loihe lausumahan: »Elonjuoksun, ihmisen kaikki
kohtalot ratkaisee lyhyt tuokio vain; joka päätös
pitkien harkintainkin on jälkeen tuokion työ vain;
oikean oivaltaa toki viisas vain valitessaan.
Vaara on suuremp’ aina, jos myös sivuseikkoja vaakaan
laskee niitä ja näitä ja hämmentää siten tunteen.
Tunnen Hermannin pojast’ asti; hän puhdas on, kätt’ ei
pienenäkään mihin vain kurotellut; kaikki, mit’ etsi,
myös sopi hälle, ja niin piti kiinnikin siitä hän tiukkaan.
Ei tule säikkyä oudoksuin, äkin totta jos toiveet
kauan toivotut on. Tosin on tämä täyttymys toista
kuin kuvitelmat nuo, mitä mieless’ ehk’ oli teillä.
Toiveet itse ne voi näet kaihtaa sen, mitä toivoo;
ylhäält’ antimet saapuu ain’ oman ottaen muodon.
Arvio nurja nyt ei sovi tyttöön siis, jok’ on ensi
kiintymys Hermanin, pojan rakkaan, järkevän, oivan.
Onnekas, ken omaks ensi- ja ainoan lemmityn saa, sen
hiukene rinnass’ ei salatuskana armahin toive!
Niin, näen päältä jo päin: nyt hälle on kohtalo säätty.
Saa tosi kiintymys kehkeämään pojast’ äkkiä miehen.
Ei ole häilyvä hän; jos ette te suostu, ma pelkään,
vierii vuodet hält’ ihanimmat hukkuen huoleen.»
Puuttui nyt puhumaan apteekkari mielevin miettein,
jolt’ yli huulten kirpoamaan sana pyrki jo kauan:
»Keski- on tie vain kultainen paras kulkea nytkin!
’Verkkaan riennä!’ ol’ itse Augustus keisarin ohje.
Rakkaan naapurin palveluhun minä ain’ olen altis,
hyödyks ystävien koen järkeni rahtua käyttää.
Nuoriso varsinkin kokeneempien johtoa kaipaa.
Suokaa siis minun lähteä, niin tytön tuon minä tutkin,
selkoa seuraltaan otan, jossa hän tuttuna liikkuu.
Ei mua puijata, ei hevin; punnita voin, mitä kuulen.»
Näin sanat siivekkäät heti säisteli poika: »Se tehkää,
menkää, naapuri, tiedelkää! Vaan lähtevän myötä
pastorin arvoisan minä toivon myös; pätevyyteen
luottaminen toki kahden on niin jalon katsomamiehen.
Oi isä, kulkuri ei ole tyttö se, ei ole moinen
maitten kiertäjätär, joka seikkailee sekä verkkoon
viekkaaseen pojan vehkeillään kokemattoman kiehtoo.
Ei, sodan, kaiken-sortelijan, tuhokohtalo tuima,
maat joka raastavi, niin jok’ on monta jo muuria vahvaa
kaatanut kannaltaan, polon tempasi tuon pakotielle.
Eikö nyt harhaa noin moni kuulu ja korkea? Karkkoo
ruhtinahat valekaavuin, on moni valtias maaton.
Ah, niin häätynyt hänkin on, parhain tuo sisaristaan,
maanpako-matkalleen; oman unhottain kovan onnen
muita hän hoivaa, vaikk’ avutt’ itse, on auttaja altis.
On hätä, surkeus suuri, mi maan yli yltyen tulvii;
eiköpä saapua sais toki onnikin aikana turman,
morsion rinnall’ enkö mä vois sekä puolison puhtaan
tuntea, kuink’ ilon tuo sota mulle nyt kuin palo teille?»
Tuohon vastasi näin isä lausein nuhtelevaisin:
»Kylläpä, poika, nyt irti on kielesi kanta, mi sulla
pitkät vuodet suuss’ oli jäykkänä, liikkuen vaivoin!
Siis nyt tuntea saan, mik’ on tääll’ isän uhkana kunkin:
noin pojan kiihkeän tahtoa koht’ ylen lempeä äiti
valmis on noutelemaan, sitä puoltavat naapurit kaikki,
kunhan vain isä ahdinkoon tai puoliso saadaan.
