hautoja varjostava tuuhea hevoskastanja. Louise kiitti häntä ja
viittasi häntä poistumaan, jolloin ritari palasi tarhan ulkopuolelle.
"Näette", sanoi kapteeni katkerasti nuorelle naiselle, "näette, että
onneanne kestää vielä."
Neito nousi juhlallisin ilmein.
"Kerran", virkkoi hän, "kadutte, että olette minua niin väärin
tuominnut. Sinä päivänä, monsieur, rukoilen Jumalaa unohtamaan
vääryytenne minua kohtaan. Sitäpaitsi silloin kärsin niin paljon, että
te ensimmäisenä säälitte tuskaani. Älkää soimatko minua tästä
onnestani, herra d'Artagnan; olen sen ostanut kalliisti, eikä velkani
vielä ole kuitattu."
Nämä sanat lausuessaan hän vielä kerran hiljaa ja hellästi polvistui.
"Anteeksi viimeisen kerran, kihlattuni Raoul!", rukoili hän. "Minä olen
katkaissut siteemme; molemmat olemme tuomitut kuolemaan murheesta. Sinä
lähdit ensimmäisenä, mutta älä pelkää, pian sinua seuraan. Näe
ainoastaan, etten ole ollut kevytmielinen ja että olen tullut sanomaan
sinulle nämä viimeiset jäähyväiset. Herra on minun todistajani, Raoul,
että jos minun olisi tarvinnut hengelläni lunastaa omasi, niin olisin
sen empimättä uhrannut. Rakkauttani en voinut antaa. Vielä kerran,
anteeksi!"
Hän taittoi oksan ja pisti sen maahan. Sitten hän kuivasi kyynelten
valelemat silmänsä, tervehti d'Artagnania ja poistui.
D'Artagnan katseli lähteviä hevosia, ritareja ja vaunuja ja laskien
paisuvalle rinnalleen käsivartensa ristiin hän virkkoi liikuttuneella
äänellä:
"Milloin tullee minun vuoroni lähteä? Mitä jää ihmiselle enää
nuoruuden, rakkauden, kunnian, ystävyyden, voiman, rikkauden
jälkeen?... Kallio, jonka alla lepää Portos, omistettuaan kaiken sen,
mitä juuri sanoin, -- turve, joka peittää Atoksen ja Raoulin, heidän
omistettuaan vielä paljon enemmän!"
Hän epäröitsi hetkisen, silmä raukeana; sitten hän suoristausi jälleen.
"Eteenpäin sentään!" hän huudahti. "Kun aikani tulee, ilmoittaa Jumala
sen minulle, kuten Hän on toisillekin ilmoittanut."
Hän kosketti sormiensa päillä iltakasteen kostuttamaa maata, teki
ristinmerkin kuin olisi ollut kirkossa vihkivesimaljan ääressä ja läksi
yksin, iäksi yksin, takaisin Pariisia kohti.
Jälkimaininta.
Oli kulunut neljä vuotta kuvailemastamme kohtauksesta, kun kaksi
ratsastajaa kulki uhkeilla hevosilla aamun koitteessa Bloisin läpi,
tullen järjestämään linnustusta, johon kuningas aikoi ryhtyä Loiren
halkaisemalla ja toiselta puolen Meungiin sekä toiselta Amboiseen
rajoittuvalla mäkisellä maakaistaleella.
Miehet olivat kuninkaan vinttikoirien ohjaaja ja ajohaukkain opettaja,
-- Ludvig XIII:n aikana hyvin arvossapidettyjä, mutta hänen seuraajansa
hiukan laiminlyömiä virkailijoita.
Tutkittuaan tienoon ja tehtyään huomionsa nuo kaksi ratsastajaa olivat
paluumatkalla, kun havaitsivat pieniä, hajallisia sotilasryhmiä, joita
kersantit sijoittelivat etäälle toisistaan aituuksien veräjille. Nämä
sotamiehet olivat kuninkaan muskettisotureja.
Heidän perässään ratsasti uljaalla hevosella kultakirjailustaan
tunnettava kapteeni. Hiukset olivat harmaat ja parta harmahtava. Vaikka
hän näytti hiukan kumaraiselta, ohjasi hän hevostaan keveästi ja
katseli valppaasti ympärilleen, valvoakseen miestensä liikkeitä.
