6) kolme kalalammikkoa Berrissä, kunkin tuottona kaksisataa
livreä.
Mitä irtaimistoon tulee, jota oppineen ystäväni, Vannesin
piispan, selityksen mukaan nimitetään siten senvuoksi, että
ne eivät ole irrallaan...
D'Artagnania puistatti tuon nimen synkkä muisto. Testamentin
toimeenpanija jatkoi häiriintymättä:
... niin siihen kuuluu: 1) huonekalut, joita en nyt tilan
puutteessa voisi nimitellä; niillä ovat kaikki linnani tai
taloni sisustetut, ja isännöitsijäni on laatinut niistä
luettelon...
Kaikkien silmät kääntyivät Mousquetoniin, joka oli murheeseensa
vaipuneena.
2) kaksikymmentä ratsu- ja vaunuhevosta, jotka minulla on
erityisesti Pierrefondsin linnassa, nimeltään: Bayard,
Roland, Kaarle Suuri, Pipin, Dunois, La Hire, Ogier, Simson,
Milo, Nimrod, Urgande, Armida, Falsirade, Delila, Rebekka,
Jolanda, Finette, Harmo, Liisa ja Musette;
3) kuusikymmentä koiraa jaettuina kuuteen kahlekuntaan, kuten
seuraa: ensimmäinen hirvenpyyntiin harjoitettuna, toinen
sudenajoon opetettu, kolmas metsäsian ja neljäs jäniksen
metsästykseen totutettu sekä kaksi viimeistä valittuina
kiinniottajista ja muista talonvahdeista;
4) sota- ja metsästysaseet, jotka ovat talletetut
varushuoneeseeni;
5) Atoksen valitsemat anjoulaiset viinini, joista hän ennen piti:
bourgogne, bordeaux, sherry ja samppanja, jotka täyttävät
kahdeksan kellaria ja kaksitoista kuoppaa eri kartanoissani;
6) tauluni ja kuvapatsaani, joilla pitäisi olla suuri arvo ja
joiden paljous ihan väsyttää silmää;
7) kirjastoni, käsittävä kuusituhatta aivan uutta nidettä,
joita ei ole milloinkaan avattu;
8) hopeakalustoni ja pöytähopeani, jotka ehkä ovat hiukan
käytettyjä, mutta painavat varmaan tuhannesta
kahteentoistasataan naulaan, koska töin tuskin kykenin
nostamaan arkun, johon ne ovat suljetut, ja jaksoin
kantaa sen vain kuusi kierrosta huoneeni ympäri;
9) kaikki nämä esineet samoin kuin pöytä- ja talousliinavaatteet
ovat jaettuina niihin asumuksiin, joista olen enimmin
pitänyt...
Tässä lukija pysähtyi vetääkseen henkeänsä. Jokainen huokasi, yskähti
ja jännitti tarkkaavaisuuttaan. Testamentin toimeenpanija jatkoi:
Olen elänyt lapsettomana, ja luultavaa on, että minä en niitä
enää saa, mikä on minulle katkeran surun aihe. Erehdynpä sentään,
sillä onhan minulla poika yhteisesti muiden ystävieni kanssa: hän
on herra Raoul-Auguste-Jules de Bragelonne, herra kreivi de la
Fèren oikea lapsi.
Tämä nuori aatelisherra on minusta näyttänyt arvokkaalta
seuraajalta kolmelle uljaalle aatelismiehelle, joiden
ystävä ja nöyrin palvelija minä olen.
Lukemisen keskeytti helähdys, kun d'Artagnanin miekka oli luisunut
hankkiluksesta ja pudonnut kaikuvalle lattialle. Kaikki katsahtivat
sinne päin ja näkivät ison kyyneleen vierähtävän muskettisoturin
tuuheista silmäripsistä hänen kyömynenälleen, jonka valaistu varsi
kimalteli kuin auringon kultaama kuunsakara.
Senvuoksi, pitkitti jälleen toimeenpanija, jätän kaiken
ylläluetellun omaisuuteni, kiinteimistön ja irtaimen, herra
varakreivi Raoul Auguste Jules de Bragelonnelle, kreivi
de la Fèren pojalle, lohdutukseksi surussa, joka hänellä
näkyy olevan, ja auttaakseni häntä kunniakkaasti edustamaan
nimeänsä...
Pitkällinen sorina kiersi kuulijakunnassa. Testamentin toimeenpanija
jatkoi d'Artagnanin leimuavan katseen tukemana, joka liitäen kokouksen
yli palautti häirityn hiljaisuuden:
Herra varakreivi de Bragelonnen on luovutettava herra ritari
d'Artagnanille, kuninkaan muskettisoturien kapteenille, mitä
mainittu ritari d'Artagnan häneltä omaisuudestani pyytää.
Herra varakreivi de Bragelonnen on suoritettava hyvä eläke
ystävälleni herra ritari d'Herblaylle, jos tämän täytyisi
elää maanpaossa.
Herra varakreivi de Bragelonnen on ylläpidettävä ne palvelijani,
jotka ovat olleet minulla kymmenen vuotta, ja lahjoitettava
viisisataa livreä kaikille muille.
Minä säädän taloudenhoitajalleni Mousquetonille kaikki käynti-,
sota- ja metsästysasuni, luvultaan neljäkymmentäseitsemän,
siinä varmuudessa, että hän kuluttaa ne rakkaudesta minuun
ja minun muistokseni.
Sitäpaitsi testamenttaan varakreivi de Bragelonnelle jo
nimitetyn vanhan palvelijani ja uskollisen ystäväni
Mousquetonin, antaen mainitun Bragelonnen varakreivin
tehtäväksi huolehtia siitä, että Mousqueton kuollessaan
lausuu yhä eläneensä onnellisena.
Nämä sanat kuullessaan Mousqueton kumarsi kalpeana ja vavisten. Hänen
leveät hartiansa hytkähtelivät kouristuneesti; jääkylmät kädet
valahtivat alas kasvoilta, joilla kuvastui peloittava surun kärsimys,
ja läsnäolijat näkivät hänen huojuvan ja epäröivän ikäänkuin hän
tahtoen lähteä salista olisi etsinyt tietä sieltä.
"Mousqueton, ystäväiseni", sanoi d'Artagnan, "lähtekää täältä. Menkää
toimittamaan matkavalmistuksianne. Minä vien teidät Atoksen kartanoon,
jossa käyn Pierrefondsista lähdettyäni."
Mousqueton ei vastannut mitään. Hän tuskin hengitti; näytti siltä kuin
kaikki tässä salissa olisi nyttemmin ollut hänelle vierasta. Hän avasi
oven ja poistui hiljalleen.
Testamentin toimeenpanija päätti lukemisensa, jonka jälkeen useimmat
Portoksen viimeistä tahtoa kuulemaan saapuneista poistuivat talosta
pettyneinä, mutta syvää kunnioitusta tuntien.
Toimitsijan juhlallisen kumarruksen jälkeen jäätyänsä viimein yksikseen
d'Artagnan ihmetteli testamentin laatijan syvää viisautta, tämä kun
niin oikeaan osaten oli lahjoittanut omaisuutensa ansiokkaimmalle ja
enimmin tarvitsevalle niin hienotuntoisesti, että terävimmätkään
hovimiehet tai jaloimmatkaan sydämet eivät olisi voineet mitään niin
täydellistä keksiä.
Portos velvoitti kyllä Raoul de Bragelonnen antamaan d'Artagnanille
kaikki, mitä tämä pyytäisi. Mutta hän tiesi hyvin, tuo kunnon Portos,
että d'Artagnan ei pyytäisi mitään; ja siinä tapauksessa, että hän
jotakin pyytäisi, ainoastaan hän itse saisi määrätä osansa.
Portos jätti eläkkeen Aramikselle, mutta jos tämä tahtoisi vaatia
liikoja, pidättäisi häntä siitä d'Artagnanin esimerkki. Ja eikö sana
"maanpako", jonka testamenttaaja näköjään tarkoituksetta oli siihen
liittänyt, ollut mitä lempein ja sävyisin arvostelu Aramiksen
käytöksestä, joka oli aiheuttanut Portoksen kuoleman?
Lopuksi vainajan testamentissa ei ollenkaan otettu lukuun Atosta. Mutta
hänhän ei voinut epäilläkään, ettei poika tarjoisi parasta osaa
isälleen. Portoksen suuri henki oli punninnut kaikki syyt, oli älynnyt
kaikki vivahdukset paremmin kuin laki, käytäntö ja maku.
-- Portoksella oli sydän paikallaan, -- huoahti d'Artagnan.
Samassa hän luuli kuulevansa voihkauksen ylhäältä. Hän ajatteli heti
Mousqueton-parkaa, jota oli murheessaan tyynnytettävä. Niinpä
d'Artagnan kiirehtikin salista etsimään kelpo taloudenhoitajaa, koska
tämä ei ollut tullut takaisin. Hän nousi ensimmäiseen huonekertaan
johtavia portaita ja huomasi Portoksen kamarissa röykkiön kaikenvärisiä
erilaisista kankaista valmistettuja vaatteita, joiden päälle Mousqueton
oli ojentautunut, ne ensin itse kasattuaan.
Sehän olikin uskollisen ystävän osuus. Nämä puvut kuuluivat hänelle; ne
olivat hänelle annettuja. Mousquetonin käsi kosketti niitä kuin
pyhäinjäännöksiä, hän suuteli niitä, hyväili kasvoillaan, peitti ne
ruumiillaan.
D'Artagnan lähestyi miesparkaa lohduttamaan.
-- Hyväinen aika, -- ajatteli soturi, -- hän ei liikahda; hän on
tainnuksissa!
D'Artagnan erehtyi: Mousqueton oli kuollut.
Kuollut niinkuin koira isäntänsä menetettyään palaa hänen takkinsa
päälle heittämään henkensä.
262.
Atoksen vanhuus.
Edelläkerrottujen tapausten eroittaessa ainiaaksi toisistaan nuo neljä
muskettisoturia, jotka olivat näyttäneet katkeamattomilla siteillä
yhteen liittyneiltä, alkoi Atos -- jääneenä yksikseen Raoulin lähdettyä
-- maksaa veroansa sille ennakkokuolemalle, jota sanotaan poissaolevan
rakastetun kaihoksi.
Palattuaan kartanoonsa Bloisin lähistölle, kun ei edes Grimaud enää
ollut vastaanottamassa hänen heikkoa hymyilyänsä kävelyretkillä
puutarhassa, Atos tunsi päivä päivältä riutuvansa, niin
heikentymättömänä kuin hänen elinvoimansa olikin jo kauan säilynyt.