Vaan mitä auttais vastustaa minun kaikkia teitä?
Uhma ja kyynelet vain olis seuraus siitä, sen arvaan.
Herran tähden, menkää siis, tytön tutkia, tuoda
tänne te saatte; jos ei, hänet unhottaa pojan täytyy.»
Näin isä. Vaan puhumaan ilon ilmein puhkesi poika:
»Ennen on iltaa nyt tytär oivin teille jo tuotu,
mink’ ikin’ itselleen mies mielevä sois miniäksi.
Onnekas silloin kelpo on tyttökin, toivoa tohdin.
Niin, yhä kiittävä on mua, jälleen ett’ isän, äidin
teistä mun kauttani moisen saa, kuin järkevät lapset
toivoa saattavat. Vaan nyt en viivy, mä käyn, pian pistän
valjaisiin hevot, ystävät vien lähimaille ma armaan;
siell’ omin viisain harkinnoin selon hankkia saavat.
Heidän ratkaisuunsa ma taivun, teille sen vannon,
enkä mä, ennenkuin omaks saan, näe neitoa jälleen.»
Niin hän lähti, ja muut piti neuvoa nyt, puhe vilkas
alkoi, pohtiminen monin puolin tärkeän seikan.
Talliin kiiruhtaa heti Hermann, kuss’ orot uljaat
seisovat rauhaisasti ja selviä kauroja syövät,
kuivia heiniä myös, rehuvainion kasvua parhaan.
Sukkelahan pani niille hän suitset välkkyvät suuhun,
hihnat sorjiin myös hopeoituihin veti solkiin,
solmisi ohjat kiinni jo, pitkät nuo, leveätkin,
toi hevot tanhuahan, johon toimeva renki jo vaunut
työntänyt helpolleen oli tarttuen vehmarotankoon.
Akselinolkaan nyt vetohihnoin kytkivät muhkein
kerkeäjuoksuisen hepovaljakon kiitävän voiman.
Ruoskaan tarttuen nous ajamaan, hevot ohjasi Hermann
portin suulle; ja vaunuihin mukavasti kun istui
ystävät, joutuen pyöri ne pois, jäi taa kadun paadet,
muurit kaupungin sekä hohtavan valkeat tornit.
Noin kohotietä nyt tuttua päin karahutteli Hermann,
noin mäet nousten, laskien vain yhä vauhtia yhtä.
Vaan kylän kirkontorni jo kun näkyviin tuli eikä
kaukana kartanot sen, puutarhain kaartamat, olleet,
päätti hän mielessään hevot siihen siis pysähyttää.
Varjoon juhlaisaan ikipuitten korkealatvain,
lehmusten, monet siinä jo vuossadat versonehitten,
siimestyin kylän luon’ oli laaja ja vihreä nurmi,
niin kylän kansan kuin lähikaupungin huvipaikka.
Kaivopa puitten all’ oli kaivanteess’ alahalla.
Vei alas portaat, näit kivipenkkien kiertämän lähteen
siellä sä, puhtaan tuon, ikipulppuavan, kehämuuri
suojana, korkea ei, jost’ ammentaa oli helppo.
Päätti nyt Hermann siis tähän varjostoon pysähyttää
orhit vaunuineen. Ja hän niin teki myös sekä virkkoi:
»Käykää tietelemään te nyt, ystävät, tokko on tyttö
sen käden arvoinen tosiaankin, jonka mä tarjoon.
Itse sen uskon; en uutta, en outoa teiltä ma kuulle.
Vain oma valta jos ois, kylähänpä ma kulkisin oitis,
hän elononneni ratkaisis sanan ainoan lausuin.
Helppo hän tuntea teille on muitten kaikkien kesken;
hällepä vertaa ei hevin muotoa muull’ ole kellään.
Vaan puvun puhtoisen toki kerron tuntemamerkit:
näät poven kaarteell’ on siropaulainen punakaista,
vartalonmyötäinen ihan tiukkaan musta on liivi;
paidankaulus taas somin röyhelletty on poimuin,
viehkeän valkoinen kehys ympäri pyöreän leuan;
hilpeän luontevat hällä on pään sironsoikean liikkeet;
kierretyt palmikot paksut on neuloihin hopeaisiin;
liittyen liivin vyötäröhön hame poimukas alkaa,
astujan jalkoja lyö sironilkkoja sen sinihulmu.
