Tänään [Tarkoittaa päivää, jona Hugo aloitti teoksensa
kirjoittamisen v. 1830. -- Suomentajan huomautus.] on kolmesataa
neljäkymmentäkahdeksan vuotta, kuusi kuukautta ja yhdeksäntoista
päivää siitä, kun pariisilaiset heräsivät kaikista Citén, Yliopiston
ja Kaupungin [Pariisin kaupunginosien vanhat nimet. -- Suomentajan
huomautus] kirkontorneista kaikuvaan kellojen soittoon.
Tammikuun 6. päivä v. 1482 ei suinkaan ollut sellainen päivä,
joka mainittaisiin historiassa. Mikään merkittävä tapaus ei
tuona varhaisena aamuhetkenä saanut Pariisin kirkonkelloja ja
asukkaita liikkeelle. Siihen ei antanut aihetta pikardilaisten
tai burgundilaisten hyökkäys, ei juhlakulkueessa kannettu
pyhäinjäännöslipas, ei ylioppilaiden meteli Laasin viinitarhoissa,
ei "meidän ankaran herramme ja kuninkaamme" saapuminen Pariisiin,
eikä edes varaskoplan, miesten ja naisten kiinnostava hirttäminen
teloituspaikalla. Syynä ei liioin ollut nauhuksin ja sulkatöyhdöin
koristautuneiden lähettiläiden saapuminen, mikä ei suinkaan ollut
harvinaista viidennellätoista vuosisadalla. Olihan kulunut vasta pari
päivää tuollaisen seurueen tulosta kaupunkiin. Se oli flaamilaisten
lähetystö, joka oli tulollaan tuottanut aika lailla harmia Bourbonin
kardinaalille, jonka oli kuninkaan mieliksi otettava ystävällisesti
vastaan noiden flaamilaisten pormestarien remakka joukko ja
huvitettava heitä palatsissaan "hyvin kauniilla moraliteetilla,
pilalla ja ilveilyllä" rankkasateen kastellessa hänen portaikolleen
ripustetut kallisarvoiset seinäverhot.
Tammikuun 6:ntena päivänä "sai koko Pariisin väestön liikkeelle",
kuten Jean de Troyes sanoo, kaksoisjuhla, loppiainen ja narrinjuhla
[narrinjuhla oli roomalaisten saturnalia juhlien perintöä. --
Suomentajan huomautus], joita ikimuistoisista ajoista alkaen oli
vietetty yhteisesti.
Tänä päivänä poltettaisiin ilonuotiota Grève-aukiolla,
pystytettäisiin kukkassalko Braque-kappelin viereen ja esitettäisiin
mysteeri Oikeuspalatsissa. Jo edellisenä päivänä kaupunginvoudin
palvelijat olivat komeissa sinipunaisissa, kamlottikankaisissa
asetakeissaan, suuri valkoinen risti rinnassa, kuuluttaneet sen
yleisölle kadunkulmissa torventoitotusten säestyksellä.
Aamuvarhaisesta alkaen vaelsikin kaikkialta väkijoukkoja, miehiä
ja naisia lukittujen talojen ja kauppojen vieriä mainittuja kolmea
paikkaa kohden. Kukin oli valinnut oman päämaalinsa, kuka ilonuotion,
kuka kukkassalon, kuka mysteerin. Uteliaiden pariisilaisten
vanhastaan tunnetun hyvän arvostelukyvyn kunniaksi on mainittava,
että taajimmat väkijoukot suuntasivat kulkunsa ilonuotiota kohden,
joka olikin täysin vuodenajan mukainen, tai katsomaan mysteeriä,
joka esitettäisiin Oikeuspalatsin hyvin katetussa ja suojaisessa
suursalissa, kun taas kehnosti koristettu kukkassalko jätettiin
kuin yhteisestä sopimuksesta seistä värjöttämään yksinään tammikuun
koleaan säähän Braque-kappelin hautausmaalle.
Suurin oli tungos Oikeuspalatsiin johtavilla kaduilla, sillä
tiedettiin toissapäivänä saapuneiden alankomaisten lähettiläiden
aikovan olla läsnä mysteerin esityksessä ja narripaavin vaalissa,
mikä myös toimitettaisiin suursalissa.
Tuona päivänä ei suinkaan helposti päässyt tunkeutumaan tuohon
saliin, jota siihen aikaan pidettiin maailman suurimpana katettuna
huoneena. (Sauval ei ollut vielä silloin mitannut Montargis'n
linnan juhlasalia.) Väkeä tulvillaan oleva Oikeustori näytti
ikkunoista kurkistelevista mereltä, johon viisi, kuusi katua yhtä
monen virransuun tavoin vuodatti joka hetki yhä uusia päälaineita.
Ihmisjoukkojen yhä kasvavat aallot törmäsivät toisiaan vastaan
talojen nurkkauksissa, jotka niemekkeiden lailla ulkonivat siellä
täällä torialtaan epätasaisista laidoista. Suuret portaat palatsin
korkean goottilaisen [Sana goottilainen on siinä merkityksessä,
missä sitä yleensä käytetään, aivan sopimaton, mutta silti yleinen.