"Herra d'Artagnan ei vanhene", sanoi vinttikoirien ohjaaja
virkaveljelleen; "kymmenen vuotta meitä iäkkäämpänäkin hän näyttää
ratsun selässä nuorekkaammalta kuin me."
"Se on totta", vastasi haukkamies; "jo kaksikymmentä vuotta olen nähnyt
hänet aina samanlaisena."
Arvoisa virkamies erehtyi: d'Artagnan oli neljässä vuodessa elähtänyt
kaksitoista vuotta.
Ikä oli painanut säälimättömät uurtonsa silmäkulmiin, tukka oli
lähtenyt otsalta, ja hänen ennen niin jäntevät, ruskeat kätensä olivat
käyneet vaaleiksi niinkuin veri olisi alkanut niissä jähmettyä.
D'Artagnan lähestyi virkailijoita, sävyssään ylemmyyttä osoittava
sydämellisyyden vivahdus, ja sai kohteliaisuudestaan vastaukseksi kaksi
hyvin kunnioittavaa kumarrusta.
"Ah, onpa onnellinen sattuma, että tapaamme teidät täällä, herra
d'Artagnan!" huudahti ajohaukkain opettaja.
"Pikemmin voisin minä niin sanoa teille, hyvät herrat",
vastasi kapteeni, "sillä nykyisin kuningas useammin käyttää
muskettisotureitansa kuin haukkojaan."
"Ei ole niinkuin vanhaan hyvään aikaan", huokasi haukkamestari.
"Muistatte kai, herra d'Artagnan, kuinka kuningasvainaja liidätteli
harakkaansa viinitarhoissa Beaugencyn takalikolla? Hohoi, vaikka te
ette ollutkaan muskettisoturien kapteeni siihen aikaan, herra
d'Artagnan!"
"Ja te olitte vain uroslintujen korpraali", vastasi d'Artagnan
leikkisästi. "Eipä väliä, mutta hyvä aika se oli, sillä ainahan
nuoruuden päivät ovat kultaisia... Hyvää huomenta, herra vinttikoirien
kapteeni!"
"Suuri kunnia minulle, herra kreivi", virkkoi tämä.
D'Artagnan ei vastannut mitään. Tämä kreivin arvonimi ei ollut häntä
kummastuttanut: d'Artagnanille oli tullut aateluuden ylennys neljä
vuotta sitten.
"Eikö pitkä ratsastusmatka ole teitä kovin väsyttänyt, herra kapteeni?"
jatkoi ajohaukkain opettaja. "Täältä on luullakseni kaksisataa lieuea
Pigneroliin?"
"Kaksisataakuusikymmentä mennen tullen", oikaisi d'Artagnan tyynesti.
"Ja", virkahti linnustaja aivan hiljaa, "jakseleeko _hän_ hyvin?"
"Kuka?" kysyi d'Artagnan.
"No, se herra Fouquet-parka", jatkoi haukanopettaja hiljaa.
Koirien ohjaaja oli varovaisesti väistynyt sivummalle.
"Ei", vastasi d'Artagnan, "miespoloinen kärsii pahasti; hän ei käsitä
vankilaa suosioksi, vaan sanoo, että parlamentti oli julistanut hänet
syyttömäksi, tuomitessaan hänet maanpakoon, ja että maanpako on
vapautta. Hän ei oivalla, että oli vannottu hänen kuolemansa, eikä
tajua saaneensa syytä kiittää Jumalaa, kun pääsi hengissä parlamentin
kynsistä."
"Ah niin, miesrukka on hipaissut mestauslavaa", sanoi ajohaukkain
opettaja; "kerrotaan herra Colbertin jo antaneen määräyksiä Bastiljin
kuvernöörille, ja teloituskäsky kuuluu jo olleen paperilla."
"Tjaa!" hymähti d'Artagnan miettiväisenä, näkyen haluavan keskeyttää
haastelun.
"Tjaa!" toisti vinttikoirien ohjaaja tullen lähemmäksi; "herra Fouquet
on siis Pignerolissa, ja hyvin hän on sen ansainnut. Hänellä oli onni
saada teidät saattajakseen sinne. Hän on kylliksi varastanut
kuninkaalta."
