koht’ ett’ erheen hän, välimieheks astuen, poistais.
Astui viisas mies heti luokse ja huomasi neidon
harmin hiljaisen sekä kyynelet, hillityn tuskan.
Neuvoi henki nyt hänt’, ettei heti purkava pulmaa,
vaan tytön mielt’ ois kuohuisaa vähän tutkiva ensin.
Tutkistellen siis hän käänsihe neitosen puoleen:
»Harkita mahtanut et, maan vieraan neito, sa oikein,
outoja palvelemaan ylen äkkiä kun sinä suostuit,
millaist’ astua kartanohon on käskevän herran.
Vain kädenlyönti se näät koko vuoden kohtalon määrää,
paljon sietämähän sana ainoa suostuva saattaa.
Raskaat askelet ei pahin viel’ ole palvelun puoli,
ei hiki karvas, ainahinen jonk’ askare tuottaa;
rinnan raataa näät kera käsketyn käskijä uuras;
mutta kun oikkuja saa ihan syyttäkin moittivan herran
kärsiä, ristiin kun käy käskyt noin- sekä näinpäin,
kiivas on myös talon vaimo ja suuttuu joutavan vuoksi,
lasten on häijy ja raaka ja röyhkeän vallaton käytös,
työläs on kestää moista ja siltikin virkkuna, nopsaan
tehtävät toimittaa, äkäpäin ei ähmiä itse.
Pystyvän et sinä siihen näy, kun noin otit itsees
suust’ isän tuon pilan pienen, vaikk’ ihan ainahan sillä
tyttöä kiusaillaan, ett’ on muka mieltynyt poikaan.»
Haasteli noin. Kovin neitoon tuo puhe sattuva koski;
hillitä mielt’ ei voinut hän, väkitulvana tunteet
purkautui, povi nous, syvä huokaus tunkihe sieltä,
kuumien kyynelien valuessa hän vastasi kohta:
»Toisien tuskaan, ah, kuka viisas neuvoja kuunaan
arvaa, kuinka se voi vähän kirvoittaa, sana kylmä,
pois surun kuormaa, jonka on korkea kohtalo pannut!
Teill’ ilo, onni on tääll’, ei voi pila loukata teitä.
Kosketus pienikin sairaaseen kipeästi jo käypi.
Ei, mua auttais ei, jos teeskennelläkin voisin.
Siis heti julki, mi suurentais vain tuskani vasta,
hiljaa-kalvavahan veis kurjuuteen minut ehkä!
Lähteä suokaa mun! En voi minä viipyä täällä;
pois menen, etsin taas oman köyhän heimoni, jonka
hylkäsin noin hädän all’ osan oivemman minä vuoksi.
On luja päätös tää; voin tunnustaa minä siksi
sen, mitä muuten vuosia kai sydän kätkenyt oisi.
Siks isän pilkka se ei mua viiltänyt, että on mulla
herkkä ja ylpeä mieli, mi ei sovi palvelijalle,
ei, vaan siks, ett’ on sydämessäni tottakin tunteen
nostanut tuo tämänaamuinen jalo, nuor’ avun tuoja.
Ensin, tiellä kun hän minust’ erkani, hänt’ yhä mieli
jäi vain muistelemaan, sen aattelin onnea neidon,
jonka hän morsionaan sydämeensä jo kätkenyt ehk’ on.
Kaivon luona kun näin hänet taas, ilon mulle se moisen
toi, kuin ilmestys ihan taivahinen olis ollut.
Kun minut pestasi hän, minä seurasin niin halumielin.
Toivo, sen tunnustan, toki tiellä se mieltäni mairi,
ett’ omaks ansaitsen hänet ehkä mä vielä, kun kerran
vain muka välttämätön tuki näät talon tääll’ olen kaiken.
Ah, nyt vastapa nään, mihin vaaroihin minä heityin,
luon’ asuakseni hiljaisten ajatusteni armaan.
Vasta ma tunnen nyt, miten kaukana poika on rikkaan
katsoakaan tytön köyhän, vaikk’ ois tyttöjen parhain.
Näin puhun kaikk’, ettei mun mieltäni arvata väärin,
sattuman loukkaamaa, joka onneks sai minut järkiin.
Vartoa näät minun täytynyt ois, mykät peittäen toiveet,
morsion että hän kohtakin tuo kotihinsa; ja kuinka
silloin kalvavat nuo salatuskat kestänyt oisin!