Mekin annamme siis sen yleisen käytön mukaan merkitä keskiajan
jälkipuoliskon rakennustaidetta, jonka tunnusomaisena piirteenä
on suippokaari, kun taas ensimmäisen ajanjakson tyylissä esiintyi
pyörökaari.] julkisivun keskustassa muistuttivat alati kuohuvaa
kaksoisvirtaa, joka nousten ylös keskiaskelmia jakaantui portaikon
pengermällä kahteen suuntaan ja tulvi alas suurina hyökyinä
molempia sivurinteitä: suuret portaat vuodattivat alituisesti väkeä
torille aivan kuin koskenputous kuohujaan järveen. Huudot, nauru ja
tuhansien jalkojen töminä aiheuttivat huumaavan melun ja pauhinan.
Silloin tällöin tuo pauhina ja melu kasvoi kaksinkertaiseksi:
virrassa, joka kuljetti ihmisjoukkoja portaita ylös ja sivuja
alas, syntyi akanvirtoja, tunkeilua ja pyörteitä. Niitä aiheutti
jonkun jousimiehen sivaltama isku tai jonkun santarmin hevosensa
takajaloilleen hypähdyttäminen järjestyksen kohentamiseksi, --
omituinen tapa, joka monennimisten järjestyksen valvojakuntien
käyttämänä on kulkeutunut perinnöksi Pariisin nykyisillekin
santarmeille.
Talojen porteilla, ikkunoissa, ullakkojen luukuissa, jopa katoillakin
näkyi tuhansittain kunnon porvarien rauhallisia kasvoja. He
katselivat palatsia ja kansanjoukkoa, eivätkä muuta toivoneetkaan,
sillä Pariisin väestöstä monet tyytyvät katselemaan katsojia, ja
seinä, jonka takana jotakin tapahtuu, on heistä jo sangen merkillinen.
Jos me, vuoden 1830 pariisilaiset, voisimme ajatuksissamme liittyä
noiden viidennentoista vuosisadan pariisilaisten joukkoon ja
tunkeutua tyrkkien, kyynärpäillä iskien ja nurin niskoin toisiamme
tölväisten heidän kerallaan tuohon valtavaan saliin, joka tammikuun
6:ntena päivänä v. 1482 tuntui niin ahtaalta, olisi meille siellä
avautunut varsin mielenkiintoinen ja huvittava näky, ja me
havaitsisimme ympärillämme vain sen ikäisiä esineitä, että ne meistä
näyttäisivät vielä aivan uusilta.
Jos lukija suvaitsee, koetamme mielikuvituksen avulla tavoittaa
vaikutelmaa, minkä hän olisi saanut, jos hän tämän mekkoihin,
kaapuihin ja hameisiin pukeutuneen joukon mukana olisi astunut
suursalin kynnyksen yli.
Ensin korvia huumaava humu ja silmien häikäisy. Päittemme yllä
kaksinkertainen, runsain puuleikkauksin ja kultaliljoin koristettu,
taivaansiniseksi maalattu, suippokaariholvi; jalkojemme alla
musta- ja valkoruutuinen marmorinen kiveys. Jonkin askeleen päässä
meistä mahtava pylväs, sen takana toinen, kolmas -- kaikkiaan
seitsemän pylvästä keskellä salia pituussuunnassa kannattamassa
holvikattoa. Neljän ensimmäisen pylvään ympärillä lasi- ja
korutavaroita kiilteleviä kauppakojuja; kolmen viimeisen ympärillä
tammipenkkejä, joita asianajajain polvihousut ja syyttäjäin kaavut
ovat siloittaneet. Pitkin salin korkeita seiniä ovien, ikkunain ja
pylväiden välissä loppumaton rivi Ranskan kuninkaiden kuvapatsaita
Pharamondista alkaen, mitättömiä riippuvin käsivarsin ja silmät
alas luotuina, urhoollisia ja sotaisia pää ja käsivarret rohkeassa
kohoasennossa. Korkeissa suippokaari-ikkunoissa tuhatväristen
lasimaalausten hohde, runsain puuveistoksin koristettuja pääovia,
ja kaikki, holvit, pylväät, seinät, ikkunan- ja ovenpielet,
seinälaudoitus, ovet ja kuvapatsaat loistaen sinen ja kullan
väreissä, tosin hiukan himmentyneinä jo siihen aikaan, jolloin
me salia tarkastelemme, ja v. 1549, jolloin du Breul sitä
vielä muistitiedon mukaan ihaili, miltei kokonaan pölyn ja
hämähäkinseittien peitossa.
Jos lisäksi kuvittelemme tämän suuren, suunnikkaan muotoisen salin
tammikuun päivän himmeässä valaistuksessa ääriään myöten täynnä
kirjavapukuisia, meluavia ihmisiä, jotka liikehtivät seinustoja
pitkin ja pylväiden ympärillä, voimme saada jonkinlaisen käsityksen
kuvasta, jonka yksityispiirteitä aiomme nyt tarkemmin kuvailla.
