tuskin kuunneltuun, sydämessään vahva jo päätös,
»itse mä lähden, siell’ oman kohtalon itse mä kuulla
tahdon suusta sen neidon nyt, johon luottamus mulla
suurin on, milloinkaan mikä kellään ollut on naiseen.
Tiedän, on järkevä, on hyvä vastaus, jonka hän antaa.
Vaikk’ ois kerta se viimeinen, toki vielä mä kerran
silmän tumman tuon avokatseen kohdata tahdon;
vaikk’ ei kuunaan sais syli sulkea, nähdä mun täytyy
vartalo tuo, jota kietoa niin käsivarteni kaihoo,
nähdä mun vielä se suu, sana suostuva, suutelo jonka
tuo ikionneni, kieltopa mult’ iäks onneni murtaa.
Sinne nyt yksin käyn. Mua älkää vartoko. Menkää
luo isän, äidin kertomahan, ettei ole poika
eksynyt, arvolt’ että on vertojen verta se tyttö.
Niin, menen yksin nyt! Jalan kummun polkua tulla
voin ohi päärynäpuun, kotirinteen tarhojen halki
suoraan taas talohomme. Ah, armaan josp’ iloriennoin
myös kera noutaisin! Kotipolkua ehkäpä yksin
hiipinen jälleen, enk’ ilomiellä sit’ astu sen koommin.»
Lausui näin sekä ohjakset pani pastorin kouriin,
tottunehesti jok’ otti ne, hilliten korskuvat orhit,
nopsana vaunuihin ajo-istuimelle jo nousi.
Mutta sa vitkailit, varovainen naapuri, virkoit:
»Sieluni, henkeni voin hyvin, ystävä, uskoa teille,
vaan tae taatuin ei ole ruumiill’, ei jäsenillä,
haltuuns’ ottanut hengenmies kun on maalliset ohjat.»
Vaan hymyellen vastasit näin sinä, pastori viisas:
»Nouskaa vain, kera sielun myös hyvin uskoa ruumiin
mulle te voitte, on tää käsi ohjiin oppinut ammoin,
mutkan jyrkimmänkin on kaartoon tottunut silmä.
Meill’ oli Strassburgiss’ ajo vaunujen tuttua työtä,
nuorta paroonia sinne kun saatoin. Sain joka päivä
ohjata kaiukkaan solaportin suusta ma vaunut,
kiidättäin pölytiet’, ohi lehmuslehtojen, niittyin,
ihmisparvien, joill’ on vain huvikäyskely työnä.»
Puolin rauhoittuin apteekkari nousi ja istui
vaunuihin, kuin ois alas hyppäämään heti valmis.
Orhit kiitivät pois kotitalliin kaivaten; kiiri
tien pöly pilvinä vain kavioitten vankkojen alta.
Kauan seisoi poika ja katseli, kun pöly nousi,
kun pöly hälveni, katseli vain ajatuksia vailla.
Seitsemäs laulu: ERATO
DOROTHEA
Niinkuin kulkeva mies, joka katseen loi sädesilmään
laskevan auringon, sen juur’ aletessa jo nopsaan,
metsää tummenevaa tai kallion kylkeä vasten
huomaa väikkyvän nyt kuvan tuon; kuhun katse jos entää,
eellä se välkehtii väriloistossaan ihanassa:
noinp’ ohi Hermannin polull’ immen viehkeä hahmo
liukui vienona liikehtäin päin vainion viljaa.
Vaan unest’ ihmeisestä hän säpsähtää, kylätielle
vitkaan kääntyvi, taaspa jo hämmästyy, näet taaski
vastaan neidon käy ihanaisen korkea hahmo.
Tuota hän tyyten tarkkasi; ei valehaamu se ollut,
impi ol’ itse. Hän, sangassaan käsi kumpikin, kantain
ruukkua suurta ja pienempää tuli kaivoa kohti.
Rohkaisee näky armas; käy iloll’ impeä vastaan
Hermann, noin tulijalle jo virkkaa yllätetylle:
»Näin pian työssäkö vain näen taas sinut, tyttö sa reipas?
Toisia auttaa, virvoittaa halus altis on aina!
