoittamina. Etupenkeillä
jo joukko kunnianarvoisia henkilöitä kärpännahka-, sametti- ja
purppurapäähineissä. Arvokkaana vaikenevan parvekkeen ympärillä,
sivuilla, edessä, joka puolella kova tungos ja kova melu. Tuhansia
katseita suuntautuneina heidän kasvojaan kohden, tuhansia kuiskeita
joka nimestä. Näytelmä on todellakin omituinen ja ansaitsee hyvin
katsojan huomion. Mutta mikä on tuo tuolla salin päässä oleva
lautateline, jonka päällä on neljä ja juurella yhtä monta kirjavasti
puettua marionettia? Ja kuka on tuo mustapukuinen ja kalpea olento,
joka seisoo sen vieressä? Niin, rakas lukijani, siellähän on Pierre
Gringoire ja hänen prologinsa.
Olimme kaikki kokonaan unohtaneet hänet, ja sitä hän juuri eniten
pelkäsi.
Siitä hetkestä saakka, jolloin kardinaali astui sisään, Gringoire
oli lakkaamatta ponnistellut prologinsa pelastamiseksi. Hän oli
ensin käskenyt näyttelijöitä, jotka olivat vaienneet, jatkamaan
kovemmalla äänellä, ja kun hän oli nähnyt, ettei kukaan kuunnellut,
hän oli antanut heidän keskeyttää ja koko sen neljännestunnin,
jonka seisaus kesti, hän oli polkenut ja huitonut, vedonnut
Gisquetteen ja Liénardeen ja kehoittanut naapureitaan vaatimaan
prologin jatkamista, mutta turhaan. Kukaan ei kääntänyt silmiään
kardinaalista, lähettiläistä ja parvekkeesta, noiden lukemattomien
katseitten ainoasta kohteesta. Otaksuttavaa on myös, ja me sanomme
sen ikäväksemme, että prologi alkoi jonkin verran ikävystyttää
kuulijoita. Itse asiassa esitettiin parvekkeella aivan samaa
näytelmää kuin marmoripöydällä: taistelua Maanviljelyksen ja
Papiston, Aatelin ja Kaupan välillä. Ja suuri joukko yleisöä halusi
mieluummin nähdä ne ilmielävinä edessään, hengittävinä, toimivina
ja kyynärpäillään tönivinä, lihana ja verenä, tässä flaamilaisessa
lähetystössä, tässä piispallisessa hovissa, kardinaalin kaavun ja
Coppenolen nutun alla, kuin maalattuina, vaatetettuina ja niin
sanoakseni täytettyinä ja lausuen säkeitä niissä keltaisissa ja
valkeissa mekoissa, joihin Gringoire oli ne pukenut.
Runoilijamme ei kuitenkaan pitänyt peliään vielä kokonaan menetettynä
ja nähdessään rauhan jonkin verran palaavan hän keksi sotajuonen.
-- Hyvä herra, hän sanoi kääntyen lähimmän naapurinsa, lihavan,
kärsivällisen näköisen miehen puoleen, -- ettekö ole sitä mieltä,
että pitäisi aloittaa uudelleen?
-- Mikä? naapuri kysäisi.
-- Mysteeri tietenkin! Gringoire vastasi.
-- Miksikäs ei, virkahti naapuri.
Tämä puolittainen hyväksyminen riitti Gringoirelle ja tunkeutuen
joukon sekaan sen verran kuin saattoi hän alkoi huutaa täyttä
kurkkua, kun ei kukaan muu näyttänyt siihen taipuvalta:
-- Aloittakaa, aloittakaa uudelleen!
-- Piru vieköön! huusi Joannes de Molendino, mitä ne tuolla nurkassa
laulavat (sillä Gringoire luihkasi neljän edestä)? Mitä sanotte,
toverit, eikö mysteeri ole loppunut? He tahtovat aloittaa sen
uudelleen! Eihän se sovi.
-- Ei! ei! huusivat kaikki ylioppilaat yhdestä suusta. Alas mysteeri!
alas!
Mutta Gringoire huusi yhä useamman miehen voimalla:
-- Aloittakaa uudelleen! Aloittakaa uudelleen! Nämä huudot herättivät
kardinaalin huomion.
-- Herra palatsivouti, hän sanoi pitkälle, mustapukuiselle miehelle,
joka seisoi jonkin askeleen päässä hänestä, mitä helvetillistä melua
nuo vintiöt tuolla pitävät?
Palatsivouti oli jonkinlainen matelija-virkamies, eräänlainen
lainopillinen yölepakko, samalla rotta ja lintu, tuomari ja renki.
Hän lähestyi hänen korkea-arvoisuuttaan ja suuresti peläten hänen
vihastumistaan sai änkyttäen kerrotuksi kansanjoukon sopimattomasta
käyttäytymisestä, miten keskipäivä oli tullut ennen hänen
korkea-arvoisuuttaan ja miten näyttelijät oli pakotettu aloittamaan
odottamatta hänen korkea-arvoisuutensa tuloa.
