Gringoire parka! Kaikkien juhannusrakettien pauke, kahdenkymmenen
tuliluikun laukaiseminen, Billy-tornin kuuluisan tykin pamahdus,
jonka luoti Pariisin piirityksen aikana sunnuntaina syyskuun 29:ntenä
päivänä v. 1465 surmasi seitsemän burgundilaista yhdellä kertaa, koko
ruutivaraston räjähdys Temple-portin luona ei olisi tänä juhlallisena
ja dramaattisena hetkenä pahemmin särkenyt hänen korviaan kuin nuo
ovenvartijan lausumat muutamat sanat: _Hänen korkea-arvoisuutensa
Bourbonin kardinaali_.
Pierre Gringoire ei suinkaan pelännyt herra kardinaalia ja halveksi
häntä yhtä vähän. Hän ei ollut sellainen pelkuri eikä liioin
niin julkea. Todellisena eklektikkona [valikoitsija, tieteessä
ja taiteessa se, joka ei yhdy mihinkään määrättyyn oppisuuntaan,
vaan valikoi moninaisuudesta kaiken sen, mikä hänestä näyttää
parhaalta], kuten nykyään sanottaisiin, kuului Gringoire noihin
yleviin ja lujiin, maltillisiin ja tyyniin luonteisiin, jotka aina
osaavat pysytellä keskitiellä, _stare in dimidio rerum_, jotka ovat
täynnä järkeä ja vapaamielistä viisautta, samalla kuin he käyttävät
kardinaaleja hyväkseen, -- tuohon oivalliseen, kuolemattomaan
filosofisukuun, joille viisaus, aivan kuin joku uusi Ariadne, näyttää
antaneen lankakerän, jota kehitellen he maailman alusta saakka
ovat vaeltaneet ihmiselämän sokkeloisessa labyrintissa. Heitä on
olemassa kaikkina aikoina, aina samanlaisina, toisin sanoen, eri
aikojen mukaisina. Ja lukuunottamatta meidän Pierre Gringoireamme,
joka, jos meidän onnistuu antaa hänelle hyvin ansaittu kuuluisuus,
kylläkin hyvin edustaa heitä viidennellätoista vuosisadalla,
elähdytti heidän henkensä varmaankin myös isä Du Breuliä, kun hän
kuudennellatoista vuosisadalla kirjoitti nuo naiivin ylevät sanat,
jotka ovat vuosisatain arvoiset: "Olen pariisilainen kansakunnaltani
ja parrhisilainen kieleltäni, koska kreikkalainen sana _parrhisia_
merkitsee rohkeapuheisuutta: sitä olen käyttänyt itseään herroja
kardinaaleja, prinssi de Contyn setää ja veljeä vastaan, kuitenkin
aina huomioonottaen heidän suuruutensa ja loukkaamatta ketään heidän
seurueistaan, mikä merkitseekin jo paljon."
Siihen epämieluisaan vaikutelmaan, jonka kardinaalin tulo herätti
Pierre Gringoiressa, ei näin ollen sekoittunut vihaa eikä
halveksumista. Päinvastoin oli runoilijallamme aivan tarpeeksi
tervettä järkeä ja kyllin kulunut takki ollakseen hyvillään siitä,
että sellainen ylhäinen korva saattaisi kuulla hänen prologinsa
viittauksia ja varsinkin delfiinin, Ranskan leijonan pojan,
ylistyksiä. Mutta itsekkyys ei ole hallitsevana piirteenä runoilijain
ylevässä luonteessa. Jos näet annamme luvun kymmenen merkitä
runoilijan olemusta, voisi kemisti, joka sitä ryhtyisi erittelemään,
löytää siitä yhden osan itsekkyyttä ja yhdeksän osaa itserakkautta.
Mutta sinä hetkenä, jona ovi avattiin kardinaalille, olivat nuo
yhdeksän kymmenesosaa itserakkautta menestyksen paisuttamina niin
väkevässä nousutilassa, että ne kokonaan tukahduttivat sen pienen
huomaamattoman itsekkyysmolekyylin, jonka me äsken huomautimme
muodostavan yhden osan runoilijain luonnetta; muuten erittäin tärkeä
osa, todellisuuden ja ruumiillisuuden painolasti, jota ilman he
eivät voisi lainkaan pysyä maan kamaralla. Gringoire nautti tämän
suuren kuulijakunnan näkemisestä, tuntemisesta ja niin sanoakseni
sen valtasuonen tunnustelemisesta. Mitäpä siitä, vaikkapa tämä
kuulijakunta olikin hänen mielestään suureksi osaksi sivistymätöntä
joukkoa. Hän näki sen hämmästyneenä, jäykistyneenä ja ikään kuin
tukahtuneena sen sanatulvan paljoudesta, joka lakkaamatta virtasi
hänen teoksensa joka kohdasta. Itse hän nautti täyttä päätä
mukana, ja päinvastoin kuin La Fontaine, joka huvinäytelmäänsä _Le
Florentiniä_ esitettäessä kysyi: "Kukahan pöllö tämänkin roskan on
kirjoittanut?" olisi hän mielellään kysynyt naapuriltaan: "Kenen tämä
mestariteos on?" Voimme siis helposti kuvitella, minkä vaikutuksen
kardinaalin äkillinen ja sopimaton tulo teki häneen.