Hellityn hoidokin läsnäolo oli torjunut vanhuutta, joka nyt saapui
tuoden mukanaan sitäkin suuremman saattueen vaivoja ja kiusoja, kun sen
oli pitänyt odottaa vuoroansa. Atoksella ei enää ollut poikaansa
kannustimena astelemaan suorana ryhdiltään, pitämään päätänsä pystyssä,
antamaan hyvää reippauden esimerkkiä; nuoren miehen säihkyvät silmät
eivät enää olleet elvyttämässä hänen omien katseittensa hehkua.
Ja on myös sanottava, että tämä hienotuntoisessa pidättyväisyydessään
harvinainen luonne nyt varsinaisen vaikuttimensa menettäneenä
antausi murhemielisyyteen yhtä kiihkeästi kuin karkeammat luonteet
ratkeavat riemuitsemaan. La Fèren kreivi oli säilynyt nuorekkaana
kahdenseitsemättä ikäiseksi; tämä karaistunut soturi oli jäänyt
voimakkaaksi kaikkien rasitustensa jälkeen, hänen sielunsa joustavuutta
eivät onnettomuudet olleet murtaneet, -- eivät mylady, Mazarin, la
Vallière olleet saaneet hänen valoisaa elämänkatsomustansa
samennetuksi. Mutta hänestä oli tullut viikossa vanhus siitä hetkestä
alkaen, jolloin hän oli kadottanut jälkinuoruutensa tuen.
Yhä komeana, mutta köyryisenä, -- ylväänä, mutta apeana, hän säveästi
ja huojuen etsiskeli valkohapsisessa yksinäisyydessään sellaisia
aukkopaikkoja, joista auringonsäteet tunkeusivat puistokujain
lehväholvien läpi. Raoulin mentyä pois hän vieraantui elinaikaisista
ruumiinharjoituksistaan. Palvelijat olivat kaikkina vuodenaikoina
tottuneet näkemään hänet jalkeilla aamunkoitteessa ja hämmästelivät
kuullessaan kellon seitsemän lyöntiä kesällä isäntänsä vielä ollessa
makuulla. Atos viivyskeli vuoteessa, kirja päänalusen alla; hän ei
nukkunut, mutta ei liioin lueskellut. Hän makaili säästyäkseen
kannattelemasta ruumistaan, antaen henkensä ja sielunsa liidellä ulos
tomumajasta poikansa tai Jumalan luo.
Toisinaan ihan kammoksutti nähdä hänen tuntikausia syventyvän mykkään
ja tajuttomaan haaveiluun; hän ei silloin kuullut pelokkaan
kamaripalvelijan askeleita, kun tämä tuli kamarin kynnykselle
kurkistamaan, oliko hänen herransa nukuksissa vai valveilla. Hän alkoi
jo unohtaa, että päivä saattoi olla kulunut puoleen, että molempien
ensimmäisten ateriain hetki oli mennyt ohi. Sitten hän havahtui, nousi,
lähti alas varjoiseen puistokujaan ja poikkesi aurinkoisiin kohtiin
ikäänkuin hetkisen niiden lämmöstä nauttiakseen poissaolevan
lapsukaisen kanssa. Taas alkoi synkkä ja yksitoikkoinen kävely, ja
viimein hän jälleen saapui kamariinsa ja vuoteeseensa, mieluisimpaan
olosijaansa.
Useaan päivään kreivi ei virkkanut sanaakaan. Hän kieltäysi
vastaanottamasta vieraita, ja öisin hänen nähtiin sytyttävän lamppunsa
ja viettävän tuntikausia kirjoittaen tai pergamentteja selaillen.
Tällöin Atos myös kyhäsi kirjeen Vannesiin ja toisen Fontainebleaun
kuninkaalliseen linnaan, saamatta kumpaiseenkaan vastausta. Syyhän on
selvä: Aramis oli jättänyt Ranskan, d'Artagnan oli matkustanut
Pariisista Nantesiin ja palattuansa lähtenyt suoraa päätä
Pierrefondsiin.
Kreivin kamaripalvelija huomasi, että hän päivä päivältä vähensi
joitakuita kierroksia kävelystänsä. Suuri lehmuskuja kävi piankin liian
pitkäksi edes päästä päähän mitellä -- jaloille, jotka entiseen aikaan
olivat tuhanteenkin kertaan päivässä suorittaneet sen taipaleen.
Kreivin nähtiin astelevan vaivalloisesti keskikohdan puiden luo,
istuutuvan sammalmättäälle, joka soukensi sivukujan suuta, ja odottavan
siinä voimien paluuta tai oikeastaan illan tuloa.
Sitten jo satakin askelta voivutti hänet. Lopulta Atos ei tahtonut enää
ollenkaan nousta; hän hylkäsi kaiken ravinnon, ja vaikka hän ei
valitellut, vaan aina säilytti herttaisen sävynsä ja suopean hymyn
huulillaan, säikähtyi hänen väkensä siitä noutamaan Bloisista
Monsieur-vainajan entisen henkilääkärin. Asiantuntija tuotiin kreivi de
la Fèren luo sillä tavoin, että hän saattoi tarkkailla kituvaa itse
näkyviin joutumatta, -- hänelle nimittäin luovutettiin makuuhuoneen
viereinen kamari sillä pyynnöllä, että hän ei näyttäytyisi, kun
pelättiin isännän muutoin panevan pahakseen, koska hän ei ollut
halunnut lääkäriä.
Tohtori oli noudattanut kutsua mielellään. Atos oli jonkunlainen sen
tienoon aatelismiesten esikuva; paikkakuntalaiset ylpeilivät tästä
vanhan ranskalaisen kunnian maineikkaasta edustajasta. La Fèren kreivi
oli tosiaan varsin ylhäinen herra siihen aatelistoon verraten, jota
kuningas hetkittäin loi kosketellessaan nuorella ja hedelmällisellä
valtikallaan maakunnan vaakunallisten sukupuiden kuivettunutta
kannokkoa. Atosta kunnioitettiin ja rakastettiin. Lääkäri ei hennonnut
nähdä hänen palkollistensa vetistelevän ja kulmakunnan köyhien
parveilevan murheellisina koolle, näiden totuttua saamaan elämänsä ja
lohtunsa Atoksen sydämellisistä sanoista ja auliista almuista.
Hän siis tutkisteli kätkössään sen salaperäisen taudin merkkejä, joka
niin nopeasti jäyti ja hivutti vastikään eloisana ja elämänhaluisena
esiintyneen miehen voimia. Hän huomasi kreivin poskilla hehkua
kuumeesta, joka hellittämättömänä kehittyy näivettämään kaiken elon,
saatuaan alkunsa jostakin sydämen sopukasta ja vetäytyen tämän
varustuksen suojaan, -- varttuen tuottamastansa kärsimyksestä.
Kreivi ei enää puhunut kellekään, sanoimme, eikä hän haastanut
itsekseenkään. Hänen ajattelunsa kartti melua ja nousi siihen
kiihtymyksen tilaan, joka rajoittuu haltioitumiseen. Siihen syventynyt
ihminen ei vielä kuulu Jumalalle, mutta maan päällä ei hänen perustansa
myöskään ole.
Lääkäri tarkasti usean tunnin ajan tätä tuskallista taistelua, jota
tahto kävi ylempää vaikutusvoimaa vastaan. Pahoin huolestutti häntä
nähdä noiden silmien pysyvän niin vakaasti tähdättyinä näkymättömään
kohteeseen, nähdä tuon sydämen sykkivän ja huokailevan ainiaan
vaihtumattomassa poljennossa, -- kun toisinaan kärsimyksen säännöttömät
vihlaisut herättävät lääkärissä toivoa.
Siten kului puoli päivää. Tohtori teki rohkean miehen päätöksen,
omaksui lujan mielen kannan: hän astui ripeästi esiin lymystänsä,
suoraan Atoksen luo, joka ei hänen ilmestymisestään osoittanut sen
enempää kummastusta kuin jos koko kohtaus olisi ollut jokapäiväinen.
"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lääkäri huomaavaisen
kohteliaasti, "mutta minulla on moite lausuttavana teille; suvaitkaa
suosiollisesti kuunnella minua."
Ja hän istuutui Atoksen päänalusen viereen, vanhuksen vaivoin
havahtuessa mietiskelystään.
"Mikä on, tohtori?" kysyi kreivi hetkisen äänettömyyden jälkeen.
"Te olette sairas, monsieur, ettekä toimita itsellenne hoitoa."
"Minäkö sairas!" sanoi Atos hymyillen.
"Kuumetta, näivetystä, vaarallista riutumista, herra kreivi!"
"Riutumista!" toisti Atos; "onko se mahdollista? Vaikka lepäilen."
"No, no, herra kreivi, miksi kierrellä? Te olette harras kristitty."
"Niin uskon", myönsi Atos.
"Antautuisitteko itsemurhaan?"
"En koskaan, tohtori."
"Mutta kuitenkin te juuri nyt kuoletatte itseänne tahallisesti,
monsieur; parantukaa, herra kreivi, tervehtykää!"
"Mistä? Keksikää ensin tauti. Minä en ole milloinkaan tuntenut oloani
paremmaksi, taivas ei ole ikinä näyttänyt minusta kauniimmalta, en ele
konsaan suuremmalla nautinnolla hellinyt kukkasiani."
"Teillä on salaista mielenkarvautta."
"Salaista?... Ei suinkaan, minä kaipaan poissaolevaa poikaani, tohtori,
-- siinä koko vaivani, ja sitä en peittele."
"Herra kreivi, teidän poikanne on elossa ja terveenä, hänellä on
ansiokkaan ja jalosukuisen aatelismiehen kaikki tulevaisuus; eläkää
hänen tähtensä..."
"Minähän elän, tohtori. Oh, olkaa huoletta", hän lisäsi kaihomielisesti
myhäillen, "niin kauan kuin Raoul elää, se tiedetään hyvin, sillä niin
kauan elän minäkin."
"Mitä sanottekaan?"