Miks, sano, vain sinä näin haet lähteen vett ani-kaukaa,
muuthan tyytyvät, siellä kun vain kylän vettäkin saavat?
Voima ja raikkaus kyll’ erikoinen on tään. Sitä sairaan
juodako viet, jota niin hädäss’ uskollisna sa autoit?»
Herttaisesti nyt tervehtii heti neitonen oiva,
lausuu: »Niinpä jo palkan tää veden noutelu saikin,
kun minä kohtaan sen, joka niin monet toi hyvät lahjat;
sill' ilo nähdä on antaja myös kuten antimet. Tulkaa
itse te katselemaan, keit’ auttoi auliutenne,
saamaan kaikkien hoivattuin myös vilpitön kiitos.
Vaan heti tietääksenne, mintähden täältä nyt aioin
ammentaa minä, miss’ yhä pulppuelee vesi puhdas,
syyn sanon sen: kyläss’ ihmiset nuo varomatta ne kaikki
sotkivat veet, kylän lähteeseen, joka vett’ asujoitten
tarpeeks antavi, sai vetojuhdat kahlata kilvan,
pesten, huuhtoen vaattehiaan kylän kaukalot, altaat
tahrivat kaikki, ja myös ryvetettyjä kaikk’ ovat kaivot;
sill’ oma itse ja vain lähin tarve se kunkin on aatos,
vain heti saada se tyydytetyks, ei huoleta uudet.»
Haastaen näin oli laskeutunut hän portahat laajat
saattajineen; kehikolle nyt istui kumpikin lähteen.
Ammentaakseen neito jo kuuristui; vesiruukkuun
toiseen tarttui poika ja kuuristui: kuva keinui
siellä nyt kummankin, sinitaivas pohjana taulun,
nyökkäsi toistaan tervehtäin alas ystävät nuoret.
»Neito, mun annas juoda!» jo virkkoi hilpeä poika;
tarjosi ruukun neito. Ja nyt nojas astiahansa
tuttavat tuokion viihdykkään; vaan neitopa virkkoi:
»Kuink’ olet täällä? Ja miss’ ovat orhisi, vaunusi, virka!
Kaukana täältähän näin sinut ensin! Kuink’ olet tullut?»
Katseli miettien maahan, vaan jopa nosti ja silmiin
neitosen Hermann tyynen loi sydämellisen katseen,
lohtua tunsi ja rauhaa, mutt’ ois mahdoton ollut
lempeä mainita; katseess’ ei tytön lempeä ollut,
kirkas ol’ ymmärrys, joka vaakaamaan sanat vaati.
Kohta hän malttihe, virkkoi kuin hyvä tuttava tuolle:
»Haastaa suo, rakas lapsi, mun vastata suo kysymyksees.
Sun tulin tähtesi tänne, mä miks sitä peittelisinkään?
Mull’ olo onnekas on, eloss’ on isä, äitikin, joita
autan, minkä mä voin, kodin hoidannassa ja maitten,
näät olen ainoa poika, ja puuhia meillä on paljon.
Vainiot hoitelen kaikk’, isä on talon haltia uuras;
toimekas äitipä siellä on sieluna askaren kaiken.
Vaan sinä tietänet myös, miten perheenäitiä kiusaa
vilppi ja huolimaton hutiloiminen palvelijoiden;
vaihtaa pakko on aina, ja vain viat uusihin vaihtuu.
Kauan on kaivannut talon töihin tyttöä äiti,
häntä jok’ auttava ois sydämelläkin, ei kädell’ yksin,
tyttären lailla, kun hält’ oma varhain kuoli jo. Kun näin,
reimana vankkurejas kuink’ ohjasit, näin käsivartes
jäntevän tarmon, terveyden, jäsenistä jok’ uhkui,
kuulla kun järkevät sain sanas, hämmästyin minä aivan,
luo isän, äidin, ystävien kehumaan tytön oudon
kuntoa kiiruhdin. Tulen nyt, sanan tuon, mitä toivoo
sulta he kuin minä myös. — Sujumattomat suo sanat anteeks.»