Onni, kun sain opetuksen tään ja kun näin salat ilmi
pääs sydämestäni, kun pahan voi toki korjata vielä!
Nyt se on kuultu. Ja nyt ei hetkeäkään mua jäämään
mahdit mitkään saa häpeään vain tänne ja huoleen,
itse kun lempeni ilmaisin sekä toivoni hupsun.
Ei mua estä nyt yö, ei raskaat, sankeat pilvet,
ukkonen ei, jyly jonka jo kuuluu, ei sade rankka,
tuolla mi ulkona tulvailee, ei viuhuva myrsky.
Kaikkipa murheisella ne sain pakotiellä mä kestää,
vaikeat nuo, vihamies yhä vainoten kinterehillä.
Tielle mä lähden taas, olen tuohon tottunut ammoin,
kaikest’ erkanemaan, ajan pyörteen viemänä myötään.
Siis hyvin jääkää! Mennä on aika nyt. Näin oli säätty.»
Virkkoi noin, ripeästi jo päin oviaukkoa astui
kantaen myttyä, kainalohon joka viel’ oli jäänyt.
Vaan käsivarsillaan tytön lähtevän kietoen äiti
huudahtaa ylen ihmeissään: »Mitä kummia moinen
merkitsee, sano Nuo mitä turhat kyynelet tietää?
Poikani morsiohan olet, ei, sua en minä päästä!»
Vaan isä nyrpeissään sitävastoin seisovi katsoin
impeen itkevähän sekä ärtyisästi jo haastaa:
»Siis tähän kostoon vain minä niin olin myöntyvä kaikkeen,
päivän päätteeks ett’ ihan harmia saan ikävintä!
Kaikkein ilkeint’ on minust’ itku ja kirkuna naisten,
kiihkollaan sekavalla mi seikat sotkevi, jotka
rauhass’ aivan selvittää hitu järkeä voisi.
Katsoa kauemmin tätä ilvett’ en minä kummaa
viitsi; nyt vuoteeseen menen. Selväks itse se saakaa!»
Käänsihe rientääkseen heti kammiohon, leposuojaan
tuttuun tuohon, miss’ aviollinen häll’ oli vuode.
Vaan hänt’ esteli poika ja virkkoi näin rukoellen:
»Älkää rientäkö noin, isä, älkää suuttuko tyttöön!
Vain minun yksin on syy tähän hämminkiin, joka yltyi
vielä, kun ystävä yllättäin noin teeskeli. Tuokaa,
pastori, kunnian mies, tosi julki, sen teillehän uskoin!
Olkaa auttaja nyt, ei kiihtäjä, tään hädän, harmin!
Teille en arvoa vois niin suurta ma täst’edes antaa,
jos teko kiusan on vain halunanne nyt, ei jalo viisaus.»
Vastasi näin hymysuin vaka pastori taas: »Mikä viisaus
tunnustuksen tuon tytölt’ oivalt’ ois ihanaisen
saanut houkutetuks, salatuimman näyttänyt mielen?
Eiköpä huoltasi seurannut heti koht’ ilo, riemu?
Siis puhu itse jo vain; selitykset toisten on turhat!»
Astui armaan luo, sanat lausui hellivät Hermann:
»Noit' älä kyyneliäs kadu, helmiä haihtuvan tuskan;
onnen mulle ne tuo ja, ma toivon, sullekin täyden.
Tuonne ma lähteen luo maan vieraan neitoa oivaa
tullut en pestaamaan; anomaan tulin lempeäs, armas.
Vaan ujo, arkapa katse, ah, arvata sun sydäntuntees
kuink’ ois voinut! Vain oli ystävän silmäys sille,
kun sitä tervehdit kuvakalvost’ uinuvan kaivon.
Puoli ol’ onnea tuo jo, kun vain sinut toin minä tänne;
nyt sen täydeks sait! Tulon siunatun toivotan sulle!» —
Katseen loi syvän, liikutetun, ei karttanut neito
sulhon suudelmaa, sylinantia, huippua riemun,
kun se on vahvistus, ikävöitsemä lempivän kahden,
vastaiseen elon onneen, joll’ ei ääriä näy nyt.