"Yksinkertaisen totuuden. Tällähaavaa minä jätän elonhenkeni
turruksiin. Minulle kävi ylivoimaiseksi viettää unohtavaa, hommaavaa,
välinpitämätöntä elämää Raoulin ollessa loitolla luotani. Te ette
edellytä lampun palavan, kun kipinä ei ole päässyt liekiksi; älkää
myöskään vaatiko minua elämään touhussa ja kirkkauden vallassa. Minä
oleilen, olen asettunut odottamaan. Muistakaa noita sotilaita, tohtori,
joita niin usein yhdessä näimme kokoontuneina satamapaikkaan odottamaan
merillelähtöä; loikoen, harrastuksettomina, puolittain toisen
alkuaineen ja puolittain toisen varassa he vartosivat, tamineet
valmiina, mieli jännittyneenä, katseet kiinteinä. Odotus -- toistan --
on oikea sana minun nykyisestä elämästäni. Makaillen kuten nuo
sotilaat, korva herkkänä kuulemaan ensimmäistä kutsua, tahdon olla
valmis viipymättömään lähtöön. Kumpainen sen kutsun antanee, elämäkö
vai kuolema? Jumala vai Raoulko? Tamineeni ovat kunnossa, sieluni on
löytänyt tasapainon, odotan merkkiä... Minä varron, tohtori, minä
varron!"
Lääkäri tunsi tämän henkisen lujuuden, hän osasi pitää arvossa tämän
ruumiin sitkeyttä; hän mietti tuokion, päätteli vastaväitteiden olevan
hyödyttömiä, paranteiden järjettömiä, ja poistui kehoittaen
palvelijoita olemaan jättämättä häntä hetkeksikään valvonnastaan.
Atos ei hänen mentyänsä ilmaissut suuttumusta eikä pahoittelua
häiritsemisestä. Hän ei edes muistuttanut toimittamaan hänelle
pikaisesti kaikki saapuvat kirjeet, sillä hän tiesi, että jokainen
hänelle koituva huomion heräte oli palvelijoille ilahduksen ja toivon
aiheena, jonka hankkimisesta he olisivat verelläänkin maksaneet.
Uni oli hänelle käynyt harvinaiseksi. Mietiskelyn voimalla Atos
korkeintaan muutamiksi tunneiksi unohtausi syvempään ja hämyisempään
unelmoimiseen kuin oikeastaan voi haaveiluksi sanoa; tämä hetkittäinen
lepo antoi toipumistilaisuutta ruumiille, jota henki uuvutti, sillä
Atos eli kaksinkertaisesti näillä sielunsa vaelluksilla. Eräänä yönä
hän näki unta, että Raoul pukeusi teltassa, lähteäkseen retkelle, jota
Beaufortin herttua itse johti. Nuori mies oli murheellinen, hän
kiinnitti verkkaan költerinsä soljet ja sovitti hitaasti miekkansa
kupeelleen.
-- Mikä sinun onkaan? -- kysyi isä hellästi.
-- Minua painostaa hyvän ystävämme Portoksen kuolema, -- vastasi Raoul;
-- kärsin täällä samaa murhetta kuin te tunnette siitä sanomasta
siellä.
Ja näky katosi Atoksen unen mukana.
Päivän valjetessa muuan kamaripalvelija astui herransa makuuhuoneeseen,
tuoden Espanjasta lähetetyn kirjeen.
-- Aramiksen käsialaa, -- ajatteli kreivi.
Hän luki.
"Portos on kuollut!" huudahti hän silmättyään ensimmäiset rivit. "Oi,
Raoul, Raoul, kiitos! Sinä pidät lupauksesi, ilmoitat minulle!"
Ja kylmän hien vallassa Atos pyörtyi vuoteessaan heikkoudesta.
263.
Atoksen näky.
Toinnuttuaan tainnuksista kreivi melkein häpesi, että oli niin
herpautunut yliluonnollisesta tapauksesta; hän pukeutui ja pyysi
hevosta, päättäen käydä Bloisissa järjestämässä varmemman
kirjeenvaihdon sekä Afrikkaan että d'Artagnanin ja Aramiksen kanssa.
Aramiksen kirje oli ilmoittanut kreiville Belle-Islen retken huonon
menestyksen. Se kertoi myös kylliksi paljon yksityiskohtia Portoksen
kuolemasta, jotta Atoksen hellä ja harras sydän siitä liikuttui
sisintänsä myöten. Atos tahtoikin samalla mennä vielä viimeiselle
vierailulle Portos-ystävänsä luokse. Tästä kunnianosoituksesta
entiselle asetoverilleen hän aikoi ilmoittaa d'Artagnanille, viedäkseen
hänet uudestaan vaivalloiselle Belle-Islen matkalle, suorittaakseen
hänen seurassaan tämän surullisen toivioretken niin suuresti
rakastamansa jättiläisen haudalle ja sitten palatakseen kotiin totellen
salaperäistä vaikutusta, joka aavistamattomia teitä pitkin kuljetti
häntä iäisyyteen.
Mutta tuskin olivat palvelijat riemuissaan pukeneet herransa, jonka he
mielellään näkivät valmistautuvan matkalle, toivoen sen karkoittavan
hänen synkkämielisyyttään, -- tuskin oli säysein hevonen kreivin
tallista satuloitu ja tuotu pääportaitten eteen, kun Raoulin isä tunsi
päätänsä huimaavan, herpautumista jaloissaan, ja huomasi olevansa
kykenemätön astumaan enää askeltakaan.
Hän pyysi kantamaan itsensä päivänpaisteeseen; hänet hoivattiin
sammalpenkille, ja näin kului runsas tunti ennen kuin hän toipui.
Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin tämä hervottomuus viime päivien
raukean levon jälkeen. Atos nautti lihalientä, saadakseen voimia, ja
kostutti kuivia huuliaan vanhalla Anjoun viinillä täytetystä pikarista;
se oli hänen mieliviiniään, niinkuin kunnon Portoksen ihailtavassa
testamentissakin oli mainittu.
Sitten hän vahvistuneena ja mieleltään virkistyneenä antoi jälleen
tuoda hevosensa; mutta hän tarvitsi palvelijain apua, noustakseen
työläästi satulaan. Hän ei ehtinyt sataa askelta. Väristys valtasi
hänet tien mutkassa.
"Tämäpä omituista", hän virkkoi mukanaan tulleelle kamaripalvelijalle.
"Pysähtykäämme, monsieur, pyydän sitä kaikin mokomin", vastasi
uskollinen palvelija. "Kah, tehän kalpenette!"
"Se ei minua estä pitkittämästä matkaani, kun kerran olen tiellä",
sanoi kreivi, ja hän hellitti ohjia.
Mutta sensijaan että olisi totellut isäntänsä ajatusta elukka äkkiä
seisahtui. Liikkeellä, josta Atos ei ollut tietoinen, hän oli
kiristänyt suitsia.
"Jokin tahtoo estää minua menemästä edemmäksi", lausui Atos. "Tue
minua", hän samassa lisäsi ojentaen käsivartensa; "nopeasti, tule!
Tunnen kaikkien lihasteni laukeavan, ja putoan pian satulasta."
Palvelija oli nähnyt herransa tekemän liikkeen samalla kun hän sai
määräyksen. Hän kiirehti luo ja otti kreivin syliinsä, ja kun vielä
oltiin kyllin lähellä taloa, jotta ovelle katselemaan jääneet
palvelijat huomasivat tämän häiriön isäntänsä tavallisesti niin
säännöllisessä kulussa, kamaripalvelija kutsui tovereitaan liikkein ja
sanoin, jolloin kaikki hätäisesti juoksivat paikalle.
Tuskin oli Atos laahautunut muutaman askeleen takaisin asuntoonsa päin,
kun hän tunsi voivansa paremmin. Hänen tarmonsa näkyi elpyvän, ja
hänelle palasi halu ratsastaa kuitenkin kaupunkiin. Hän käänsi
hevosensa. Mutta tämän ensi liikkeestä hän vaipui takaisin horrokseen
ja järkkymykseensä.
"Noh, varmasti _tahdotaan_", jupisi hän, "että jään kotiin."
Hänen väkensä lähestyi; hänet autettiin hevosen selästä, ja kaikin he
kantoivat kreivin juoksujalkaa taloon. Hänen kammionsa oli pian
järjestetty, ja he laskivat hänet vuoteeseen.
"Teidän on tarkoin muistettava", virkkoi hän heille valmistautuessaan
nukkumaan, "että vielä tänään odotan kirjeitä Afrikasta."
"Monsieur kaiketi kuulee mielellään, että Blaisoisin poika on
ratsastanut matkaan, ehtiäkseen tunnin verran Bloisin kuriirin edellä",
ilmoitti kamaripalvelija.
"Kiitos!" vastasi Atos sydämellisesti hymyillen. Kreivi nukahti; hänen
levoton unensa näytti tuskaiselta. Vaalija huomasi hänen kasvoillaan
sisäisen kärsimyksen ilmeen useinkin kuvastuvan. Kenties Atos näki
unta.
Päivä kului, Blaisoisin poika palasi, kuriiri ei ollut tuonut mitään
uutisia. Kreivi laski epätoivoissaan minuutteja; häntä puistatti, kun
nämä minuutit olivat muodostaneet tunnin. Ajatus, että hänet oli
unohdettu tuolla kaukana, juolahti hänelle kerran mieleen ja vihlaisi
kamalasti sydäntä.
Kukaan talossa ei enää toivonut, että viestintuoja saapuisi; hetki oli
jo kauan sitten ohi. Erityislähetti oli neljään kertaan tehnyt Bloisin
matkan, mutta mitään ei ollut kuulunut kreivin osoitteella.
Atos tiesi, että kuriiri tuli vain kerran viikossa. Siis seitsemän
kuolettavan pitkän päivän viivytykseen alistuttava! Hän aloitti yönsä
tässä tuskallisessa varmuudessa. Kaikki synkät aavistukset, mitä sairas
ja kärsimysten ärsyttämä ihminen voi lisätä muutoinkin jo surullisiin
otaksumiin, kokosi Atos tämän kuolettavan yön ensi hetkinä.
Kuume nousi; se saavutti pian rinnan, jossa alkoi riehua tuli,
käyttääksemme Blaisoisin pojan viime käynnillään Bloisista noutaman
lääkärin sanoja.
Sitten se ulottausi päähänkin. Lääkäri iski suonta kahdesti perätysten;
se haihdutti kuumeen, mutta heikonsi sairasta, jättäen ainoastaan aivot
toimintakykyisiksi.
Mutta tuo peloittava kuume oli joka tapauksessa lakannut. Se ahdisti
vielä viime otteillaan puutuneita käsiä ja jalkoja ja väistyi kokonaan
puoliyön tullen.
Nähtyään tämän eittämättömän toipumisen potilaan tilassa lääkäri palasi
kaupunkiin, kun ensin oli määrännyt muutamia apukeinoja ja julistanut
kreivin pelastuneeksi.