D'Artagnan sinkautti koiramestariin äkäisen katseen ja sanoi hänelle:
"Monsieur, jos minulle tultaisiin kertomaan, että olette syönyt
vinttikoirienne leivänkannikat, en ainoastaan olisi sitä uskomatta,
vaan vieläpä teitä siitä syystä tyrmään suljettuna surkuttelisin, enkä
sallisi kenenkään puhua teistä pahaa. Kuitenkin, monsieur, olkaapa
kuinka rehellinen mies tahansa, vakuutan teille, että te ette ole
rehellisempi kuin herra Fouquet-parka."
Saatuaan tämän tuikean nuhteen hänen majesteettinsa koirien kapteeni
painoi nenänsä alas ja antoi ajohaukkain opettajan päästä pari askelta
edelleen d'Artagnanin rinnalla.
"Hän pöyhkeilee", kuiskasi linnustaja muskettisoturille; "näkee hyvin,
että vinttikoirat ovat nykyisin muodissa. Jos hän olisi ajohaukkain
opettaja, ei hän liikoja leventeleisi."
D'Artagnan hymyili surumielisesti nähdessään tuon suuren valtiollisen
kysymyksen ratkeavan niin vähäpätöiseksi tyytymättömyydeksi; hän
ajatteli vielä hetkisen yli-intendentin loistavaa elämää, hänen onnensa
kukistumista, häntä odottavaa synkkää kuolemaa, ja lausui lopuksi:
"Herra Fouquet kai oli lintujen ystävä?"
"Oi, monsieur, intohimoinen", vastasi haukkametsästäjä, ja tuo katkeran
kaipauksen sävy ja huokaus oli hautajaispuhe Fouquetille.
D'Artagnan antoi toisen nyreyden ja toisen murhemielen haihtua,
ratsastaen edemmäksi tasangolla.
Kaukaa jo nähtiin metsästäjäin tulevan esiin puiden välistä,
ratsastajatarten sulkien välkähtelevän kuin tähdenlennot aukeamilla ja
valkoisten hevosten leikkelevän kirkkailla hahmoillaan nuoren metsän
tummia tiheikköjä.
"Mutta", puhkesi d'Artagnan jälleen puhumaan, "laitatteko meille
pitkällisenkin metsästyksen? Pyytäisin teitä toimittamaan linnut
nopeasti käsiimme; olen hyvin väsynyt. Haikaroitako vai joutsenia?"
"Kumpiakin, herra d'Artagnan", vastasi haukkain opettaja; "mutta älkää
käykö levottomaksi, kuningas ei ole asiantuntija. Hän ei metsästä
omasta harrastuksestaan, vaan ainoastaan tarjotaksensa huvitusta
naisille."
Mies korosti sanan _naisille_ sillä tavoin, että d'Artagnan heristi
korviaan.
"Ah!" huudahti hän silmäten kummastuneena ajohaukkain
harjoitusmestaria.
Vinttikoirain hoitaja hymyili, arvatenkin hieroakseen sovintoa
muskettisoturin kanssa.
"Oh, naurakaa minulle", sanoi d'Artagnan, "minä en enää tiedä mitään
uutisia; saavuin vasta eilen, oltuani kuukauden poissa. Jätin hovin
suruun leskikuningattaren kuolemasta. Otettuaan vastaan Itävallan Annan
viimeisen huokauksen kuningas ei enää tahtonut huvitella; mutta
kaikella on loppunsa tässä maailmassa. No, hän ei siis enää ole
murheissaan, sitä parempi!"
"Ja kaikella on myös alkunsa", virkkoi vinttikoirain kapteeni remahtaen
nauramaan.
"Ah", äännähti d'Artagnan toistamiseen, hehkuen tiedonhalusta, mutta
pitäen arvolleen sopimattomana udella alemmiltaan; "näkyy siis olevan
jotakin alkamassa?"
Kapteeni vilkutti merkitsevästi silmäänsä. Mutta d'Artagnan ei tahtonut
siltä mieheltä kuulla mitään.
"Saako kuninkaan nähdä jo varhainkin?" hän kysyi haukkain opettajalta.
"Kello seitsemältähän minä päästän linnut, monsieur."
"Keitä tulee kuninkaan kanssa? Miten Madame jaksaa? Miten voi
kuningatar?"
"Paremmin, monsieur."
"Hän on siis ollut sairas?"
"Monsieur, viime mielipahansa jälkeen hänen majesteettinsa on ollut
huonossa voinnissa."