»Arkailutt’ ihan ilmaiskaa se», nyt vastasi tyttö,
»ei mua loukkaa tuo, sen kiitollisna ma kuulin.
Suoraan vain sanokaa; minä en sitä säikkyne. Aie
pestata ois minut teill’ isän, äidin palvelijaksi
vankkaan, vauraaseen talohonne sen toimien hoitoon.
Usko se teill’ on myös, minä ett’ olen kunnokas tyttö,
töihin tottunut, ei tyly, töykeä mieleni laatu.
Tarjous tuo lyhyt on; lyhyt siis myös vastaus olkoon.
Niin, minä lähden myötä ja kohtalon kutsua kuulen.
Tehty on työni, ma sairaan sain omiensa jo huomaan,
on ilo kaikkien, ett’ elämään jäi äiti ja lapsi.
Kooll’ enin joukko on heitä jo, kai pian löytyvät muutkin.
Varmaan uskovat kaikki jo kohtakin taas kotimailla
oltavan; aina on tuo kuvitelmana maanpakolaisen.
Vaan valevirva se ei mua murheen päivinä näinä
viettele, uusia vain jotk’ uhkaa päiviä murheen:
irti on maailman joka liitos; kenpä ne liittää
muu viel’ yhteen kuin hätä, ankara pakko, mi pääll’ on?
Työll’ elatuksen jos taloss’ arvokkaan minä miehen,
johdoss’ oivan saan talonrouvan, tott’ ilomielin
suostun; horjuva aina on näät tytön kulkevan maine.
Niin, heti lähden myötä, ma vain veden vien, jota vartoo
ystävät, heit’ anon siunaamaan mua vielä. Te tulkaa
heitä nyt katsomahan, heilt’ ottamahan minut vastaan.»
Kuullut päätöksen tytön suostuvan suust’ oli riemuin
poika, nyt empien vain, toden tunnustaisiko hälle.
Vaan tytön heittää erheeseen toki päätteli parhaaks,
saattaa vain kotihinsa ja pyytää siell’ omaks sitten.
Kultainen tytön sormess’, ah, jopa kiilteli sormus!
Siksi hän tarkaten kuunteli vain, kun haasteli neito.
»Mennään nyt!» tämä jatkoi. »Saa pian tyttö se moitteet,
kaivoll’ aikaillen joka kauan viipyvi; armas
haastelo partaall’ ois toki lähteen pulppuavaisen.»
Nousivat, katsahtain alas kaivoon kumpikin vielä
kerran viimeisen, sulo kaipaus valtasi heidät.
Tarttuen ruukkuun kumpaankin nyt ääneti neito
nousi jo portait’, armastaan heti seurasi Hermann,
ruukkua pyyteli toista hän taakan tuon tasatakseen.
»Älkää», torjuvi tyttö, »on näin tasapainoni parhain.
Käskijän vastaisen minä palvelemaan panisinko!
Älkää katsoko noin mua, kuin osapuoli ma oisin!
Varhain oppia palvelemaan, elontehtävähänsä,
tietköön nainen; näät vain palvelu vie hänet vihdoin
valtaan ansaittuun, kodin johtoon, hälle mi kuuluu.
Veljen on, vanhempain on palvelu hällä jo varhain
työnä, ja ainaist’ on elo eestaas-kulkua hällä,
nostoa, kantoa, toisten vuoks yhä tointa ja puuhaa.
Sen hyvä on, joka tottuu, jott’ ei askelet mitkään
kirvele liioin, jost’ yö, päivä on yhtä, jok’ ei saa
liian huonoa työt’, ei liian hienoa neulaa,
jonk’ elo itsens’ unhottain vain muita on varten!
Kaikk’ avut tottakin tarvitsee hän äitinä kerran,
sairaan, heikon kun herätellen vaativi rintaa
pieni ja noin kivun kesken on huolta ja hoitoa. Miestä
ei kakskymment’ yhdess’ ois sitä kantava kuormaa,
eik’ ole tarvis; mutta sen kiitollisna he tietkööt.»
Haastaen noin oli hiljaisen kera saattajan tullut
tarhojen halki hän luuvan luo, johon jäänyt ol’ äsken
vaimo se pienosineen, omat tyttäret rattona, uljaan
nuo käden varjelemat, kuvat puhtauden sulosorjat.