Silloin Atokselle alkoi omituinen, määrittelemätön tila. Hänen
valveutunut ajatuskykynsä vei hänet rakastetun pojan luo. Hänen
mielikuvituksensa näytti hänelle Afrikan kentät Djidgellin
ympäristöllä, missä Beaufortin herttuan oli pitänyt laskea maihin
armeijoineen.
Hän näki harmaita kallioita, jotka olivat paikoitellen kokonaan
vihertyneet meriveden vaikutuksesta, kun se kovan aallokon ja myrskyjen
aikana pieksi rannan äyräitä. Näiden hautakummun kaltaisten kallioiden
kirjavoittaman rannikkokaistaleen takana kohosi mastiksipuiden ja
kaktuspensaiden keskeltä puoliympyrässä kylän tapainen, josta kuului
hämärää melua sekä näkyi sankkaa savua ja säikkynyttä hyörinää.
Äkkiä savun helmasta hulmahti liekki, joka ryömien laajeni peittämään
koko kylän ja vähitellen nieli kaikki punaisiin pyörteisiinsä. Itkua,
huutoja, ojennettuja käsivarsia kohosi taivasta kohti. Hetkisessä
syntyi sitten sortuvien tukipuiden, vääntyvien metallilevyjen, kalkiksi
palaneiden kivien ja kärventyneiden, tuhottujen puiden hirvittävä
sekamelska.
Omituista! Tässä sekasorrossa, jossa Atos eroitti kohotettuja
käsivarsia, kuuli huutoja, nyyhkytyksiä ja vaikerrusta, hän ei
havainnut ainoitakaan ihmiskasvoja.
Kanuunan jyskettä kuului etäältä, muskettituli rätisi, meri meurasi,
karjalaumat pakenivat hypähdellen vehmaille rinteille. Mutta ei
sotamiestä tuikkaamassa sytytintä tykkipattereissa, ei merimiestä tuon
laivaston liikkeitä ohjaamassa, ei paimenta noita laumoja kaitsemassa.
Kylän ja sitä vallitsevien linnoitusten ikäänkuin taikavoimalla ja
ainoankaan ihmiskäden avutta tapahtuneen hävityksen jälkeen liekki
sammui raunioihin, ja savua alkoi jälleen nousta, käyden ohuemmaksi ja
vaaleammaksi ja haihtuen vihdoin kokonaan.
Sitten yö peitti tienoon, läpikuultamaton yö maan pinnalla, loistava
taivaanlaella. Afrikan taivaan suurina leimuavat tähdet hohtivat,
valaisten ainoastaan itsensä, mutta eivät mitään ympärillään.
Seurasi pitkällinen hiljaisuus, joka levähdytti Atoksen kiihtynyttä
mielikuvitusta; mutta hän tunsi, että nähtävä ei ollut vielä loppunut,
ja sentähden hän kohdisti tajuntansa silmät sitä tarkkaavammin tähän
omituiseen näytelmään, jonka mielikuvitus hänelle loi.
Näytelmä sai pian jatkoa.
Leppeä, kalpea kuu kohosi rantakukkuloiden takaa, ja ensin
läikehdittäen meuruamasta tyyntyneen meren aaltoilevat poimut se tuli
siroittelemaan timantteja ja opaaleja mäenrinteen viidakkoihin ja
lehtoihin.
Harmaat kalliot kohottelivat äänettömien ja tarkkaavaisten aaveiden
lailla viherviä huippujaan, ikäänkuin nekin kuutamossa tutkiakseen
taistelutannerta, ja Atos huomasi ottelun aikana aivan tyhjältä
näyttäneellä kentällä nyt kasoittain kaatuneitten ruumiita.
Kuvaamaton pelon ja kauhun väristys valtasi hänen sydämensä, kun hän
tunsi pikardialaisten sotamiesten sinivalkeat puvut, sinivartiset
peitset ja liljankuvalla merkityt musketinperät, -- kun näki kaikki nuo
ammottavat ja kylmät haavat sinitaivasta tähystelevinä, ikäänkuin ne
olisivat vaatineet uloslaskemiansa sieluja siltä takaisin, -- kun hän
näki hevoset aukiviilletyin vatsoin, kieli roikkuen suupielestä,
makaamassa sivuilleen hyytyneessä veressään, joka tahrasi niiden loimia
ja harjoja, -- kun hän näki Beaufortin herttuan valkoisen ratsun
murskatuin päin kentälle ojentuneena, kuolleiden kumppanien ensi
riveissä.
Atos laski kylmän käden otsalleen, joka hänen ihmeekseen ei tuntunut
polttavalta. Tällä kosketuksella hän totesi olevansa kuumehoureitta
katselemassa äsken Djidgellin rantamalla riehunutta taistelua
alkuasukasten ja sen retkikunta-armeijan kesken, jonka hän oli nähnyt
Ranskan rannoilta lähtien häviävän näköpiirin taa ja jonka päällikön
jäähyväislaukausta isänmaalle hän oli viimeisenä tuprahduksena
ajatuksin ja elein tervehtinyt.
Ken voi kuvata kuolettavaa ja raatelevaa tuskaa, jolla hänen sielunsa
-- valppaan silmän tavoin seuraten ruumisrivejä -- vuoronsa jälkeen
tähysti jokaista kaatunutta, nähdäkseen lepäsikö ehkä Raoulkin niiden
joukossa? Ken voi kuvata sitä päihdyttävää, jumalaista iloa, jolla Atos
kumartui Kaikkivaltiaan eteen kiittämään, kun ei ollut kuolleiden
joukossa tavannut pelokkaasti etsimiänsä kasvoja?
Ja kaikki nuo paikoilleen kaatuneet, jäykistyneet, kylmenneet, hyvin
tunnettavat vainajat ikäänkuin kääntyivät suopeasti ja kunnioittavasti
la Fèren kreiviin, jotta hän voisi heidät kolkossa katselmuksessaan
paremmin eroittaa.
Nämä ruumiit nähdessään hän kuitenkin kummasteli, ettei huomannut
eloonjääneitä.
Hän oli tullut niin eläytyneeksi harhakuvaan, että tämä näky tuntui
hänestä todelliselta matkalta, jonka isä oli tehnyt Afrikkaan
hankkiakseen tarkempia tietoja pojastansa.
Niinpä hän väsyneenä laajojen merien ja mantereitten yli matkaamisesta
etsi lepoa kallion suojaamista teltoista, joiden huipulla liehui
valkoinen liljalippu. Hän haki sotamiestä saattamaan itseään herttuan
telttaan.
Kun hänen katseensa silloin harhaili kentän kaikkiin suuntiin, näki hän
valkoisen hahmon ilmestyvän pihkantuoksuisten myrttien takaa.
Tämä hahmo, joka oli upseerin puvussa ja piteli taittunutta miekkaa
kädessään, lähestyi verkalleen Atosta, joka pysähtyi äkkiä ja tuijotti
häneen puhumatta mitään, hievahtamatta paikaltaan, mutta aikoen avata
sylinsä, koska hän tässä äänettömässä ja kalpeassa upseerissa oli
tuntenut Raoulin.
Kreivi yritti huutaa, mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Pannen
sormen huulilleen Raoul viittasi häntä vaikenemaan ja peräytyi
vähitellen, Atoksen näkemättä hänen jalkainsa liikkuvan.
Raoulia kalpeampana ja vapisevampana kreivi seurasi poikaansa
vaivalloisesti kanervien ja pensaitten, kivien ja ojien yli. Raoul ei
näkynyt koskettavan maata, eikä mikään vastus pidätellyt hänen kulkunsa
keveyttä.
Epätasaisella maalla kompasteleva kreivi pysähtyi pian uupuneena, mutta
Raoul viittoi häntä yhä seuraamaan. Hellä isä, jolle rakkaus antoi
uusia voimia, kiipesi viimeisellä ponnistuksellaan vuorelle nuoren
miehen jäljestä, joka häntä kutsui liikkein ja hymyin.
Vihdoin hänen jalkansa koskettivat kukkulan huippua, ja hän näki
Raoulin ilmavan, runollisen muodon piirtyvän mustana kuun valaisemaa
taivaanrantaa vasten. Atos ojensi kätensä tavoittaakseen rakastettua
poikaansa ylängöllä, ja tämäkin kurkoitti häntä kohti omansa. Mutta
äkkiä, ikäänkuin nuori mies olisi vastoin tahtoaan temmattu pois, hän
yhä peräytyen jätti maanpinnan, ja Atos näki taivaan välkkyvän lapsensa
jalkojen ja kukkulan kamaran välistä.
Raoul kohosi vähitellen avaruuteen, yhä hymyillen, yhä viittoen
luokseen; hän etääntyi siten yläilmoihin.
Atokselta pääsi säikähtyneen hellyyden huudahdus. Hän katsahti alas,
nähden edessään hävitetyn kentän ja liikkumattomina hiukkasina kaikki
nuo kuninkaallisen armeijan kalvenneet ruumiit.
Kohottaen sitten päänsä hän näki yhä, yhä poikansa, joka kutsui häntä
nousemaan hänen mukanaan.
264.
Kuoleman enkeli.
Siihen oli Atos ehtinyt ihmeellisessä näyssään, kun lumouksen keskeytti
äkkiä äänekäs melu kartanon edustalta.
Kuului hevosen töminää ison lehtokujan kovettuneelta somerolta, ja pian
tunkeusi mitä kiihtyneimmän puhelun kaikua kamariin, jossa kreivi
haaveksi.
Atos ei hievahtanut paikaltaan, tuskin päätänsäkään käänsi ovelle,
pikemmin saadakseen selville hälinän syyn.
Raskaat askeleet nousivat ulkoportaita; vastikään niin vinhasti
nelistänyt ratsu asteli hiljaisesti talliin päin. Epäselvä sorina
säesti edellisiä askeleita, jotka vähitellen lähenivät Atoksen kamaria.
Sitten ovi avautui, ja hiukan käännähtäen Atos huusi heikolla äänellä:
"Kuriiri Afrikasta, eikö niin?"
"Ei, herra kreivi", vastasi ääni, joka sai kysyjän hätkähtämään.
"Grimaud!" hän jupisi, ja hänen laihtuneita poskiaan pitkin alkoi
kierähdellä hikihelmiä.