Vaan sanon teille, se on vaka pyyntöni: tyttöä älkää
laisinkaan puhutelko ja aiett’ antako ilmi,
muilta te vain kysykää; mitä tietävät kertoa, kuulkaa.
Kuulemianne kun kyllin on rauhoitteeks isän, äidin,
tulkaa taas; mitä sitten on tehtävä, harkita saamme.
Näin minä matkall’ aattelin näät, ajaessani tänne.»
Virkkoi noin. Kylähänpä nyt ystävät kulkivat; siellä
kaikk’ oli tulvillaan ladot, tarhat, kartanot kansaa,
rattahien rykelmää katu laaja se pääst’ oli päähän.
Ruokkia ammuva karja ja myös hevot miesten ol’ askar,
kuivasivat pesujaan joka pensaass’ uutterat naiset,
polskuttain puron veess’ ilakoitsivat lapsien laumat.
Tunkihe rattahien seass’, ihmisien, elikoitten
tutkijat tullessaan, tähyellen tänne ja tuonne,
eiköpä jostakin ilmestyis kuvaeltu jo neito.
Yhtään ei toki näy, joll’ ois näkö tuon ihanaisen.
Taajeni tungos vain. Kova riitely kuormien luona
miesten ol’ uhkaavain, johon naiset kirkuen yhtyi.
Askelin arvokkain tykö riitelijäin tuli silloin
vanhus; vaientui melu kohta, kun vaati hän rauhaa,
kuin isä nuhdellen vakavasti ja neuvoen heitä:
»Eikö jo hillinnyt kova meit’ ole onni sen vertaa,
kullakin ett’ äly ois sovuss’ olla ja kärsiä toistaan,
vaikk’ ei oikein punniten ois joka mies menetellyt?
Närkkäit’ onnekkaat ovat miekkoset tottakin! Eikö
veljesriitaa vieromahan hätä neuvo jo vihdoin?
Vieraan maan kamaralla te kullekin siis tila suokaa;
myötä mit’ on, jakakaa, niin laupeus teillekin tehdään.»
Mies noin virkki, ja vait väki kaikk’ oli; leppyen miehet
järjestää elikoit’, ajoneuvoja taas sovuss’ alkoi.
Mutta kun nuo sanat kuuli ja tuon näki tuomarin vieraan
mielen tyynen, rauhaisan, hänen astuen luokseen
painokkaasti jo näin puhumaan nyt pastori puuttui:
»Niin, isä, totta on tuo! Kun viettää päiviä onnen
kansa, kun ruokkii maa, joka laajana, aavana aukee,
vaihtuvin vuosin vain yhä antimet toivotut uusii,
silloin itsestään käy kaikki, ja viisahin, parhain
on kukin mielestään; tasan kaikki on, mies kuni toinen,
viisainkin sama arvoltaan kuin vain joku muukin;
käy kuin langeten luonnostaan tasakulkua kaikki.
Mutta jos järkyttää hätä nuo elon entiset raiteet,
kaataa kartanot, myös puutarhat, vainiot raastaa,
miehet, naiset karkoittaa katon alt’ oman, armaan
harhaamaan povess’ ahdistus yhä yötä ja päivää,
ah, jopa katsellaan, ken on viisain mies, sanat oivat
ei hänen huuliltaan mene hukkaan, kuin meni ennen.
Vaan sanokaas, isä, varmaankin pakolaisien näitten
tuomari liette, kun noin heti rauhoititte te mielet?
On kuin eessäni ois joku muinais-johtaja kansain
karkoitettujen, kautt’ erämaan joka eksyvät ohjaa,
kuin joku Joosua tai joku Mooses, jolle ma haastan.»
Katsahtain vakavasti nyt vastasi tuomari tuohon:
»Tottakin aika on tää ihan ihmeisimpiä, joist’ on
tietoa historian, pyhän niinkuin maallisen; sillä
ken eli eilisen tai tämän päivän päivinä näinä,
hän eli vuosia: niin tapauksia täynnä on aika.
