säärten pehmenevän allaan.
-- Oh, oh! -- tuumi hän hämmästyneenä, -- Joko väsymykseni minut
jälleen kohtaa? Enhän enää pääse paikaltani liikahtamaan! Mitä tämä
merkitsee?
Aukon läpi Aramis huomasi hänet, käsittämättä, miksi hän noin pysähtyi.
"Tule, Portos", huusi Aramis, "tule! Riennä!"
"Oh", vastasi jättiläinen, turhaan ponnistaen ruumiinsa jokaista
jänterettä, "minä en voi!"
Nämä sanat lausuessaan hän lysähti polvilleen, mutta rotevilla
käsillään tarttuen kiinni kallioista pääsi jälleen ylös.
"Riennä, riennä!" toisteli Aramis, kumartuen rantatöyrästä kohti
ikäänkuin vetääkseen Portoksen käsivarsilleen.
"Tässä olen", sopersi Portos, kooten kaikki voimansa astuakseen vielä
askeleen.
"Taivaan nimessä, Portos, joudu, joudu, tynnyri räjähtää!"
"Tulkaa, monseigneur!" huusivat bretagnelaiset Portokselle, joka
kamppaili kuin unessa.
Mutta oli jo myöhäistä. Räjähdys jymähti, maa halkeili; isoista
kallionraoista syöksyvä savu tummensi taivaan; meri kuohahti
rannalta tulihenkäyksen ajamana, joka purskui luolasta kuin
jättiläislohikäärmeen kidasta. Pakeneva vesi kuljetti aluksen
kahdenkymmenen sylen päähän, kaikki kalliot järähtivät alustoillaan ja
jakousivat kuin kiilatut pölkyt. Kuin nopeasti vedetyillä köysillä
nostettuna paiskautui osa rotkon kivikattoa taivasta kohti; rikin
punervanvihreät liekit ja sulaneen saven musta laava vyöryi ja
kamppaili hetkisen majesteettisen savuholvin alla. Pitkien
kallionharjojen, joita räjähdyksen rajuuskaan ei ollut kyennyt
heittämään ilmaan vuosisataisilta jalustoiltaan, nähtiin ensin
horjuvan, sitten vuoronsa jälkeen kaatuvan; ne tervehtelivät toisiaan
kuin vakavat ja hitaat vanhukset ja lankesivat maahan, vaipuen
ikipäiviksi pölyiseen hautaansa.
Tämä hirvittävä täräys näkyi antavan Portokselle hänen menetetyt
voimansa jälleen; hän kohosi jättiläisenä jättien keskeltä. Mutta
samassa kun hän pakeni graniittihaamujen kaksoisrivin välitse,
viimemainitut, joita eivät enää vuorijonojensa yhdyshaarakkeet
kannattaneet, alkoivat jyskyen vieriä tämän titaanin ympärille kuin hän
olisi ollut taivaan suistama kallionlohkareitten keskelle, joita hän
oli itse sinkautellut sitä vastaan.
Portos tunsi tuon pitkällisen repeytymisliikkeen tärisyttämän kamaran
vapisevan jalkainsa alla. Hän ojensi valtavat kouransa oikealle ja
vasemmalle, työntääkseen sortuvia kallionlohkareita takaisin. Mahtava
möhkäle painautui hänen kummallekin ojennetulle kämmenelleen; hän
taivuttausi kumaraan, ja kolmas graniittijärkäle laskeusi hänen
hartioilleen.
Hetkeksi olivat Portoksen käsivarret taipuneet; mutta Herakles kokosi
kaikki voimansa, ja sen vankilan kiviseinäin, johon hän oli
hautautumassa, nähtiin verkalleen väistyvän hänen tiellään. Hetkiseksi
hän ilmestyi näihin graniittisiin pihtipieliin, muistuttaen muinaista
sekasorron enkeliä; mutta työntäessään sivukallioita hän menetti
tukikohtansa voimakkailla hartioillaan lepäävää järkälettä vastaan,
joka nyt rasitti häntä koko painollaan ja pakotti jättiläisen
polvilleen. Kotvaseksi siirrähtäneet sivupaadet lähenivät uudestaan,
lisäten painonsa alkuperäiseen taakkaan, joka olisi riittänyt
rusentamaan kymmenen miestä.
Jättiläinen kaatui avunhuutoa päästämättä. Hän sortui vastaten
Aramikselle rohkaisun ja toivon sanoilla, sillä tuokion hän käsiensä
vipuvoimaan luottaen kai luuli Enkeladoksen tavoin voivansa ravistaa
päältänsä tämän kolminkertaisen painon. Mutta vähitellen Aramis näki
lohkareen painuvan; hetkiseksi puristuneet kourat, viimeisen
ponnistuksen pingoittamat käsivarret taipuivat, jännitetyt olkapäät
vaipuivat runneltuina, ja kallionlohkare yhä laskeusi vähitellen
alemmaksi.
"Portos, Portos!" huusi Aramis repien tukkaansa. "Missä olet, Portos?
Puhu!"
"Täällä, täällä!" mutisi Portos sammuvalla äänellä. "Kärsivällisyyttä,
kärsivällisyyttä!"
Tuskin oli hän lausunut viimeisen sanan, kun lausumisesta johtuneen
siirrähdyksen enentäessä painoa mahtava möhkäle laskeutui alemmaksi
molempien toisten päältäpäin työntämänä ja peitti Portoksen
lohkarekumpuun.
Kuullessaan ystävänsä voipuvan äänen oli Aramis hypähtänyt maalle.
Kaksi bretagnelaista seurasi häntä vääntökanki kädessä; yksi mies
riitti venettä vartioimaan. Uljaan taistelijan kuolonkorahdukset
opastivat heitä raunioissa.
Säteilevänä, ylväänä, nuorekkaana kuin kahdennellakymmenennellä
ikävuodellaan Aramis hyökkäsi kolmen kivimöhkäleen muodostamaa
röykkiötä kohti, ja naisellisen hennoilla käsillään hän ihmeellisen
tarmokkaasti kohotti suunnattoman graniittisen hautaholvin syrjää.
Silloin hän tämän onkalon pimennossa vilahdukselta näki ystävänsä vielä
loistavan silmän, sillä hetkiseksi kohautettu taakka oli palauttanut
hänelle hengityksen. Heti riensivät molemmat muut, ja tarraten
rautakankeen he kolmisin koettivat yhdistynein voimin elleipä
kivimöhkäleitä nostaa, toki pysyttää ne paikoillaan. Kaikki oli turhaa:
nämä kolme miestä uupuivat vähitellen tuskanhuudoin, ja Portoksen
karhea ääni, kun hän näki heidän nääntyvän hyödyttömässä
punnerruksessa, mutisi leppoisen ilkkuvasti viimeiset sanansa:
"Liian raskas!"
Senjälkeen silmä hämärtyi ja ummistui, kasvot kävivät kalpeiksi, käsi
vaaleni, ja titaani laskeutui lepoon, huoahtaen viimeisen kerran.
Hänen mukanaan luhistui kallio, jota hän vielä kuolinkamppailussaan oli
kannatellut!
Nuo kolme miestä päästivät kangen käsistään, ja se vierähti
hautakivelle. Läähättäen, valjuna, otsa hikeä valuen Aramis kuunteli
hetkisen, kouristus rinnassa, sydän särkymäisillään.
Ei mitään enää! Jättiläinen nukkui ikuista unta haudassa, jonka Jumala
oli hänelle suonut mittansa mukaisen.
257.
Portoksen hautakirjoitus.
Äänettömänä, jähmettyneenä, vavisten kuin pelokas lapsi, Aramis nousi
kylmin värein tältä kiveltä. Kristitty ei kulje hautojen päällä.
Mutta vaikka hän kykeni pysymään pystyssä, hän ei kyennyt kävelemään.
Olisi voinut sanoa, että Portoksen kanssa kuoli jotakin hänessä.
Hänen bretagnelaisensa ympäröitsivät hänet. Aramis antautui heidän
tuettavakseen, ja nuo kolme merimiestä veivät hänet veneeseen.
Asetettuaan hänet sitten tuhdolle peräsimen luo miehet ponnistivat
airoillaan, pitäen viisaampana poistua soutamalla kuin nostaa purjeen,
joka olisi voinut antaa heidät ilmi.
Entisen Locmarian luolan hävityksestä tasoittuneella paikalla, koko
tällä litteäksi lyödyllä rannalla vain yksi kumpunen pisti silmään.
Aramis ei voinut siitä kirvoittaa katsettaan, ja heidän etääntyessään
ulapalle näytti uhkaava ja ylväs kallio hänestä kohoavan, kuten
vastikään oli kohonnut Portos, nostaen hymyilevää ja voittamatonta
päätänsä taivasta kohti, niinkuin oli tehnyt hänen rehellinen ja uljas
ystävänsä, väkevin neljästä ja kuitenkin ensimmäisenä tuonelaan
temmattu.
Omituinen oli näiden rautaisten miesten kohtalo! Sydämestään
yksinkertaisin liittyneenä älykkäimpään ja viekkaimpaan, ruumiin raaka
voima hengen hienon terävyyden johtamana, ja ratkaisevalla hetkellä,
jolloin pelkkä rotevuus saattoi pelastaa sielun ja ruumiin,
kivimöhkäle, kallionjärkäle, halvan aineen raskas paino vei voiton
lihasvoimasta ja sortuen ruumiin päälle karkoitti siitä sielun.
Kunnon Portos, syntyneenä muita auttamaan, aina valmiina uhrautumaan
heikkojen pelastukseksi, ikäänkuin Jumala olisi antanut hänelle voimaa
yksistään tätä varten, hän luuli kuollessaan täyttävänsä vain Aramiksen
kanssa tekemänsä sopimuksen ehdot, sopimuksen, jonka Aramis kuitenkin
oli yksinään sanellut ja jonka Portos oli tullut tuntemaan ainoastaan
vaatiakseen osansa sen kauheasta vastuunalaisuudesta.
Jalo Portos! Mitä hyödyttivät upeasti sisustetut linnat muhkeine
huonekaluineen, riistaa vilisevät metsät, kalaiset lammikot ja
runsasvaraiset kellarit? Mitä hyödyttivät loistavapukuiset lakeijat ja
niiden keskellä Mousqueton ylpeänä sinulta saamastansa vallasta? Oi,
jalo Portos, joka niin huolellisesti kasasit aarteita, tarvitsiko sinun
niin paljon puuhata elämäsi sulostuttamisessa ja kuristamisessa,
tullaksesi ojentamaan jäsenesi autiolle rannalle, missä merilinnut
kirkuvat kylmän kiven alle murskaantuneiden luittesi yllä! Ja
tarvitsiko, jalo Portos, kerätä niin paljon kultaa, kun et voinut sillä
ostaa edes runoilijapahaisen sepittämiä säkeitä hautapatsaallesi!
