Miehen puhuessa hänen pukunsa herättämä yleinen tyytyväisyys
ja ihailu haihtui kuitenkin vähitellen, ja kun hän oli päässyt
noihin onnettomiin sanoihin: "Me aloitamme heti, kun hänen
korkea-arvoisuutensa kardinaali saapuu", hukkui hänen äänensä
huikeisiin vihellyksiin.
-- Aloittakaa heti! Mysteeri! Mysteeri heti paikalla! väkijoukko
huusi. Ja yli kaikkien muiden kaikui Joannes de Molendinon
ääni, joka halkoi melua kimakkana kuin vihellyspillin piipitys
kissannaukujaisissa -- Aloittakaa heti paikalla! hän kiljui.
-- Alas Jupiter ja Bourbonin kardinaali! huusivat Robin Poussepain ja
muut ikkunalaudalle kiivenneet lakimiehenalut.
-- Moraliteetti heti paikalla, kohahti nyt väkijoukostakin. -- Heti!
Vikkelästi! Hirteen näyttelijät ja kardinaali!
Pelon kangistamana ja punamaalinsa suojassa kalveten Jupiter raukka
pudotti ukkosen vaajansa, otti lakin käteensä ja sammalsi kumarrellen
ja vapisten: "Hänen korkea-arvoisuutensa... lähettiläät... hänen
korkeutensa Margareta Flanderilainen..." Hän ei tiennyt mitä sanoa.
Hän pelkäsi suorastaan, että hänet hirtettäisiin.
Jos hän odottaisi, kansanjoukko hirttäisi hänet, jos aloittaisi,
hirttäisi kardinaali hänet. Kummaltakin taholta ammotti kauhea kuilu,
toisin sanoen, hirsipuu.
Onneksi joku ilmestyi pelastamaan hänet tästä uhkaavasta vaarasta ja
ottamaan vastuun itselleen.
Muuan mieshenkilö, joka oli seisoskellut aitauksen takana
marmoripöydän edustalla olevalla tyhjällä alueella ja jota ei
kukaan tähän asti ollut huomannut sen tähden, että hänet oli
yleisön katseilta kokonaan kätkenyt pylväs, johon hän näyttämön
puolella nojasi, astui nyt esiin pöydän luokse. Tämä vaaleaverinen,
kalpea, pitkä ja laiha nuori mies, jonka poskissa ja otsassa jo
näkyi kurttuja, mutta jonka katse säteili kirkkaana ja huulilla
väreili hymy, ja jonka yllä oli vanha, kulunut, alkuaan musta, mutta
haalistunut taftitakki, viittasi Jupiter raukalle, joka pelosta
tolkuttomana ei nähnyt eikä kuullut mitään.
Mies astui askeleen lähemmäksi: -- Jupiter! hän sanoi, hyvä Jupiter!
Toinen ei kuullut.
Viimein tuo kookas vaaleaverinen huusi Jupiterille miltei korvan
juuresta:
-- Michel Giborne!
-- Kuka minua huutaa? kysyi Jupiter kuin unesta heräten.
-- Minä, vastasi mustapukuinen.
-- Ah! pääsi Jupiterilta.
-- Aloittakaa heti paikalla, toinen jatkoi. Tehkää joukon mieliksi.
Minä otan lepyttääkseni palatsivoudin, joka puolestaan saa lepyttää
kardinaalin.
Jupiter hengähti helpotuksesta.
-- Herrat kansalaiset, hän huusi keuhkojensa koko voimalla
kansanjoukolle, joka yhä jatkoi viheltämistään, -- me aloitamme heti.
-- _Evoë, Juppiter! Plaudite, cives!_ [Terve, Jupiter! Taputtakaa
käsiänne, kansalaiset!] ylioppilaat huusivat.
-- Hyvä! hyvä! kansanjoukko huusi.
Tuntematon, joka käden käänteessä oli "tyynnyttänyt myrskyn",
kuten sanoo vanha, rakas Corneillemme, oli tällä välin vetäytynyt
vaatimattomasti takaisin pylvään suojaan ja olisi epäilemättä jäänyt
yhtä näkymättömäksi, liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin tähänkin
asti, jollei kaksi nuorta, aivan aitauksen viereen asettunutta
naista, jotka olivat huomanneet hänen keskustelunsa Michel
Giborne-Jupiterin kanssa, olisi saanut häntä sieltä esille.