Sinne he astuivat, vaan vastaiseltapa puolen
astui tuomari, toi talutellen lasta hän kahta.
Nuo katehiss’ oli harhailleet, hätä heist’ emoll’ ollut,
mutta nyt tungoksest’ oli heidät löytänyt vanhus.
Riensivät tervehtäin emokultaa kohti he riemuin,
intoon heidät sai veli uus, lelu uus, tover’ outo;
nyt Dorothean luo ilohuudoin juoksivat, leipää
pyysivät hält’, omenoita ja vett’, ihan villinä vettä.
Kaikkien juoda hän tarjosi nyt. Joi kumpikin lapsi,
joi emo vuoteessaan, joi tyttäret, tuomari myös joi.
Kaikkipa virvoittuin vett’ oivaa kiittivät; juomaa
terveellist’ oli tuo, maku happoinen sekä raikas.
Lausui katsahtain vakavasti nyt tyttö ja haastoi:
»Ystävät, kerran viimeisen kai tarjoan ruukun
huulillenne ma nyt, vesin virvoittaakseni niitä.
Mutta kun vilvoittaa vesi kuumana päivänä vasta,
kun levon siimes suo, sulojuoman läikkyvä lähde,
niin mua muistelkaa, mun ystäväntyötäni, jonka
rakkaus ennemmin on teettänyt kuin sukulaisuus.
Myös hyvän, saamani teiltä, ma muistan kautt’ elon kaiken.
Teist’ iloll’ erkane en, vaan nyt kukin kuormana toisten,
ei hevin lohtuna lie; hajoeltava kaikkien vihdoin
maihin on vieraisiin, jos sallita ei palausta.
Tässä se nuori on mies, jolt’ auliit antimet saatiin,
lapsenverhot nää sekä niin ylen tarvitut eineet.
Hän mua pyytänyt on kotihinsa nyt palvelijaksi
oivien vanhempain, talon rikkaan töihin. En aio
kieltäen vastata; palveluhan tytöll’ aina on työnään,
piinaavaa koton’ ois olo toimeton vaivana toisten.
Mennä on mieleni siis; hän on kelpo ja järkevä poika,
niinp’ isä, äitikin lie, kuten oltavakin väen rikkaan.
Siis hyvin jääkää nyt, rakas ystävä, laps ilonanne
olkoon, terve ja pirteä, niin joka teitä jo tarkkaa!
Tuo poveanne kun vasten on kirjava kääry, sen myötä
muistukohon hyvä, nuor’ avun antaja, hän, joka ruokkii,
vaatettaa mua myös nyt täst’edes, kumppanianne.
Teillekin, oi jalo mies», hän kääntyi tuomarin puoleen,
»kiitos, teist’ isän sain joka vaiheess’ auttelevaisen!»
Tyttö nyt polvistui lavan ääreen, itkevän äidin
huulia suuteli, kuuli, kun siunaten kuiski ne hiljaa.
Hermannillepa siinä sa, arvokas tuomari, virkoit:
»Ystävä, tuosta jo toimekkaan talonhaltian tuntee,
ett’ apulaisia hän talon toimiin oivia etsii.
Sill’ useasti ma näin, miten ostoa, vaihtoa tehden
ensin tarkoin tutkitahan hepo, lehmä ja lammas;
onnen kaupall’ ihminen taas otetaan, mikä sattuu,
hän, joka hoitaa kaikki, jos kuntoa, taitoa häll’ on,
kaikkipa mies on tärvelemään nurinpäin menetellen;
niin katumuksen myöhän tuo hätiköity se päätös.
Vaan tepä ymmärrätte, mä nään; valikoituna teillä
oiva on noutaja nyt oman, vanhempainnekin käskyn.
Kohdelkaa hyvin myös! Hänen tullessaan talon toimiin
teillä on sisko, ja vanhemmat hyvän tyttären saavat.»
Lasta ja äitiä katsomahan sukulaisia joukko
nyt tuli tuomisineen, majan mainita ties mukavamman.