Pastori muille jo kaikk’ oli kertonut. Vaan isän luokse
nyt tuli herttaisesti ja niiasi viehkeä neito,
suuteli kätt’, ei siin’ isän auttanut estely, virkkoi:
»Anteeks yllätetylle te suottehan, tuomiten oikein,
ensin tuskan kyynelet nuo sekä nyt ilon itkut.
Tuskani, riemunikin, oi, anteeks suottehan, suotte
onneen oppia vain minun, löyttyyn taas! Pahamieli
ensimmäinen tuo, jota hämmennykseni tuotti,
viimeiseksikin jääköön! Mink’ oli antava piika,
palvelun alttiin, kiintynehen, tytär teille sen antaa.»
Kätkien kyyneliään isä rinnoilleen hänet sulkee.
Hellänä suutelemaan emo lempeä käy, käsin kättä
puistavi; kaulakkain ovat ääneti itkevät naiset.
Joutuen taattoa nyt kädest’ otti jo tuo hyvä, viisas
pastori, vihkimäsormuksen veti tältä hän ensin
sormest’ — ei hevin lähtenyt tuo, nivel turpea esti —
äidin sormuksen veti myös sekä kihlasi lapset;
virkkoi: »Renkaat kultaiset nämä vielä ne liiton
näin nyt solmitkoot lujan, kaikess’ entisen laisen.
Poikaan syttynyt on syvä rakkaus neitoa kohtaan,
niin myös neitokin tunnustaa pojan toivotetukseen.
Teidät kihlaan siis, ajat koittavat teille ma siunaan
vanhempain luvall’, ystävän tään sekä naapurin kuullen.»
Onnea toivottaa kumarrellen naapuri kohta.
Mutta kun kiiltävän sormuksen pani neitosen sormeen
pappi, hän hämmästyin näki toisen, tuon, jota äsken
Hermann kaivon luon’ oli katsellut surusilmin.
Näin nyt virkkoi hän sanat leppeän leikkisät: »Kuinka?
Kihloiss’ ennestäänkö jo siis olet? Kunpahan ei vain
astune alttarin luo tähän esteeks entinen sulho!»
Vastasi neitonen: »Oi, tätä muistoa helliä suokaa
hetki mun pieni! Sen ansaitsee tuo oiva, jok’ antoi
tään erotessaan mulle, kun lähti ja jäi ikitielleen.
Ennalt’ arvasi kaikki hän, kun vapautta hän hehkuin,
intoa vaikuttaa, olomuotojen tultua uutten,
riensi Pariisiin, missä hän kohtasi vankilan, kuolon.
’Jää hyvin’, virkkoi hän. ’Minä lähden; kaikkihan liikkuu
nyt, mitä päällä on maan, kaikk’ irti on ratkeamassa.
Raukee valtojen vahvinten peruslait iki vankat,
kaikk’ oma liukuu pois, kaikk’ oikeus haltian vanhan,
ystävä ystävän luota ja lemmen luotakin lempi.
Multa nyt tänne sä jäät; sinut näänkö ja missä mä jälleen,
kenpä sen ties? Tämä ehkä on viimeinen puhelumme.
Ihminen vieras on vain maan päällä, on totta se; nytpä
vieraamp’ on kuni kuunaan. Ees oma maa omaks ei jää;
kulkevat aarteet pois; hopeoitten, kultien muodot,
nuo pyhät, vanhat, pois sulatellaan. Kuohuvi kaikki,
muotouneen kuin maailman peris yö sekä kaaos
jälleen, jättäen sen haparoimaan hahmoa uutta.
Jäät sydämessäsi mulle; ja tiemme jos yhtyvät kerran
viel’ yli pirstotun maailman, olioita me liemme
uusia, toisia kai, joit’ ei sido kohtalo. Sillä
sen mikä kahlita vois, ken nää näki, nää eli päivät!
Mutta jos toisin on säätty, jos ei ohi vaarojen näitten
kerran lie sylitysten taas iloll’ yhtyä suotu,
muistoni mielessäs yhä väikkyä suo sinä silloin,
tyynenä voidakses kovan kohdata kuin hyvän onnen!
Uus olo, liitto jos uus sua kutsuu, nauttios kiittäin,
kohtalon arpa mit’ antava lie. Suo lempesi puhtaan
hoivata rakkahias, hyvän suo tuta kiintyvä kiitos.
Vaan pidä silloinkin kevyt, lähtöön kerkeä jalka;
kahtapa tuimempaa näet tuskaa uus ero uhkaa.