-- Mestari, toinen heistä sanoi ja viittasi häntä lähestymään...
-- Hiljaa toki, hyvä Liénarde, virkkoi hänen toverinsa, sievä,
verevä tyttö, joka tunsi itsensä sangen rohkeaksi pyhäpukimissaan.
-- Eihän hän ole hengellinen, vaan maallikko; ei häntä pidä nimittää
mestariksi, vaan herraksi.
-- Hyvä herra, sanoi Liénarde. Tuntematon läheni aitausta.
-- Mitä neidit haluavat? hän kysyi innokkaana.
-- Oh! ei mitään, sanoi Liénarde aivan hämmentyneenä, -- naapurini
Gisquette la Gencienne haluaa puhutella teitä.
-- Enhän, vastasi Gisquette punastuen. -- Liénarde sanoi teille:
Mestari, ja minä sanoin hänelle, että on sanottava: Herra.
Molemmat neitoset katsoivat maahan. Tuntematon, joka hartaasti toivoi
päästä puheisiin, katseli heitä hymyillen:
-- Teillä ei siis ole mitään minulle sanottavaa, neitiseni?
-- Ei mitään, vastasi Gisquette.
-- Ei, sanoi Liénarde.
Pitkä vaaleaverinen nuori mies astui askeleen vetäytyäkseen syrjään,
mutta uteliaat tytöt eivät halunneet häntä laskea.
-- Herra, Gisquette virkkoi vilkkaasti avautuvan sulun tai
päätöksensä tehneen naisen koko hillitsemättömyydellä. -- Te tunnette
siis tuon sotilaan, joka esittää Neitsyt Marian osaa mysteerissä?
-- Tarkoitatte kai Jupiterin osaa? tuntematon sanoi.
-- Niin, tietysti, virkkoi Liénarde, -- onpa hän tyhmä! Te tunnette
siis Jupiterin?
-- Michel Gibornen? tuntematon vastasi, -- kyllä, neiti.
-- Hänellä on komea parta! Liénarde sanoi.
-- Onko se kaunista, mitä he aikovat puhua tuolta ylhäältä? Gisquette
kysyi arasti.
-- Sangen kaunista, neiti, vastasi tuntematon hetkeäkään epäröimättä.
-- Mitä se on? Liénarde kysyi.
-- _Neitsyt Marian hyvä tuomio_, moraliteetti, jos suvaitsette,
neitiseni.
-- Ah! sehän on aivan toista, Liénarde virkkoi. Syntyi lyhyt
vaitiolo, jonka tuntematon katkaisi:
-- Se on aivan uusi moraliteetti, jota ei vielä ennen ole esitetty.
-- Se ei siis ole sama, sanoi Gisquette, -- joka esitettiin kaksi
vuotta sitten herra legaatin saapuessa ja jossa kolme kaunista tyttöä
esitti joitakin osia...
-- Seireeneitä, Liénarde täydensi.
-- Ja aivan alastomina, lisäsi tuntematon. Liénarde loi katseensa
maahan. Gisquette katsahti häneen ja teki samoin. Tuntematon jatkoi
hymyillen:
-- Se oli todellakin sangen kaunista katsella. Mutta se näytelmä,
joka tänään esitetään, on moraliteetti, joka on kirjoitettu varta
vasten hänen korkeuttaan Margareta Flanderilaista varten.
-- Laulavatko ne paimenlauluja? Gisquette kysyi.
-- Hyh! paimenlauluja moraliteetissa! huudahti tuntematon. -- Ei pidä
sekoittaa runoudenlajeja. Jos se olisi ilveily, niin silloin kyllä.
-- Sepä vahinko, Gisquette virkkoi. -- Silloin nähtiin Ponceaun
suihkukaivolla villejä miehiä ja naisia, jotka tappelivat ja tekivät
kaikenlaisia liikkeitä laulaen motetteja ja paimenlauluja.
-- Se, mikä sopii legaatille, ei sovi prinsessalle, tuntematon
huomautti kuivasti.