Selvää on, että ellei Ravaillac olisi murhannut Henrik IV:tä,
Oikeuspalatsin arkisto ei olisi sisältänyt Ravaillac-jutun
asiakirjoja, eivätkä siis rikoskumppanit olisi voineet toivoa niiden
hävittämistä, eikä näin ollen olisi ilmaantunut tuhopolttajia, joiden
pätevämmän keinon puutteessa oli pakko polttaa arkisto polttaakseen
asiakirjat ja polttaa palatsi polttaakseen arkiston, toisin
sanoen, ei vuoden 1618 tulipaloa olisi syttynyt. Tuo vanha palatsi
suursaleineen olisi yhä olemassa, ja minä voisin sanoa lukijalle:
"Käykää katsomaan sitä", jolloin minä vapautuisin kirjoittamasta ja
hän lukemasta kuvausta siitä, -- mikä vahvistaa uskoa siihen uuteen
totuuteen, että suurilla tapahtumilla on arvaamattomat seuraukset.
Muuten on mahdollista sekin, ettei Ravaillacilla ollut lainkaan
rikostovereita, tai jos olikin, he eivät syyllistyneetkään vuoden
1618 tulipaloon. On pari muutakin yhtä todennäköistä selitystä.
Ensinnäkin saattoi syynä paloon olla tuo suuri, tulenpalava, jalan
levyinen ja kyynärän pituinen tähti, jonka kaikki tietävät pudonneen
taivaalta palatsiin keskiyön jälkeen maaliskuun 7:ntenä päivänä, ja
toiseksi voi Théophilen seuraavissa säkeissäkin olla perää:
Rouva Oikeus lahjuksista niin
oli paisunut vatsanvaivaan,
että tuikkasi tulen palatsiin
ihan rangaistuksena taivaan.
Ajatelkoon kukin mitä haluaa tästä kolminkertaisesta, poliittisesta,
fysikaalisesta ja runollisesta selityksestä Oikeuspalatsin palon
syyksi, eräs seikka on kuitenkin, ikävä kyllä, liiankin totta: itse
palo. Tämän tuhon ja varsinkin niiden entisöintien jäljiltä, joilla
hävitettiin sekin, mikä oli tulentuholta säästynyt, on nykyään perin
vähän jäljellä tästä Ranskan kuninkaiden ensimmäisestä asunnosta,
tästä Louvrea vanhemmasta palatsista, joka jo Filip Kauniin aikana
oli niin vanha, että siinä saatettiin huomata jälkiä niistä komeista
rakennuksista, joita kuningas Robert rakennutti ja Helgaldus kuvaili.
Miltei kaikki on joutunut häviön omaksi. Missä on nyt kansliahuone,
jossa Ludvig Pyhä vietti häitään, puutarha, jossa hän jakoi oikeutta
"pukeutuneena kamlottimekkoon, hihattomaan puolivillaiseen takkiin
ja mustaan sandeliviittaan leväten matolla Joinville vierellään"?
Missä on keisari Sigismundin kamari, missä Kaarle IV:n, missä
Juhana Maattoman? Missä ovat portaat, joilta Kaarle VI luki
armahdusjulistuksensa; missä kivipaasi, jolla Marcel dauphinin
läsnäollessa katkaisi kaulan Clermont'in Robertilta ja Champagnen
marsalkalta? Missä pieni sivuovi, jonka edustalla vastapaavi
Benediktuksen bullat revittiin rikki ja jonka kautta lähettiläät,
jotka olivat tuoneet ne, laskettiin ulos, pilan vuoksi piispan
kaapuihin ja hiippoihin puettuina, missä asussa he saivat tehdä
toivioretken kautta koko Pariisin? Missä suursali kultauksineen,
siniväreineen, suippokaarineen, kuvapatsaineen, pylväineen ja
veistoksin koristettuine kattoholveineen? Missä kultainen huone ja
kivileijona, joka seisoi ovella pää painuksissa ja häntä koipien
välissä, kuten Salomonin valtaistuimen leijonat, tuossa nöyrässä
asennossa, jossa voiman on esiinnyttävä oikeuden edessä? Missä
kauniit ovet ja ihanat ikkunat; missä kaiverretut raudoitukset,
jotka lannistivat Biscornetten rohkeuden? Missä du Hancyn hienot
puutyöt?... Mitä on aika, mitä ihmiset tehneet näille ihmeellisille
teoksille? Mitä meille on annettu kaiken tämän sijaan, koko tämän
gallialaisen historian, kaiken tämän goottilaisen taiteen sijaan?
Hra de Brossen, Saint-Gervais-portaalin kehnon arkkitehdin raskaat,
painostavat pyörökaaret: siinä taide, jonka olemme saaneet. Ja mitä
muistoihin tulee, niin meidän on tyydyttävä niihin Patrus-juoruihin,
joita suuri pylväs yhä näyttää kielivän.
Se on vähäpätöistä. -- Palatkaamme todellisen vanhan palatsin
todelliseen suursaliin.