Kun vähän katselen taa, minust’ on kuin harmajat kaudet
päätäni painais, vaikka on voimani virkeä vielä.
Meitäpä noihin voi hyvin verrata, joilleka Herra
pensaass’ ilmestyi palavass’ ajan ankaran alla:
meillekin ilmestyi hän pilvien, liekkien kesken.»
Mutta kun haasteluaan halu pastorin viel’ oli jatkaa,
miehen kohtalot kuulla ja myös osaveljien muitten,
kumppani vikkelähän salavihkaa kuiskasi hälle:
»Jääkää juttelemaan kera tuomarin vain, puhe tyttöön
johdelkaa; minä käyn hänet etsimähän, ja kun löydän,
riennän tänne ma taas.» Vain nyökkäsi pappi, ja lähti
etsijä kiertelemään läpi pensastot, vajat, tarhat.
Kuudes laulu: KLIO
AIKAKAUSI
Pappi kun tieteli nyt, mitä kärsinyt, häätynyt milloin
pois kotipohjaltaan oli joukko jo tuo, sanan virkkoi
tuomari vieras: »Ei lyhyt tää ole kärsimysretki.
Näitten vuosien näät kirokalkin joimme jo kaiken,
sen kamalamman, kun meni meiltäkin kaunehin toive.
Ken näet kieltäiskään, ett’ intoon nous sydän ylhään,
sai povi sykkeen puhtaamman, avaramp’ oli rinta,
loisto kun uuden auringon loi ens sätehensä
ihmis-oikeutt’ ilmoittain, joka ois oma kaikkein,
intoisaa vapautta ja myös tasa-arvoa oivaa!
Silloin toivoi vain omin ohjin kaikk’ elävänsä;
näyttipä kahle jo kirpoavan, joka maat monet kietoi,
jonk’ oli vartia vain etu itsekäs, toimeton laiskuus.
Kansat katsehiaan ajan kuohuss’ eikö jo luoneet
maailman pääkaupunkiin, jona niin se jo kauan
loisti, nyt ansaiten, jos koskaan, tuon nimen ylvään?
Viestin tuojien tuon nimet ensimmäisien eikö
olleet kuin nimet korkeinten, korotettujen tähtiin?
Eikö jok’ ihmisen henki ja myös sanat lentoa saaneet?
Meidät, naapurit, sai heti ensiks into se hehkuun.
Niin sota alkoi, riens asehissa jo päin rajojamme
Ranskan miehet, vaan oli kuin sulan ois sovun tuoneet.
Toivat myös, jalon näät elähyttämät kaikk’ oli haaveen.
Koht’ iloviirejä pystyttäin vapautta he juhli,
kullekin siin’ oma hallitus, kaikk’ oma muu lupaeltiin.
Valtasi nuoret koht’ ilon hurmio, valtasi vanhat,
uusien lippujen alla jo hilpeä karkelo alkoi.
Ensin miesten mielet tuo väki voitokas Ranskan
saattoi mieltymähän, meno urhea, raisu ja reima,
viehtely torjumaton pian hurmasi naissydämetkin.
Meist’ oli vain kevyt myös sodan kaikkea-vaativan taakka,
kaukana kangastain näet väikkyi hohtava toivo,
kiehtoen kaikkien katseet, kuss’ urat aukeni uudet.
Ah, kuink’ armas on aika, kun käy kera morsion sulho
tanssiin, vartoen vain tulopäivää toivotun liiton!
Vaan ihanamp’ oli aika, kun korkein tuo, mitä mieli
ihmisen toivoa voi, lähimääränä kutsuvan näytti.
Silloin kaikkien kieli se kirposi, haasteli vanhat,
miehet, poikaset myös, sydämessään korkeat tunteet.
Vaan pian taivas synkistyi. Edun kiisti ja vallan
vuoks suku kelvoton, vain pahan mahtaja, ei hyvän minkään.
Kiista se murhiin vei, koki uudet naapurit, veljet
sortoa, kiusana maan pian kiskoja-laumat ol’ ahneet.