-- Ja heidän vieressään, Liénarde virkkoi, -- soitettiin
kaikenlaisilla soittokoneilla komeita säveleitä.
-- Ja ohikulkijain virkistykseksi suihkukaivo vuodatti kolmesta
putkesta viiniä, maitoa ja mausteviiniä, joita sai juoda ken halusi.
-- Ja vähän matkan päässä Ponceausta La Trinité-kirkon luona, virkkoi
Liénarde, -- näyteltiin kärsimystarinaa ilman puhetta.
-- Niin, sitä en milloinkaan unohda! Gisquette huudahti. -- Jumala
ristillä ja ryövärit kummallakin puolella häntä.
Nyt alkoivat nuo nuoret lavertelijat, jotka joutuivat aivan
haltioihinsa muistellessaan herra legaatin saapumista, puhua yhtaikaa.
-- Ja kauempana Maalarienportin luona oli muita koreasti puettuja
esiintyjiä.
-- Ja muistatko, Gisquette, Saint-Innocent-suihkukaivon luona sitä
metsästäjää, joka huikean koiranhaukunnan ja torventoitotusten
kaikuessa ajoi naarashirveä!
-- Ja Pariisin teurastamon luona oli lavoja, jotka esittivät Dieppen
vallituksia!
-- Ja kun legaatti kulki ohi, muistathan, Gisquette, hyökättiin
niille ja kaikki englantilaiset surmattiin.
-- Ja Châtelet-portinkin luona oli sangen kauniita esiintyjiä!
-- Ja Rahanvaihto-sillalla, joka oli kokonaan veralla verhottu!
-- Ja kun legaatti kulki ohi, laskettiin sillalta lentoon enemmän
kuin kaksisataa tusinaa kaikenlaisia lintuja; se oli oikein kaunista,
Liénarde.
-- Tänään esitetään vielä kauniimpaa, sai vaaleaverinen, joka näytti
kärsimättömästi kuuntelevan heidän puhettaan, viimein sanotuksi.
-- Arveletteko siis, että tämä mysteeri on kaunis? Gisquette sanoi.
-- Varmasti, tuntematon vastasi; sitten hän lisäsi hiukan painottaen
sanojaan: -- Hyvät neidit, minä olen sen tekijä.
-- Todellako? tytöt kysyivät hämmästyneinä.
-- Toden totta! runoilija vastasi hiukan suoristautuen. -- Meitä
on oikeastaan kaksi: Jehan Marchand, joka on sahannut laudat,
pystyttänyt teatterin ja tehnyt puusepäntyöt, ja minä, joka olen
kirjoittanut näytelmän. -- Nimeni on Pierre Gringoire.
Cidin tekijä ei olisi voinut ylpeämmin sanoa: _Pierre Corneille_.
Lukijamme ovat luonnollisestikin huomanneet, että on täytynyt kulua
joltinenkin aika siitä hetkestä, jolloin Jupiter katosi verhojen
taa, siihen, kun uuden moraliteetin kirjoittaja niin odottamatta
antoi itsensä alttiiksi Gisquetten ja Liénarden naiiville ihailulle.
Ihmeellistä todellakin! Koko tuo joukko, joka hetkistä varhemmin oli
ollut niin kuohuksissaan, odotti nyt näyttelijän sanoihin luottaen
tyynesti ja kärsivällisesti, mikä seikka muuten vahvistaa tuota
vanhaa, teattereissamme alati havaittua totuutta, että paras tapa,
millä yleisön saa kärsivällisesti odottamaan, on selittää sille, että
aloitetaan heti.
Joannes de Molendino ei ollut kuitenkaan torkahtanut.
-- Hohoi! hän huusi äkkiä kesken hiljaisuutta, joka oli seurannut
myrskyä. -- Jupiter, rouva Neitsyt, helvetin ilveilijät, aiotteko
petkuttaa meitä? Näytelmä heti! Aloittakaa, tai me aloitamme
uudelleen!
Muuta ei tarvittu.
Telineiden sisältä alkoi kuulua soittoa, verhoa kohotettiin, ja
esille tuli neljä maalattua ja kirjavasti pukeutunutta henkilöä,
jotka kiipesivät jyrkkiä tikkaita näyttämölle ja asettuivat siellä
riviin yleisöä kohden, jota he tervehtivät syvillä kumarruksilla.