Tämän suunnattoman suuren suunnikkaan toisen pään täytti kuuluisa
marmoripöytä, jonka levy oli yhtä kiveä ja joka oli niin pitkä, leveä
ja paksu, ettei sellaista marmoripaatta ollut toista maailmassa,
kuten vanhoissa verokirjoissa mainitaan tyylillä, joka olisi
saanut veden herahtamaan Gargantuankin kielelle. Toisessa päässä
oli kappeli, johon Ludvig XI oli pystyttänyt kuvapatsaan Pyhästä
Neitsyestä, jonka eteen polvistuneena hän oli antanut kuvata
itsensä, ja jonne hän oli siirrättänyt Kaarle Suuren ja Ludvig Pyhän
kuvapatsaat, kahden pyhimyksen, joiden hän arveli Ranskan kuninkaista
päässeen erityisen hyviin kirjoihin taivaassa, -- välittämättä siitä,
että kuninkaiden kuvapatsaiden sarjassa siten jäi kaksi komeroa
tyhjäksi. Tämä vielä aivan uusi kappeli -- se oli valmistunut tuskin
kuusi vuotta varhemmin -- edusti herkullisine arkkitehtuureineen,
ihmeellisine veistoksineen ja hienoine ja syvine kaiverrustöineen
kauttaaltaan tuota kaunista, ihastuttavaa makusuuntaa, joka oli
meillä vallalla goottilaisen kauden lopulla ja joka renessanssin
tarumaisissa mielijohteissa eli aina kuudennentoista vuosisadan
keskivaiheille saakka. Varsinkin portaalin yläpuolella oleva pieni
ruusustoikkuna oli todellinen hienouden ja sulouden mestariluomus;
sitä olisi voinut sanoa pitsitähdeksi.
Keskelle salin toista sivuseinää, vastapäätä pääovea oli
alankomaalaisia lähettiläitä ja muita suuruuksia varten, joita oli
kutsuttu katsomaan mysteerin esitystä, rakennettu kultakankaalla
päällystetty parveke, johon oli tehty ovi eräästä kultaiseen
huoneeseen johtavan käytävän ikkunasta.
Yllä mainitulla marmoripöydällä esitettäisiin mysteeri vanhan
tavan mukaan. Se oli jo aikaisin aamulla pantu tätä tarkoitusta
varten asianmukaiseen kuntoon. Sen mahtavalla marmorilevyllä, joka
oli täynnä kirjurien kantojen piirtämiä viiruja, oli korkeahko
lautateline, jonka lattiaksi laitettu, joka taholle näkyvä päällystä
oli tarkoitettu näyttämölavaksi, samalla kun sen verhoilla peitetty
sisusta oli aiottu näyttelijäin pukuhuoneeksi. Lavalle päästiin
yksinkertaisesti näyttämön eteen asetettuja portaita myöten, joiden
jyrkät astuimet olivat ainoana yhdyssiteenä näyttämön ja pukuhuoneen
välillä. Ei mikään esiintyminen ollut niin odottamaton, ei mikään
tapahtuma tai teatteritemppu niin äkillinen, etteivät näyttelijät
olisi ehtineet kiivetä näitä portaita myöten lavalle. Sinä taiteen ja
teatterikoneiston viaton ja kunnianarvoinen lapsuusaika!
Neljä palatsivoudin nihtiä, joiden tehtäviin kuului vartioiminen
kaikissa kansanhuveissa niin juhla- kuin mestauspäivinäkin, oli
asettunut marmoripöydän neljään kulmaan.
Näytännön ei pitänyt alkaa ennen, kuin palatsin suuri kello
löisi kaksitoista. Se oli kylläkin tavallista myöhäisempi aika
teatteriesityksen alkamiselle, mutta näin oli täytynyt tällä kertaa
tehdä alankomaalaisten vuoksi.
Nyt oli kuitenkin koko katsojajoukko odottanut varhaisesta aamusta
asti. Suuri osa näistä näkemisen haluisista oli päivänkoitosta
alkaen värjötellyt palatsin suurten portaitten edessä, Vakuuttivatpa
toiset viettäneensä yönkin pääoven edessä päästäkseen varmasti
ensimmäisinä sisälle. Joukko kasvoi joka hetki ja alkoi kohota
nousuveden lailla seinille, paisua pylväille, täyttää ikkunakomerot,
kamanat ja pielet, kaikki rakennuksen ulkonemat, kaikki patsaiden
jalustat. Ahtaus, kärsimättömyys, ikävä, raisua omavaltaisuutta
herättävän huvittelupäivän vapaus, sananvaihdot, joita sattui
kaikkialla kyynärpään iskun tai raudoitetun kannan kolhaisun takia,
pitkän odotuksen synnyttämä väsymys, kaikki se antoi jo aikoja
ennen, kuin lähettiläiden piti saapua, vihaisen ja katkeran kaiun
tuosta seinien kehään ahtautuneesta, likistyksissä seisovasta,
tyrkitystä ja poljetusta kansanjoukosta kohoavalle puheensorinalle.