Ahmivat suuremmat sekä päält’ osan ryöstivät aimon,
pienet ain’ alas pienimpään peräss’ ahmi ja ryösti,
kuin hätä siit’ ois, että jos jää mitä huomisehenkin.
Surkeus liian suur’ oli, vain yhä sorto se yltyi;
ei hätähuutoja kuultu, he tuon oli herroja hetken.
Tuskaan tyyninkin tuli silloin rinta ja raivoon;
kostaa kaikki jo ilkiötyöt kukin päätti ja vannoi,
kahtakin karvaammin noin pettänehet valetoiveet.
Onnipa kääntyi suotuisaks sotureille jo Saksan,
Ranskan joukot karkkosivat suinpäin pakosalle.
Ah, nyt vastapa tunnettiin sodan kohtalo kolkko!
Voittaja näät hyvä, suuri on — siltä hän ainakin näyttää —
säästää miestä hän voittamataan kuin veljeä konsaan,
aina jos altis on vain tämä palvelemaan tavaroineen,
vain laki yks pakolaisen’ on: oman varjelu hengen,
häikäilyttä hän ahmii vain varat joutuen loppuun.
Häll’ ylen kiihtynyt mieli on myös, sydämest’ epätoivo
ilmi jo riehuttaa teot riettaat. Hän pyhän kaiken
rienaten ryöstää vain. Himo hillitön vie väkivaltaan
naistakin kohtaan, hirmuks saa noin rosvotun riemun.
Kuolema kinterehillä hän julmana tuokiot nauttii
viimeiset, veri hekkumanaan sekä tuska ja parku.
Meidän miehet nyt raju valtasi raivo, he kostaa
ryöstetyt tahtoivat tavaransa ja turvata tähteet.
Äkkiä kaikk’ asehiss’ oli, sortajien pakokiire,
kasvot kalpeat intoa soi, arat, vilkuvat katseet.
Kaikuen herkeämättä nyt kutsuivat hätäkellot,
vaarat vartovat hillinneet ei hehkua vimman.
Maatyön rauhaisat tamineet nepä koht’ asehiksi
muuttihe; hangot, viikatteet sai tiukkua verta.
Niitettiin vihamies vaill’ armoa, sääliä maahan;
raivosi vain vihan valta ja raukkuus luihu ja arka.
Toiste en nähdä mä sois, ett’ ihmisen noin alas inha
eksytys vie! Näky kauniimp’ on peto riehuva. Älköön
huutakokaan vapautta, hän itsens’ itsekö voisi
hallita! Irroillaan heti kohta, kun poissa on esteet,
on paha kaikki, mi kuiluissaan lain pakkoa piili.»
Pastori painokkaasti nyt vastasi: »Moittia teit’ en
voi, jalo mies, noin teistä jos inha on ihminen; kyllin
teille jo kärsintää tihutyöt, meno mieletön toikin!
Vaan surun aikoja noita jos tarkkaisitte, sen itse
myöntäisitte jo: myös monet kerrat kuntoa näitte,
oivaa moista, mi piilee vain sydämessä, jos ei saa
vaara sit’ ilmenemään, hätä ihmist’ ankara saata
enkeli tääll’ olemaan sekä toisten suojelushenki.»
Näin hymyellen taas jalo vastasi tuomari-vanhus:
»Viisas on viittaus tuo: palon jälkeen noin hopeoita,
kultia muistutetaan surevaan talonhaltian mieleen,
kun sulaneina ne tuhkaan on, siru siellä ja täällä.
Suuria säilynyt ei, toki myös vähäll’ arvo on kallis;
köyhtynyt kaivaa sen, ilo löydöstään iso häll’ on.
Noin ilomiellä ma käännän myös ajatukseni niihin
oiviin töihin harvoihin, mitä jäänyt on muistiin.
Näin vihamiesten, en kiellä, mä veljinä torjuvan turmaa
kaupunkinsa; mä näin, miten uskomatont’ ihan mahtoi
ystävän alttius, vanhempain sekä lapsien rakkaus;
näin, miten miehistyi yht’äkkiä poika ja vanhus
nuoreni taas, jopa vauraan laill’ ihan lapsikin toimi.