Hänen pelkonsa kävikin kukkuramitalla toteen. Hänen
korkea-arvoisuutensa tulo pani koko kuulijakunnan liikkeelle. Kaikki
päät kääntyivät parveketta kohden. Ei voinut enää kuulla mitään.
"Kardinaali! kardinaali!" kuului kaikkialta.
Kardinaali pysähtyi hetkeksi parvekkeen kynnykselle. Melu kasvoi
kaksinkertaiseksi hänen luodessaan välinpitämättömän silmäyksen
ympäri salia. Kaikki nousivat varpailleen nähdäkseen paremmin.
Kardinaali olikin itse asiassa henkilö, joka oli yhtä hyvin näkemisen
arvoinen kuin mikä tahansa muukin komedia. Bourbonin kardinaali
Kaarle, Lyonin arkkipiispa ja kreivi, Gallian pääpiispa, oli
veljensä, Beaujeun herttuan Pietarin kautta sukua Ludvig XI:lle,
jonka vanhimman tyttären hän oli nainut, ja äitinsä Burgundin
Agneksen kautta Kaarle Rohkealle. Hallitsevana piirteenä tässä
Gallian pääpiispassa oli hovimiehenhenki ja taipuminen vallanpitäjien
tahtoon. Voi näin ollen kuvitella, miten monta pulmaa tämä
kaksinkertainen sukulaisuussuhde oli hänelle tuottanut, ja miten
monen maallisen salakarin sivuitse hänen hengellinen purtensa oli
saanut luovia murskautumatta Ludvigiin toisella tai Kaarleen toisella
puolen, tähän Skyllaan ja Kharybdikseen, joka oli niellyt Nemours'in
herttuan ja Saint-Polin konnetaabelin. Taivaan avulla hän oli
sangen onnellisesti suoriutunut kaikista hankaluuksista ja ehtinyt
seikkailuitta Roomaan. Mutta vaikka hän oli satamassa, tai oikeammin
sanoen, koska hän oli satamassa, hän muisteli aina levottomuudella
vaarojen ja vastuksien täyttämän poliittisen uransa vaihtelevia
tapahtumia. Hänen oli tapana sanoa, että vuosi 1476 oli ollut hänelle
_musta ja valkea_, tarkottaen sillä, että hän sinä vuonna oli samalla
kertaa kadottanut äitinsä Bourbonnais'n herttuattaren ja serkkunsa
Burgundin herttuan, ja että toinen suru oli lohduttanut häntä
toisessa.
Hän oli muuten hyväsydäminen mies, vietti iloista kardinaalin elämää
ja mielellään maisteli oikeata kuninkaallista Challuaun [Chaillot]
viiniä, ei lainkaan vihannut Richarde la Garmoisea ja Thomasse
la Saillardea, antoi mieluummin almuja kauniille tytöille kuin
vanhoille vaimoille, ja oli kaikkien näiden ominaisuuksiensa vuoksi
pariisilaisten suosima. Kun hän näyttäytyi julkisesti, hänellä
oli aina seurana pieni hovi ylhäissukuisia piispoja ja pappeja,
iloisia lemminkäisiä, jotka eivät hyljeksineet rypäleen mehua, ja
useammin kuin kerran tapahtui, että hurskaat sisaret, jotka palasivat
iltamessusta Saint-Germain d'Auxerresta, kulkiessaan Bourbonin
palatsin kirkkaasti valaistujen ikkunain ohitse, kuulivat samojen
äänien, jotka päivällä olivat heille messunneet, lasien kilistessä
laulavan Benediktus XII:n juomalaulua _Bibamus papaliter_, saman
paavin, joka tiaaraan asetti kolmannen kruunun.