Kuului vain huutoja ja kirouksia alankomaalaisille, kauppiaskunnan
esimiehelle, Bourbonin kardinaalille, palatsivoudille, Itävallan
Margaretalle, vartijoille, pakkaselle, kuumuudelle, rumalle ilmalle,
Pariisin piispalle, narripaaville, pylväille, patsaille, toisaalla
suljetulle ovelle, toisaalla avoimelle ikkunalle, mikä kaikki herätti
suurta iloa niissä ylioppilas- ja lakeijaparvissa, jotka joukon
seassa seisten sinkauttivat ivasanojaan yleiseen tyytymättömyyden
sorinaan ja siten ikään kuin neulanpistoilla yhä kiihdyttivät joukon
kärsimättömyyttä.
Parvi näitä vallattomia paholaisia oli särkenyt ruudut eräästä
ikkunasta ja istuutunut rauhassa ikkunalaudalle, josta he
katselivat pistopuheita lasketellen milloin ulos torilla seisovaa
joukkoa, milloin sisällä odottajia. Heidän ilveilevistä eleistään,
heidän raikuvasta naurustaan ja siitä karkeasta pilasta, jota he
laskettelivat toveriensa avulla ympäri salia, saattoi helposti nähdä,
ettei näitä maan toivoja lainkaan vaivannut muun yleisön väsymys ja
ikävä, ja että he sangen taitavasti osasivat valmistaa siitä, mitä
heillä oli silmiensä edessä, näytelmän omaa erityistä hauskuuttaan
varten, mikä sai heidät kärsivällisesti odottamaan luvassa olevaa.
-- Sieluni autuuden kautta, sinäkö siellä oletkin, Joannes Frollo de
Molendino! eräs heistä huusi pienelle, vaaleatukkaiselle veitikalle,
jolla oli kauniit ja kujeelliset kasvot ja joka oli kiivennyt
erään pylväänpään akantuslehdille. -- Syystä oletkin saanut nimen
Mylly-Jussi, sillä käsivartesi ja sääresi pyörivät kuin tuulimyllyn
siivet. Miten kauan olet siellä istunut?
-- Piru armahtakoon, Joannes Frollo vastasi. -- Olenhan istunut
täällä jo yli neljä tuntia ja toivon, että ne luetaan hyväkseni
kiirastulessa. Olen kuullut Sisilian kuninkaan kahdeksan
kuorolaulajan aloittavan ensimmäisen messuvärssynsä kello seitsemältä
Sainte-Chapellessa.
-- Kauniita laulajia! Äänikin heillä on terävämpi kuin heidän
piippolakkinsa! toinen jatkoi. -- Ennen kuin kuningas perusti messun
pyhälle herra Johannekselle, olisi hänen pitänyt ottaa selvä, pitääkö
herra pyhä Johannes siitä, että latinaa veisataan provenselaiseen
tapaan.
-- Sen hän on tehnyt lihottaakseen noita kirottuja sisilialaisia
laulajia, huusi kovalla äänellä muuan vanha nainen ikkunan
alapuolella olevasta joukosta. -- Tahdon vain kysyä: onko laitaa,
että maksetaan tuhat pariisilaista livreä yhdestä messusta ja vielä
merikalan verottamisella Pariisin halleissa!
-- Vaiti, eukko, lausui tähän lihava, arvokkaan näköinen mies, joka
piteli nenäänsä arvatenkin kalakaupustelijan läheisyyden takia.
-- Olihan välttämätöntä perustaa messu, vai olisitteko halunnut
kuninkaan jälleen sairastuvan?
-- Hyvin puhuttu, herra Gilles Lecornu, kuninkaallinen hoviturkkuri!
huusi pieni ylioppilas pylvään päästä.
-- Lecornu! Gilles Lecornu! toiset matkivat. -- _Cornutus et
hirsutus_ [Sarvekas ja karvainen], joku lisäsi.
-- Niinpä niin! lisäsi tuo pieni paholainen pylvään päästä. -- Mitäpä
siinä on nauramista! Kunnianarvoinen Gilles Lecornu, mestari Jehan
Lecornun, kuninkaan linnanvoudin veli, mestari Mahiet Lecornun,
Vincennes-metsän ensimmäisen portinvartijan poika, kaikki Pariisin
porvareita, kaikki isästä poikaan naineita miehiä!
Ilo yltyi. Paksu hoviturkkuri koetti sanaakaan hiiskumatta väistää
niitä katseita, joita joka puolelta häneen suunnattiin. Mutta
turhaan hän hiessä päin ponnisteli. Niinkuin puuhun tunkeutuva kiila
likistyi hänen lihava, harmista ja vihasta punoittava naamansa näiden
ponnistusten vuoksi yhä tiukemmin naapurien olkapäiden väliin.
Vihdoin tuli yksi näistä, pyöreä, pieni ja juhlallinen niinkuin hän
itsekin, hänelle avuksi.
-- Häpeällistä todellakin, että ylioppilaat puhuvat tuolla lailla
porvarista! Siihen aikaan, kun minä olin nuori, olisi heidät ensin
piesty ja sitten poltettu samalla risukimpulla.