Myös moni heikompaa sukupuolta — se niin tapa onhan
mainita — aimo ja suur’ oli työss’, oli neuvokas, uljas.
Ennen kaikkea mun teko kaunis kertoa suokaa,
sankarimainen työ tytön ylvään, neitosen oivan,
suureen kartanohon talon tyttärien kera jääneen
yksin, — mennyt miesväki näät vihamiest’ oli vastaan.
Silloin joukkio rosvoavain kävi karkuri-roistoin
kartanon kimppuun, tunkeutui heti naisväen suojiin.
Neitosen kauniskasvuisen kun keksivät, armaat
tyttöset myös, jotk’ oikeimmin oli lapsia vielä,
kuin pedot, mielessään himo hillitön, syöksyvät kimppuun
värjyvän parven tuon sekä neitosen urheamielen.
Vaan tämä tempasi miekan vyöst’ erähältä ja voimall’
iski, ja suistui mies tytön jalkoihin verihinsä.
Iskuin miehekkäin vapautti hän nyt tytöt, neljää
rosvoa haavoittain, toki karkoten vältti he surman;
jäi avun varrontaan asevahtina, löi ovet salpaan.»
Kons’ oli neitoa noin hänen pastori kiittävän kuullut,
puolest’ ystävän nous sydämeen heti hälle jo toivo;
juuri hän aikoi tiedustaa, mihin tyttö se joutui,
murheisellako hän pakotiell’ oli muun väen myötä.
Vaan tuli touhuissaan apteekkari luo, nyki syrjään
hengenmiestä ja kuiskasi näin: »Jopa tyttö se löytyi
vihdoinkin, seast’ ihmisten satamäärien tunsin
tuon kuvauksen jälkeen! Siis näkemään omin silmin
tulkaa, tuokaa tuomari myös lisätietoja suomaan.»
Kääntyvät pyytääkseen — poiss’ onkin tuomari, hält’ on
neuvoa tarvinnut, hänet kutsunut pois oma joukko.
Seurasi pastori silti, kun eell’ apteekkari astui
pensas-aidan aukeamaan, ovelasti jo viittoin:
»Näättekö tuon tytön tuolla? Kas, hän kapaloinut on vauvan;
karttunin vanhan, myös sinikankaisen hyvin tunnen
tyynynpäällisen, toi mytyss’ äsken hälle ne Hermann.
Kylläpä nopsa ja toimekas tuo oli lahjojen käyttö!
Selvät on merkit nää, hyvin muutkin sattuvat kaikki;
näät poven kaarteell’ on siropaulainen punakaista,
myös ihan vartalonmyötäinen tuo musta on liivi.
Paidankaulus taas somin röyhelletty on poimuin,
viehkeän valkoinen kehys ympäri pyöreän leuan;
hilpeän luontevat hällä on pään sironsoikean liikkeet;
kierretyt palmikot paksut on neuloihin hopeaisiin;
vaikka hän istuukin, hyvin vartalon korkean huomaa,
laajana laskostuu hame poimukas vyötärehiltä
jalkoihin sironilkkaisiin, sinehensä ne kietoin.
Hän se on, hän ihan varmaan! Siis heti tietoa saamaan,
kunnon tyttökö on, hyvä, nuhteeton, kotiharras.»
Virkkoi pastori, istujahan loi tutkivan katseen:
»Eip’ ole ihme, jos nuorta hän viehättää. Näet turhaan
virhiä katseellaan hänest’ etsii mies kokenutkin.
Onnekas, kell’ emo-luonnon on lahjana oikea muoto;
aina on suosio häll’, ei vierota, karteta missään.
Pyrkiä luo halu kaikkien on, halu viipyä luona,
mieluisaa jos on käytös vain, sulomuotohon sointuin.
Nyt pojall’ on, sanon, saatte sen uskoa, tiettynä tyttö,
riemastuttaja vastaisten elonpäivien, rinnall’
uskollisna jok’ ain’ ajat kaiket naisen on voimin.
Noin ihanainen muoto se myös maja sielun on puhtaan,
vanhuuden tae onnekkaan noin reipas on nuoruus.»