Kardinaali purskahti nauramaan.
-- Kunniani kautta, yliopiston rehtorin olisi pitänyt tehdä samoin.
Vai mitä sanotte, mestari Rym?
-- Herra kardinaali, vastasi Willem Rym, olkaamme iloisia, että
olemme päässeet puolesta näytelmästä. Hyödyimmehän sen verran.
-- Saavatko nuo vintiöt jatkaa ilveilyään? palatsivouti kysyi.
-- Jatkakoot, jatkakoot! sanoi kardinaali, se on minusta
yhdentekevää. Luen sill'aikaa messukirjaani.
Palatsivouti astui parvekkeen reunalle ja huusi, käskettyään
kädenliikkeellä yleisöä vaikenemaan:
-- Porvarit ja kaupunkilaiset! Tyydyttääkseen sekä niitä, jotka
vaativat aloittamaan uudelleen, että niitä, jotka vaativat
lopettamaan, hänen korkea-arvoisuutensa käskee jatkamaan.
Molempien puolien täytyi alistua siihen. Mutta sekä tekijä että
yleisö eivät olleet sen takia oikein tyytyväisiä kardinaaliin.
Lavalla olevat henkilöt alkoivat uudelleen lausua ulkoläksyjään, ja
Gringoire toivoi, että ainakin hänen teoksensa jälkimmäinen osa saisi
tarkkaavia kuulijoita. Mutta niinkuin hänen muutkin kuvitelmansa,
niin petti tämäkin toivo. Salissa tosin oltiin taas kutakuinkin
hiljaa, mutta Gringoire ei ollut huomannut, että sinä hetkenä,
jolloin kardinaali antoi käskyn jatkaa, parveke ei vielä ollut
läheskään täynnä, ja että flaamilaisten lähettiläiden jälkeen saapui
uutta väkeä, joka muodosti osan seurueesta ja jonka nimiä ja arvoja
tuolloin tällöin lausuessaan ovenvartija suuresti häiritsi hänen
näytelmäänsä. Ajatelkaamme ovenvartijaa, joka kovalla äänellä kahden
säkeen välillä tai usein keskellä säettä tokaisee tällaisia lisäyksiä:
Mestari Jacques Sharmolue, kuninkaallinen kirkollisasiain
prokuraattori!
Jehan de Harlay, Pariisin kaupungin yövartioston päällikkö!
Herra Galiot de Genoilhac, ritari, Brussacin herra, kuninkaallisen
tykistön päällikkö!
Mestari Dreux-Raguier, meidän herramme kuninkaan vesien ja metsien
tarkastaja Ile-de-Francessa, Champagnessa ja Briessä!
Herra Louis de Graville, ritari, kuninkaan neuvonantaja ja
kamariherra, Ranskan amiraali, Vincennes-metsän vartija!
Mestari Denis Le Mercier, Pariisin sokeainkodin johtaja! -- Jne., jne.
Se oli sietämätöntä.
Tämä omituinen säestys, joka teki näytelmän seuraamisen vaikeaksi,
harmitti Gringoirea sitäkin enemmän, kun hän ei voinut kieltää
itseltään, että toiminta kävi yhä jännittävämmäksi, ja että hänen
näytelmänsä tarvitsi menestyäkseen ainoastaan huomiota osakseen.
Vaikeata olikin kuvitella älykkäämpää ja draamallisempaa tarinaa.
Neljä prologin henkilöä voivotteli parhaillaan kuolettavaa
pulaansa, kun itse Venus, _vera incessu patuit dea_, näyttäytyi
heille pukeutuneena kauniiseen pitkäliepeiseen pukuun, joka oli
Pariisin kaupungin vaakunalla koristettu. Hän saapui omassa
persoonassaan vaatimaan kauneimmalle luvattua dauphinia. Jupiter,
jonka ukkonen jyrisi lavan alaisessa pukeutumiskammiossa, kannatti
hänen vaatimuksiaan, ja jumalatar oli jo vähällä voittaa, toisin
sanoen, päästä naimisiin herra delfiinin kanssa, kun saapui nuori
tyttö pukeutuneena valkeaan damastiin ja kantaen kädessään helmeä
(läpikuultava viittaus Flanderin Margaretan nimeen) taistelemaan
Venuksen kanssa. Teatteritemppu ja käänne! Keskusteltuaan hetkisen
päättivät Venus, Margareta ja koko seura lykätä riidan Pyhän
Neitsyen ratkaistavaksi. Kappaleessa esiintyi vielä eräs sangen
kaunis henkilö, Mesopotamian kuningas dom Pedros, mutta tiheiden
keskeytysten vuoksi oli vaikeata saada selville, mitä tekemistä
hänellä oikeastaan oli. Kaikki nämä henkilöt kiipesivät tikkaita
myöten ylös lavalle.