"Minkä mielipahan? Valaiskaa huoletta asioita minulle, monsieur. Minä
vasta saavun."
"Sanotaan, että kuningatar, hiukan laiminlyötynä anoppinsa kuoleman
jälkeen, valitteli kuninkaalle, joka kuuluu vastanneen: 'Nukunhan
luonanne kaikki yöt, madame. Mitä enempää kaipaatte?'"
"Naisrukka!", virkahti d'Artagnan; "kylläpä hänen täytyy vihata neiti
de la Vallièrea!"
"Oh, ei, ei neiti de la Vallièrea", vastasi ajohaukkain opettaja.
"Ketä sitten?"
Torventörähdys keskeytti tämän haastelun. Se kutsui koiria ja lintuja.
Ajohaukkain opettaja ja hänen toverinsa kannustivat heti hevostaan,
jättäen d'Artagnanin yksikseen, katkaistun kysymyksen jännitykseen.
Etäällä tuli kuningas näkyviin naisten ja ratsumiesten
ympäröimänä. Koko seurue ratsasti käymäjalkaa hyvässä järjestyksessä,
torventoitotusten kiihoittaessa koiria ja hevosia. Siinä oli liikettä,
melua, se oli valon kangastus, josta meille enää antaa jotakin
aavistusta ainoastaan teatterinäytäntöjen teeskennelty uhkeus ja
valhemajesteetti.
Hiukan heikontuneilla silmillään d'Artagnan eroitti ryhmän takana
kolmet kuomivaunut. Etummaiset oli luonnollisesti varattu
kuningattarelle, mutta ne olivat tyhjät.
Muskettisoturi ei nähnyt neiti de la Vallièrea kuninkaan vierellä;
etsiessään hän löysi neitosen seuraavista vaunuista kahden naisen
seurassa, joilla näkyi olevan ikävä kuten valtiattarellaankin.
Kuninkaan vasemmalla puolella, taitavan käden ohjaaman tulisen ratsun
selässä, säteili mitä loistavin kaunotar. Kuningas hymyili hänelle, ja
hän hymyili kuninkaalle. Ja kun nainen oli puhunut, helähtivät kaikki
nauramaan.
-- Tunnen tuon naisen, -- ajatteli muskettisoturi. -- Kuka hän onkaan?
Ja hän kumartui ystävänsä, ajohaukkain opettajan puoleen näine
kysymyksineen.
Tämä oli vastaamaisillaan, kun kuningas huomaten d'Artagnanin virkkoi
tälle:
"Hei, kreivi, olette jo palannut! Miksi en ole teitä nähnyt?"
"Sire", oli vastaus, "koska teidän majesteettinne saapuessani vielä
nukkui, ja koska ette ollut herännyt, kun astuin palvelusvuorolleni
tänä aamuna."
"Aina sama", sanoi Ludvig korkealla äänellä ja tyytyväisenä. "Levätkää,
kreivi, minä käsken teitä. Tänään syötte kanssani päivällistä."
Ihailun sorina ympäröi d'Artagnania yhteisenä imarteluna. Kaikki
riensivät häntä piirittämään. Syödä päivällistä kuninkaan kanssa oli
kunnianosoitus, jollaisia hänen majesteettinsa ei tuhlannut yhtä
auliisti kuin Henrik IV. Kuningas eteni muutaman askeleen, ja
d'Artagnanin pysähdytti toinen ryhmä, jonka keskellä loisteli Colbert.
"Hyvää huomenta, herra d'Artagnan", toivotti ministeri herttaisen
kohteliaasti; "sujuiko matkanne onnellisesti?"
"Kyllä, monsieur", vastasi d'Artagnan kumartaen hevosensa kaulan yli.
"Kuulin kuninkaan kutsuvan teidät pöytäänsä täksi illaksi", jatkoi
ministeri; "siellä tapaattekin erään vanhan ystävänne."
"Vanhan ystäväni?" kysäisi d'Artagnan, vaipuen murhemielin menneisyyden
mustiin aaltoihin, jotka olivat häneltä upottaneet monta ystävyyttä ja
monta vihaa.
"Alamedan herttuan, joka on tänä aamuna saapunut Espanjasta", selitti
Colbert.
"Alamedan herttuan?" toisti d'Artagnan, etsien muististaan.