Uljas Portos! Hän nukkunee vieläkin unohdettuna, nimettömänä
kiviröykkiön alla, jota nummen paimenet luulevat muinaiskelttiläisen
hautakummun jättiläiskatoksi.
Ja niin paljon vilunviileätä kanervaa, niin paljon sammalta, jota
valtameren kirpeä tuuli hyväilee, niin paljon elinvoimaista jäkälää on
kasvanut kytkemään hautaholvin maahan, että ohikulkija ei koskaan
aavistaisi kuolevaisen olkapään voineen kannatella moista
graniittimöhkälettä.
Yhä kalpeana, yhä kylmänä, sydän kurkussa Aramis katseli päivän viime
säteeseen asti näköpiiristä häipyvää rantaa. Hänen huulensa eivät
hiiskuneet sanaakaan, ei ainoatakaan huokausta kohonnut hänen syvästä
rinnastaan. Taikauskoiset bretagnelaiset katselivat häntä vavisten.
Tuollainen äänettömyys ei ollut ihmisen, vaan kuvapatsaan.
Ensimmäisten harmaitten juovien valahtaessa taivaalta oli vene nostanut
pienen purjeensa, joka tuulen suutelosta pyöristyen kuljetti venettä
nopeasti rannikolta. Se viiletti uljaasti -- keula Espanjaa kohti
käännettynä -- peloittavista myrskyistään kuuluisalle Biskajan
lahdelle.
Mutta tuskin oli purjeen nostamisesta kulunut puolta tuntia, kun
joutilaiksi jääneet soutajat kumartuen teljoillaan ja varjostaen
kädellään silmiänsä osoittivat toisilleen taivaanrannalle ilmestynyttä
valkoista pistettä, niin liikkumatonta kuin näennäisesti on aaltojen
huomaamattoman huo'unnan keinuttelema kalalokki.
Mutta sen, mikä olisi näyttänyt liikkumattomalta tavallisille silmille,
huomasi tottunut merimies kulkevan nopealla vauhdilla; mikä näytti
hievahtamattomalta laineilla, kiitikin keveästi niiden harjojen yli.
Nähdessään, mihin syvään horrostilaan heidän herransa oli vaipunut,
merimiehet eivät rohjenneet häntä vähiin aikoihin havahduttaa, vaan
tyytyivät keskenänsä vaihtamaan arveluja matalalla ja levottomalla
äänellä. Niin, valpas ja virkeä Aramis, jonka silmä alati valvoi kuin
ilveksen, nähden paremmin yöllä kuin päivällä, Aramis todellakin uinui
sielunsa epätoivossa.
Täten kului tunti, jonka aikana aurinko vähitellen vaipui alemmaksi,
mutta myöskin näkyviin tullut alus voitti niin paljon matkaa, että
Goennec, yksi noista kolmesta, rohkaistui sanomaan jokseenkin
äänekkäästi:
"Monseigneur, meitä ajetaan takaa!"
Aramis ei vastannut mitään; laiva tuli yhä lähemmäksi.
Silloin kaksi merimiestä isäntänsä Yvesin käskystä vetivät purjeen
alas, jotta tämä ainoa aaltojen pinnalla näkyvä merkki lakkaisi
opastamasta heitä vainoavan vihollisen silmää.
Laivan puolelta päinvastoin joudutettiin takaa-ajoa kahdella uudella
pikkupurjeella, joiden nähtiin kohoavan mastojen huippuihin.
Onnettomuudeksi oli nyt vuoden kauneimmat ja pisimmät päivät, ja tätä
turmiollista päivää seurasi kuu kaikessa loistossaan. Pientä purtta
ahdistavalla, myötätuuleen kulkevalla laivalla oli siis käytettävänään
vielä puolen tunnin hämärä ja sitten kokonaisen yökauden
puolivalaistus.
"Monseigneur, monseigneur, me olemme hukassa!" huudahti laivuri.
"Katsokaa, he näkevät meidät, vaikka olemme poistaneet purjeemme."
"Se ei ole ihmeellistä", jupisi eräs merimiehistä, "koskapa
kaupunkilaisten sanotaan paholaisen avulla valmistaneen kojeita, joilla
he näkevät kaukaa yhtä hyvin kuin läheltä, yöllä yhtä hyvin kuin
päivälläkin."
Aramis otti aluksen pohjalta kaukoputken, pani sen ääneti kuntoon ja
ojensi merimiehelle.
"Kas tässä", hän virkkoi, "katsokaa!"
Merimies epäröitsi.
"Olkaa huoleti", tyynnytti piispa, "se ei ole synnillistä, ja jos
olisikin, niin minä otan synnin vastuulleni."
Merimies nosti kaukoputken silmälleen ja päästi huudahduksen. Hän
luuli, että laiva, joka hänestä näytti olevan hyvinkin tykinkantaman
päässä, jonkun ihmeen kautta oli äkkiä ja yhdellä ainoalla nykäyksellä
siirtynyt tuon pitkän välimatkan. Mutta ottaessaan kojeen pois
silmältään hän näki, että laiva tässä lyhyessä hetkessä mahdollisesti
kulkemaansa tietä lukuunottamatta oli vielä yhtä etäällä.
"Siis", mutisi merimies, "he näkevät meidät niinkuin mekin näemme
heidät?"
"He näkevät meidät", vahvisti Aramis.
Ja hän vaipui lakaisin tunteettomuuteensa.
"Mitä, näkevätkö he meidät?" huudahti Yves laivuri. "Mahdotonta!"
"Ka, katsokaa, isäntä", sanoi merimies, ojentaen hänelle kaukoputken.
"Monseigneur vakuuttaa minulle, että tässä eivät ole paholaisen sormet
pelissä?" kysyi laivuri.
Aramis kohautti olkapäitänsä.
Laivuri nosti kaukoputken siimalleen.
"Oh, monseigneur", sanoi hän, "millainen ihme! Tuolla he ovat, minusta
näyttää kuin olisin heihin koskemassa. Vähintään viisikolmatta miestä!
Ah, näen kapteenin keulassa! Hänellä on kädessään samanlainen
pitkäsiima, jolla hän meitä tähystelee... Kah, nyt hän kääntyy antamaan
määräyksen; he vierittävät kanuunan laivan keulaan, panostavat sen,
tähtäävät... Auta armias, he ampuvat meitä!"
Ja koneellisella liikkeellä laivuri laski kaukoputken syrjään, jolloin
esineet taivaanrantaan työntyen kuvastuivat jälleen luonnollisessa
näkökulmassaan.
Laiva oli vielä parin meripenikulman matkan päässä, mutta Yvesin
ilmoittama liike ei silti ollut vähemmän todellinen.
Kevyt savupilvi näyttäytyi purjeitten alapuolella, niitä sinisempänä ja
puhkeavan kukan tavoin laajeten; sitten huomattiin tuhatkunnan jalan
päässä pienestä veneestä kuulan katkaisevan harjan parilta kolmelta
aallolta, kyntävän valkoisen vaon mereen ja häviävän tuon vaon päähän,
vielä haitattomana kuin kivi, jolla leikittelevä koulupoika heittää
voileipiä. Se oli samalla kertaa sekä uhkaus että varoitus.
"Mitä tehdä?" kysyi laivuri.
"Ne aikovat upottaa meidät", sanoi Goennec. "Antakaa meille
synninpäästö, monseigneur."
Ja merimiehet polvistuivat piispan eteen.
"Te unohdatte, että ne näkevät teidät", virkkoi tämä.
"Se on totta", sanoivat merimiehet häpeissään heikkoudestansa.
"Käskekää, monseigneur, olemme valmiit kuolemaan edestänne."
"Odottakaamme", sanoi Aramis.
"Mitä! Odottaisimmeko?"
"Niin, ettekö näe, kuten sanoitte juuri äsken, että jos yritämme paeta,
ne ampuvat aluksemme upoksiin?"
"Mutta ehkä", uskalsi laivuri, "ehkä yön avulla voimme päästä heidän
käsistään?"
"Oh", sanoi Aramis, "kaiketi heillä on mukanaan kreikkalaista tulta,
valaistakseen omansa ja meidän tiemme."
Ja samassa, ikäänkuin pieni laiva olisi tahtonut vastata Aramikselle,
toinen savupilvi kohosi verkalleen taivaalle, ja sen keskeltä syöksyi
tulinen nuoli, joka lentäen sateenkaaren kaltaisena heittoviivana
putosi mereen, missä se jatkoi palamistaan, valaisten ympärillään
neljänneslieuen kehän.
Bretagnelaiset katselivat pelästyneinä toisiaan.
"Näette hyvin", toisti Aramis, "että on parempi pysähtyä heitä
odottamaan."
Merimiehet päästivät airot käsistään, ja kulustaan lakannut pieni alus
keinui liikkumattomana aaltojen harjalla.
Yö saapui, mutta laiva läheni yhä.
Näytti siltä kuin se olisi pimeän tullen enentänyt vauhtiaan.
Kuten korppikotka kurkoittelee verinokkaista päätänsä pesästään,
sinkautteli se tuon tuostakin kupeistaan valtamereen valkohohtoisen
lumen lailla hehkuvaa kreikkalaista tulta.
Vihdoin se ehti musketinkantaman päähän.
Kaikki miehet olivat komentosillalla aseet käsissä ja tykkimiehet
kanuunainsa luona; sytyttimet paloivat.
Olisi voinut luulla olevan kysymyksessä nousta fregattiin ja taistella
lukumäärältään suurempaa miehistöä vastaan eikä vain anastaa
nelihenkinen pursi.
"Antautukaa!" huusi laivan päällikkö äänitorvellaan.
Merimiehet katsahtivat Aramikseen. Tämä nyökäytti päätänsä. Laivuri
Yves kohotti koukkuseipään päähän sidotun, valkoisen kankaan lippuna
liehumaan.
Laiva kiiti lähemmäksi kuin kilparatsu. Se sinkautti uuden
kreikkalaisen tuliraketin, joka putosi kahdenkymmenen askeleen päähän
pienestä aluksesta ja valaisi sen kirkkaammin kuin hehkuvimman auringon
sädekimppu.
"Ensimmäisestä vastarinnan merkistä", huusi päällikkö, "laukaiskaa!"
Sotamiehet laskivat muskettinsa.
"Mutta ilmoitetaanhan teille, että antaudumme!" huusi laivuri Yves.
"Elävinä, elävinä, kapteeni!" kirkuivat muutamat innostuneet
sotamiehet. "Heidät on otettava elävinä!"
"Niin, niin, elävinä", sanoi kapteeni. Sitten hän kääntyi
bretagnelaisten puoleen. "Te saatte kaikki pitää henkenne, hyvät
miehet", huusi hän, "kaikki muut paitsi herra chevalier d'Herblay!"
Aramis säpsähti huomaamattomasti.