Mutta ponnistukset olivat turhia. Kaikki nämä kauneudet menivät
hukkaan. Oli aivan kuin kardinaalin saapuessa jokin näkymätön
ja lumottu lanka olisi kääntänyt kaikki katseet marmoripöydästä
parvekkeelle, salin eteläpäästä länsisivuun. Ei mikään voinut
irrottaa katselijoita tästä lumouksesta. Kaikkien silmät pysyivät
suunnattuina parvekkeelle, ja uudet tulokkaat, heidän onnettomat
nimensä, heidän kasvonsa ja pukunsa olivat alituisia johtimia.
Toivotonta! Lukuun ottamatta Gisquetteä ja Liénardea, jotka tuolloin
tällöin kääntyivät, kun Gringoire nykäisi heitä käsivarresta, ja
tuota paksua, kärsivällistä naapuria, ei kukaan kuunnellut eikä
katsellut hylättyä moraliteetti parkaa. Gringoire näki kasvoja enää
vain sivulta päin.
Miten katkera olikaan hänen mielensä, kun hän näin näki kunniansa
ja taiteensa ylpeän rakennuksen pala palalta hajoavan, ja lisäksi
hän ajatteli, että tämä sama joukko kärsimättömänä odottaen hänen
teoksensa esitystä oli kapinoinut palatsivoutia vastaan, ja nyt kun
heidän tahtoonsa oli taivuttu, eivät enää välittäneet rahtuakaan
koko näytelmästä. Ja sama esitys oli kuitenkaan alkanut niin
yksimielisen mieltymyksen merkeissä! Kansansuosion ikuinen vuoksi ja
luode! Ajatella, että oltiin vähällä hirttää voudin nihdit! Mitä hän
olisikaan antanut elääkseen uudelleen tuon suloisen hetken!
Mutta ovenvartijan raaka yksinpuhelu loppui vihdoin viimein. Kaikki
olivat saapuneet. Gringoire hengähti helpotuksesta, ja näyttelijät
jatkoivat urheasti esitystään. Mutta äkkiä nähdään mestari
Coppenolen, sukankutojan, nousevan paikaltaan, ja Gringoire kuulee
hänen yleisön henkeä pidättäen kuunnellessa pitävän seuraavan kauhean
puheen:
-- Herrat Pariisin porvarit ja junkkerit, -- enpä tosiaankaan,
Herra paratkoon, tiedä mitä täällä oikein teemme. Näen kyllä tuolla
nurkassa lavalla miehiä, jotka näyttävät hierovan tappelua. En
tiedä, onko tämä sitä, mitä te tässä maassa nimitätte mysteeriksi;
mutta hauskaa se ei ainakaan ole. Ne pieksävät suutaan, eikä siitä
näy syntyvän sen kummempaa. Neljännestunnin olen jo odottanut
ensimmäistä iskua, mutta sitä ei kuulu, ei Ray. Pelkuriraukkoja koko
joukko, jotka vain kynsivät toisiaan parjauksilla. Teidän pitäisi
tilata tänne nyrkkeilijöitä Lontoosta tai Rotterdamista; silloin
olisi toinen ääni kellossa: silloin mätkäytettäisiin nyrkiniskuja
niin, että kuuluisi ulos torille. Mutta nämä ovat kelvottomia.
Esittäisivät edes jonkin maurilaistanssin tai muun pantomiimin.
Minulle luvattiin aivan toista. Minulle sanottiin, että saisin olla
mukana narrinjuhlassa ja paavinvaalissa. Siellä Gentissä on meilläkin
narripaavimme ja, Herra paratkoon, se ei olekaan huonointa lajia! Ja
tiedättekö miten me teemme? Keräännytään joukkoon niinkuin täälläkin
on tehty. Sitten pistää jokainen vuoron perään päänsä ulos jostakin
luukusta ja irvistää muille. Se, jonka irvistys yksimielisesti
tunnustetaan kamalimmaksi, valitaan paaviksi. Se on sangen hauskaa.
Ettekö haluaisi valita paavia meidän maamme tavalla? Se ei ole
ainakaan niin ikävää kuin noiden lörpöttelijöiden kuunteleminen. Jos
he tahtovat olla mukana irvistämässä, niin olkoot tervetulleita.
Mitä siitä sanotte, herrat porvarit? Täällä on koolla niin paljon
eriskummallista mies- ja naisväkeä, että varmasti saadaan aikaan
oikea kunnon flaamilainen naurunrähäkkä, ja meillä, on täällä myös
niin monta rumaa pärstää, että on toivossa kauniita irvistyksiä.
Gringoire olisi halunnut vastata, mutta hämmästys, viha ja harmi
mykistivät hänet. Ja lisäksi nostatti tuon kansansuosion saavuttaneen
sukankutojan ehdotus sellaisen innostuksen näissä porvareissa, joita
miellytti junkkerin nimitys, että kaikki vastustus oli turhaa. Ei
auttanut muu kuin seurata virran mukana. Gringoire peitti kasvonsa
käsillään, kun hänellä ei onnettomuudekseen ollut viittaa, johon sen
kätkeä, kuten timantelaisella Agamemnonilla.