"Minut!" virkahti valkohapsinen ja valkopartainen, köyristynyt vanhus
vaunuistaan, jotka hän oli avauttanut mennäkseen muskettisoturia
vastaan.
"Aramis!" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä.
Ja hän salli, hervoton kun oli, vanhan herrasmiehen laihtuneen käden
kietoutua vapisevana kaulaansa.
Hetkisen ääneti katseltuaan Colbert kannusti hevostaan, jättäen vanhat
ystävykset kahden kesken.
"Siis", virkkoi muskettisoturi tarttuen Aramiksen käsivarteen, "sinäkö
täällä, sinä, maanpakolainen, kapinoitsija, Ranskassa?"
"Ja minä syön päivällistä kanssasi kuninkaan luona", virkkoi entinen
Vannesin piispa hymyillen. "Niin, eikö totta, sinä kysyt, mitä
hyödyttää uskollisuus tässä maailmassa? Kah, päästäkäämme tuon la
Vallière-rukan vaunut ohi. Katso, miten hän on levoton, miten hänen
kyynelistä riutuneet silmänsä seuraavat kuningasta, joka ratsastaa
tuolla!"
"Kenen kanssa?"
"Neiti de Tonnay-Charenten, josta on tullut rouva de Montespan",
vastasi Aramis.
"Onko la Villière mustasukkainen, onko hänet siis petetty?"
"Ei vielä, d'Artagnan, mutta siihen ei kulu pitkää aikaa."
He juttelivat yhdessä seuraten metsästystä, ja Aramiksen kyytimies ajoi
niin taitavasti, että he saapuivat paikalle juuri sillä hetkellä, kun
lintua hätyyttävä haukka pakotti sen painumaan alas ja hyökkäsi sen
niskaan.
Kuningas laskeusi ratsultaan, rouva de Montespan noudatti esimerkkiä.
Oli saavuttu yksinäisen kappelin edustalle, joka oli kätkettynä isojen,
syystuulten jo paljaiksi riistämien puiden suojaan. Kappelin takana oli
ristikkoportilla suljettu tarha.
Haukka oli pakottanut saaliinsa putoamaan tähän pikku pyhätön
viereiseen aitaukseen, ja kuningas oli tunkeutumassa sinne poimiakseen
tavanmukaisen ensimmäisen sulan.
Kaikki asettuivat piiriin rakennuksen ja pensasaitojen ympärille, kun
koko seurue ei mahtunut sinne sisälle.
D'Artagnan pidätti Aramista, joka aikoi astua vaunuista kuten muutkin,
sanoen lyhyeen:
"Tiedätkö, Aramis, minne sattuma on meidät johdattanut?"
"En", vastasi herttua.
"Täällä lepää ihmisiä, jotka minä tunsin", sanoi d'Artagnan surullisen
muiston liikuttamana.
Mitään aavistamatta Aramis meni hoippuvin askelin kappeliin pienestä
ovesta, jonka d'Artagnan hänelle avasi.
"Mihin heidät on haudattu?" kysyi hän.
"Tuonne tarhaan. Näet ristin pienen kypressin alla. Se pieni kypressi
on istutettu heidän haudalleen. Älä mene sinne; kuningas astuu sinne
juuri, haikara on sinne pudonnut."
Aramis pysähtyi kätkeytyen varjoon. Silloin he näkivät la Vallièren
kalpean muodon. Vaunuihinsa unohdettuna oli tämä ensin surumielisesti
katsellut ikkunastaan ja sitten mustasukkaisuuden valtaamana astunut
pyhättöön, mistä hän pylvääseen nojaten katseli kuningasta, joka
hymyillen viittasi rouva de Montespania pelkäämättä astumaan tarhaan.
Rouva de Montespan lähestyi; hän tarttui kuninkaan tarjoamaan käteen,
ja nykäisten haukan kuristamalta haikaralta ensimmäisen sulan Ludvig
kiinnitti sen kauniin kumppaninsa hattuun.
Vuorostaan hymyillen kaunotar suuteli hellästi lahjoittajan kättä.
Kuningas punehtui mielihyvästä; hän katseli rouva de Montespania,
intohimon ja rakkauden tuli silmissään.
"Mitä annatte minulle vastalahjaksi?" hän kysyi.
Nainen taittoi kypressitöyhdön, tarjoten sen toivosta päihtyneelle
kuninkaalle.