Grimaud ilmestyi kynnykselle. Siinä ei ollut enää se Grimaud, jonka
olemme nähneet, -- vielä nuorekkaana urheutensa ja hartaan
kiintymyksensä voimasta, silloin kun hän ensimmäisenä hyppäsi
parkassiin, jonka piti viedä Raoul de Bragelonne kuninkaalliseen
laivastoon. Nyt seisoi tuossa jäykkäpiirteinen ja kalpea vanhus,
pölyttyneissä vaatteissa, harvenneet hiukset ihan valkoisina. Hän
tutisi nojatessaan pihtipieleen ja oli vähällä kaatua, kun näki
lampunvalossa isäntänsä kasvot.
Nämä kaksi miestä olivat jo vuosikymmeniä eläneet yhteisymmärryksessä,
ja tottuneina säästelemään ilmauksia kykenivät heidän silmänsä
kuitenkin haastamaan hyvin paljon siinä keskinäisessä liitossa. Nyt
nämä kaksi ystävystä -- sydämeltään yhtä yleviä kumpainenkin, vaikka
syntyperä ja varallisuus asettivat heidät eri tasoille -- nyt he jäivät
tyrmistyneinä katselemaan toisiansa. Yhdellä ainoalla katseella he
olivat tunkeutuneet toistensa sydämen pohjukkaan.
Grimaudin kasvoilla kuvastui synkän tottumuksen jo vanhennuttaman
tuskan leima. Hän ei näkynyt enää kykenevänkään ilmaisemaan
ajatuselämäänsä millään muulla tavalla. Niinkuin hän varemmin oli
totuttautunut puhumattomaksi, samoin hän oli nyt riisunut kaihomielisen
hymynsä.
Yhdellä silmäyksellä Atos näki uskollisen palvelijansa kasvoissa
tapahtuneen muutoksen ja virkkoi samaan tapaan kuin oli ollut näyssään
puhuttelevinaan Raoulia:
"Raoul on kuollut, Grimaud, eikö niin?"
Grimaudin takana toiset palvelijat kuuntelivat vavahdellen, silmät
tähdättyinä sairaan vuoteeseen.
He kuulivat kamalan kysymyksen, ja sitä seurasi hirveä hiljaisuus.
"Niin", vastasi vanhus, käheällä huokauksella temmaten tuon sanasen
rinnastaan.
Silloin nousivat surkeat äänet päästämään loppumattomia vaikerruksia,
täyttäen valituksilla ja rukouksilla huoneen, jossa kuolevan isän
silmät etsivät pojan muotokuvaa.
Atos oli joutunut samaan tilaan, joka hänet johti äskeiseen näkyynsä.
Äänettömänä, kyyneltäkään vuodattamatta, kärsivällisenä, säveänä ja
alistuvaisena kuin marttyyrit, hän kohotti silmänsä taivasta kohti,
jälleen nähdäkseen Djidgellin vuoren yläpuolella kohoamassa sinne tuon
rakkaan varjon, joka oli häneltä hälvennyt Grimaudin saapuessa.
Epäilemättä hän tällöin saikin ihmeellisen unensa takaisin ja kulki
samoja teitä, joille tuo sekä kamala että suloinen näky oli hänet äsken
johtanut, -- sillä hiljaisesti ummistettuaan välillä silmänsä hän avasi
ne jälleen ja hymyili: hän oli nähnyt Raoulin, joka hymyili hänelle.
Kädet liitettyinä ristiin rinnalle, kasvot kääntyneinä ikkunaan päin
yön raikkaan henkäyksen leyhyteltäviksi, joka toi hänen päänaluselleen
kukkasien ja puiden tuoksuja, Atos siirtyi katselemaan sitä paratiisia,
jota elävät eivät koskaan näe ja josta hänkään ei enää palautunut.
Jumala varmaankin tahtoi avata tälle valitulle iäisen autuuden aarteet
sillä hetkellä, jolloin muut ihmiset vapisevat peljätessään saavansa
ankaran vastaanoton Herralta ja tarraavat kiinni tähän tuntemaansa
elämään, kun kammoavat toista elämää, joka vilahtelee kuoleman synkkien
soihtujen välitse.
Atoksella oli oppaanaan poikansa puhdas ja tyyni sielu, joka veti
mukaansa isän sielun. Tälle oikeamieliselle miehelle oli kaikki
sopusointua ja auvoa sillä vaikealla tiellä, jolle sielut lähtevät
palatakseen taivaalliseen isänkotiin.
Tätä haltioitumistilaa oli kestänyt tunnin vaiheille, kun Atos
lempeästi kohotti kätensä, jotka olivat valjut kuin vaha; hymy ei
haipunut hänen huuliltaan, ja hän jupisi niin hiljaa, niin hiljaa, että
häntä tuskin kuultiinkaan, nämä kaksi Jumalalle tai Raoulille
omistettua sanaa:
"_Tässä olen_!"
Ja hänen kätensä vaipuivat takaisin alas niin hitaasti kuin hän olisi
itse laskenut ne peitteelleen.
Kuolema oli ollut mukautuvainen ja hyväilevä tälle ylväälle olennolle.
Se oli häneltä säästänyt viimeisen kamppailun raatelun, lopullisen
lähdön väänteet; se oli suosiollisella sormella avannut ikuisuuden
portin tälle suurelle sielulle, joka ansaitsi sen kaikkea
huomaavaisuutta.
Jumala tietenkin oli siten säätänyt, jotta tämän suloisen kuoleman
harras muisto jäisi läsnäolijain sydämeen ja muiden ihmisten mieleen,
-- erkanemisena, joka tekee mieluisaksi siirtymisen tästä elämästä
toiseen, milloin ihmisen maallinen vaellus ei aiheuta viimeisen tuomion
pelkoa.
Atokselle jäi ikuisessa unessaankin tuo rauhaisa ja sydämellinen hymy,
kaunistuksena hautaan asti. Kasvonpiirteiden levollisuus ja
hengenlähdön hiljaisuus saivat hänen palvelijansa vielä kauan
epäilemään, tokko hän oli jättänyt elämän.
He tahtoivat viedä pois Grimaudin, joka syrjästä katseli kiihkeästi
noita vaalenevia kasvoja eikä lähestynyt vuodetta, ollen siinä
hurskaassa pelossa, että hän toi mukanaan kuoleman hengähdyksen. Mutta
uupumukseensa nääntymäisilläänkin Grimaud kieltäysi poistumasta. Hän
istuutui kynnykselle, vartioiden isäntäänsä kuin valpas vahtisotilas;
niinkuin hän oli aina tavoittanut kreivin ensimmäistä katsetta tämän
herätessä, samoin hän oli kiintynyt herransa viimeiseen
kuolinhuokaukseen.
Koko rakennuksen oli vallannut syvä hiljaisuus; kaikki pitivät
kunniassa kartanonherran unta. Mutta jännitettyään korviansa Grimaud
tuokion kuluttua varmistui siitä, että kreivi ei enää hengittänyt. Hän
kohottausi, työntäen käsillään lattiasta, ja tarkkasi paikaltaan, eikö
uinuneen ruumiissa ilmenisi värähdystäkään. Ei mitään! Hän pelästyi ja
nousi kokonaan seisoalle; samassa hän kuuli askeleita porraskäytävästä.
Miekan helisyttämien kannusten sotainen ja tuttu ääni pysähdytti hänet
juuri kun hän oli astumaisillaan Atoksen makuusijan ääreen. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kajahti kolmen askeleen päästä vielä soinnukkaammin
värähtelevä ääni kuin vasken ja teräksen kilinä.
"Atos, Atos, ystäväni!" huusi tämä ääni kyyneliin heltyneenä.
"Ritari d'Artagnan!" sopersi Grimaud.
"Missä hän on?" jatkoi muskettisoturi.
Grimaud tarttui luisilla sormillaan hänen käsivarteensa ja osoitti
vuodetta, jonka hursteilta jo pisti silmään harmahtava kalman väri.
Soturi ei parahtanut; läähättävä hengähdys paisutti hänen kurkkuaan.
Hän lähestyi varpaisillaan, väristen, säikkyen askeleittensa sipseestä,
nimettömän tuskan repeloidessa hänen sydäntään. Hän laski korvansa
Atoksen rinnalle, kasvonsa hänen suulleen. Ei ääntä, ei huo'untaa.
D'Artagnan peräytyi.
Grimaud oli tarkannut hänen jokaista liikettään oman pelkonsa
vahvistukseksi ja istuutui nyt arasti vuoteen jalkopäähän, koskettaen
huulillaan peitettä, jota hänen herransa kangistuneet raajat
kohottivat. Punoittavista silmistä alkoi herua isoja kyynelkarpaloita.
Epätoivon nujertama vanhus, joka sanattomana kyynelehti
kumarruksissaan, oli liikuttavin näky, mitä d'Artagnan oli vaiherikkaan
elämänsä aikana kohdannut.
Kapteeni seisoi katsellen tätä myhäilevää vainajaa, joka tuntui
säilyttäneen viimeisen ajatuksensa suopeaksi tervehdykseksi parhaalle
ystävälleen, haudankin takaa ilmaisten mielialaansa miehelle, jota hän
oli Raoulin jälkeen enimmin rakastanut. Ja ikäänkuin vastatakseen tähän
ylimpään vieraanvaraisuuden suopeuteen d'Artagnan kumartui suutelemaan
kreiviä otsalle, sitten vapisevin sormin ummistaen häneltä silmät.
Hän istuutui nyt makuusijan pääpuoleen, arastelematta vainajaa, joka
oli viidenneljättä vuoden aikana ollut hänelle niin herttainen ja
hyväntahtoinen; halukkaasti hän palautti lohdutuksekseen muistoja,
joita kreivin jalot kasvonpiirteet tuottivat tulvana hänen mieleensä,
-- joukossa monia viehättäviä kuin tuo hymy, mutta toisia myös synkkiä,
kolkkoja ja hyytäviä kuin nuo kasvot, joiden silmät olivat ikuisesti
ummessa.
Hetki hetkeltä paisunut haikeuden vyöry tulvahti äkkiä äyräitten yli
hänen sydämessään. Kykenemättä enää hallitsemaan liikutustansa hän
nousi ja tempausi rajusti pois kamarista, missä hän oli tavannut
hengettömänä ystävän, jolle oli tullut tuomaan tietoa Portoksen
kuolemasta; mennessään hän puhkesi niin surkeihin nyyhkytyksiin, että
palvelijat uuden tuskanpurkauksen tartuttamina vastasivat
murheellisella voihkeella ja talonherran koiratkin alkoivat
säälittävästi ulista.