Näin apteekkari taas nyt arvelevaisena vastaa:
»Montakin kertaa voi näkö pettää! Kuorta en usko;
nähdä mä tuon todeks sain sananlaskun niin useasti:
Ennenkuin vakan suoloja syöt kera tuttavan uuden,
ei tule laatuun tuon sinun luottaa. Aika sen yksin
näyttää voi, mik’on miehekseen, miten taattu se tuttuus.
Ensin on kuultava siis, mitä kunnon ihmiset virkkaa,
neidon tuntevat, nuo; nehän tietoja voi hänest’ antaa.»
Myönteli pastori: »Ei kadu katsova! Eik’ omall’ olla
sulhastiellä nyt! Eestä se toisen on ankara toimi!»
Lähtivät astelemaan katuvartta ja tuomarin oivan
siinä jo kohtasivat, joka toimissaan tuli jälleen.
Hällepä näin varovasti nyt virkkoi pastori viisas:
»Kuulkaas, tuolla ken lie puutarhass’ istunut tyttö,
lastenverhoja laati hän all’ omenaisien oksain,
vanhoja karttunikaistoja, kai apulahjoja, arvaan.
Niin soma meist’ oli hän. Lie kunnon tyttö. Mi teille
tiettyä lie, sanokaa; on vilpitön tää kyselymme.»
Käy puutarhan luo heti tuomari, sinne jo silmää,
lausuvi: »Tuttu on teille jo hän; näet neito se, jonka
kerroin tehneen tuon teon uljaan temmaten miekan,
sill’ avun itselleen, tovereilleen hankkien aimon,
hän se on juuri! Sen näätte, on neito hän varteva, vankka,
vaan hyvä myös kuin vahvakin. Näät sukulaista hän vanhaa
hoiteli, kunnes surman toi suru tälle ja surkeus
sorretun kaupungin, hätä hukkumisest’ oman kaiken.
Tyynnä hän tuskan myös syvän kesti, kun sulhanen kuoli.
Mies jalo, nuor’ oli tää, heti kutsua korkean aatteen,
ylhää pyrkiä päin vapautta, hän hehkuen kuuli,
riensi Pariisiin, koht’ oli uhrina kuoleman julman;
sielläkin kuin kotonaan näet juonia, sortoa torjui.»
Kertoi tuomari noin. Ja he kiittivät jäähyväsensä
lausuen. Taskustaan rahan kultaisen veti pappi —
pois hopeansa jo kaikk’ oli almuiks ehtinyt kylvää,
kun ohi kulkivat nuo pakolaisien surkeat parvet —
tarjosi tuomarin ottaa sen: »Jakakaa raha», virkkoi,
»kesken kärsivien, lisäelköön antimen Luoja!»
Vaan ei mielinyt ottaa mies, näin vastasi: »Talless’
on moni taaleri meillä, on vaatett’, on tavaraakin.
Riittävän toivon, kunnes taas kotonamme jo ollaan.»
Pastori vastasi näin, rahan painaen tuomarin kouraan:
»Älköön ainoakaan tänä aikana empikö antaa,
empikö ottaa ainoakaan, mitä aulius tarjoo;
ei tuta kenkään voi, omanaan oma kuinka on kauan,
kuinka hän kauan saa mait’ outoja matkata vielä,
kaivaten peltoa, myös puutarhaa, joist’ eli ennen.»
»Voi toki!» touhusi noin apteekkari, »myötä kun mull’ ei
nyt rahan rahtuakaan; sitä antaisin, sitä saisi
kaikk’, isot, pienetkin; kai tarpeess’ on moni teistä.
Lahjatt’ en toki laske ma teitä, nyt ees hyvän tahdon
näytän, vaikk’ ei vastaakaan teko tahtoa.» Virkkoi,
nauhoistaan veti nahkaisen hän kirjatun massin,
tuon tupakoitten säiliön, sen siron kohteliaasti
aukoi, tarjosi; piipuntäys tuli muutama sieltä.
»Lahja on pieni», hän lausui. Vaan näin tuomari vastaa:
»Ainapa mieleen matkaajan toki sauhut on oivat.»
Hienoa knasteriaan apteekkari kiitteli kotvan.