Soitto vaikeni, ja mysteerin esitys alkoi.
Kun noita neljää henkilöä oli kylliksi palkittu kättentaputuksilla
heidän kumarruksistaan, he aloittivat juhlallisen hiljaisuuden
vallitessa prologin, jolta me kernaasti säästämme lukijan. Muuten
kiinnitti yleisön huomiota, kuten vielä meidänkin päivinämme,
enemmän näyttelijäin puvut kuin heidän esittämänsä osat; eikä
ihmekään. He olivat kaikki neljä pukeutuneet puoliksi valkoisiin,
puoliksi keltaisiin pukuihin, jotka erosivat toisistaan
ainoastaan kankaanlaadun puolesta; ensimmäisellä oli kulta- ja
hopeakirjokangasta, toisella silkkiä, kolmannella verkaa ja
neljännellä karkeata palttinaa. Ensimmäinen näistä esiintyvistä
henkilöistä kantoi oikeassa kädessään miekkaa, toinen kahta kultaista
avainta, kolmas vaakaa, neljäs kuokkaa; ja niiden hitaitten älyjen
vaivan huojentamiseksi, jotka eivät kyenneet tajuamaan näiden
esineitten merkitystä, oli suurilla mustilla kirjaimilla luettavana
kultakirjomekon liepeessä: Minä olen Aateli, silkkimekon liepeessä:
Minä olen Papisto, verkamekon liepeessä: Minä olen Kauppa, ja
palttinamekon liepeessä: Minä olen Maanviljelys. Kahden miespuolisen
vertauskuvallisen henkilön sukupuolta osoitti myös selvästi se, että
heillä oli lyhyempi mekko ja päässä hattu, kun taas naispuolisilla
oli pitempi vaippa ja päässään hilkka.
Olisi muuten osoittanut perin huonoa tahtoa, ellei prologin
runoudesta olisi käsittänyt, että Maanviljelys oli naimisissa
Kaupan ja Papisto Aatelin kanssa, ja että nuo molemmat onnelliset
parit yhdessä omistivat komean kultadelfiinin [_dauphin_ merkitsee
sekä delfiiniä että Ranskan kruununperillistä], jonka he sanoivat
antavansa puolisoksi ainoastaan kauneimmalle. Siksi he kulkivat
ympäri maailmaa etsien tätä kaunotarta. Hylättyään järjestään kaikki,
Golkondan kuningattaren, Trebizonden prinsessan, tatarilaisen
suurkaanin tyttären ym., ym. olivat Maanviljelys ja Papisto,
Aateli ja Kauppa tulleet hetkiseksi levähtämään Oikeuspalatsin
marmoripöydälle ja tarjoamaan samalla arvoisalle yleisölle koko
sen varaston moraalisia mietelmiä ja kaunopuheisia perusohjeita,
joita siihen aikaan voitiin ladella filosofisen tiedekunnan edessä
tutkinnoissa, väittelyissä, akateemisissa puheissa ja promotioissa,
joissa maisterit saivat lisensiaatinhattunsa.
Tämä kaikki oli todellakin sangen kaunista.
Koko tuossa kuulijajoukossa, jonka ylle nuo neljä vertauskuvallista
henkilöä vuodattivat kuvakielivirtojaan, ei kuitenkaan kellään ollut
niin tarkkaavaista korvaa, niin kiivaasti sykkivää sydäntä, niin
rauhatonta silmää, niin kurkottelevaa kaulaa kuin oli kirjailijan,
runoilijan, lyhyesti, kunnon Pierre Gringoiren silmä, korva, kaula
ja sydän, hänen, joka ei jokin hetki sitten ollut voinut olla
ilmaisematta nimeään parille kauniille tytölle. Hän oli palannut
paikalleen pylvään taa muutaman askeleen päähän heistä ja sieltä
kuunteli, katseli ja nautti täysin siemauksin. Ne myötätuntoiset
hyvähuudot, joilla hänen prologinsa alkua oli tervehditty, kaikuivat
vielä hänen korvissaan, ja hän oli täydelleen vaipunut tuohon
hurmiotilaan, jonka vallassa kirjailija näkee ajatustensa, toisen
toisensa jälkeen valahtavan näyttelijän suusta suureen, vaikenevaan
kuulijajoukkoon. Pierre Gringoire tunsi oman arvonsa!