Koko joukko räjähti nauramaan.
-- Hohoi! Kuka siellä sellaista toranuottia vetää? Mikä pahanilman
lintu se on?
-- Kuulkaahan, minä tunnen hänet, joku sanoi; sehän on mestari Andry
Musnier.
-- Ahaa, yksi Yliopiston neljästä valantehneestä kirjakauppiaasta!
toinen lisäsi.
-- Kaikki siinä verstaassa on nelinkertaista, kolmas huusi: neljä
osakuntaa, neljä tiedekuntaa, neljä juhlaa, neljä prokuraattoria,
neljä elektoria, neljä kirjakauppiasta.
-- No, räyhätäänpä hänelle kuin riivatut, Jean Frollo huusi.
-- Musnier, me poltamme kirjasi.
-- Musnier, me pieksämme renkisi.
-- Musnier, me höyhennämme vaimosi.
-- Tuon pullean kelpo Oudarde rouvan.
-- Joka on niin punakka ja iloinen kuin olisi jo leski.
-- Piru teidät periköön! mutisi mestari Andry Musnier.
-- Mestari Andry, huusi Jehan yhä koikkuen pylväällään, -- ole vaiti,
taikka minä hyppään suoraan kalloosi!
Mestari Andry nosti päätään, näytti hetkisen mittaavan pylvään
korkeutta ja tuon riiviön painoa, kertovan painon nopeuden neliöllä
ja oli vaiti.
Jehan, joka nyt oli valtiaana taistelutantereella, jatkoi riemuiten:
-- Olisin sen tehnyt, vaikka olenkin arkkidiakonin veli!
-- Kylläpä ovat kehnoja meidän akateemiset isämme, kun eivät
tällaisena päivänä kunnioita meidän oikeuksiamme! Kukkassalko
ja ilotulitus Kaupungissa, mysteeri, narripaavi ja flaamilaiset
lähettiläät Citéssä; mutta Yliopistossa ei kerrassaan mitään!
-- Ja kuitenkin on Place Maubert kyllin suuri, jatkoi eräs
ylioppilaista ikkunalaudalla.
-- Alas rehtori, elektorit ja prokuraattorit! Joannes huusi.
-- Täytyy tehdä tänä iltana ilotulitus Champ-Gaillard'ille mestari
Andryn kirjoista, joku toinen lisäsi.
-- Ja kirjurien pöydistä! kolmas jatkoi.
-- Ja pedellien sauvoista!
-- Ja dekaanien sylkiastioista!
-- Ja prokuraattorien kaapeista!
-- Ja elektorien laatikoista!
-- Ja rehtorin jakkaroista!
-- Alas! huusi pieni Jehan veisaavalla äänellä, -- alas mestari
Andry, pedellit ja kirjurit, alas teologit, lääkäri ja dekretistit,
prokuraattorit ja rehtori!
-- Johan nyt on koko maailman loppu, murisi mestari Andry pidellen
korviaan.
-- Hei, tuollahan se rehtori tuleekin torilla! eräs ikkunalla
istujista huusi.
Kaikki pyrkivät katsomaan ulos.
-- Onko se todellakin meidän kunnianarvoisa rehtorimme Thibaut? kysyi
Jehan Frollo, joka ei ylhäältä pylväänsä päältä voinut nähdä, mitä
ulkona tapahtui.
-- On, on, toiset vastasivat, -- hän se on, meidän rehtorimme
professori Thibaut.
Rehtori oli todellakin liikkeellä muiden yliopistollisten
arvohenkilöiden seurassa ja kulki juuri torin poikki matkalla
lähettiläitä vastaan. Ikkunaan kerääntyneet ylioppilaat ottivat
heidät vastaan pilapuheilla ja ivallisilla hyvähuudoilla. Rehtori,
joka ratsasti seurueensa etunenässä, sai osalleen ensimmäisen kuuron.
-- Hyvää päivää, herra rehtori! Hohoi! päivää!
-- Ihme ja kumma! Kuinka tuo vanha peluri on voinut jättää noppansa?
-- Kas, kuinka hän ratsastaa aasillaan! Senkään korvat eivät ole niin
pitkät kuin hänen.
-- Hohoi! Hyvää päivää, herra rehtori Thibaut! _Tybalde aleator!_
Vanha aasi! Sinä vanha peluri!
-- Herra sinua varjelkoon! Oletko saanut montakin voittoa viime yönä?
-- Oh, miten kurjan, harmaan, kalpean ja unisen näköinen hän on, ja
pelkästään rakkaudesta kortteihin ja noppiin!
-- Minne sinä aiot, _Tybalde ad dados_, kun noin käännät selkäsi
Yliopistolle ja suuntaat kulkusi Kaupunkiin?
-- Hän aikoo etsiä asuntoa Thibautodé-kadun [_dé_ merkitsee
pelinoppaa, samoin lat. _dadus_] varrelta, huusi Jehan Frollo.