Hetkisen hän tuijotti silmillään valtameren syvyyksiin, jonka pintaa
kreikkalaisen tulen viime heijastukset valaisivat kiiveten aaltojen
sivuja, leikkien töyhtöinä niiden harjalla ja tehden peittämänsä kuilut
vielä synkemmiksi, salaperäisemmiksi ja peloittavammiksi.
"Kuuletteko, monseigneur?" äännähtivät matruusit.
"Kyllä."
"Mitä te käskette?"
"Suostukaa."
"Mutta te, monseigneur?"
Aramis kumartui edemmäksi, leikkien valkoisten ja ohuiden sormiensa
päillä meren vihreässä vedessä, jolle hän hymyili kuin ystävättärelle.
"Suostukaa!" toisti hän..
"Me suostumme", vastasivat merimiehet; "mutta minkä takuun saamme?"
"Aatelismiehen sanan", virkkoi upseeri. "Upseeriarvoni ja nimeni kautta
vannon, että jokainen, joka ei ole chevalier d'Herblay, saa pitää
henkensä. Sen takaa kuninkaan fregatin _La Pomonen_ luutnantti
Louis-Constant de Pressigny."
Nopealla liikkeellä Aramis, joka jo oli kumartunut mereen päin puoliksi
ulos veneestä, kohotti päänsä ja nousi seisomaan hehkuvin silmin,
säteilevänä ja hymy huulilla.
"Heittäkää portaat, messieurs", hän käski, ikäänkuin komentaminen olisi
kuulunut hänelle.
Toteltiin.
Silloin hän tarttui köysitikkaisiin ja nousi ensimmäisenä; mutta pelon
asemesta, jota oli odotettu kuvastuvan hänen kasvoillaan, laivan
miehistö näki kummastuksekseen hänen astuvan päällikön luo varmana,
katsahtavan häneen tiukasti ja tekevän hänelle kädellään salaperäisen
ja tuntemattoman merkin, josta upseeri kalpeni, vapisi ja painoi
otsansa alas.
Sanaa lausumatta Aramis kohotti kätensä päällikön silmien tasalle,
näyttäen hänelle vasemman nimettömässä olevan sormuksen kantaa.
Ja tämän eleen tehdessään Aramis kylmäkiskoiseen äänettömään, ylvääseen
majesteettisuuteen verhoutuneena muistutti keisaria, joka tarjoo
kätensä suudeltavaksi.
Päällikkö oli hetkiseksi jälleen kohottanut päänsä, mutta kumarsi
toistamiseen mitä syvimmän kunnioituksen osoitukseksi.
Sitten hän viittasi laivan perään päin eli kajuuttaansa kohti ja
väistyi sivummalle, päästääkseen Aramiksen astumaan edellä.
Nuo kolme bretagnelaista, jotka olivat nousseet laivaan piispansa
perässä, katselivat toisiansa ihmeissään. Koko laivan miehistö oli
vaiti.
Viisi minuuttia myöhemmin päällikkö kutsui toista luutnanttiansa, joka
piammiten palasi kannelle, määräten suunnan muutettavaksi La Coruñaa
kohti.
Tätä määräystä toteutettaessa Aramis saapui uudestaan kannelle, mennen
istumaan kaidevantteja vasten.
Yö oli tullut, eikä kuutamo vielä ollut alkanut, ja kuitenkin Aramis
itsepintaisesti tähysti Belle-Islen taholle. Silloin Yves lähestyi
päällikköä, joka oli jälleen asettunut paikalleen laivan perään.
"Minnekähän tässä nyt matkataan, kapteeni?" hän kysyi hyvin hiljaa ja
nöyrästi.
"Me purjehdimme hänen ylhäisyytensä ohjeiden mukaan", vastasi upseeri.
Aramis vietti yönsä nojaillen vantteihin.
Lähestyessään häntä aamupuhteella Yves huomasi, että yön oli täytynyt
olla hyvin kostea, sillä kaidepuu, johon Aramis oli tukenut päätänsä,
oli kuin kasteesta lionnut.
Kuka tietää? Kukaties tuon kasteen olivat jättäneet ensimmäiset
kyyneleet, mitä Aramiksen silmät koskaan olivat vuodattaneet!
Mikä hautakirjoitus olisi ollut tämän arvoinen, kunnon Portos?
258.
Gesvresin herttuan kierto.
D'Artagnan ei ollut tottunut sellaiseen vastusteluun, jota hän oli nyt
saanut kokea. Hän saapui Nantesiin kovin kiihdyksissään.
Tämän tarmokkaan miehen kiihtymys purkausi aina huimaksi hyökkäykseksi,
jota harvat tähän asti, olivatpa he sitten kuninkaita tai jättiläisiä,
olivat kyenneet vastustamaan.
Aivan kuohuksissaan d'Artagnan meni suoraa päätä linnaan puhuttelemaan
kuningasta, -- kello seitsemän vaiheilla aamulla, ja Nantesiin tultuaan
olikin kuninkaalla tapana nousta varhain.
Mutta ehdittyään meille tunnettuun pieneen käytävään d'Artagnan tapasi
siellä herra de Gesvresin, joka pysähdytti hänet hyvin kohteliaasti,
pyytäen häntä puhumaan hiljaa, jotta kuninkaan lepo ei häiriytyisi.
"Nukkuuko kuningas?" sanoi d'Artagnan. "Minä jätän hänet siis
nukkumaan. Mihin aikaan luulette hänen nousevan?"
"Oh, noin kahden tunnin päästä; kuningas on valvonut koko yön."
D'Artagnan otti hattunsa, kumarsi herra de Gesvresille ja meni
kotiinsa.
Hän palasi puoli kymmeneltä. Sanottiin kuninkaan olevan aamiaisella.
"Se sopii mainiosti", vastasi hän. "Minä puhun kuninkaalle hänen
syödessään."
Herra de Brienne huomautti d'Artagnanille, että kuningas ei ateriainsa
aikana halunnut ottaa ketään vastaan.
"Mutta", virkkoi d'Artagnan katsellen Briennea alta kulmain, "kenties
ette tiedä, herra sihteeri, että minulla on vapaa pääsy kaikkialla ja
joka hetki?"
Brienne tarttui kapteenin käteen ja selitti hiljaa:
"Ei Nantesissa, paras herra d'Artagnan; tällä matkallaan on kuningas
kokonaan muuttanut kotijärjestyksensä."
Leppyen kysyi d'Artagnan, mihin aikaan kuningas päättäisi ateriansa.
"Sitä ei tiedä", vastasi Brienne.
"Mitä, eikö tiedä? Mitä se merkitsee? Eikö tiedetä, kauanko kuninkaalta
kuluu aikaa aterioimiseen? Tavallisesti siihen riittää tunti, mutta
edellyttäen, että Loiren ilma antaa ruokahalua, sanokaamme puolitoista;
se toki lienee kylliksi. Minä odotan siis täällä."
"Oh, paras herra d'Artagnan, on kielletty päästämästä enää ketään tähän
käytävään. Minä olen täällä sitä vartioimassa."
D'Artagnan tunsi äkäännyksen toistamiseen nousevan aivoihinsa. Hän
lähti hyvin nopeasti, jotta ei pahentaisi asiaa huonotuulisuuden
puuskahduksella. Ulos päästyään hän alkoi miettiä.
-- Kuningas, -- ajatteli hän, -- ei tahdo ottaa minua vastaan, se on
selvää. Se nuori mies on nyreissään; hän pelkää, mitä hänelle
saattaisin sanoa. Niin, mutta sillävälin saarretaan Belle-Isle ja
vangitaan, ehkä surmataankin molemmat ystäväni... Portos-parka! Mitä
mestari Aramikseen tulee, hän on perin neuvokas, enkä ole hänen
suhteensa levoton... Mutta, ei, ei, Portos ei ole vielä raihnainen,
eikä Aramis mikään hassahtanut ukko. Toinen käsivarsillaan, toinen
älykkyydellään antavat he vielä työtä hänen majesteettinsa sotureille.
Kuka tietää, vaikka nuo kaksi uskalikkoa vielä tekaisisivat kaikkein
kristillisimmän majesteetin opettamiseksi pikku Saint-Gervaisin?...
Minä en joudu epätoivoon. Heillä on tykkejä ja varusväkeä.
-- Kuitenkin, -- jatkoi d'Artagnan päätänsä pudistaen, -- luulen, että
olisi parasta ehkäistä taistelu. Omasta puolestani en sietäisi
kuninkaalta ynseyttä enkä petosta; mutta ystävieni tähden on minun
alistuttava tiuskumiseen, loukkauksiin, kaikkeen. Entä jos menisin
herra Colbertin luo? -- tuumiskeli hän. -- Siinä on mies, jolle minun
on totuttava tuottamaan pelkoa. Lähtekäämme herra Colbertin pakeille.
Ja d'Artagnan pani reippaasti tuumansa toimeen. Herra Colbertin
asunnossa ilmoitettiin hänelle, että tämä työskenteli kuninkaan kanssa
Nantesin linnassa.
-- Haa, -- ajatteli soturi, -- olenpa jo palannut niihin aikoihin,
jolloin sain harppailla herra Trévillen luota kardinaalin asuntoon,
sieltä leskikuningattaren puheille ja leskikuningattaren kammiosta
Ludvig XIII:n luo. Syystä sanotaan, että ihmiset vanhemmiten tulevat
jälleen lapsiksi. Palatsiin!
Hän palasi sinne. Herra de Lyonne tuli ulos. Hän puristi d'Artagnanin
molempia käsiä ja ilmoitti hänelle, että kuningas työskentelisi koko
illan, vieläpä yönkin, ja että oli kielletty päästämästä ketään
sisälle.
"Eikö edes päiväkäskyä ottavaa kapteenia?" huudahti d'Artagnan. "Se on
jo liikaa!"
"Ei edes häntä", vakuutti herra de Lyonne.
"Näin ollen", vastasi d'Artagnan sydämensä pohjasta loukkaantuneena,
"koska muskettisoturien kapteeni, joka aina on päässyt kuninkaan
makuusuojaan, ei saa astua edes työhuoneeseen tai ruokailusaliin, on
kuningas kuollut tai kapteeni joutunut epäsuosioon. Kummassakaan
tapauksessa hän ei minua enää tarvitse. Olkaahan niin ystävällinen,
herra de Lyonne, joka olette suosiossa, ja sanokaa kuninkaalle aivan
suoraan, että lähetän hänelle eronpyyntöni."
"Varokaa, d'Artagnan!" huudahti ministeri.
"Menkää ystävyydestä minua kohtaan."
Hän työnsi virkamiestä säveästi työhuonetta kohti.
"Minä menen", myöntyi de Lyonne.
D'Artagnan odotti harppaillen käytävässä.
Ministeri palasi.
"No, mitä kuningas sanoi?" kysyi d'Artagnan.
"Kuningas sanoi, että oli hyvä niin", vastasi de Lyonne.
"Että oli hyvä niin!" purkausi kapteenilta. "Hän siis suostuu? Hei,
näinhän olen vapaa! Nyt olen porvari, herra de Lyonne. Näkemiin!