Tämä kansansuosio se epäilemättä pelasti kardinaalin huonosta
vastaanotosta joukon taholta, saman joukon, joka hetkistä aikaisemmin
oli ollut niin tyytymätön ja niin tuiki vähän kunnioittanut häntä
päivänä, jona hänen piti valita paavi. Mutta pariisilaiset eivät
ole pitkävihaisia, ja nuo kunnon porvarit tunsivat muuten vieneensä
voiton kardinaalista pakottaessaan näyttelijät aloittamaan, ja se
voitto riitti heille. Ja herra kardinaali Bourbon oli komea mies;
hänellä oli sangen kaunis punainen puku, joka sopi hänelle mainiosti;
toisin sanoen, naisväki oli hänen puolellaan, siis yleisön suurin
osa. Olisihan ollut kohtuutonta ja osoittanut huonoa makua, jos olisi
vihelletty kardinaalille siksi, että hän oli antanut odottaa itseään,
kun tämä kardinaali lisäksi oli kaunis mies ja esiintyi edukseen
punaisessa puvussaan.
Hän astui siis parvekkeelle tervehtien yleisöä tuolla suopealla
hymyllä, jolla mahtavat aina ovat suhtautuneet kansaan, ja suuntasi
askeleensa hitaasti punaisella sametilla päällystettyä nojatuoliaan
kohden näyttäen miettivän aivan muita asioita. Hänen seurueensa,
jota me nykyään nimittäisimme hänen piispa- ja pappiesikunnakseen,
astui aivan hänen kintereillään parvekkeelle herättäen yleisössä
yhä enemmän melua ja uteliaisuutta, Alettiin yleisesti osoitella.
Mainittiin naapureille saapujain nimiä; kukin halusi tuntea ainakin
yhden. Kuka osoitti Marseillen piispaa Alaudet'ta, jos oikein
muistan, kuka Saint-Denis'n prioria, kuka Saint-Germain-des-Prés'n
apottia Robert de Lespinassea, erään Ludvig XI:n rakastajattaren
seikkailevaa veljeä, mutta nämä meluisat tiedonannot eivät suinkaan
aina osuneet oikeaan. Ylioppilaat taas vuorostaan noituivat. Nyt oli
heidän päivänsä, heidän narrinjuhlansa, heidän saturnaliansa, nuorten
oikeuden kirjurien ja humanistien vuotuiset orgiat. Pahimmatkin
ruokottomuudet olivat sallittuja ja pyhitettyjä tuona päivänä. Olihan
väkijoukossa sellaisia riehakoita naikkosia kuin Kaunis-Kaisa,
Hutsu-Anni ja Kympin-Leena. Pitihän vähintään kiroilla, minkä kieli
kesti, ja hiukan noitua Jumalan nimeen niin kauniina päivänä ja
niin hyvässä kirkonmiesten ja ilotyttöjen seurassa. Eivätkä he
jättäneetkään tilaisuutta käyttämättä, ja yleisen melun seasta
kuului kaikkien noiden viikarien suista, joita muun osan vuodesta
piti kurissa Ludvig Pyhän hehkuvan raudan pelko, kauhea sadatusten
ja sutkausten tulva. Ludvig Pyhä raukka, miten he kohtelivatkaan
häntä hänen omassa Oikeuspalatsissaan! Jokainen noista rasavilleistä
oli maalitaulukseen valinnut tulijain joukosta jonkun mustan,
harmaan, valkoisen; tai sinipunaisen viitan. Mitä Joannes Frollo
de Molendinoon tulee, hän oli arkkidiakonin veljenä rohkeasti
valinnut punaisen, ja hän hoilasi täyttä kurkkua katse hävyttömästi
suunnattuna kardinaaliin: _Cappa repleta mero!_ [Viitta puhdasta
viiniä täynnä.]
Kaikki nämä yksityiset äänet, jotka me nyt tässä olemme lukijalle
peittelemättä esittäneet, häipyivät siinä määrin yleiseen meluun,
etteivät ne kuuluneet parvekkeelle. Kardinaali ei muuten olisi niistä
erityisemmin pahastunutkaan, sillä niin totuttu oltiin tämän päivän
vapauksiin. Hänellä oli sitä paitsi, kuten hänen ilmeestäänkin näkyi,
eräs toinen huoli, joka seurasi hänen kintereillään ja miltei samaan
aikaan kuin hänkin astui parvekkeelle: flaamilaiset lähettiläät.
Hän ei tosin ollut mikään perusteellinen poliitikko, joka olisi
miettinyt hiuksensa harmaiksi serkkujensa Burgundin Margaretan ja
Wienin dauphinin Kaarlen avioliiton mahdollisia seurauksia tai
sitä, miten kauan tuo paikattu liitto Itävallan arkkiherttuan ja
Ranskan kuninkaan välillä kestäisi, ja miten Englannin kuningas
suhtautuisi tähän hänen tyttärensä syrjäyttämiseen. Tämä ei itse
asiassa suuriakaan häntä huolestuttanut, ja hän joi joka ilta
kuninkaallista Chaillot'tansa aavistamatta, että muutamat pullot
tätä samaa viiniä, jotka Ludvig XI lähetti ystävyydenlahjana Edvard
IV:lle (hieman lääkäri Coictier'n tarkastamana ja parantamana),
eräänä kauniina aamuna vapauttaisivat Ludvig XI:n Edvard IV:stä.