"Mutta", kuiskasi Aramis d'Artagnanille, "lahja on surullinen, sillä
tuo kypressi verhoaa hautaa."
"Niin, se on Raoul de Bragelonnen hauta", vastasi d'Artagnan
äänekkäästi, "Raoulin, joka lepää tuon ristin alla isänsä, Atoksen
vieressä."
Voihkaisu kuului heidän takaansa. He näkivät naisen kaatuvan
pyörtyneenä maahan. Neiti de la Vallière oli nähnyt ja kuullut kaikki.
"Tyttörukka!" mutisi d'Artagnan, auttaen hänen seuranaisiaan
toimittamaan hänet vaunuihin. "Tästälähin saa hän kärsiä."
Illalla d'Artagnan todellakin istui kuninkaan pöydässä herra Colbertin
ja Alamedan herttuan vieressä.
Kuningas oli hilpeällä tuulella. Hän lausui satoja kohteliaisuuksia
kuningattarelle, satoja helliä sanoja Madamelle, joka istui hänen
vasemmallansa varsin surullisena. Olisi luullut oltavan entisissä
rauhallisissa ajoissa, jolloin kuningas koetti äitinsä silmistä lukea
hyväksymisen tai paheksumisen sanoilleen.
Rakastajattaret eivät näillä päivällisillä tulleet kysymykseenkään.
Kuningas puhutteli pari kolme kertaa Aramista, nimittäen häntä herra
lähettilääksi, mikä enensi d'Artagnanin jo muutoinkin suurta
kummastusta hänen nähdessään kapinallisen ystävänsä niin ihmeellisesti
suosittuna hovissa.
Pöydästä noustessaan kuningas tarjosi kätensä kuningattarelle ja antoi
merkin Colbertille, jonka silmä vaani hänen herransa katseita.
Colbert vei d'Artagnanin ja Aramiksen syrjään. Kuningas alkoi
keskustella kälynsä kanssa, Monsieurin levottomana ja hajamielisenä
haastellessa kuningattarelle, vartioivista silmistään päästämättä
vaimoansa ja veljeään.
Aramiksen, d'Artagnanin ja Colbertin keskustelu liikkui jokapäiväisissä
asioissa. He puhelivat entisistä ministereistä; Colbert jutteli
Mazarinista ja kerrotutti itselleen Richelieusta.
D'Artagnan ei voinut olla ihmettelemättä, nähdessään tällä
tuuheakulmaisella, matalaotsaisella miehellä niin etevän
käyttäytymistaidon ja mukautuvan luonteen. Aramis kummasteli
huolettomuutta, jolla niin totinen mies ymmärsi edukseen viivyttää
vakavan keskustelun hetkeä. Kukaan ei siihen viitannut, vaikka kaikki
kolme tunsivat, että se oli lähellä.
Monsieurin häiriintyneestä ilmeestä näki, kuinka pahoin kuninkaan ja
Madamen rupattelu häntä kiusasi. Madamen silmät olivat melkein
punaiset. Alkaisikohan hän valitella, aiheuttaisiko hän häväistystä
koko hovin kuullen?
Kuningas vei hänet syrjään ja puhui niin lempeällä äänellä, että sen
täytyi muistuttaa prinsessalle niistä päivistä, jolloin häntä
rakastettiin itsensä vuoksi.
"Sisareni", virkkoi hän, "minkätähden nuo kauniit silmät ovat
itkeneet?"
"Mutta, sire..." aloitti toinen.
"Monsieur on mustasukkainen, eikö niin, sisareni?"
Tämä katsahti Monsieuriin päin, siten pettämättömästi ilmaisten
prinssille, että hänestä puhuttiin.
"Niin...", virkahti hän.
"Kuulkaa minua", jatkoi kuningas, "jos ystävänne saattavat teidät
ikävyyksiin, niin syy ei ole Monsieurin."
Hän lausui nämä sanat niin säveästi, että Madame, jolla pitkät ajat oli
ollut kaikenlaista mielipahaa, rohkaistuneena oli vähällä hyrähtää
itkuun, sillä niin täynnä oli hänen sydämensä.
"No, no, rakas sisar", kehoitti kuningas, "kertokaa ne huolenne ja
murheenne minulle. Veljen sanalla lupaan ottaa niihin osaa, kuninkaan
sanalla vakuutan toimittavani niihin korjauksen!"