Koko joukko toisti sanaleikin kauhean naurunrähäkän ja villien
kättentaputusten säestämänä.
-- Menetkö etsimään yösijaa Thibautodé-kadun varrelta, vai kuinka,
herra rehtori, pirun pelitoveri?
Sitten tuli muiden arvohenkilöiden vuoro.
-- Alas pedellit, alas sauvankantajat!
-- Kuules, Robin Poussepain, sanopas kuka se tuo on.
-- Se on Gilbert de Suilly, _Gilbertus de Soliaco_, Autunin
kolleegion kansleri.
-- Hei, tässä minun kenkäni: sinulla on parempi paikka kuin minulla;
paiskaa sillä häntä vasten kuonoa!
-- _Saturnalitias mittimus ecce nuces_.
-- Alas nuo kuusi teologia valkoisissa kasukoissaan!
-- Onko nuo teologeja? Minä luulin niitä kuudeksi valkoiseksi
hanheksi, jotka Pyhä Genoveva antaa kaupungille verona Roognyn
läänistä!
-- Alas lääkärit!
-- Alas kaikki tärkeät ja selvittelevät väittelyt!
-- Sinä saat minun lakkini, sinä Pyhän Genovevan kansleri! Sinä
olet tehnyt minulle vääryyttä. -- Toden totta! hän on antanut minun
paikkani Normandian osakunnassa pikku Ascanio Falzaspadalle, joka
kuuluu Bourges'in provinssiin, koska hän on italialainen.
-- Se on vääryyttä! huusivat kaikki ylioppilaat. -- Alas Pyhän
Genovevan kansleri!
-- Hohoi! mestari Joachim de Ladehors! Hohoi! Louis Dahuille! Hohoi!
Lambert Hoctement!
-- Kuristakoon piru saksalaisen osakunnan prokuraattorin! -- Ja
Sainte-Chapellen kappalaiset harmaine viittoineen; _cum tunicis
grisis!_
-- _Seu de pellibus grisis fourratis!_ [Tai harmaine
turkiskaapuineen.]
-- Hohoi! siinä ovat filosofian tohtorit! Ohoh, kuinka koreita mustia
ja punaisia lakkeja!
-- Totta tosiaan, rehtorilla on kaunis häntä!
-- Aivan kuin Venetsian doogilla, joka on menossa viettämään
kihlaustaan meren kanssa.
-- Katsopa, Jehan! Pyhän Genovevan kaniikit!
-- Hiiteen kaniikit!
-- Apotti Claude Choart! tohtori Claude Choart! Etsittekö Giffarden
Maijaa?
-- Hän asuu Glatigny-kadun varrella.
-- Hän pöyhii vuodetta irstailijain kuninkaalle.
-- Hän on kyllä neljän denaarin arvoinen; _quatuor denarios. -- Aut
unum bombum_.
-- Tahdotteko, että hän antaa teille koirannuuskaa?
-- Toverit! mestari Simon Sanguin, Pikardian elektori, jolla on vaimo
takanansa aasin selässä.
-- _Post equitem sedet atra cura_. [Ratsastajan takana istuu musta
murhe.]
-- Rohkeutta, mestari Simon!
-- Hyvää päivää, herra elektori!
-- Hyvää yötä, elektorin rouva!
-- Ovatpa ne onnellisia, kun saavat nähdä kaiken tuon, huokasi
Joannes de Molendino yhä istuen ylhäällä pylvään lehtikuviossa.
Tällä välin oli Yliopiston valantehnyt kirjakauppias, mestari Andry
Musnier, lähestynyt kuninkaallista hoviturkkuria Gilles Lecornutä ja
kuiskannut hänen korvaansa:
-- Herra, sanon teille, että viimeiset ajat ovat tulossa.
Ei milloinkaan ennen ole nähty ylioppilaitten laskettelevan
noin ruokottomia. Nuo kirotut uudet keksinnöt ne saattavat
kaiken turmioon. Tykistö, tuliluikut, pommitykit ja ennen
kaikkea kirjapainotaito, tuo uusi saksalainen rutto. Ei enää
käsikirjoituksia, ei enää kirjoja! Kirjapaino tappaa kirjakaupan.
Viimeiset ajat lähenevät.
-- Minäkin huomaan sen vallan hyvin siitä suosiosta, minkä sametti on
saanut osakseen, sanoi hoviturkkuri.
Tällä hetkellä löi kello kaksitoista.
-- Oh! -- pääsi koko joukolta kuin yhdestä suusta. Ylioppilaat
vaikenivat. Alkoi yleinen jalkojen ja päiden liikutteleminen,
yleinen yskintä ja niistäminen. Jokainen kohentautui, otti paremman
asennon, ojentautui ja sijoittui. Sitten syntyi syvä hiljaisuus.