Kuulivat tuon tytön päätöksen, moni siunaus suotiin
myötä nyt Hermannin, moni vihjova katse ja aatos.
Näin näet toinen toiselleen kai kuiskasi korvaan:
»Tuosta jos sulhon saa, niin tyyneen päässyt on tyttö.»
Hermann neitoa nyt kädest’ ottaa, lausuvi: »Mennään!
Kaupunkiin iso matka on, iltakin mailla jo.» Naiset
kaulasi erkanevaa, puhe virtasi; hän monet vielä,
jätteli terveiset, kun Hermann pois veti vihdoin.
Vaan tytön vaatteisiin kamalasti nyt kirkuen tarttui
lapset, pois nepä päästäiskään ei toist’ emoansa.
Niitä jo kieltelemään kävi naisist’ yksi ja toinen:
»Hiljaa, lapset! Kaupunkiin hän lähtevi, teille
kyllin kakkua tuo sokeroitua. Sen tilas äsken
veikko jo pieni, kun hänt’ ohi leipurin haikara kantoi.
Kauniit, kullatut tötteröt tuo pian sieltä hän teille.»
Kirkujat päästi, ja vaivoin sai sylist’ ystävätärten
Hermann pois hänet, liehumahan jäi kaukana liinat.
Kahdeksas laulu: MELPOMENE
HERMANN JA DOROTHEA
Kulkivat kumpikin noin nyt päivän painuvan puoleen,
kun ukonilmaa uhkaaviin se jo pilvihin peittyi,
hehkuvin katsein loi viel’ aavistuttavan hohteen
kaihtavan hunnun alt’ yli vainion tuonne ja tänne.
»Kunp’ ei nousisi vain rajusää», näin virkkavi Hermann,
»viljaan kauniiseen rae- tai sadekuuroja tuoden!»
Kumpaakin ilahutti se korkea, nuokkuva vilja;
vartevat vaikk’ oli itse he, pään yli ylti se melkein.
Ystävä-oppaalleen taas lausui neito: »Te oiva,
ensimmäisnä jot’ onnen on suopean vuoksi ja suojan
velka mun kiittää, kun moni jää koditonna nyt myrskyyn!
Vanhempanne mun ois tuta toivoni, heistä nyt kuulla,
joit’ olen altis palvelemaan sydämestäni aivan.
Käskijän helpommin näet tyydytät, jos hänet tunnet,
siitä kun huolehdit, mitä tärkeimmäksi hän katsoo,
mielessään mikä hällä on määränä järkkymätönnä.
Siis sanokaa: miten siell’ isän, äidin suosion voitan?»
Tuohon vastasi taas hyvä, järkevä poika ja lausui:
»Oi, hyvin oivallat, sinä viisas, verraton tyttö,
kohta kun vanhempain kysyt laatua! Sill’ olen turhaan
mielt’ isän koittanut miellyttää tähän asti ma hoitain
maata, se kuin oma ois, yhä puuhaten uutterin huolin,
varhain, myöhään vaalien vain talon peltoa, tarhaa.
Äitiä tyydytin kyllä, hän arvon työlleni antoi;
niin sinä myös hänen silmissään olet neitojen oivin,
jos vain teet talon askaret, kuin omas oisi se aivan.
Maata on toist’ isä; näät menot, muodot hälle on mieleen.
Luulla et saa, hyvä tyttö, ma ett’ olen niin tyly, kylmä,
kun heti koht’ isän paljastan sinun, vierahan, kuullen.
Ensipä kerran nyt, sen vannon, pääs sana moinen
suustani, juoruamaan joka ei ole tottunut. Vaan nyt
saat minut uskomahan sinä itselles ihan kaikki.
Kas, vähän sievistett’ elämäss’ isä oiva se kaipaa,
merkkejä rakkauden sekä arvoa-antavan mielen,
huonompaankin palvelijaan vois tyytyä, norjaan
mielen noutelijaan, hyvä nurjuutt’ ehkäpä kohtais.»