Prinsessa kohotti kauniit silmänsä ja sanoi haikeasti:
"Ystäväni eivät tuota minulle ikävyyksiä; he ovat poissa tai
lymyilevät. Heidät, jotka olivat niin hartaita, niin hyviä, niin
uskollisia, on saatettu teidän majesteettinne epäsuosioon."
"Tarkoittanette Monsieurin pyynnöstä karkoittamaani de Guichea?"
"Joka tuosta syyttömästä karkoituksestaan asti tavoittelee kuolemaa
kerran päivässä!"
"Sanoitte syyttömästä, sisareni?"
"Niin syyttömästä, että jollei minulla olisi teidän majesteettianne
kohtaan sitä ystävyyden sekaista kunnioitusta, jota olen aina..."
"Niin?"
"Niin olisin pyytänyt veljeäni Kaarlea, johon minulla on täysi
vaikutusvalta..."
Kuningas säpsähti.
"Mihin sitten?"
"Olisin pyytänyt häntä esittämään teille, että Monsieur ja hänen
suosikkinsa Lotringin junkkari eivät saisi rankaisematta ryhtyä
kunniani ja onneni pyöveleiksi."
"Lotringin junkkari", toisti kuningas, "se synkkäkasvoinen
hiiviskelijä?"
"Hän on veriviholliseni. Niin kauan kuin se mies asuu talossani, jossa
Monsieur häntä suosii ja antaa hänelle kaiken vallan, minä olen tämän
valtakunnan kurjin nainen."
"Siis", sanoi kuningas hitaasti, "te pidätte veljeänne Englannissa
parempana ystävänä kuin minua?"
"Toimenpiteet puhuvat, sire."
"Ja menette mieluummin pyytämään apua..."
"Omasta maastani", täydensi toinen ylpeästi; "niin, sire!"
Kuningas vastasi hänelle:
"Te olette Henrik IV:n lapsenlapsi kuten minäkin, ystäväni. Orpana ja
lanko, eikö se riitä pohjaksi lihallisen veljen nimitykselle?"
"Toimikaamme siis", virkkoi Henriette.
"Tehkäämme liitto."
"Aloittakaa te."
"Sanoitte minun karkoittaneen de Guichen syyttömästi?"
"Ah, niin!" vastasi prinsessa punehtuen.
"Guiche tulee takaisin."
"Hyvä."
"Ja sanoitte, että teen väärin salliessani Lotringin junkkarin
oleskella talossanne antamassa Monsieurille pahoja neuvoja teitä
vastaan."
"Muistakaa, mitä teille sanon... jos minun vielä käy huonosti, niin
muistakaa, että jo edeltäpäin syytän Lotringin junkkaria... Hän on
mies, joka kykenee kaikkiin rikoksiin!"
"Lotringin junkkari ei teitä enää saa häiritä, sen lupaan."
"Silloin liittomme on hyvällä alulla, sire; minä vahvistan sen... Mutta
tehtyänne nyt oman osanne ilmoittakaahan, mitä minulta vaaditte."
"Sensijaan että riitaannutatte minut veljenne Kaarlen kanssa olisi
teidän tehtävä välimme sydämellisemmiksi kuin koskaan."
"Se on helppoa."
"Oh, ei niin helppoa kuin luulette! Sillä tavallisessa ystävyydessä
syleillään ja juhlitaan toisiaan, ja se maksaa ainoastaan suudelman tai
vastaanoton, -- varsin halpaa siis. Mutta valtiollisessa
ystävyydessä..."
"Ah, onko kysymys valtiollisesta ystävyydestä?"
"On, sisareni, ja silloin on syleilyjen ja juhlien asemesta hankittava
ystävälleen sotamiehiä ilmi elävinä ja täysissä tamineissa; on
tarjottava hänelle täysin varustettuja sotalaivoja tykkeineen ja
ruokavaroineen. Siitä seuraa, että kassakirstut eivät aina ole valmiina
tällaisiin ystävyydenosoituksiin."
"Oi, olette oikeassa!" myönsi Madame. "Englannin kuninkaan kirstut
ovatkin jonkun aikaa helähtäneet keveänlaisilta."
"Mutta te, sisareni, jolla on niin suuri vaikutusvalta veljeenne,
saatte ehkä aikaan, mitä joku lähettiläs ei koskaan saavuttaisi."