Olkoon päivä ja työ pyhä sulle; mut ei elo silti
suuremp’ arvoltaan kuin muu hyvä pettävä täällä!’
Noin hän virkki, ja konsaan ei jalo saapunut jälleen.
Hukkui kaikkeni mult’, opetuksen tuon yhä muistin,
niin tänä hetkenäkin, uutt’ onnea täällä kun tarjoo
rakkaus, siintelemään ihanimmat loihtivi toiveet.
Anteeks, ystävä, suo, mua jos vapisuttavi, vaikk’ on
suojana sun käsivartesi! Niin merimies, joka vihdoin
pääs satamaan, lujan maan kamarankin huojuvan luulee.»
Virkki ja sormeen sormuksen veti vierehen toisen.
Sulhopa, miehekkään, jalon tunteen täyttämä, lausui:
»Vain sitä vahvemp’ olkoon siis, kun järkkyvi kaikki,
liitto nyt tää! Dorothea, me horju, me hellitä emme,
ei jätä toinen toist’, ei kaunoisuutt’ oman kaiken.
Sillä ken keskell’ on ajan horjuvan horjuvamieli,
vain pahan paisuttaa, vain laajenemaan yhä laskee;
vaan oman maailmansapa luo luja, kestävä luonne.
Älköön salliko Saksan mies tuhon kauhean tulvan
vyöryä laajemmalle ja häilykö tuonne ja tänne.
Meidän on tää! sanokaamme, ja työ sanan taatkohon! Maineen
viel’ yhä saa joka kansa, mi kamppailuun Jumalansa,
lain, kodin, vanhempain sekä vaimojen, lapsien eestä
yhtenä miehenä nousi ja suistui sortajan miekkaan.
Mun olet; nyt omemp’ on kuin konsaan kaikk’ oma mulle.
Ei ole huoli sen vartia, nauttija ei suru arka,
ei, vaan voima ja uljuus. Nyt tahi vasta jos uhkaa
ken vihamies, minut itse sa vyötä ja tuo tamineeni!
Kun kodin, rakkaat vanhemmat sinun vaalivan tiedän,
silloin kohtaamaan vihamiestä on rintani varma.
Jos kukin aattelis näin, pian voimaa nousisi vastaan
voima, ja kaikkien meidän koht’ ois riemuna rauha.»
p/
* * * * *
Nyt ilmestyvän »Hermann ja Dorothea» runoelman suomennosta
suorittaessaan on kääntäjällä ollut lähtökohtanaan eräitä esitöitä.
Runoilija _Arvi Jännes_, »Hirvenhiihtäjäin» suomentaja, on kääntänyt
osan tätä runoelmaa. Käännös, käsittäen I laulun ja 171 säettä II
laulusta, on — tekijänsä ilmoituksen mukaan keskeneräisenä — ilmestynyt
julkaisussa »Suomalainen, Suomalaisen sanomalehtimiesliiton albumi II»
(1911), johon albumiin sisältyy myös II laulun loppu _K.V. Vesalan_
käännöksenä, ja on liitetty myös »Muistoja ja toiveita» kokoelman
toiseen painokseen (1918).
Ottamalla huomioon nämä käännökset on sittemmin maisteri _Antti
Rytkönen_, Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston toivomuksesta,
tehnyt harrasta työtä tämän runoelman pukemiseksi suomenkieliseen
asuun. Ollen kuitenkin muilta toimiltaan estetty lopullisesti
toteuttamasta tätä aiettaan on hän jättänyt käännösluonnostensa
käsikirjoitukset niiden aikaisemman tarkastajan käytettäväksi työn
loppuunsaattamista varten.
Vaikka tosin kahden eri suomentajan erilainen tyylitunne sekä ennen
kaikkea pyrkimys runoelman sisällyksen ja ilmaisutavan mahdollisimman
uskolliseen kuvasteluun on pakottanut tehtävän läpikotaiseen
uudelleenkäsittelyyn, on tietenkin näissä luonnoksissa jo joukko
säkeitä ollut varteenotettavassa muodossa. Ja sekin, mikä ei
semmoisenaan ole tuntunut käyttökelpoiselta, on tavallaan voinut olla
kannustimena mainitulle pyrkimykselle, joka samalla on tavoitellut
tämän Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston kannatuksella
tapahtuneen aloitteen saattamista sen tarkoituksia vastaavaan
päätökseen.