Vastasi näin ilomieliä ja askeliaan ripeämpään
vauhtiin kiihtäen tummenevaa kävi polkua neito:
»Toivon voivani tyydyttää minä toista ja toista;
tuohon on äidin laatuun mull’ oma luonto, ja sievää
oppinut käytöspartt’ olen nuorest’ alkaen. Ennen
Ranskan-puoliset naapurit näät pani korkean arvon
kohteliaisuuteen, talonpoika ja porvari niinkuin
ylhäisötkin; sai kotonaan kukin tottua siihen.
Meilläkin Saksan puoll’ oli noin tapa lausua lasten
huomen tervehdys käsisuukoin, niiaten eessä
vanhempain, koreasti ol’ oltava myös koko päivä.
Minkä mä oppinut lien, mihin nuorena tottunut, kaiken
vanhuksille ma teen, sydämestä se lähtevi suoraan.
Vaan sua itseäs kuinka ma kohtelen, sen kuka neuvoo,
poika jok’ ainoa siell’ olet, myös mua käskevä vasta?»
Näin hänen haastaissaan luo päärynäpuun oli päästy.
Täytenä kuulteli kuu ihanainen korkeudesta;
yö oli, viimeisin punarusko jo riutunut illan.
Taajana vastakkain valot siin’ oli silmien eessä,
kirkkaat nuo kuni päivä, ja varjot yön syväntummat.
Hermann herttaisen kysymyksen kuul’ ilomielin
varjoss’ uhkean puun, rakas joss’ oli paikka, mi nähnyt
kyynelet äskeiset tytön vuoks oli tuon pakolaisen.
Sinne kun istuivat levätäkseen tuokion pienen,
niin kädest’ impeä otti nyt lempivä poika ja lausui:
»Vastatkoon sydän sulle, sit’ yksin vain sinä seuraa!»
Vaan ei jatkaa tohtinut, vaikk’ oli oiva se hetki;
tois sanan torjuvan hoppu, hän pelkäsi. Ah, ja hän tunsi
tuon sydäntuskakseen, tytön sormess’ ett’ oli sormus.
Niinpä he rinnakkain siin’ istui ääneti, hiljaa.
Vihdoin virkkavi neito jo näin: »Kas, kuinka on armas
kuun suloloiste! On kirkkaus sen kuin selkeä päivä.
Tuollahan kaupungin talot, kartanot nään minä tarkkaan,
päädyss’ ikkunan tuon, — ihan ruudut laskea voisin.»
»Tuo, mihin katsot», poika nyt vastasi valliten mieltään,
»meidän on kartano, sinne ma vien sinut. Ullakon päädyss’
ikkuna tuo valon antaa mun sopukalleni. Ehkä
kammion sen sinä saat; on muuttelu meillä nyt tarpeen.
Meidän on vainiot nää; heti aamull’ alkavi leikkuu.
Atriapaikka ja myös leposiimes tässä on meillä.
Vaan alas viini- ja myös puutarhan halki jo sinne
käymme nyt; ankara, katso, on yll’ ihan koht’ ukonilma,
iskien tulta ja kuun kehän kultaisen pian peittäin.»
Niinpä he nousivat, astelivat alas polkua pellon,
sankean viljan halki nyt, kirkkautt’ yön ihaellen;
tarhaan joutuivat he jo köynnöslehvikon varjoon.
Tuost’ alas astelemaan monipaatiset käytävän portaat,
hakkaamattomat askelmat, neitt’ autteli poika.
Hartiot tään nojanaan alas vitkaan astuvi neito;
kuu väräellen kurkistaa läpi Jehvikon heihin,
vaan pimeäänpä jo tuon parin jättää peittyen pilviin.
Laskihe neitonen noin, varanaan opas vankka ja valpas,
vaan jalan harhaan outopa vei rosopaatinen porras,
naksahtain nivel niukahtaa, — oli kaatua neito.
Käänsihe koht’ ojetuin käsivarsin neuvokas poika
armast’ auttaakseen; tämä hiljaa vastahan vaipuu,
painuvi rintaan rinta ja poskeen poski. Ja poika
seisoo kuin kuva marmorinen, lujan suistama tahdon,
neitoa kannattaa käsivarrell’, ei vedä luokseen.