Vaan hänet pois veti pappi, ja tuomarin luota he lähti.
Virkki jo viisas mies: »Nyt on rientäminen! Levotonna
nuori on vartoja. Koht’ iloviestin kuulla jo saakoon.»
Riensivät, saapuivat; nojaellen vaunuja vastaan
all’ oli lehmusten mies nuor’, orot nurmea raisut
kuopi, hän mietteissään piti ohjia, hilliten niitä,
ääneti katseli vain etehensä ja ystävät keksi
vasta, kun huuteli nuo, ilon merkkejä hälle jo viittoi.
Koht’ ison matkan pääst’ apteekkari alkavi haastaa;
vaan liki tuosta jo tullen nyt kädest’ ottavi häntä
pastori, lausuu näin, sanavuoron saa toveriltaan:
»Onnea, nuori sa mies! Vaka silmäsi, vaistosi puhdas
oikean löys! Ilo sulle ja nuoruutes valitulle!
Hän sun on arvoises; tule siis sekä käännä jo vaunut,
niin kylän kulmaan kohta ne vie; kosimaan heti mennään,
oitis tuodaan myös talohonkin neito jo oiva.»
Vaan mies nuoripa seisoi siin’, ilon merkkiä vailla
viestin kuuli, mi lohtua toi ihanaa kuni taivas,
raskaan huokaisun veti, virkkoi: »Kiitäen tultiin,
ehkäpä eessä nyt on nolo, verkkainen kotimatka.
Tässä kun varroin näät, minut valtasi huoli ja pelko,
kaikk’ epäluulo ja muu, mik’ on tuskana lempivän mielen.
Vai heti myötä, kun tullaan vain, muka lähtisi tyttö,
meillä kun rikkautt’ on, kotipuutto hän kulkija köyhä?
Ylväs on köyhyyskin, joka syyttä on tullut. On tyttö
virkku, sen näin mä, ja viihdykäs; kaikk’ ovet auki on hälle.
Vai muka kasvanut nainen on kaunis noin, avurunsas,
eikä jo syttänyt ennen mielt’ ole poikasen oivan?
Vai tähän asti hän lemmelt’ ois oman sulkenut rinnan?
Turhapa hoppu on tuonne; me saatais vain häpeällä
kääntää hiljalleen hevot taas kotitielle. Ma arvaan,
jollekin antanut lie sydämensä jo, lie käsi reima
lyöty ja ainahisen lupauksen onnekas saanut.
Ah, häpeissäni siin’ olen turhia tarjoten silloin.»
Aikoen lohduttaa avas suunsa jo pastori, mutta
kumppani ehtikin eelt’, ylen haastelias, kuten aina:
»Emmepä noin nolot olleet ois todentotta me ennen,
hankkeet hoidettiin, kukin laillaan, laatua myöten.
Kun pojan morsiamen oli vanhemmat valikoineet,
ensin kutsuivat talon ystävän uskotun jonkun;
tää puhemiehenä luo tytön vanhempain lähetettiin,
katsotun morsiamen; asu hienoin yllä hän astui
arvon porvarin luo, pyhäpäivänä, puolisen jälkeen,
tään kera haasteli siin’ aluks ystävisin tätä tuota,
taiten suuntaillen, sujutellen juttua. Vihdoin
kiittäen mainittiin tytär myös monen kiertelyn jälkeen,
kiiteltiin talon haltia, jonk’ asioilla nyt oltiin.
Viisaat aikeen arvasivat, pian arvata mielen
viisas voi puhemies, jo nyt selvempään selitellä.
Kauppa jos raukesi, ei ylen karvaat rukkaset olleet;
mutta jos luontui, niin puhemiespä se mainio sitten
ain’ oli kaikkien tuon kodin juhlien kunniavieras;
kautt’ elon kaiken näät pariskunta se muisti, ken solmut
ensimmäiset nuo käsin taitavin solmisi kerran.
Mutta on muoti nyt uus, tämä kuin moni muu tapa oiva
pantu jo pois. Kosimaan kukin itse nyt käy. Käsin ottaa
siis omin saa, joka saadakseen, myös rukkaset vastaan,
siinäpä seisoa noin nolonaamana saa tytön eessä.»