Ainoastaan Grimaud ei korottanut ääntänsä. Mielenkarvautensa
tukalimmankaan puuskan kouristuksessa hän ei ollut rohjennut loukata
kuolemaa eikä ensi kertaa häiritä herransa unta. Atoshan sitäpaitsi oli
monet pitkät vuodet harjaannuttanut hänen äänettömyyttänsä.
Päivän valjetessa d'Artagnan, joka oli harhaillut alakerran salissa ja
pureskellut nyrkkejään huokaustensa tukehduttamiseksi, nousi jälleen
ylös portaita, ja odottaen kunnes Grimaud käänsi päänsä hänen taholleen
hän viittasi tätä luokseen. Uskollinen palvelija noudatti kutsua
hiljaisesti kuin varjo.
D'Artagnan palasi alas Grimaudin saattamana. Pylväseteisessä hän
virkkoi tarttuen vanhuksen käsiin:
"Grimaud, olen nähnyt, miten isä on kuollut; sano minulle nyt,
millaisen lopun poika sai."
Grimaud veti povestaan ison kirjeen, jonka kuoreen oli piirretty
kreivin osoite. Soturi tunsi herra de Beaufortin käsialan, mursi
sinetin ja alkoi lukea sinertävän päivän ensi säteissä, harppaillen
pitkin vanhojen lehmusten varjoista kujaa, jolla manallemenneen isännän
askeleenjäljet vielä näkyivät.
265.
Tiedonanto.
Beaufortin herttua kirjoitti Atokselle. Ihmiselle aiottu kirje saapui
vainajalle. Jumala oli muuttanut osoitteen.
'Rakas kreivini', kirjoitti prinssi isolla, kömpelöllä koulupojan
käsialalla, 'suuri onnettomuus on kohdannut meitä keskellä suuren
voiton riemua. Kuningas menettää erään uljaimpia sotureitansa.
Minä menetän ystävän. Te menetätte herra de Bragelonnen.
Hän kuoli kunniakkaasti -- niin kunniakkaasti, etten kykene
häntä itkemään niinkuin tahtoisin.
Ottakaa vastaan murheelliset tervehdykseni, rakas kreivini.
Taivas jakelee meille koettelemuksen sydäntemme suuruuden
mukaan. Tämä koettelemus on ääretön, mutta ei miehuudellenne
ylivoimainen. Harras ystävänne
herttua _de Beaufort_.'
Kirjeeseen oli liitetty prinssin sihteerin laatima selonteko.
Se oli mitä liikuttavin ja todellisin kertomus murheellisesta
sivukohtauksesta, joka lopetti kaksi elämää.
Taistelun järkytyksiin tottunut d'Artagnan, jonka sydän oli
haarniskoitu hellyyden ilmauksia vastaan, ei voinut olla säpsähtämättä
lukiessaan Raoulin nimen, tuon rakastetun lapsen nimen, joka isänsä
tavoin oli muuttunut varjoksi.
"Aamulla", kertoi prinssin kirjuri, "herra herttua antoi käskyn
hyökätä. Normandian ja Pikardian rykmentit olivat sijoittuneet
vuorenrinteen hallitsemille harmaille kallioille. Ja tuolla vuorella
kohosivat Djidgellin vallitukset.
"Tykkituli aloitti taistelun, rykmentit marssivat päättäväisinä,
keihäsmiehet riensivät peitset ojossa, pyssymiehillä oli musketit
käsivarsillaan. Prinssi tarkkasi huomaavaisesti joukkojen marssia ja
liikkeitä, valmiina tukemaan niitä vahvalla varajoukolla.
"Hänen korkeutensa vieressä seisoivat vanhimmat kapteenit ja kaikki
hänen adjutanttinsa. Bragelonnen varakreivi oli saanut määräyksen olla
jättämättä ylipäällikköä.
"Sillävälin oli vihollisen tykistö, joka aluksi umpimähkään pauhasi
joukkoja vastaan, järjestänyt tulensa, ja paremmin tähdätyt kuulat
olivat onnistuneet surmaamaan muutamia prinssin ympäriltä. Taajoissa
riveissä varustuksia vastaan etenevät rykmentit kokivat hiukan kovaa.
Joukkomme epäröitsivät nähdessään tykistömme tukevan heitä huonosti.
Edellisenä päivänä sijoitetut patterit ampuivat asemansa vuoksi
todellakin heikosti ja epävarmasti. Suuntaaminen alhaalta ylöspäin
häiritsi tähtäämisen tarkkuutta ja vähensi ammuksien kantavuutta.
"Käsittäen piiritystykistömme tehottomuuden näissä oloissa päätti hänen
korkeutensa, että satamaan ankkuroineiden fregattien piti avata
säännöllinen tuli linnoitusta vastaan.
"Herra de Bragelonne tarjoutui heti tätä käskyä viemään, mutta hänen
korkeutensa kieltäytyi suostumasta varakreivin pyyntöön.
"Prinssi oli oikeassa, sillä hän rakasti ja tahtoi säästää tätä nuorta
aatelisherraa. Niin, hänellä oli syytä varovaisuuteensa ja kieltoonsa,
sillä tuskin oli kersantti, jolle hänen korkeutensa oli antanut herra
de Bragelonnen pyytämän tehtävän, ehtinyt meren rannalle, kun kaksi
vihollisen riveistä pamahtanutta karbiinin laukausta osui häneen.
"Kersantti kaatui kostealle hiekalle, joka imi hänen verensä.
"Tämän havaitessaan herra de Bragelonne hymyili prinssille, ja prinssi
virkkoi: 'Näette, varakreivini, että pelastin henkenne. Kertokaa se
myöhemmin kreivi de la Fèrelle, jotta hän tietäisi olla minulle
kiitollinen.'
"Nuori herra hymyili surumielisesti, vastaten herttualle: 'On totta,
monseigneur, että ilman teidän hyväntahtoisuuttanne makaisin kuolleena
tuolla, mihin kersanttiparka kaatui, ja lepäisin suuren rauhan
helmoissa.'
"Herra de Bragelonne lausui nämä sanansa sellaiseen sävyyn, että hänen
korkeutensa huomautti innokkaasti: 'Taivaan vallat, nuori mies, voisipa
luulla, että vesi herahtaa siitä kielellenne! Mutta, kautta Henrik IV:n
sielun, olen luvannut isällenne tuoda teidät elävänä kotiin, ja jos
Herra suo, pidänkin sanani.'
"Herra de Bragelonne punastui ja virkkoi matalammalla äänellä:
'Monseigneur, suokaa minulle anteeksi; minä vain olen aina halunnut
seikkailuja, ja mieluista on kunnostautua kenraalinsa silmissä,
varsinkin kun tämä kenraali on Beaufortin herttua.'
"Tästä hänen korkeutensa hiukan heltyi, ja kääntyen ympärillään
hyörivien upseerien puoleen hän antoi muutamia käskyjä.
"Molempain rykmenttien krenatöörit pääsivät kyllin lähelle
vallikaivantoja ja varustuksia, heittääkseen sinne granaattejaan,
joiden teho oli vähäinen.
"Mutta nähtyään kersantin yrityksen lähestyä aluksia käsitti laivaston
päällikkö herra d'Estrées, että oli avattava tuli, vaikka ampumiskäsky
ei ollutkaan saapunut.
"Silloin arabialaiset, nähdessään laivaston kuulien ja kehnojen
muuriensa raunioitten ja sirpaleitten iskevän heihin, kohottivat
peloittavan kiljunnan.
"Heidän ratsumiehensä karauttivat satuloihinsa kumartuneina täyttä
neliä vuorta alas ja syöksyivät jalkaväen riveihin, jotka laskien
keihäänsä tanaan pysähdyttivät vimmaisen hyökkäyksen. Pataljoonan
tanakan asennon torjumina arabialaiset hyökkäsivät raivokkaasti
esikuntaa kohti, joka tällä hetkellä oli aivan suojatta.
"Vaara oli suuri. Hänen korkeutensa paljasti miekkansa, hänen
sihteerinsä ja väkensä noudattivat esimerkkiä, esikuntaupseerit
ryhtyivät taisteluun noiden hurjimuksien kanssa.
"Tällöin herra de Bragelonne sai tyydyttää halunsa, jota hän oli
ilmaissut ottelun alusta asti. Hän taisteli prinssin vieressä uljaasti
kuin roomalainen, surmaten pienellä miekallaan kolme arabialaista.
"Mutta oli ilmeistä, että hänen urhoollisuutensa ei johtunut kaikille
taisteleville luonnollisesta ylpeydentunteesta. Se oli tuimaa, jopa
väkinäistäkin; hän koetti päihtyä melusta ja verenvuodatuksesta. Hän
kiihtyi siinä määrin, että prinssi huusi häntä pysähtymään.
"Varakreivin täytyi kuulla hänen korkeutensa ääni, koska mekin, jotka
taistelimme sivummalla, sen kuulimme. Siitä huolimatta hän ei
pysähtynyt, vaan kiirehti yhä varustuksia kohti.
"Koska herra de Bragelonne oli hyvin alistuvainen upseeri, niin tämä
tottelemattomuus ylipäällikön käskyjä kohtaan kummastutti kaikkia, ja
herra de Beaufort huuteli yhä hartaammin ja hartaammin: 'Pysähtykää,
Bragelonne! Mihin te nyt? Seis, seis! Minä käsken teitä!'
"Matkien herttuan liikettä me olimme kaikin kohottaneet kätemme.
Odotimme, että ratsastaja kääntäisi hevosensa, mutta herra de
Bragelonne kiiti yhä paalutuksia kohti.
"'Pysähtykää, Bragelonne', toisti prinssi hyvin voimakkaalla äänellä,
'pysähtykää isänne tähden!'
"Nämä sanat kuullessaan herra de Bragelonne katsahti taakseen, hänen
kasvonsa ilmaisivat kiihkeätä tuskaa, mutta hän ei pysähtynyt.
Päättelimme silloin, että hänen hevosensa oli pillastunut.
"Kun herttua oli arvannut, että varakreivi ei enää kyennyt hillitsemään
ratsua, ja näki hänen ajaneen ensimmäisten krenatöörien ohi, huusi hän:
'Muskettisoturit, ampukaa hänen hevosensa. Sata pistolia sille, joka
sen kaataa!'