Niin sulotaakan tuon hän tunsi ja myös sydänlämmön,
palsamihenkäyksen hänen huuliltaan, ja jo kantoi
miehisin tuntein naista hän salskean sankarin vertaa.
Neitopa vain kivun tuon salaellen leikkiä laski:
»Harmia tietää tää; niin merkkien uskojat haastaa,
jalka kun niukahtaa talon kynnyksellä. Ma oisin
ennett’ oivempaa toki toivonut. Viipyä hiukan
saamme nyt, ettei sun talonhuoltosi huonoa olleen
moittisi vanhempas, kun nilkkuja neitoja pestaat.»
Yhdeksäs laulu: URANIA
TULEVAISUUDEN TOIVE
Lemmen suojelijat, sydänliittojen, oi runoneidot,
ohjanneet pojan oivan tien tähän asti, jo ennen
kihlaust’ immen parmailleen hänen sulkea suoneet,
viekää päätökseen parin lempivän liitto ja pilvet
nuo heti häädelkää, jotk’ onnea vielä sen uhkaa!
Ennen muutapa nyt kotikuulumat kuulla te suokaa!
Miesten huoneess’ äiti jo maltiton kaks oli kertaa
käynyt, lähtenyt taas hätäellen, nyt tuli jälleen,
haastoi, kuink’ ukonilma jo nousi, jo kuu oli piillyt,
vaan yhä viipyi poika, ja yöt ovat vaaroja täynnä;
ystäviään kovin moitti, kun tyttöä ei puhutelleet,
puolest’ ei kosineet pojan, vaan tämän jättivät sinne.
»Vain pahan suurennat!» isä ärtyen vastasi hälle;
»päätöst’ itsekin täss’ odotamme ja selkoa, nääthän.»
Tyynenä tuolillaan näin alkoi naapuri haastaa:
»Aina kun rauhaton hetki on moinen, kiittäen muistan,
kuink’ isä-vainaa mult’ ihan nuorna jo juuria myöten
kiihkeän kiireen vei, ihan viimeiseen hidun hiukkaan
kiskoi, ett’ opin malttamahan kuin viisahin tuskin.»
»Ettekö kertois tuot’ isän keinoa?» pastori virkkoi.
»Sen halumielin teen, kukin voi näet oppia siitä»,
vastasi naapuri taas. »Oli sunnuntai, minä varroin,
hoppusin, malttamaton pojannaskali, vaunuja, joiden
meidät Lehmuslähteen luo oli vietävä. Niit’ ei
kuulunut vaan; minä kärppänä tuoll’ olin, tääll’ olin, portaat
pääst’ yhä päähän puijasin noin, ovet, ikkunat eestaas.
Sormia syyhysi, poltti, ma raaputin pöytiä, heiluin,
hyppelin temmeltäin, oli kurkuss’ itku jo aivan.
Kaiken tuon näki malttava mies; vaan kun ihan kummiks
elkeni yltyi, hän käsivarteen tyynenä tarttui,
vei minut ikkunahan, sanat mieleenpantavat lausui:
’Puusepän työpajan tuon, lepopäiväks suljetun, näätkö?
Aamull’ auki on taas se ja vilkkuen käy sahat, höylät,
koitteest’ ehtooseen siell’ uuras on työ joka hetki.
Vaan pane mielees: aamu se kerran on koittava, jolloin
mestari kaikkine siell’ apureineen arkkua sulle
ryhtyy laatimahan, työ taiten käy, nopeasti.
Tännepä toimeliaasti ne lautaisen majan tuovat,
vihdoin mallikkaan joka vie, kuten vie hätikönkin.
Kattoa raskast’ on heti sitten määrä sen kantaa.’
Henkeni silmin näin heti, ett’ oli kaikki jo totta,
lautoja liitettiin sekä tehtiin maalia mustaa.
Rauhass’ istuin koht’, ihan tyynenä vaunuja varroin.
Muut kun hoppuavat nyt vartoen, malttia vailla
vauhkottain, jopa vaan minun täytyy arkkua muistaa.»
Virkkoi pastori taas hymysuin: »Kuva haikea kuolon
katsoa kammona ei ole viisaan, loppuna hurskaan.