Hyvästi palatsi, käytävä, odotushuone! Vihdoinkin hengähtämään pääsevä
porvari tervehtää teitä."
Enempää odottamatta kapteeni pyörähti parvekkeelta portaisiin, mistä
oli löytänyt Gourvillen kirjeen palaset. Viisi minuuttia myöhemmin hän
astui vierashuoneisiin, joista hän kaikkien linnassa majailevien
korkeampien upseerien tavoin oli valinnut itselleen niin sanotun
kaupunkiasumuksensa.
Mutta siellä hän ei riisunut miekkaansa ja viittaansa, vaan otti
pistooleja, sulloi rahansa isoon matkamassiin ja lähetti noutamaan
hevosensa linnan tallista, aikoen ehtiä yön kuluessa Vannesiin.
Kaikki kävi hänen toivomuksensa mukaan. Kello kahdeksalta illalla hän
kohotti jalkansa jalustimeen; samassa herra de Gesvres saapui
vierashuoneiston edustalle kahdentoista henkivartiosoturin saattamana.
D'Artagnan näki kaiken silmänurkastaan; hän ei voinut olla huomaamatta
näitä kolmeatoista ratsastajaa ja kolmeatoista hevosta. Mutta hän ei
ollut mitään näkevinänsä, vaan istahti satulaan. Herttua saapui hänen
luokseen.
"Herra d'Artagnan!" hän sanoi kovalla äänellä.
"Kah, herra de Gesvres, hyvää iltaa!"
"Taidatte nousta ratsaille?"
"Enemmänkin, -- olen jo noussut, kuten näette."
"Olipa hyvä, että tapasin teidät."
"Etsittekö te minua?"
"Hyväinen aika, kyllä."
"Kuninkaan puolesta, löisinpä vetoa?"
"Niin."
"Kuten minä pari kolme päivää sitten etsiskelin herra Fouquetia?"
"Oh!"
"No, mitäpä siitä sievistelemään! Turhaa vaivaa vain! Sanokaa, että
tulette minua vangitsemaan."
"Teitä vangitsemaan? Hyvä Jumala, en suinkaan!"
"No, miksi sitte piiritätte minut kahdellatoista ratsumiehellä?"
"Minä olen vartiokierrollani."
"Eipä hullumpaa! Ja te otatte minut tällä kierrollanne?"
"Minä en ota teitä, vaan tapaan teidät ja pyydän tulemaan mukanani."
"Mihin sitten?"
"Kuninkaan luo."
"Hyvä!" virkkoi d'Artagnan pilkallisesti. "Eikö kuninkaalla siis enää
ole mitään tehtävää?"
"Herran tähden, kapteeni", sanoi herra de Gesvres hiljaa
muskettisoturille, "älkää vaarantako itseänne; nuo miehet kuulevat
puheenne!"
D'Artagnan puhkesi nauruun ja vastasi:
"Marssikaa. Vangittavat asetetaan kuuden etummaisen ja kuuden
perimmäisen vartijan väliin."
"Mutta kun minä en teitä vangitse", puolusteli herra de Gesvres, "niin
te tulette minun takanani, jos suvaitsette."
"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "se on sievää menettelyä, herttua, ja
oikein teettekin; sillä jos minun olisi koskaan ollut saavuttava
vahtikierroillani teidän kaupunkiasunnollenne, olisin ollut teille
kohtelias, sen vakuutan aateliskilpeni kautta! Nyt vielä yksi
suosionosoitus. Mitä kuningas tahtoo?"
"Oh, kuningas on raivoissaan!"
"No, jos kuningas on viitsinyt raivostua, ottaa hän vaivakseen jälleen
tyyntyäkin, siinä kaikki. Minä en siitä kuole."
"Ette; mutta..."
"Mutta minut lähetetään pitämään seuraa Fouquet-paralle? _Mordioux_,
hän on viehättävä mies! Me elämme hauskasti hyvässä sovussa, sen teille
vannon."
"Nyt olemme perillä", sanoi herttua. "Malttakaa nyt mielenne kuninkaan
edessä, taivaan tähden, kapteeni!"
"Kas, kuinka kelpo mies olette minua kohtaan, herttua!" ihmetteli
d'Artagnan katsellen herra de Gesvresiä. "Minulle oli sanottu, että te
pyritte yhdistämään kaartilaisenne minun muskettisotureihini.
Luullakseni tämä on mainio tilaisuus!"
"Minä en sitä käytä hyväkseni, Jumala minua siitä varjelkoon,
kapteeni!"
"Ja miksette?"
"Ensiksikin monesta syystä; ja sitten vielä sentähden, että jos teidät
vangittuani ottaisin paikkanne muskettisoturien päällikkönä..."
"Ah, te myönnätte vangitsevanne minut?"
"En, en toki!"
"Sanokaa sitten tavattuanne. Jos, sanotte, tavattuanne minut
seuraisitte minua muskettisoturien päällikkönä...?"
"Niin teidän muskettisoturinne ensimmäisessä ampumaharjoituksessa
laukaisisivat vahingossa minua kohti."
"Hoo, sitä en tahdo kieltää! Ne veitikat pitävät minusta paljon."
Herttua antoi d'Artagnanin astua edellä, vieden hänet suoraan
työhuoneen eteen, missä kuningas odotti muskettisoturiensa kapteenia,
ja asettui itse virkaveljensä taakse etuhuoneeseen. Kuultiin selvästi
kuninkaan puhuvan kovalla äänellä Colbertin kanssa samassa
työhuoneessa, missä Colbert muutamia päiviä aikaisemmin oli kuullut
hänen puhuvan äänekkäästi d'Artagnanin kanssa.
Vartiosotilaat jäivät ratsuvahdiksi pääportaiden eteen, ja vähitellen
kaupungilla levisi huhu, että muskettisoturien kapteeni oli kuninkaan
käskystä vangittu.
Silloin nähtiin kaikkien näiden miesten alkavan liikehtiä, kuten ennen
vanhaan Ludvig XIII:n ja herra de Trévillen aikoina. Muodostui ryhmiä,
porraskäytävät täyttyivät; epämääräinen sorina nousi pihoista ylempiin
huonekertoihin asti ikäänkuin nousuveden laineiden kumeasti valittavana
meuruna.
Herra de Gesvres oli levoton. Hän katseli kaartilaisiaan, jotka heidän
seuraansa lyöttäytyneiden muskettisoturien kyselyistä alkoivat
väistellä näitä, osoittaen myöskin hieman rauhattomuuden merkkejä.
D'Artagnan oli varmasti vähemmän levoton kuin henkivartioston päällikkö
herra de Gesvres. Sisään tultuaan hän oli istahtanut erään ikkunan
reunukselle ja näki kaiken tämän kotkankatseellaan, itse räväyttämättä
silmäänsäkään.
Mikään näistä kuohunnan ilmauksista, jotka huhu hänen vangitsemisestaan
oli aiheuttanut, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Hän aavisti
hetkeä, jolloin räjähdys tapahtuisi, ja tiedetään, että hänen
aavistuksensa olivat varmoja.
-- Olisipa hullunkurista, -- ajatteli hän, -- jos pretoriaanini tänä
iltana tekisivät minusta Ranskan kuninkaan. Kyllä minä silloin
nauraisin!
Mutta kauneimmalla hetkellä kaikki pysähtyi. Henkivartijat,
muskettisoturit, upseerit, sotilaat, mukinat ja levottomuuden merkit
hajaantuivat, haihtuivat, hävisivät. Ei mitään myrskyä, ei mitään
uhkausta, ei mitään kapinallisuutta enää. Yksi ainoa sana oli
tyynnyttänyt aallot. Kuningas oli antanut Briennen huutaa: "Hiljaa,
hyvät herrat, te häiritsette kuningasta!"
D'Artagnan huokasi.
-- Se on lopussa, -- sanoi hän, -- nykyiset muskettisoturit eivät ole
samoja kuin hänen majesteettinsa Ludvig XIII:n aikuiset. Kaikki
mennyttä.
"Herra d'Artagnan kuninkaan luo!" huusi muuan palatsinvartija.
259
Ludvig XIV:n kuninkuus.
Kuningas istui kirjoituspöytänsä ääressä, selin oveen. Puuhailevasti
pöyhiessään papereitansa hän silti vilkaisulla vastapäiseen kuvastimeen
kykeni näkemään tulijat. Hän ei muuttanut asentoaan d'Artagnanin
saapuessa, mutta käänsi kirjeittensä ja asiakirjainsa päälle sen
leveän, vihreän verankaistaleen, jota hän käytti tärkeimpien
kirjoitelmiensa peittelyyn. D'Artagnan ymmärsi pelin ja jäi taammaksi,
niin että kun kuningas ei saanut nähdyksi sivulle eikä kuullut mitään,
hänen oli pakko huutaa tuokion kuluttua:
"Eikö herra d'Artagnan olekaan saapuvilla?"
"Tässä olen", vastasi muskettisoturi astuen esiin.
"No, monsieur", virkkoi kuningas tähdäten häneen terävän silmäyksen,
"mitä teillä on minulle sanottavaa?"
"Minullako, sire?" vastasi tämä vaanien vastustajan ensi iskua hyvän
vastaliikkeen osuttamiseksi; "minulla? Ei mitään ole minulla sanottavaa
teidän majesteetillenne, paitsi ehkä, että olette vangituttanut minut
ja että siis nyt seison tässä."
Kuningas oli huomauttamaisillaan, että hän ei ollut vangituttanut
d'Artagnania, mutta hän pidättyi ajatellessaan, että se olisi tuntunut
puolustelulta.
D'Artagnan pysyi itsepintaisessa vaiteliaisuudessaan.
"Monsieur", aloitti kuningas jälleen, "mitä minä olin antanut
tehdäksenne Belle-Islellä? Sanokaapa se minulle."
Ja sitä tiukatessaan kuningas tähysti kapteeniansa kiinteästi.
Nyt d'Artagnan oli peräti hyvillään: kuningas antoi hänelle heti sievän
tilaisuuden vallata!
"Teidän majesteettinne suo minulle sen kunnian, että kysytte, mitä
tekemään minä läksin Belle-Islelle?" hän sanoi.
"Niin, monsieur."
"No, ka, en enää ollenkaan tiedä, sire. Minultahan sitä ei sovikaan
tiedustaa, vaan siltä epälukuisella kaikenarvoisten upseerien
paljoudelta, jolle oli annettu loputtomasti jos jonkinlaisia
määräyksiä, kun sitävastoin minä -- retkikunnan päällikkö -- en ollut
saanut mitään yksityiskohtaisia ohjeita."
Kuningas tunsi loukkaannusta ja ilmaisi sen vastauksellaan:
"Monsieur, määräyksiä on annettu ainoastaan uskollisiksi arvostelluille
miehille."