"Mutta kuka olisi voinut toivoa osaavansa hevoseen ratsastajaa
satuttamatta? Kukaan ei rohjennut. Vihdoin tarjoutui tehtävään eräs
hyvin tarkka ampuja Pikardian rykmentistä, nimeltään la Luzerne. Hän
tähtäsi eläintä, laukaisi ja haavoitti sitä lautasiin, sillä veren
nähtiin punaavan hevosen valkoista karvaa. Mutta sensijaan että olisi
kaatunut, kirottu ratsu villiytyi hurjemmaksi.
"Kaikki pikardialaiset, jotka näkivät onnettoman nuoren miehen
rientävän kuolemaansa, huusivat täyttä kurkkua: 'Heittäytykää alas,
herra varakreivi, alas, alas, heittäytykää alas!'
"Herra de Bragelonne oli erittäin suosittu upseeri koko armeijassa.
"Varakreivi oli jo saapunut pistoolinkantaman päähän vallituksista, kun
sieltä pamahtava yhteislaukaus verhosi hänet savuun. Me kadotimme hänet
näkyvistämme; savun hälvettyä eroitimme hänet seisomassa maassa; hänen
hevosensa oli surmattu.
"Arabialaiset haastoivat varakreiviä antautumaan, mutta tehden heille
kieltävän liikkeen päällänsä hän jatkoi hyökkäystään paalutuksia
vastaan.
"Se oli hirveätä huimapäisyyttä. Mutta koko armeija oli hyvillään hänen
väistymättömyydestään, kun hän kerran onnettomuudekseen oli joutunut
niin lähelle. Hän eteni vielä muutaman askeleen, ja molemmat rykmentit
paukuttivat hänelle käsiään.
"Samassa uusi yhteislaukaus tärähdytti muureja, ja Bragelonnen
varakreivi hävisi toistamiseen savun pyörteisiin; mutta niiden
hajaannuttua emme enää nähneet häntä pystyssä. Hän lepäsi varvikossa
pää jalkoja alempana, ja arabialaiset näkyivät aikovan lähteä
vallihaudoistaan, tullakseen leikkaamaan häneltä pään tai ottamaan
hänen ruumiinsa, kuten näiden uskottomien tapa on.
"Beaufortin herttua oli seurannut tätä kaikkea katseellaan, ja
surullinen näytelmä oli puristanut hänen rinnastaan raskaita ja
tuskallisia huokauksia. Nähdessään arabialaisten juoksevan kuin
valkoiset haamut mastiksipensaiden välissä alkoi hän siis huutaa:
'Krenatöörit, peitsimiehet, sallitteko heidän anastaa tuon jalon
ruumiin?'
"Lausuessaan nämä sanat ja heiluttaen miekkaansa hän itse riensi
vihollista vastaan. Hyökäten perässä rykmentit juoksivat vuorostaan,
kohottaen huutoja, jotka olivat yhtä sisukkaita kuin arabialaisten
olivat villejä.
"Alkoi käsirysy herra de Bragelonnen ruumiin ääressä, ja niin vimmattu,
että satakuusikymmentä arabialaista jäi kuolleina makaamaan vähintään
viidenkymmenen meikäläisen viereen.
"Normandialaisten luutnantti nosti varakreivin ruumiin hartioilleen ja
toi sen meidän leiriimme.
"Mutta voitollista käännettä kehitettiin; rykmentit ottivat varajoukot
mukaansa, ja vihollisen paaluvarustukset kukistettiin.
"Kello kolmelta arabialaisten tuli taukosi. Miekka- ja keihästaistelua
kesti vielä kaksi tuntia. Se oli teurastusta.
"Kello viideltä olimme voitollisina kaikkialla. Vihollinen oli jättänyt
asemansa, ja herttua oli kohotuttanut valkolipun kukkulan huipulle.
"Sitten ehdittiin ajatella herra de Bragelonnea, jonka ruumiin oli
kahdeksan luotia lävistänyt, niin että veri oli miltei juossut kuiviin.
"Kuitenkin hän vielä hengitti, ja se tuotti sanomatonta iloa hänen
korkeudelleen, joka tahtoi omakohtaisesti olla mukana hänen
ensimmäisessä vaalinnassaan ja haavurien neuvottelussa.
"Kaksi näistä vakuutti herra de Bragelonnen jäävän henkiin. Herttua
hypähti heidän kaulaansa, luvaten tuhannen louisdoria kummallekin, jos
pelastaisivat pojan.
"Varakreivi kuuli nämä riemun osoitukset, ja joko toivottomuuden tai
haavojen tuottamasta tuskasta hän ilmaisi kasvoillaan vastaväitteen,
joka antoi paljon ajattelemisen aihetta varsinkin toiselle kirjureista,
kun tämä kuuli mitä seurasi.
"Kolmas saapuville tullut haavuri oli veli Sylvain de Saint-Cosme,
meikäläisten taitavin. Hänkin tutki vammat vuorostaan eikä sanonut
mitään.
"Herra de Bragelonne avasi tuijottavat silmänsä ja näkyi tutkivan
oppineen haavurin jokaista liikettä, jokaista ajatusta.
"Hänen korkeutensa kysymykseen vastasi tämä, että hän kahdeksasta
haavasta kyllä näki kolme kuolettavaa, mutta jos potilaan
ruumiinrakenne oli vahva, hänen nuoruutensa elinvoimainen ja Jumalan
armo suuri, niin ehkä herra de Bragelonne toipuisi, kunhan hän vain ei
vähääkään liikahtaisi.
"Veli Sylvain lisäsi kääntyen läsnäolijoihin: 'Älkää millään muotoa
kajotko häneen edes sormellanne, muutoin tapatte hänet.' Ja me läksimme
kaikin teltasta, rahtunen toivoa rinnassamme.
"Tuo sihteeri luuli lähtiessään nähneensä kalpean ja surullisen hymyn
värähtelevän varakreivin huulilla, kun herttua sanoi hänelle
hyväilevällä äänellä: 'No, varakreivi, me pelastamme sinut!'
"Illalla, kun ajateltiin sairaan jo ehtineen levähtää, eräs apulaisista
astui haavoittuneen telttaan ja palasi sieltä ääneen parkuen.
"Me riensimme epäjärjestyksessä paikalle, herttua mukanamme, ja
apulainen näytti meille herra de Bragelonnen ruumista maassa vuoteen
ääressä verissään virumassa.
"Nähtävästi oli sattunut joku uusi kouristus, joku uusi kuumekohtaus,
jolloin hän oli pudonnut, ja putoaminen oli jouduttanut hänen loppuaan,
niinkuin veli Sylvain oli tiennyt aavistaa.
"Varakreivi nostettiin ylös; hän oli kangistunut ja kuollut. Kädessään
hänellä oli vaalea hiuskihara, ja käsi oli puristunut hänen rintaansa
vasten."
Sitten seurasi yksityiskohtia sotaretkestä ja arabialaisten häviöstä.
D'Artagnan pysähtyi kertomukseen Raoul-paran kuolemasta.
-- Oh, -- jupisi hän, -- onneton lapsi, itsensä lopettaja!
Ja kääntäen silmänsä linnan kammioon, missä Atos nukkui iäistä untansa,
hän kuiskasi:
"He ovat pitäneet toisilleen antamansa lupaukset. Nyt tapaan heidät
onnellisina: he ovat varmasti yhtyneet jälleen."
Ja hän palasi hitain askelin porraspengermälle.
Koko raitti, koko ympäristö täyttyi jo itkettyneillä naapureilla, jotka
kertoivat toisilleen kaksoisonnettomuudesta ja valmistautuivat
hautajaisiin.
266.
Runoelman viimeinen laulu.
Seuraavasta päivästä alkaen nähtiin ympäristön ja koko maakunnan
aatelistoa saapuvan kaikkialta, mihin lähetit olivat ehtineet toimittaa
sanoman.
D'Artagnan oli jäänyt, sulkeutuen huoneeseensa ja tahtomatta puhua
kenenkään kanssa. Kaksi niin raskasta kuolemantapausta Portoksen
kuoleman jälkeen oli pitkiksi ajoiksi masentanut tämän näihin asti
lannistumattoman sielun.
Paitsi Grimaudia, joka kerran astui hänen huoneeseensa, muskettisoturi
ei nähnyt palvelijoita eikä vieraita.
Melusta talossa ja edestakaisin kulkemisesta hän luuli huomaavansa,
että järjestettiin kreivin hautajaisia. Hän kirjoitti kuninkaalle
pyynnön lomansa pitennyksestä.
Kuten sanottu, Grimaud oli astunut d'Artagnanin huoneeseen. Hän oli
istahtanut jakkaralle oven suuhun, näyttäen syviin mietteisiin
vaipuneelta. Noustessaan hän oli viitannut d'Artagnania mukaansa.
Tämä seurasi häntä ääneti. Grimaud meni kreivin makuuhuoneeseen,
osoitti kapteenille sormellaan tyhjää vuoteen sijaa ja kohotti silmänsä
kaunopuheisesti taivasta kohti.
"Niin", vastasi d'Artagnan, "niin, hyvä Grimaud, poikansa luokse, jota
hän niin suuresti rakasti."
Grimaud lähti huoneesta ja saapui saliin, johon ruumis maakunnan tavan
mukaan oli täytynyt asettaa nähtäväksi ennen kuin se ainiaaksi
kätkettäisiin maan poveen.
D'Artagnan hämmästyi nähdessään tässä salissa kaksi avonaista
ruumisarkkua. Lähestyessään Grimaudin mykästä kehoituksesta hän näki
toisessa niistä Atoksen, kauniina kuolemassa, ja toisessa Raoulin
ummistunein silmin, helmenvaalein poskin kuin Vergiliuksen Pallas, ja
hymy sinervillä huulillaan.
Häntä puistatti nähdessään isän ja pojan, joiden poislentäneitä sieluja
maan päällä edusti enää vain kaksi kolkkoa ruumista, kykenemätöntä
lähestymään toisiansa, vaikka olivat aivan vieretysten.
"Raoul täällä!" virkahti hän. "Oi, Grimaud, sitä et ollut minulle
sanonut!"
Grimaud pudisti päätänsä mitään vastaamatta, mutta tarttuen
d'Artagnanin käteen hän vei soturin ruumiskirstulle ja näytti hänelle
hienon käärinliinan alta tuhoisia haavoja, joiden kautta elämä oli
paennut.
Kapteeni käänsi kasvonsa pois, ja pitäen tarpeettomana kysellä
Grimaudilta, joka ei vastaisi, hän muisti herttuan sihteerin
kirjoittaneen enemmän kuin hän oli saanut luetuksi.