Toist’ elon toimintaan vie, kannustaa, tulevaisen
onnen toivoa vahvistaa murehessa se toisen;
kuolema kummankin eloks on. Teki siin’ isä väärin,
kuolon kuolona kun pojan herkkään mielehen painoi.
Nuor’ iän kypsyyden jalon arvon oppia saakoon,
vanhuus uhkuvan nuoruuden, iki-kiertävä kulku
jott’ ilahuttais kumpaakin, eloss’ ain’ elo täyttyis!»
Mutt’ ovi aukeni. Ilmestyi pari muhkea, aimo.
Ystävät hämmästyi, rakas hämmästyi isä, äiti
kasvua morsiamen, ihan yljän vartalon vertaa,
riittävän ei ovi näyttänyt tuon parin astua ylvään
rinnakkain yli kynnyksen. Tytön koht’ esitellen
vanhemmilleen siivekkäät sanat lausuvi Hermann:
»Tässäpä nyt talohonne on tyttönen toivoja myöten!
Hän hyvän suosion ansaitsee, isäkulta. Ja armas
äiti, nyt tutkailkaa talon toimia kaikkia hältä,
näätte sen koht’, ett’ ansaitsee lähell’ olla hän teitä.»
Sitten joutuen vei hän syrjään pastorin oivan,
virkkoi: »Nyt pulass’ autelkaa, rakas pastori, tässä
pulman purkamiseen, joka saattaa mieleni kauhuun.
Sillä en morsiameks ole tyttöä pyytänyt, tänne
luulee palvelijaksi hän vain tulevansa, ja pelkään
suuttuen lähtevän pois, avioksi jos aiotun kuulee.
Vaan heti selvyys! Kauemmin ei saa peteluuloon
jäädä hän, en minä kauemmin epätietoa kestä.
Joutuen nähdä nyt taas jalo viisautenne te suokaa!»
Puolehen seuran muun nyt hengenmies heti kääntyi,
vaan kova onni: jo hämmentää oli neitosen mielen
siin’ isä kerjennyt; oli tarkoittain parahintaan
lausunut laatuisasti hän nää sanat hilpeät hälle:
»Oivallista, hyv’ on, rakas lapsi! Ma nään iloll’, ett’ on
myös pojall’ aistia kuin isäll’, aikoinaan joka aina
kauneimman vei karkelohon, kotihinsakin vihdoin
nouteli nuorikon kauneimman, tämän täss’ emokullan.
Morsiamestapa huomaa, jonk’ on mies valikoinut,
hällä mi henki ja mieli ja kuink’ oman tuntevi arvon.
Teilt’ ei päätös kai toki pitkiä aikoja vienyt?
Sill' ei seurata lie kovin vaikea häntä, ma arvaan!»
Hermann nuo sanat vain ohi korvan kuuli, ja värjyi
ain’ ytimiin hän saakka, ol’ äänetön äkkiä seura.
Poskilleen punan lennähtäiss’, alas kaulahan asti,
seisoi loukkautuin, sisin haavoitettuna sielu,
kunnon tyttö, kun lauseet nuo ivaks ottaen kuuli;
silti hän malttautui sekä vastasi valliten mieltään
vanhukselle, mut tuskaans’ ei toki kätkenyt tyyten:
»Vastaanottoon ei mua tällaiseen varaellut
poika, kun haasteli hän tavat taaton, porvarin oivan.
Tiedän myös, edess’ ett’ olen taitavan, tietävän miehen,
viisas kohtelu jolla on kullekin henkilön jälkeen.
Vaan minust’ on kuin ette te kyllin säälisi köyhää,
näin talohonne kun astuu hän ja on palveluvalmis;
ettehän muuten muistuttais noin pistävin pilkoin,
kuink’ eri tietä mä kuljen kuin isä, poikakin moinen.
Köyhänä kyll’ ovest’ astun vain kera myttyni tänne,
hilpeän, varman miss’ olon vauraus suo asujoille;
vaan toki itseni tunnen, tääll’ oman kohtani arvaan.
Siis jalomielist’ onkohan noin mua ilkkua kohta,
ett’ ihan kynnykseltä on miltei kääntyä pakko?»