"Niinpä minua hämmästyttääkin, sire", huomautti d'Artagnan vastaan,
"että valtakunnanmarskin tasalle kuuluva muskettisoturien kapteeni on
saanut havaita olevansa viiden kuuden luutnantin tai majurin
komennossa, jotka mahdollisesti kylläkin kelpaavat vakoojiksi, vaan
eivät millään muotoa sotaretkien johtajiksi. Tähän seikkaan minä tulin
pyytämään teidän majesteetiltanne selitystä, kun minulta evättiin
puheillepääsy, -- mikä viimeinen häväistys kunnon soturia kohtaan on
saanut minut jättämään teidän majesteettinne palveluksen."
"Monsieur", muistutti kuningas, "te luulette aina elävänne sitä aikaa,
jolloin kuninkaat olivat alempiensa määräysten ja harkintavallan
alaisina niinkuin te nyt valitatte olleenne. Te tunnutte minusta
liiaksi unohtavan, että kuningas on ainoastaan Jumalalle velvollinen
tekemään tiliä toimistansa."
"Minä en unohda yhtään mitään, sire", virkahti muskettisoturi,
vuorostaan loukkaantuneena ojennuksesta. "En vain näe, mitä sopimatonta
siinä on, että rehellinen mies tiedustaa kuninkaalta, missä kohden hän
on tätä palvellut huonosti."
"Te olette palvellut minua huonosti, monsieur, asettumalla vihollisteni
puolelle minua vastaan."
"Kutka teidän vihollisenne ovat, sire?"
"Ne, joita rankaisemaan teidät lähetin."
"Kaksi miestä! -- teidän majesteettinne armeijan vihollisia! Se on
uskomatonta, sire."
"Teidän asianne ei ole määritellä minun tahtoani."
"Minun on määriteltävä ystävyyssiteitteni velvoituksia, sire."
"Ken palvelee ystäviään, hän ei palvele herraansa."
"Sen olenkin oivaltanut niin hyvin, sire, että olen kunnioittavasti
esityttänyt eronpyyntöni teidän majesteetillenne."
"Ja minä olen siihen suostunut, monsieur", sanoi kuningas. "Ennen kuin
eriän teistä, olen tahtonut osoittaa teille, että kykenin pysymään
sanassani."
"Teidän majesteettinne on antanut minulle enemmänkin kuin lupasitte,
koska olette minut lisäksi vangituttanut", vastasi d'Artagnan
kylmäkiskoisen leikkisästi.
Kuningas ei pitänyt tästä pilapuheesta, vaan virkkoi totisena:
"Siinä näette, monsieur, mihin tottelemattomuutenne on minut
pakottanut."
"Tottelemattomuuteni?" huudahti d'Artagnan punastuen pahastuksesta.
"En lievempääkään sanaa keksi", jatkoi kuningas. "Minun ajatukseni oli
otattaa kiinni ja rangaista kapinoitsijoita; pitikö minun arastella
sitä, että he olivat teidän ystäviänne!"
"Mutta minun piti, minun", vastasi d'Artagnan. "Oli julmaa teidän
majesteettinne lähettää minut sieppaamaan ystäviäni hirsipuihinne
ripustettaviksi."
"Minun on koeteltava palvelijoikseni lukeutuvia, jotka syövät leipääni
ja joiden tulisi puolustaa loukkaamattomuuttani, monsieur. Teidän
kohdassanne koe tuotti huonon tuloksen, herra d'Artagnan."
"Yhden huonon palvelijan sijaan, jonka teidän majesteettinne menettää",
haastoi muskettisoturi karvaasti, "on tarjolla kymmenenkin sellaista,
jotka ovat samaan aikaan suoriutuneet kokeista häikäilemättömästi.
Kuulkaa minua, sire; minä en ole tottunut tämänlaiseen palvelukseen.
Olen tosiaan kapinahenkinen soturi, kun minun pitäisi toimia pahasti.
Paha oli minun lähteä vainoamaan -- kuolemaan asti -- kahta miestä,
joiden henkeä teidän majesteettinne pelastaja herra Fouquet oli teiltä
anonut. Lisäksi nuo kaksi olivat ystäviäni. He eivät tavoittaneet
teidän majesteettinne henkeä; he olivat sortumassa sokean vimmastuksen
puuskaan. Sitäpaitsi, miksi heidän ei olisi voitu antaa paeta? Minkä
rikoksen he olivat tehneet? Myönnän kyllä, että te ette katsonut
minulla olevan oikeutta arvostella heidän menettelyänsä. Mutta miksi
epäillä minua ennen toimintaa? Miksi ympäröidä minut vakoojilla, miksi
häväistä minut armeijan silmissä? Ja kun olitte siihen asti osoittanut
mitä täydellisintä luottamusta minuun, joka olin syntymästänne asti
liittynyt teihin ja antanut teille lukemattomia uskollisuuden
todisteita, -- sillä minun sopii se sanoa nyt syytetyksi joutuessani,
-- miksi nöyryyttää minut näkemään kolmetuhatta kuninkaan sotilasta
marssimassa taisteluun kahta miestä vastaan?"
"Luulisi teidän unohtavan, mitä nuo miehet ovat tehneet?" sanoi
kuningas kumealla äänellä; "eikä riippunut heistä, että minä en
joutunut perikatoon."
"Sire, luulisi teidän unohtavan, että minä olin paikalla!"
"Riittää, herra d'Artagnan, -- sikseen jo vaativaisuus, jollainen
himmentää minun pyrkimysteni loistoa. Minä rakennan valtion, jossa on
vain yksi herra, niinkuin olen varemmin vakuuttanut teille; hetki on
tullut sen vakuutukseni täyttämiselle. Te tahdotte olla mielitekojenne
ja ystävyyssuhteittenne mukaisesti vapaa estelemään minun
suunnitelmiani ja pelastamaan minun vihollisiani? Niinpä murran
vastarintanne tai hylkään teidät. Etsitte mukavampaa isäntää? Tiedän
hyvin, että toinen kuningas ei menettelisi niinkuin minä teen, vaan
kyllästyessään antamaan teidän vallita itseänsä hän toimittaisi teidät
herra Fouquetin ja muiden seuraksi. Mutta minulla on hyvä muisti, ja
minusta on kaikilla tehdyillä palveluksilla pyhä oikeutensa
kiitollisuuteen, rankaisemattomuuteen. Luopumuksenne kurista saakoon
vain tämän opetuksen, herra d'Artagnan; minä en ole jäljitellyt
edeltäjiäni suosiollisuuden jakelussa enkä toimi pahastuksenkaan
vallassa niinkuin he. Ja muutkin syyt saavat minut noudattamaan
suopeutta teidän asiassanne: te olette ensiksikin järkevä mies, peräti
järkevä mies, ja tervetunteinen mies, ja sellaisesta soturista voi
taltuttaa hyvän palvelijan; toisekseen teillä poistuvat niskuroimisen
aiheet. Olen tuhonnut tai syössyt hukkaan ystävänne. Olen toimittanut
häviämään nuo tukikohdat, joihin teidän oikullinen henkenne
vaistomaisesti nojausi. Tällä hetkellä ovat sotilaani joko ottaneet
kiinni tai surmanneet Belle-Islen kapinoitsijat."
D'Artagnan kalpeni.
"Ottaneet kiinni tai surmanneet?" hän huudahti. "Oi, sire, jos
ajattelisitte mitä sanotte ja jos olisitte varma sanojenne totuudesta,
niin minä unohtaisin kaikki, mitä puheessanne on oikeamielistä ja
ylevää, sanoakseni teitä raakalaiskuninkaaksi ja luonnottomaksi
ihmiseksi. Mutta minä annan teille nuo sanat anteeksi", hän lisäsi
ylpeästi myhäillen; "annan ne anteeksi nuorelle valtiaalle, joka ei voi
käsittää, mitä lajia miestä sellaiset ihmiset ovat kuin herra
d'Herblay, du Vallon tai minä. Otettu kiinni tai surmattu? Ohoi, sire,
sanokaa minulle, -- jos se uutinen on tosi, -- paljonko väkeä ja varoja
se on tullut teille maksamaan. Saamme sitten laskea, onko siinä pelissä
voitto ollut panoksen arvoinen."
Hänen vielä puhuessaan kuningas astahti kiukustuneena lähemmäksi ja
tiuskaisi:
"Herra d'Artagnan, ihanhan tuo on kapinoitsijan puhetta! Suvaitkaapa
siis sanoa minulle, kuka Ranskassa on kuningas? Tiedättekö toista
majesteettia?"
"Sire", vastasi muskettisoturien kapteeni kylmäkiskoisesti, "muistan
eräänä aamuna teidän esittäneen sen kysymyksen Vauxissa useillekin
henkilöille, jotka eivät osanneet vastata, mutta minä vastasin. Jos
sinä päivänä tunsin kuninkaan, kun se ei ollut helppoa, niin lienee
tarpeetonta kysyä minulta samaa tänään, ollessani kahden kesken teidän
majesteettinne kanssa?"
Ludvig XIV loi silmänsä alas. Hänestä tuntui kuin onnettoman Filipin
varjo olisi häilähtänyt d'Artagnanin ja hänen välitse herättämään tuon
kamalan seikkailun muiston jälleen eläväksi.
Melkein samassa astui sisälle muuan upseeri ja ojensi kuninkaalle
ilmoituksen, jota lukiessaan Ludvig vaihtoi väriä.
D'Artagnan huomasi sen. Luettuaan sanoman toistamiseen kuningas jäi
alalleen äänettömäksi. Äkkiä hän sitten näkyi tekevän päätöksen.
"Monsieur", hän sanoi, "myöhemmin saisitte kuitenkin tietää, mitä tässä
ilmoitetaan; on parempi minun sanoa se teille ja teidän kuulla se
kuninkaan suusta. Belle-Islellä on tapahtunut taistelu."
"Vai niin!" virkkoi d'Artagnan näköjään tyynesti, mutta hänen sydämensä
pamppaili pakahtumaisillaan. "No niin, sire?"
"No, olen menettänyt satakuusi miestä, monsieur."
Ilon ja ylpeyden salama leimahti d'Artagnanin silmissä.
"Entä kapinoitsijat?" hän kysyi.
"He ovat paenneet", sanoi kuningas.
D'Artagnanilta pääsi voitonriemuinen huudahdus.
"Mutta laivastoni saartaa Belle-Isleä tiukasti", lisäsi kuningas, "ja
on täydet takeet siitä, että ainoakaan alus ei vältä tarkastusta."
"Niin että", virkkoi muskettisoturi synkkiin mietteisiinsä palautuen,
"jos nuo kaksi herrasmiestä saadaan kiinni...?"
"Heidät hirtetään", vastasi kuningas levollisesti.
"Ja he tietävät sen?" huomautti d'Artagnan hilliten väristyksensä.
"Tietävät luonnollisesti, koska se on kaiken aikaa ollut ehdottomana
määräyksenä, josta teidänkin on täytynyt heille kertoa."