Tämä ensimmäinen hurmio oli, ikävä kyllä, sangen lyhytaikainen.
Tuskin oli Gringoire nostanut tämän ilon ja riemun päihdyttävän
maljan huulilleen, kun siihen jo sekoittui katkera pisara.
Muuan repaleinen kerjäläinen, jonka tungos oli estänyt kiertämästä
ympäri väkijoukkoa kerjäämässä ja joka ei nähtävästikään ollut saanut
riittävää korvausta lähimmäistensä taskuista, oli katsonut parhaaksi
etsiä jonkin korkeamman paikan, josta voisi vetää puoleensa katseet
ja rovot. Hän oli senvuoksi kiivennyt prologin ensimmäisten säkeiden
aikana erästä vierasparven kannatinpylvästä myöten ylös lavanreunalle
ja istuutunut kaidepuiden juurelle herättääkseen yleisön huomiota
ja sääliä risoillaan ja suurella haavalla, joka oli hänen oikeassa
käsivarressaan. Hän ei muuten sanonut sanaakaan.
Prologi saattoi senvuoksi häiriytymättä jatkua, eikä mitään
mainittavaa häiriötä olisi sattunutkaan, jollei kohtalo olisi
säätänyt, että Joannes, tuo pahan onnen lintu, pylväänsä päästä
olisi äkännyt kerjäläistä ja hänen mykkää peliään. Tuo nuori vekkuli
remahti huikeaan nauruun ja välittämättä siitä, että keskeytti
näyttelijät ja häiritsi yleistä tarkkaavaisuutta, huudahti iloisesti:
-- Katsokaahan tuota veijaria, joka kerjää almuja!
Jokainen, joka on heittänyt kiven sammakkolampeen tai laukaissut
pyssyn lintuparveen, voi kuvitella, minkä vaikutuksen nämä törkeät
sanat saivat aikaan. Gringoire hätkähti kuin sähköiskun saanut.
Prologi keskeytyi, ja kaikki päät kääntyivät kerjäläistä kohden,
samalla kun syntyi melua ja puheensorinaa. Kerjäläinen ei siitä
vähääkään hämmentynyt, vaan näki päinvastoin tässä välinäytöksessä
hyvän tilaisuuden pieneen keräykseen. Mankuvalla äänellä ja silmät
puoliummessa hän huusi:
-- Armahtakaa vaivaista!
-- No, Herra paratkoon, sehän on Clopin Trouillefou! huusi Joannes.
-- Hohoi, ukkoseni, haavasi oli kai vastuksena sääressäsi, koska olet
muuttanut sen käsivarteen?
Näitä sanoja seurasi pieni hopearaha, jonka Joannes apinan
tarkkuudella heitti likaiseen lakkiin, jota kerjäläinen piti
ojennettuna kipeässä kädessään. Hän otti värähtämättä vastaan almun
ja pistopuheen ja jatkoi mankumistaan:
-- Armahtakaa vaivaista!
Tämä välinäytös oli tuntuvasti herpaissut mielenkiintoa, ja suuri osa
yleisöä taputti Robin Poussepainin ja muiden nuorten kirjurien kanssa
käsiään, nauraen tuolle omituiselle vuoropuhelulle, jonka ylioppilas
kaikuvalla äänellään ja kerjäläinen ainaisella mankumisellaan olivat
liittäneet keskelle prologia.
Gringoire oli kovin harmissaan. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään,
hän huuteli kerran toisensa jälkeen näyttelijöille: "Jatkakaa!
Jatkakaa hiidessä!" luomatta pelkästä halveksumisesta edes katsetta
keskeyttäjiin.
Samassa hän tunsi jonkun nykäisevän häntä takinliepeestä. Hän kääntyi
hiukan harmistuneena ja hänen oli vaikea hymyillä, mutta hän yritti
kuitenkin. Gisquette la Genciennen kaunis käsi siellä tällä tavalla
kaiteen läpi herätti hänen huomiotaan.