Kaikki kurkottivat päitään suut avoimina ja katseet suunnattuina
marmoripöytää kohden. Mutta mitään ei näkynyt. Palatsivoudin neljä
nihtiä seisoi yhä siellä jäykkänä ja liikkumattomana kuin neljä
maalattua kuvapatsasta. Kaikkien katseet kääntyivät nyt alankomaisia
lähettiläitä varten varatulle parvekkeelle. Mutta ovi pysyi kiinni ja
parveke tyhjänä. Tämä ihmisjoukko oli aamuvarhaisesta asti odottanut
kolmea seikkaa: keskipäivää, flaamilaisia lähettiläitä ja mysteeriä.
Ainoastaan keskipäivä oli tullut määrälleen.
Nyt oli mitta täynnä.
Odotettiin minuutti, kaksi, kolme, viisi minuuttia, odotettiin
neljännestunti. Parveke pysyi tyhjänä, teatteri mykkänä. Tällä välin
oli kärsimättömyyttä seurannut suuttumus. Katkeruus ilmeni kuitenkin
vielä vain hiljaisina sanoina: Mysteeri! Mysteeri! mumistiin ympäri
salia. Mielet olivat käymistilassa. Ukkospilvi, josta vasta kuului
hiljaista jyrinää, liikehti tämän pääpaljouden yllä. Jehan de
Molendino sai siitä singahtamaan ensimmäisen salaman.
-- Mysteeri, ja hiiteen alankomaalaiset! -- hän huusi minkä keuhkonsa
kestivät, kiertyen kuin käärme pylväänsä ympäri.
Joukko taputti käsiään.
-- Mysteeri! toisteltiin joka taholta, -- ja hiiteen koko Flanderi!
-- Mysteeri, ja heti paikalla, -- jatkoi ylioppilas, muuten neuvon,
että hirtämme palatsivoudin, jotta saamme nähdä sekä komedian että
moraliteetin samalla kertaa.
-- Hyvin puhuttu, huusi joukko, ja aloitetaan hirttäminen hänen
nihdeistään.
Seurasi myrskyisä hyväksymishuuto. Nuo neljä miesparkaa alkoivat
kalveta ja vilkuilla toisiinsa. Joukko läheni heitä, ja he näkivät
jo kauhukseen heikon aitauksen, joka erotti heidät joukosta, alkavan
murtua sen paineesta.
Hetki oli vakava.
-- Hirteen! hirteen! huudettiin joka taholta.
Samassa työnnettiin edellä kuvatun pukukomeron verhoa syrjään ja
esille astui henkilö, jonka pelkkä esiintyminen heti pysäytti joukon
ja aivan kuin taikaiskulla muutti sen suuttumuksen uteliaisuudeksi.
-- Hiljaa! hiljaa!
Mainittu henkilö, joka ei tästä huudosta itse paljoakaan
rauhoittunut, astui vapisten yleisön eteen joka askeleella syvään
kumartaen, mikä hänen marmoripöydän reunaa lähetessään muistutti yhä
enemmän polvien notkahtelua.
Sali oli tällä välin vähitellen hiljentynyt. Kuului vain tuota
hiljaista kohinaa, mikä aina seuraa väkijoukon vaikenemista.
-- Herrat porvarit ja arvoisat naiset, hän sanoi, meillä on kunnia
lausua ja esittää hänen korkea-arvoisuudelleen kardinaalille erittäin
kaunis moraliteetti nimeltä: _Neitsyt Marian hyvä tuomio_. Minä
esitän Jupiteria. Hänen korkea-arvoisuutensa on tällä hetkellä
hänen korkeutensa Itävallan herttuan korkeasti kunnioitettavien
lähettiläiden seurassa, jotka parhaillaan Baudets-portilla
kuuntelevat yliopiston rehtorin puhetta. Me aloitamme heti, kun hänen
korkea-arvoisuutensa kardinaali saapuu.
Tarvittiin siis vallan Jupiterin väliintulo palatsivoudin neljän
nihtiraukan pelastamiseksi. Jos meillä olisi ollut onni keksiä tämä
sangen todenmukainen juttu ja me siis olisimme vastuussa siitä rouva
Arvostelulle, ei meitä suinkaan tällä hetkellä voitaisi muistuttaa
tuosta klassillisesta säännöstä: _Nec deus intersit_. [Älköön jumala
astuko avuksi.] Herra Jupiterin puku oli sitä paitsi sangen kaunis,
eikä sen vaikutus yleisön rauhoittumiseen suinkaan ollut vähäinen,
se kun kiinnitti puoleensa kaikkien huomion. Jupiterilla oli yllään
mustalla sametilla verhottu ja kullatuilla soljilla varustettu
rautapaita ja päässä kullatuilla napeilla runsaasti koristettu
piippolakki. Ellei hänen kasvojaan olisi puoleksi peittänyt
punamaali, puoleksi tuuhea parta, ellei hänellä olisi ollut kädessään
sikin sokin törröttävin kultapaperihetuloin koristettua kullattua
pahviputkea, jonka harjaantunut silmä pian älysi ukkosenvaajaksi, ja
elleivät hänen paljaat säärensä olisi olleet kreikkalaiseen tapaan
pauloitetut, olisi häntä ulkoasunsa puolesta huoletta voinut verrata
herra de Berryn osaston bretagnelaisiin jousimiehiin.