"Sitten heitä ei saada elävinä, sire, sen takaan."
"Hm!" lausui kuningas huolettomasti; "niinpä heidät saadaan kuolleina,
herra d'Artagnan, ja se merkitsee samaa, koska heidät vangittaisiinkin
vain heti hirtettäviksi."
D'Artagnan pyyhki kylmää hikeä otsaltaan.
"Olen sanonut teille", jatkoi Ludvig XIV, "että minusta vielä tulee
teille kiintynyt, aulisluontoinen ja tunteissani horjumaton isäntä. Te
olette nyt ainoa entisyyden mies, joka on joko nurjamielisyyteni tai
ystävyyteni arvoinen. En säästele teiltä kumpaistakaan, mikäli
käyttäytymisenne valitsee. Kykenisittekö te, herra d'Artagnan, kaikella
tarmollanne palvelemaan kuningasta, jolla olisi valtakunnassa sata
muuta kuningasta, vertaistaan? Voisinko minä, sanokaa, sellaisessa
heikkoudessa suorittaa suuria aikeitani? Oletteko koskaan nähnyt
taiteilijan luovan vastustavilla työkapineilla täysiarvoisia tuotteita?
Loitolle jo meistä läänityslaitoksen haittojen vanha hapatus!
Frondelaisliike, jonka piti tuhota yksinvalta, on sen vapauttanut
pidäkkeistä. Minä olen nyt isäntä talossani, kapteeni d'Artagnan, ja
saan palvelijoita, joilta kenties puuttuu teidän nerokkuuttanne, mutia
hekin kehittävät intoaan ja kuuliaisuuttansa sankaruuteen asti. Mitä
sillä on väliä, kysyn teiltä, -- mitä sillä on väliä, että Jumala ei
ole antanut nerokkuutta käsivarsille ja säärille? Päälle Hän sitä
antaa, ja te tiedätte, että muu tottelee päätä. Minä olen pää!"
D'Artagnan säpsähti. Ludvig pitkitti niinkuin ei olisi mitään
huomannut, vaikka hän kyliä pani merkille, että kapteeni oli saamassa
toisenlaisia käsityksiä:
"Päättäkäämme nyt me kahden se sopimus, jonka tekemisestä annoin
lupaukseni sinä päivänä kun havaitsitte minut Bloisissa varsin
vähäiseksi valtiaaksi. Olkaa minulla kiitollinen siitä, että minä
en pane silloin vuodattamiani häpeän kyyneleitä teidänkin
maksettavaksenne. Katselkaa ympärillenne: korkealla olleet päät ovat
painuneet alas. Kumartukaa tekin tai valitkaa itsellenne se turvapaikka
ulkomailta, mikä teille soveltuu parhaiten. Kenties asemaa
harkitessanne kuitenkin ajattelette, että sillä kuninkaalla on
jalomielinen sydän, joka siinä määrin luottaa rehtiyteenne, että hän
antaa teidän mennä menojannekin, vaikka olette tyytymätön ja tiedätte
hyvin tärkeän valtiosalaisuuden. Te olette kunnon mies, olen selvillä
siitä. Mutta minkätähden olette arvioinut minut ennen määräaikaa?
Arvostelkaa minua tästä päivästä alkaen, d'Artagnan, ja olkaa silloin
kuinka ankara hyvänsä."
D'Artagnan seisoi huumaantuneena, mykkänä, ensi kertaa elämässään
häilyvänä. Hän huomasi tavanneensa itsensä arvoisen vastustajan. Tässä
ei ilmennyt enää vain oveluutta, vaan laajaperäistä laskeskelua;
väkivaltaisuuden sijalla esiintyi voimakkuus, pikamielisyys osoittautui
vakaaksi tahdoksi, kerskaukset olivat muuttuneet viisaaksi neuvonnaksi.
Tämä nuori mies, joka oli nujertanut Fouquetin ja kykeni tulemaan
toimeen ilman d'Artagnania, mullisti kaikki muskettisoturin laskelmat,
joihin oli sekaantunut hiukan itsepintaista ennakkoluuloa.
"No, mikä teitä pidättelee?" kysyi kuningas suopeasti. "Olette jättänyt
eronpyyntönne; tahdotteko, että hylkään sen? Myönnän kyllä, että vanhan
kapteenin on työläs tointua pahantuulisuuden puuskasta."
"Oh, siinä ei ole pahin pulani", vastasi d'Artagnan raskasmielisesti.
"Eronpyyntöni peruuttamisessa epäröitsen siitä syystä, että minä olen
teihin verraten vanha ja piintynyt tottumuksiin, joista on vaikea
päästä. Te tarvitsette tästälähtien hoviherroja, jotka osaavat huvittaa
teitä, ja hupsuja, jotka kykenevät surmauttamaan itsensä niin
sanomienne suurten aikeittenne hyväksi. Suuriksi ne ilmenevätkin, sen
tunnen ennakolta; mutta entä jos sattumalta en aina huomaisikaan niitä
sellaisiksi? Minä olen nähnyt sotaa ja rauhaa, sire; olen palvellut
Richelieuta ja Mazarinia; olen isänne kanssa kärventynyt La Rochellen
tulessa, saanut reikiä kuin seula, muodostaen nahkani kymmeneenkin
kertaan uudestaan niinkuin käärmeet. Nöyryytysten ja alituisen
kohtuuttomuuden jälkeen olen saanut arvosijan, joka entiseen aikaan
merkitsi jotakin, antaessaan oikeuden puhutella kuningasta miten mieli
teki. Mutta teidän muskettisoturienne kapteeni on tästälähtein vain
upseeri, joka vartioitsee alaovia. Totisesti, sire, jos sen pitää
tästalkain olla toimena, niin käyttäkää nyt saatua keskinäistä
ymmärtämystämme sen ottamiseen minulta. Älkää ollenkaan luulko, että
minulle on jäänyt mitään kaunaa; ei, te olette taltuttanut minut, kuten
sanotte. Mutta on tunnustettava, että vallitessanne minua olette
vähentänyt varmuuttani; saadessanne minut kumartumaan olette avannut
silmäni heikkoudelleni. Jospa tietäisitte, kuinka hyvin käy pitää
päätänsä pystyssä ja kuinka surkean näköisenä minä nuuhkisin
lattiamattojenne pölyä! Oi, sire, minä kaipaan vilpittömästi -- ja te
kaipaisitte minun asemassani -- sitä aikaa, jolloin Ranskan kuningas
näki etuhuoneissaan kaikkia noita suorasukaisia, jänteviä, ainiaan
sadattelevia aatelismiehiä, äkäisiä vahtikoiria, jotka taistelupäivinä
purivat kuolettavasti. Sellaiset miehet ovat mitä parhaita hovilaisia
ruokkijalleen; he nuolevat hänen kättänsä, mutta kehnosti käy sille,
joka pyrkii niitä hosumaan! Tarvitsisi vain antaa hiukan kultaa noiden
viittojen nauhuksiin, hiukan pyöristystä housuihin, hiukan harmautta
jauhoittamattomiin hiuksiin, niin näkisitte komeita herttuoita ja
päärejä, ylväitä Ranskan marskeja siten ilmestyvän! Mutta miksi
haastankaan tätä kaikkea? Kuningas on minun herrani, -- hän tahtoo,
että sepustelen runosäkeitä, että kiilloitan hänen odotussuojiensa
mosaiikkeja satiinianturoilla; _mordioux_, se on vaikeata, mutta
vaikeammastakin olen selviytynyt. Minä teen sen. Minkätähden sen teen?
Koskako rakastan rahaa? Sitä minulla on. Kunnianhimostako? Mutta urani
on saanut rajansa. Hoviinko kiintyneenä? En. Minä jään siitä syystä,
että olen tottunut kolmenkymmenen vuoden mittaan kuulustamaan kuninkaan
päiväkäskyä ja kuulemaan hänen lausuvan: 'hyvää yötä, d'Artagnan',
huulillaan hymy, jota en ole kerjännyt. Sitä hymyä ryhdyn kerjäämään.
Oletteko tyytyväinen, sire?"
Ja d'Artagnan painoi hitaasti kumaraan hopeahapsisen päänsä, jolle
kuningas laski valkoisen kätensä hymyillen ja ylpeänä.
"Kiitos, vanha palvelijani, uskollinen ystäväni", hän sanoi. "Koska
minulla tästä päivästä alkaen ei enää ole vihollista Ranskassa, jää
minun lähetettäväkseni sinut vieraalle alueelle perimään
marskinsauvasi. Luota minuun sen tilaisuuden saamisessa. Odottaessasi
syö parasta leipääni ja nuku rauhallisesti."
"Hyvä niin!" virkkoi d'Artagnan liikuttuneena. "Mutta nuo Belle-Islen
poloiset? Varsinkin toinen, niin hyväsydäminen ja rehti?"
"Yhäkö pyydätte heille armoa!"
"Polvillani, sire."
"No, menkää viemään se heille, jos on vielä aikaa. Mutta te olette
sitten vastuussa heistä!"
"Vastaan hengelläni!"
"Menkää. Huomenna lähden Pariisiin. Palatkaa siksi, sillä minä tahdon
nyt pitää teidät lähelläni."
"Olkaa huoletta, sire", huudahti d'Artagnan, ja hän suuteli kuninkaan
kättä.
Riemastuksissaan hän sitten ryntäsi ulos palatsilinnasta ja riensi
matkalle Belle-Isleä kohti.
260.
Herra Fouquetin ystävät.
Kuningas oli palannut Pariisiin, hänen kanssaan d'Artagnan, joka
neljässäkolmatta tunnissa mitä huolellisimmin hankittuaan kaikki tiedot
Belle-Islellä ei aavistanut mitään Locmarian kallionlohkareen,
Portoksen sankarihaudan säilyttämästä salaisuudesta.
Muskettisoturien kapteeni tiesi ainoastaan, miten nämä hänen kaksi
urheata ystäväänsä, joita hän oli niin ylevästi puolustanut koettaen
pelastaa heidän henkensä, olivat kolmen uskollisen bretagnelaisen
avustamina kunnostautuneet kokonaista armeijaa vastaan. Hän oli saanut
nähdä läheiselle nummelle paiskautuneina ihmisruumiiden jäännöksiä,
jotka olivat verellä tahranneet hajalleen kanervikkoon sinkoilleet
liuskakivilohkareet.
Hän tiesi myöskin, että kaukana merellä oli huomattu vene ja että
kuninkaallinen laiva oli petolinnun tavoin lähtenyt ajamaan sitä takaa,
saavuttaen ja ahmaisten tuon siivet sojossa pakenevan pienen
kyyhkysraukan.