Silmätessään edelleen kertomusta tapauksesta, joka oli maksanut
Raoulille hengen, hän keksi kirjeen loppukohtana seuraavat sanat:
'Herttua on määrännyt varakreivin ruumiin balsamoitavaksi,
kuten on tapana arabialaisilla, milloin he haluavat, että
heidän vainajansa viedään synnyinmaahansa, ja herttua on
käskenyt toimittaa vaihtohevosia, jotta nuorta miestä
kasvattanut uskottu palvelija voisi saattaa hänen kirstunsa
kreivi de la Fèren luo.'
-- Täten, -- ajatteli d'Artagnan, -- olen mukana sinun hautajaisissasi,
rakas lapseni, minä, joka jo olen vanha, jolla ei enää ole mitään
virkaa maan päällä, ja saan heittää tomua otsalle, jota vielä kaksi
kuukautta sitten suutelin. Jumala on niin tahtonut. Sinä itse olet sitä
tahtonut. Minulla ei enää ole edes oikeutta itkeä; sinä olet valinnut
kuolemasi; se on ollut sinusta elämää parempi.
Vihdoin saapui hetki, jolloin näiden kahden aatelismiehen maalliset
jäännökset oli laskettava maan poveen.
Hautuupaikalle tulvi niin paljon sotilashenkilöitä ja muuta kansaa,
että tasangolla sijaitsevaan kappeliin johtava tie aivan täyttyi
ratsain ja jalkaisin samoavista surupukuisista ihmisistä.
Atos oli valinnut viimeiseksi leposijakseen tämän tiluksiensa rajalle
rakennuttamansa kappelin viereen aidatun tarhan. Pienoistemppeliin
tarvittavat, vuonna 1550 hakatut kivet hän oli tuottanut Berrissä
sijaitsevasta goottilaistyylisestä aatelishovista, jonka suojassa hän
oli ensimmäisen nuoruutensa päivät viettänyt.
Täten uudestirakennettu, täten siirretty kappeli pilkisti esiin
haapa- ja sykomoritiheikön keskeltä. Siinä toimitti joka sunnuntai
jumalanpalveluksen naapurikauppalan kirkkoherra, jolle Atos siitä
suoritti kahdensadan livren vuosipalkkion, ja kaikki hänen tilansa
neljäänkymmeneen nousevat alustalaiset, työläiset ja vuokraajat
saapuivat sinne perheineen messua kuulemaan, heidän tarvitsematta tehdä
kaupunginmatkaa.
Kappelin takana levisi kahden ison, pähkinäpensaista, seljapuista ja
orapihlajista kasvatetun, syvän ojan saartaman aitauksen takana pieni,
viljelemätön, mutta hedelmättömyydessään herttainen tarha, sillä sammal
oli siellä korkeata, villit auringonkukat ja keltaorvokit sekoittivat
siellä tuoksunsa, hevoskastanjain alla pulppusi iso, marmorialtaaseen
vangittu lähde, ja ylt'ympäri rehoittavassa ajuruohossa liiteli
tuhansittain läheisiltä kentiltä saapuneita mehiläisiä, samalla kun
peipposet ja kultarintakertut huolettoman hilpeinä visertelivät
kukkivassa pensasaidassa.
Tänne tuotiin molemmat ruumiskirstut hiljaisen ja hartaan väkijoukon
saattamina.
Kun ruumiiden siunaus oli toimitettu ja jaloille vainajille lausuttu
viimeiset jäähyväiset, hajaantui saattue, jutellen kotimatkalla isän
ansioista ja onnekkaasta kuolemasta ja toiveista, joita niin
surullisesti Afrikan rannikolla surmansa löytänyt poika oli antanut.
Vähitellen äänet sammuivat, kuten vaatimattoman kirkonlaivan sytytetyt
lamputkin. Messun toimittaja tervehti viimeisen kerran alttaria ja
vielä tuoreita hautakumpuja; sitten hän käheä-äänistä kelloa soittavan
apulaisensa seuraamana palasi verkalleen pappilaansa.
Yksikseen jäänyt d'Artagnan huomasi yön lähestyvän. Hän oli unohtanut
ajan kuolleita ajatellessaan.
Nousten tammipenkiltä, jolla hän oli istunut kappelissa, hän aikoi
kuten pappikin mennä lausumaan viimeisen hyvästelyn menetettyjen
ystäviensä kaksoishaudalle. Joku nainen rukoili polvillaan kosteassa
mullassa.
D'Artagnan pysähtyi kappelin kynnykselle, ollakseen häiritsemättä häntä
ja myöskin nähdäkseen, kuka tuo hurskas ystävätär oli, joka oli tullut
täyttämään tämän pyhän velvollisuuden niin suurella innolla ja
hartaudella.
Tuntematon peitti kasvonsa alabasterinvalkeilla käsillään. Puvun
ylevästä yksinkertaisuudesta arvasi hän, että vieras oli ylhäinen
nainen. Ulkona odottelivat matkavaunut ja useat ratsupalvelijat.
D'Artagnan yritti turhaan arvata, mitä tämä merkitsi.
Nainen rukoili yhä pyyhkien usein nenäliinalla kasvojaan; d'Artagnan
ymmärsi, että hän itki.
Hän näki hänen lyövän rintoihinsa kristityn naisen säälimättömässä
synnintunnossa ja kuuli hänen useaan kertaan huudahtavan särkyneestä
sydämestä lähtevät sanat: "Anteeksi, anteeksi!"
Ja koska hän näkyi kokonaan suruunsa vaipuneelta, koska hän heittäytyi
puolipyörtyneenä maahan voivotuksissaan ja rukouksissaan, niin
d'Artagnan, johon koski tämä kaivatuille ystäville osoitettu rakkaus,
astui muutaman askeleen hautakumpua kohti, keskeyttääkseen synkän
haastelun katujattaren ja vainajain välillä.
Mutta tuskin oli hänen korkonsa narahtanut hiekalla, kun tuntematon
kohotti päätänsä ja näytti d'Artagnanille kyynelissä kylpevät,
ystävälliset kasvot.
Hän oli neiti de la Vallière!
"Herra d'Artagnan!" kuiskasi hän.
"Te", vastasi kapteeni synkällä äänellä, "tekö täällä! Oi, madame,
olisin mieluummin nähnyt teidät kukilla koristettuna kreivi de la Fèren
sukulinnassa! Silloin olisitte vähemmän itkenyt, he myöskin, minä
myöskin!"
"Monsieur!" nyyhkytti neitonen.
"Sillä te", jatkoi kuolleiden leppymätön ystävä, "olette saattanut nämä
kaksi miestä hautaansa."
"Oi, säästäkää minua!"
"Varjelkoon Jumala, mademoiselle, minua loukkaamasta naista tai häntä
turhaan itkettämästä; mutta minun täytyy sanoa, että murhaajan paikka
ei ole uhriensa haudalla."
Neiti de la Vallière aikoi vastata.
"Minkä teille nyt sanoin", lisäsi kapteeni kylmästi, "sen sanoin
kuninkaallekin."
Nainen liitti kätensä ristiin.
"Tiedän", virkkoi hän, "että olen syypää Bragelonnen varakreivin
kuolemaan."
"Ah, te tiedätte?"
"Uutinen saapui eilen hoviin. Olen matkustanut kello kahdesta yöllä
neljäkymmentä lieuea, tullakseni pyytämään anteeksi kreiviltä, jonka
luulin vielä olevan elossa, ja rukoillakseni täällä Raoulin haudalla
laupiasta Jumalaa lähettämään minulle kaikki ansaitsemani onnettomuudet
paitsi yhtä ainoata. Nyt, monsieur, tiedän, että pojan kuolema on
surmannut isän; minulla on kaksi rikosta omallatunnollani, minun on
odotettava Jumalalta kaksinkertaista rangaistusta."
"Minä toistan teille, mademoiselle", lausui d'Artagnan, "mitä Raoul jo
kuolemaansa miettiessään sanoi teistä minulle Antibesissä:
"'Jos ylpeys ja keimailu ovat hänet vietelleet, annan hänelle anteeksi
halveksien häntä. Jos rakkaus on hänet taivuttanut, annan hänelle
anteeksi, vannoen hänelle, että kukaan ei koskaan olisi häntä niin
rakastanut kuin minä.'"
"Te tiedätte", keskeytti Louise, "että rakkauteni tähden aioin uhrata
itseni; tiedätte, kuinka paljon olin kärsinyt, kun tapasitte minut
menehtyneenä, kuolevana, hylättynä. No niin, koskaan en ole niin paljon
kärsinyt kuin tänään, sillä silloin minä toivoin, minä halusin, mutta
tänään minulla ei enää ole mitään toivottavaa, sentähden että tämä
vainaja vie kaiken iloni hautaansa, sentähden että minä en enää rohkene
rakastaa ilman tunnonpistoksia, ja koska -- tunnen sen -- se, jota
rakastan -- oi, se on luonnon laki! -- vielä tuottaa minulle kaikki ne
kärsimykset, jotka olen muille aiheuttanut."
D'Artagnan ei vastannut mitään; hän tunsi liiankin hyvin, että tyttö ei
erehtynyt.
"Niin", lisäsi tämä, "rakas herra d'Artagnan, älkää lisätkö
kärsimystäni kukkuroilleen, pyydän sitä teiltä vielä. Minä olen kuin
rungostaan katkaistu oksa, tässä maailmassa ei minulla enää ole mitään
jalansijaa, enkä tiedä, mihin minut virta kuljettaa. Minä rakastan
rajusti, rakastan niin paljon, että tulen sen sanomaan, jumalaton,
tämän vainajan haudalla, enkä siitä punastu, en tunne katumusta. Tämä
rakkaus on minulle uskonto. Mutta kun myöhemmin näette minut yksinäni,
unohdettuna, halveksittuna, kun näette minut rangaistuna siitä, mitä te
olette määrätty rankaisemaan, säästäkää minua hetkellisessä onnessani;
suokaa se minulle vielä muutamiksi päiviksi, muutamiksi minuuteiksi.
Tällä hetkellä, kun teille puhun, sitä kenties ei enää ole olemassa.
Hyvä Jumala, tämä kaksoismurha on ehkä jo sovitettu!"
Hän ei ollut vielä lopettanut, kun puhe ja kavioiden kapse sai
kapteenin heristämään korviaan.
Eräs kuninkaan upseereja, kreivi de Saint-Aignan, tuli etsimään la
Vallièreä kuninkaan puolesta, jota hänen sanojensa mukaan kalvoi
mustasukkaisuus ja levottomuus.