-- Vieläkö ne jatkavat, herra? tyttö kysyi.
-- Luonnollisesti, Gringoire vastasi loukkaantuneena kysymyksestä.
-- Tahtoisitteko sitten ystävällisesti selittää minulle...
-- Mitä ne aikovat sanoa? ehätti Gringoire. -- Sangen mielelläni!
Kuunnelkaahan.
-- Ei, Gisquette sanoi, ei sitä, vaan mitä ne ovat sanoneet tähän
asti.
Gringoire hätkähti aivan kuin joku olisi häntä naskalilla pistänyt.
-- Hitto vieköön tuon tyhmän kaakattavan kanan! hän mutisi
hampaittensa välitse.
Tästä hetkestä Gisquette oli vajonnut perin alhaalle hänen silmissään.
Sillä välin näyttelijät olivat totelleet hänen kehoitustaan, ja
kun yleisö huomasi, että he alkoivat taas puhua, se ryhtyi jälleen
kuuntelemaan. Mutta äkillisen keskeytyksen vuoksi oli siltä mennyt
hukkaan melkoinen osa kappaleen kauneudesta, kuten Gringoire
harmikseen havaitsi. Rauha oli vähitellen palannut, ylioppilas oli
hiljaa, kerjäläinen laski hattuunsa kertyneitä lantteja, ja näytelmä
oli päässyt voitolle.
Se oli itse asiassa sangen kaunis teos, jota mielestämme vieläkin
voitaisiin hiukan korjattuna esittää. Tarina, joka oli hieman pitkä
ja sisällyksetön, toisin sanoen, sommiteltu taiteen sääntöjen
mukaan, oli yksinkertainen, eikä Gringoire voinut olla puolueettoman
arvostelunsa pyhyydessä rehellisesti ja vilpittömästi ihailematta
sen selvyyttä. Kuten helposti saattaa käsittää, olivat nuo neljä
vertauskuvaa hieman väsyneitä hedelmättömän matkansa jälkeen
kolmen maanosan halki, joista he olivat etsineet sopivaa henkilöä,
jonka haltuun voisivat uskoa kultadelfiininsä. Tuon ihmeellisen
kalan ylistyksiin oli sekoitettu tuhansia hienoja viittauksia
prinsessa Margaretan uudesta sulhasesta, joka sivumennen sanoen
vietti vangin ilotonta elämää Amboisen linnassa ja jolla ei ollut
aavistustakaan siitä, että Maanviljelys, Papisto, Aateli ja Kauppa
olivat sellaisessa puuhassa hänen tähtensä. Mainittu delfiini oli
näytelmän mukaan nuori, kaunis, väkevä ja ennen kaikkea -- kaikkien
kuninkaallisten hyveiden ihana alkulähde! -- Ranskan leijonan poika.
Tämä rohkea kuva on todella ihmeteltävä. Kuninkaallisena nimi- tai
hääpäivänä ei teatterinkaan luonnonhistorian tarvitse lainkaan
epäillen suhtautua delfiiniin, joka on leijonan poika. Sellaiset
pindarolaiset ja harvinaiset yhdistelmät juuri todistavat runollista
innoitusta. Mutta tehdäksemme arvostelullekin oikeutta, voisimme
huomauttaa, että runoilija olisi voinut kehitellä tätä kaunista
ajatusta vähemmässäkin kuin kahdessasadassa säkeessä. Mutta mysteerin
tuli palatsivoudin määräyksen mukaan kestää kello kahdestatoista
neljään, ja jotainhan täytyi sanoa. Ja näytelmäähän kuunneltiin
kärsivällisesti.
Yhtäkkiä kesken rouva Kaupan ja rouva Aatelin kiistaa ja juuri sinä
hetkenä, jona mestari Maanviljelys lausui seuraavaa ihmeellistä
säettä:
Eläintä uljaampaa ei metsät kätke,
avautui tuo tähän saakka niin onnettomana hetkenä suljettuna Pysynyt
ovi nyt selko selälleen, ja ovenvartija julisti kuuluvalla äänellä:
_Hänen korkea-arvoisuutensa Bourbonin kardinaali_.