Mutta tähän päättyi d'Artagnanin tietojen varmuus. Hän oli joutunut
rajalle, josta otaksumat alkoivat. Mitä oli nyt ajateltava? Laiva ei
ollut palannut. Tosin oli ollut kolme päivää jokseenkin myrskyistä,
mutta korvetti oli sekä hyvä purjehtija että vankkarakenteinen. Tuskin
se tuulispäitä pelkäsi, ja kaapattuaan Aramiksen olisi sen jo pitänyt
d'Artagnanin laskelmien mukaan ehtiä Brestiin tai laskea takaisin
Loiren suulle.
Tällaisia olivat ne epämääräiset, mutta hänelle omakohtaisesti melkein
rauhoittavat uutiset, jotka d'Artagnan esitti Ludvig XIV:lle, kun
kuningas kaiken hovinsa seuraamana palasi Pariisiin.
Mielissään menestyksestään, suopeampana ja herttaisempana, kun tunsi
itsensä voimakkaammaksi, Ludvig ei ollut hetkeksikään herjennyt
ratsastamasta neiti de la Vallièren vaununoven vieressä. Kaikki olivat
kiirehtineet huvittamaan molempia kuningattaria, saattaakseen heidät
unohtamaan pojan ja puolison laiminlyönnin. Kaikki huokui
tulevaisuutta; kukaan ei enää välittänyt menneisyydestä mitään.
Ainoastaan muutamille hellille ja hartaille sieluille tiesi hiljakkoin
tapahtunut kivistelevää ja verta vuotavaa haavaa. Siitä sai kuningaskin
liikuttavan todistuksen, heti kun oli ehtinyt asettua huoneisiinsa.
Ludvig XIV oli juuri noussut ja nauttinut ensimmäisen ateriansa, kun
muskettisoturien kapteeni astui hänen eteensä. D'Artagnan oli hiukan
kalpea ja näytti tuskastuneelta.
Kuningas huomasi ensi silmäyksellä noiden tavallisesti järkkymättömien
kasvojen muuttuneen ilmeen.
"Mikä teitä vaivaakaan, d'Artagnan?" hän kysyi.
"Sire, minulle on sattunut suuri onnettomuus."
"Hyvä Jumala! Mikä sitten?"
"Sire, olen Belle-Islen jutussa menettänyt yhden ystävistäni, herra du
Vallonin."
Lausuessaan nämä sanansa d'Artagnan tähtäsi haukansilmänsä Ludvig
XIV:teen, oivaltaakseen hänen ensimmäisen vaikutelmansa.
"Minä tiedän sen", vastasi kuningas.
"Te tiesitte sen, ettekä ole ilmoittanut minulle?" huudahti
muskettisoturi.
"Mitä se olisi hyödyttänyt? Teidän murheenne, hyvä ystävä, on niin
kunnioitettava! Minun täytyi olla hienotuntoinen. Ilmoittaa teitä
kohdanneesta onnettomuudesta, d'Artagnan, olisi teidän silmissänne
ollut riemuitsemista. Niin, minä tiedän, että herra du Vallon hautautui
Locmarian kallioiden alle; tiedän, että herra d'Herblay anasti minulta
laivan miehistöineen, saatattaakseen itsensä Bayonneen. Mutta
toivoin teidän itse saavan noista asioista välittömästi selon,
vakuuttautuaksenne siitä, että ystäväni ovat minulle kunnioitettavia ja
pyhiä ja että minussa ihminen aina uhrautuu ihmisille, joskin kuninkaan
usein täytyy uhrata ihmiset majesteetilleen ja voimalleen."
"Mutta, sire, miten tiedätte...?"
"Miten te itse tiedätte, d'Artagnan?"
"Tästä kirjeestä, sire, jonka Aramis lähettää minulle Bayonnesta
vapaana ja vaaran välttäneenä."
"Katsokaa", virkkoi kuningas, vetäen lippaastaan pöydältä, läheltä
tuolia, johon d'Artagnan nojasi, täsmällisen jäljennöksen Aramiksen
kirjeestä, "tässä on sama kirje; sen toimitti Colbert minulle kahdeksan
tuntia ennen kuin te saitte omanne... Minua palvellaan hyvin."
"Niin, sire", jupisi muskettisoturi, "te olitte ainoa, jonka onni
kykeni taltuttamaan kahden ystäväni onnen ja voiman. Te olette sitä
käyttänyt, sire, mutta ettehän kaiketi nyt käytä sitä väärin?"
"D'Artagnan", lausui kuningas perin hyväntahtoisesti hymyillen, "minä
voisin vangituttaa herra d'Herblayn Espanjan kuninkaan alueella ja
tuottaa hänet tänne elävänä, käyttääkseni hänen suhteensa oikeuttani.
Mutta uskokaa, d'Artagnan, en anna perään tälle ensimmäiselle, hyvin
luonnolliselle ajatukselle. Hän on vapaana. Olkoon hän edelleenkin
vapaa."
"Oh, sire, te ette aina jää noin laupiaaksi, noin yleväksi, noin
jalomieliseksi kuin nyt näyttäydytte minun ja herra d'Herblayn suhteen.
Te löydätte luotanne neuvonantajia, jotka parantavat teidät tästä
heikkoudesta."
"Ei, d'Artagnan, te erehdytte syyttäessänne valtioneuvostoani halusta
yllyttää minua ankaruuteen. Neuvo säästää herra d'Herblayta tulee
Colbertilta itseltään."
"Kah, sire!" äännähti d'Artagnan kummastuneena.
"Teille taasen", jatkoi kuningas ihan harvinaisen sydämellisesti,
"minulla on useitakin hyviä uutisia ilmoitettavina, mutta te saatte ne
kuulla, rakas kapteenini, sitten kun olen suoriutunut laskuistani.
Sanoin haluavani rakentaa ja rakentavani teidän onnenne. Se lupaus
täytetään."
"Tuhannet kiitokset, sire; minä jaksan kyllä odottaa. Mutta pyydän,
että sillävälin kun minä lähden kärsivällisesti odottelemaan, teidän
majesteettinne suvaitsisi ottaa huomioonne ne ihmisraukat, jotka ovat
jo kauan oleksineet odotushuoneessanne, päästäkseen nöyrästi laskemaan
anomuksen hallitsijansa jalkain juureen."
"Keitä he ovat?"
"Teidän majesteettinne vihamiehiä."
Kuningas kohotti päätänsä.
"Herra Fouquetin ystäviä", korjasi d'Artagnan.
"Heidän nimensä?"
"Herra Gourville, herra Pélisson ja muuan runoilija Jean de la
Fontaine."
Kuningas pysähtyi hetkiseksi miettimään.
"Mitä he haluavat?"
"En tiedä."
"Miten he esiintyvät?"
"Syvän murheen vallassa."
"Mitä he sanovat?"
"Eivät mitään. Itsekseen kyynelehtivät."
"Astukoot he sisälle", virkkoi kuningas rypistäen kulmiaan.
Kääntyen nopeasti kantapäillään d'Artagnan kohotti oviverhoa ja huusi
viereiseen saliin:
"Esittäkää puhutteluun!"
Pian ilmestyi ovesta kabinettiin, jossa kuningas kapteenin keralla oli,
d'Artagnanin mainitsemat kolme miestä.
Heidän lähtiessään liikkeelle vallitsi syvä hiljaisuus. Kovaonnisen
raha-asiain yli-intendentin ystäväin lähestyessä hovimiehet väistyivät
ikäänkuin kartellen epäsuosion ja onnettomuuden tartuntaa. Nopein
askelin tuli d'Artagnan itse ottamaan näitä kuninkaallisen työhuoneen
ovella epäröiviä ja vapisevia tulokkaita kädestä, vieden heidät
hallitsijan nojatuolin eteen. Erääseen ikkunakomeroon paenneena
kuningas odotti esittelemisen hetkeä ja valmistautui antamaan anojille
ankarasti diplomaattisen vastaanoton.
Etummaisena astui Fouquetin ystävistä esiin Pélisson. Hän ei enää
itkenyt, mutta hänen kyyneleensä olivat ehtyneet vain siksi, että
kuningas saattaisi paremmin kuulla hänen äänensä ja rukouksensa.
Gourville puri huultansa hillitäkseen itkuaan kunnioituksesta
kuningasta kohtaan. La Fontaine hautasi kasvonsa nenäliinaan, ja
ainoastaan hänen nyyhkytysten nytkähdyttelemistä olkapäistään näki,
että hän eli.
Kuningas oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa. Hänen kasvonsa olivat
järkkymättömät. Otsakin oli vielä samoissa rypyissä, jotka olivat
ilmestyneet d'Artagnanin ilmoittaessa hänen vihollisensa. Hän viittasi
tulijoita puhumaan ja jäi seisoalleen, tuijottaen syvällä katseella
näihin kolmeen epätoivoiseen mieheen.
Pélisson kumarsi maahan asti, ja La Fontaine polvistui kuin kirkossa.
Tämä itsepäinen, ainoastaan huokausten ja surullisten voihkausten
häiritsemä äänettömyys ei alkanut herättää kuninkaassa sääliä, vaan
kärsimättömyyttä.
"Herra Pélisson", virkkoi hän lyhyeen ja kuivasti, "herra Gourville ja
te, herra..." Hän ei lausunut la Fontainen nimeä. "Minulle tuottaisi
tuntuvaa mielipahaa nähdä teidän tulevan rukoilemaan erään suurimman
rikollisen puolesta, jota minun oikeuteni täytyy rangaista. Kuningas
heltyy ainoastaan kyynelistä ja katumuksesta: viattomuuden kyynelistä,
syyllisten katumuksesta. Minä en uskoisi herra de Fouquetin katumusta
enkä hänen ystäviensä kyyneliä, koska edellinen on sydämestään
turmeltunut ja paatunut ja koska jälkimmäisten on kaihdettava
herjaamasta minua kotonani. Sentähden pyydän teitä, herra Pélisson,
herra Gourville ja teitä, herra... olemaan lausumatta mitään, joka ei
todistaisi korkeata kunnioitustanne tahtoani kohtaan."
"Sire", vastasi Pélisson vavisten näistä peloittavista sanoista, "me
emme ole saapuneet lausumaan teidän majesteetillenne mitään sellaista,
mikä ei olisi kaikilta alamaisilta kuninkaalleen tulevan syvimmän ja
vilpittömimmän kunnioituksen, vilpittömimmän rakkauden ilmaisua. Teidän
majesteettinne oikeus on pelättävä; jokaisen täytyy alistua sen
lausumiin tuomioihin. Me taivumme kunnioittavasti sen edessä. Olkoon
kaukana meistä ajatus tulla puolustamaan sitä, joka onnettomuudekseen
on teidän majesteettianne loukannut. Teidän epäsuosioonne joutunut
saattaa olla meidän ystävämme, mutta hän on valtakunnan vihollinen.
Kyynelsilmin luovutamme hänet kuninkaan ankaruudelle."
"Sitäpaitsi parlamenttini saa vielä harkita asiaa", keskeytti kuningas
tämän rukoilevan äänen ja näiden vakuuttelevien sanojen tyynnyttämänä.