Näitä huolia ei "Itävallan arkkiherttuan kunnioitettava lähetystö"
tuottanut kardinaalille, mutta se vaivasi häntä toisella tavalla.
Hänestä ei ollut suinkaan helppoa, että hänen, Kaarle Bourbonin,
piti esiintyä isäntänä yksinkertaisille porvareille, hänen,
kardinaalin, mitättömille raatimiehille, hänen, iloisen ranskalaisen,
flaamilaisille oluenjuojille, ja lisäksi julkisesti. Se oli
varmaankin ikävimpiä tehtäviä, mitä hän kuninkaan mieliksi oli
koskaan ottanut suorittaakseen.
Kuitenkin oli hänen kasvoillaan mitä kohteliain ilme, kun hän
kääntyi ovea kohden vartijan äänekkäästi ilmoittaessa: "Itävallan
herra arkkiherttuan herrat lähettiläät". On turhaa sanoa, että koko
yleisökin alhaalla salissa kääntyi sinne päin.
Sisälle astui parittain Itävallan Maximilianin neljäkymmentäkahdeksan
lähettilästä, johtajina kunnianarvoisa pater Jehan, Saint-Bertin
apotti, Kultaisen taljan ritarikunnan kansleri, ja Jacques de Goy,
Daubyn herra ja Gentin ylivouti. Heidän syvä vakavuutensa erosi
jyrkästi siitä huolimattomasta tavasta, millä Bourbonin kardinaalin
kirkollinen seurue esiintyi. Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota
vain tuolloin tällöin hillityt naurahdukset häiritsivät, yleisö
kuunteli noita omituisia nimiä ja porvarisarvoja, joita jokainen
näistä herroista järkähtämättömän vakavana ilmoitti ovenvartijalle,
joka vuorostaan toisti nimet ja arvot sekaisin ja tuntemattomiksi
vääntyneinä. Siinä oli mestari Loys Roelof, raatimies Louvainin
kaupungista; herra Clays d'Etuelde, raatimies Brysselistä; herra
Paul de Baeust, Voirmizellen herra, Flanderin presidentti; mestari
Jehan Coleghens, Antwerpenin Pormestari; mestari George de la Moere,
ensimmäinen oikeusneuvosmies Gentistä; mestari Gheldolf van der
Hage, ensimmäinen perintöasiainneuvosmies samasta kaupungista; ja
herra de Bierbecque ja Jehan Pinnock ja Jehan Dymaerzelle jne. jne.;
vouteja, raatimiehiä ja pormestareita; pormestareita, raatimiehiä ja
vouteja; kaikki suoria, jäykkiä, arvokkaita, turpeita, pukeutuneina
samettisiin ja damastisiin juhlatamineisiin ja mustasamettisiin
huppukauhtanoihin, joissa oli kyprolaisin kultalangoin koristetut
tupsut; ennen kaikkea muhkeita flaamilaiskasvoja vakavine, ankaroine
ilmeineen, samaa sukua, jota Rembrandt on maalannut "Yövartionsa"
tummalle taustalle; henkilöitä, joiden kaikkien otsalta saattoi
lukea, että Itävallan Maximilian oli menetellyt oikein "luottaessaan
heidän älykkyyteensä, rohkeuteensa, kokemukseensa, uskollisuuteensa
ja rehellisyyteensä", kuten hän julistuksessaan lausui.
Eräs poikkeus kuitenkin oli. Se oli hieno, älykkään ja viekkaan
näköinen mies, eräänlainen apinan ja diplomaatin sekoitus, jota
kardinaali lähestyi kolme askelta ja tervehti syvällä kumarruksella,
vaikka hän olikin vain Willem Rym, neuvoston jäsen ja Gentin
kaupungin pormestari.
Harva tiesi vielä silloin, mikä tämä Willem Rym oli miehiään.
Harvinainen nero, joka vallankumousaikoina olisi loistolla esiintynyt
tapausten johdossa, mutta jonka viidennellätoista vuosisadalla
täytyi tyytyä maanalaiseen työhön juonien salaojissa ja elää
juoksuhaudoissa, kuten Saint-Simonin herttua lausui. Hänet muuten
tunsi sangen hyvin Euroopan ensimmäinen sapööri, joka piti häntä
suuressa arvossa. Hän juonitteli tuttavallisesti Ludvig XI:n kanssa,
jonka salaiset suunnitelmat hän usein vainusi, -- kaikki seikkoja,
joista ei ollut aavistustakaan tällä yleisöllä, jota kardinaalin
kohteliaisuus tätä vaatimatonta, pientä flaamilaista raatimiestä
kohtaan suuresti ihmetytti.