"Minä en iske ennen kuin olen punninnut rikosta. Oikeuteni ei käytä
miekkaansa ilman vaakaa."
"Ja täydellisesti me luotammekin kuninkaan puolueettomuuteen ja
uskallamme toivoa teidän majesteettinne suostumuksella saavamme heikot
äänemme kuuluviin, jahka syytetyn ystävän puolustamisen hetki on meille
lyönyt."
"No, hyvät herrat, mitä sitten haluatte?" kysyi kuningas palautuen
mahtavaan sävyynsä.
"Sire", jatkoi Pélisson, "syytetyltä on jäänyt vaimo ja perhe. Hänen
vähäinen omaisuutensa riitti tuskin velkojen suoritukseen, ja hänen
miehensä vangitsemisen jälkeen ovat kaikki hylänneet rouva Fouquetin.
Teidän majesteettinne käsi iskee kuin Jumalan käsi. Kun Herra lähettää
johonkin perheeseen spitaalin tai ruton vitsauksen, niin jokainen
pakenee ja karttaa turman saastuttamaa kotia. Joskus, mutta ani
harvoin, vain jalomielinen lääkäri uskaltaa lähestyä kirottua kynnystä,
jonka yli hän rohkeasti astuu, vaarantaen elämänsä taistelussa kuolemaa
vastaan. Hän on kuoleman viimeinen apu; hän on taivaallisen laupeuden
välikappale. Sire, me rukoilemme teitä ristissä käsin, polvillamme,
niinkuin rukoillaan Jumalaa. Rouva Fouquetilla ei ole enää ystäviä, ei
enää tukea. Hän itkee kodissaan kurjana ja hyljättynä, kaikkien niiden
unohtamana, jotka myötäkäymisen päivinä saarsivat hänen taloaan;
hänellä ei ole enää luottoa, ei toivoa! Tälläkin hetkellä se onneton,
jota vihanne raskaana painaa, saa teiltä jokapäiväisten kyyneltensä
kostuttaman leipänsä syyllisyydestään huolimatta. Yhtä suuren murheen
murtama rouva Fouquet on vielä kipeämmin elämän välttämättömimpien
tarpeiden puutteessa kuin hänen puolisonsa. Rouva Fouquetilla, jolla
oli kunnia tervehtiä teidän majesteettianne pöytäänsä, rouva
Fouquetilla, teidän majesteettinne entisen rahaministerin puolisolla,
rouva Fouquetilla ei enää ole leipää!"
Kuolettavan hiljaisuuden, joka oli kahlehtinut Pélissonin molempain
ystävien hengitystä, keskeytti tässä nyyhkäisyjen purkaus, ja
d'Artagnan, jonka sydän oli pakahtua tästä nöyrästä rukouksesta,
pyörähti työhuoneen nurkkaan päin vapaasti pureskellakseen viiksiänsä
ja tukahduttaakseen huokauksensa.
Kuninkaan silmä oli pysynyt kuivana, mutta punaa oli noussut hänen
poskiinsa, ja hänen katseensa varmuus oli huomattavasti vähentynyt.
"Mikä on toivomuksenne?" virkkoi hän värähtävällä äänellä.
"Tulimme nöyrästi anomaan teidän majesteetiltanne", vastasi Pélisson,
joutuen vähitellen yhä suuremman liikutuksen valtaan, "että sallisitte
meidän epäsuosioonne joutumatta tarjota rouva Fouquetille kaksituhatta
pistolia, jotka on kerätty hänen puolisonsa kaikkien entisten ystäväin
kesken, jotta leskeltä ei puuttuisi elämän välttämättömintä."
Kuullessaan sanan _leski_ käytettynä Fouquetin vielä eläessä kuningas
kalpeni huomattavasti, ja hänen kopeutensa masentui. Sääli kuohahti
sydämestä huulille. Hän loi heltyneen katseen näihin jalkojensa
juuressa nyyhkyttäviin ihmisiin.
"Älköön Jumala suoko", vastasi hän, "että sekoittaisin syyttömän
syylliseen! Ne, jotka epäilevät armeliaisuuttani heikkoja kohtaan,
tuntevat minut huonosti. Minä en koskaan lyö muita kuin röyhkeitä.
Tehkää, hyvät herrat, tehkää kaikki, mihin sydämenne teitä käskee
huojentaaksenne rouva Fouquetin surua. Menkää, hyvät herrat, menkää!"
Nuo kolme miestä nousivat äänettöminä, kuivunein silmin. Kyyneleet
olivat ehtyneet heidän polttavien poskiensa ja silmäluomiensa
kosketukseen. Heillä ei ollut voimia lausua kiitosta kuninkaalle, joka
muuten keskeyttikin juhlalliset kumarrukset lyhyeen, linnoittuen
kiireellisesti nojatuolinsa taakse.
D'Artagnan jäi yksin kuninkaan luo.
"Hyvä", virkkoi hän, lähestyen nuorta ruhtinasta; "hyvin tehty,
hallitsijani! Ellei teillä olisi aurinkoanne koristavaa tunnuslausetta,
ehdottaisin teille toista, jonka kyllä voisi herra Conrartilla
käännättää latinaksi, ja se olisi: 'Lempeä pienille, ankara
vahvoille!'"
Kuningas hymyili ja läksi viereiseen saliin, sanottuaan d'Artagnanille:
"Annan teille loman, jota epäilemättä tarvitsette ystävänne, herra du
Vallon-vainajan asioiden järjestämistä varten."
261.
Portoksen testamentti.
Koko Pierrefonds oli surussa, pihat olivat autiot, tallit suljetut,
kukkalavat muokkaamatta.
Altaissa pysähtyivät itsestään äsken vielä niin valtavat, kohisevat ja
kimaltelevat vesisuihkut.
Maanteillä linnan lähettyvillä saapui vakavia henkilöitä, ratsastaen
muuleilla tai maatiaishevosilla. Nämä olivat seutukunnan talonpoikia ja
lähikylien pappeja ja maavouteja.
Kaikki nämä ihmiset tulivat äänettöminä linnaan, jättivät ratsunsa
murheellisen tallirengin huostaan ja suuntasivat askeleensa
mustapukuisen metsästyspalvelijan opastamina isoon saliin, jonka
kynnyksellä Mousqueton otti tulijat vastaan. Mousqueton oli kahtena
viime päivänä niin laihtunut, että vaatteet riippuivat hänen
ruumiillaan, muistuttaen liian väljiä huotria, joissa miekanterät
hölskyvät.
Hänen Vandyken madonnankasvojen tapaan puna- ja valkopilkkuista
naamaansa kynti kaksi hopeapuroa, uurtaen uomansa poskille, jotka ennen
olivat olleet yhtä pulleat kuin ne nyt surun päivinä olivat käyneet
veltoiksi.
Jokaiselle uudelle vieraalle riitti Mousquetonilta uusia kyyneleitä, ja
oli säälittävää nähdä, miten hän isoilla kourillaan puristi kurkkuaan,
jottei purskahtaisi nyyhkytykseen.
Kaikki nämä vieraat olivat saapuneet kuulemaan Portoksen testamenttia,
jonka lukeminen oli ilmoitettu täksi päiväksi; siinä tilaisuudessa
tahtoivat kaikki olla mukana, kuka ahneudesta, kuka ystävyydestä
vainajaa kohtaan, joka ei jättänyt jälkeensä ainoatakaan sukulaista.
Läsnäolijat asettuivat istumaan siinä järjestyksessä kuin olivat
tulleet, ja suuri sali suljettiin kellon lyötyä kaksitoista, jolloin
lukeminen oli määrätty tapahtuvaksi.
Portoksen testamentin toimeenpanija, jona tietysti oli Coquenardin
seuraaja, alkoi verkalleen levittää auki valtavaa pergamenttia, jolle
Portoksen voimakas käsi oli piirtänyt viimeisen tahtonsa. Kun sinetti
oli murrettu, lukija asettanut silmälasit nenälleen ja kakistanut
kurkkuaan, höristi jokainen korviansa. Mousqueton oli lyyhistynyt
etäiseen nurkkaan saadakseen vapaammin itkeä ja kuullakseen vähemmän.
Äkkiä salin suljettu kaksoisovi ponnahti auki kuin ihmeenä, ja
kynnykselle ilmestyi miehekäs muoto puolipäiväauringon kirkkaassa
valossa säteillen.
D'Artagnan sieltä tuli. Hän oli saapunut yksinään ulko-ovelle asti, ja
tapaamatta ketään jalustintansa pitelemään hän oli sitonut hevosensa
kynnyspölkkyyn ja ilmoittausi itse.
Saliin tulvivan päivänvalon kirkkaus, läsnäolevien sorina ja vieläkin
enemmän uskollisen koiran vaisto ravisti Mousquetonin unelmistaan. Hän
nosti päätänsä, tunsi isäntänsä vanhan ystävän ja riensi surusta
ulvahtaen syleilemään hänen polviansa, samalla kun hän kyynelillään
kasteli lattian kivilaattoja.
Nostaen taloudenhoitajaparan ylös d'Artagnan halasi häntä kuin veljeä,
ja ylevästi tervehdittyään kokoontuneita, jotka kaikki kumarsivat
kuiskaillen hänen nimeään, hän meni istumaan ison tammiveistoksisen
salin äärimmäiseen päähän, pidellen yhä kädestä Mousquetonia, joka
kyyneliinsä tupehtuen istahti hänen jalkainsa juureen.
Silloin testamentin toimeenpanija, liikuttuneena kuten muutkin, aloitti
lukemisensa.
Tehtyään mitä kristillisimmän uskontunnustuksen Portos pyysi
vihollisiltaan anteeksi pahaa, minkä oli saattanut heille aiheuttaa.
Tässä kohdassa singahti kuvaamattoman ylpeyden säde d'Artagnanin
silmistä. Hän muisteli vanhaa soturia. Arvioiden Portoksen voimallisen
käden nujertamien vihollisten lukumäärää hän sanoi itsekseen, että
Portos teki viisaasti, kun ei ryhtynyt luettelemaan vihollisiansa ja
näille tuottamiaan kohluja, sillä silloin olisi tehtävä käynyt
testamentin lukijalle liian raskaaksi.
Seurasi sitten allamainittu luettelo:
Omistan tällä hetkellä Jumalan armosta:
1) Pierrefondsin kartanon siihen kuuluvine peltoineen,
metsineen, niittyineen, vesineen, hyvillä kiviaidoilla
ympäröittyinä;
2) Bracieuxin kartanon ja linnan metsineen ja viljelyskelpoisine
mainensa, joihin kuuluu kolme vuokratilaa;
3) Vallonin pikku tilan, jonka nimi johtuu siitä, että se
sijaitsee notkossa...[35]
Kunnon Portos!
4) Viisikymmentä vuokratilaa Tourainessa, käsittäen
viisisataa auranalaa;