"Sitävarten minun olisi matkustettava Lontooseen, rakas veljeni."
"Olin sitä ajatellutkin", vastasi kuningas innokkaasti, "ja otaksuin,
että sellainen matka tuottaisi teille hiukan huvia."
"Mutta", keskeytti Madame, "on mahdollista, että minä en onnistu
yrityksessäni. Englannin kuninkaalla on vaarallisia neuvonantajia."
"Neuvonantajattaria, tarkoittanette?"
"Juuri niin. Jos teidän majesteetillanne esimerkiksi olisi aikomus --
minä vain oletan -- pyytää Kaarle II:sta liittolaiseksi sodassa..."
"Sodassa?"
"Niin. No, silloin kuninkaan neuvonantajattaret, joita on luvultaan
seitsemän -- neidit Stewart, Wells, Gwyn, Orchay, Zunga ja Daws sekä
Castelmainen kreivitär -- puhuisivat kuninkaalle, että sota maksaisi
paljon rahaa, että olisi parempi panna toimeen tanssiaisia ja
illallisia Hampton Courtissa kuin varustaa linjalaivoja Portsmouthissa
ja Greenwichissä."
"Ja silloin teidän hommanne raukeisi?"
"Oh, nuo naiset saattavat raukeamaan kaikki yritykset, joita he itse
eivät ole panneet alulle."
"Arvaatteko, mitä minun päähäni on pälkähtänyt?"
"En. Sanokaa."
"Ajattelin, että tarkkaan katsellen ympärillenne löytäisitte
neuvonantajattaren, joka kuninkaan luo viemänänne herpauttaisi
kaunopuheisuudellaan noiden seitsemän muun pahansuopaisuuden."
"Tosiaankin hyvä tuuma, sire; tahdonpa etsiä."
"Varmaan löydätte."
"Sitä toivon."
"Hänen pitäisi olla sievä: miellyttävät kasvot tehoavat enemmän kuin
rumat, eikö totta?"
"Ehdottomasti."
"Vilkasälyinen, leikkisä, rohkea?"
"Tietysti."
"Jalosukuinen... siinä määrin, että hän kykenee ilman kömpelyyttä
lähestymään kuningasta, mutta siksi vähän, että hänen sukuarvonsa ei
häiritse hänen liikkeitään."
"Oikeaan osattu."
"Ja... hiukan englanninkieltä taitava."
"Hyvä Jumala, joku sellainen kuin neiti de Kéroualle esimerkiksi!"
huudahti Madame vilkastuen.
"Hei, jopa löysitte oikean... te hänet keksitte, sisareni!" sanoi
Ludvig XIV.
"Otan hänet mukaani. Hänen ei sitä luullakseni tarvitse katua."
"Eipä suinkaan; ensiksikin nimitän hänet täysin valtuutetuksi
viettelijättäreksi ja sitten lisään arvonimeen eläkkeen."
"Hyvä."
"Näen teidät jo matkalla, rakas pikku sisareni, ja lohdutettuna
kaikista huolistanne."
"Matkustan kahdella ehdolla. Ensimmäinen on, että saan tietää, mistä
kauppaa on hierottava."
"Asia on näin. Kuten tiedätte, hollantilaiset härnäävät minua joka
päivä sanomalehdissään ja tasavaltalaisella mielialallaan. Minä en
rakasta tasavaltoja."
"Sen käsittää, sire."
"Minulle on tuskallista nähdä, että nuo merien kuninkaat, kuten he
itseään nimittävät, vallitsevat Ranskan kauppaa Intiassa ja että heidän
aluksensa pian anastavat kaikki Euroopan satamat. Sellainen mahti on
minua liian lähellä, sisareni."
"Mutta ovathan he liittolaisianne?"
"Juuri siksi he tekevät väärin lyöttäessään tuntemanne muistorahan,
joka esittää Hollantia Josuan tavoin aurinkoa pidättämässä ja on
varustettu kehäkirjoituksella: 'Aurinko pysähtyy minun edessäni.' Sitä
en voine nimittää veljelliseksi?"
"Luulin, että jo olisitte tuon rettelön unohtanut?"
"Minä en koskaan unohda mitään, sisareni. Ja jos oikeat ystäväni,
niinkuin veljenne Kaarle, tahtovat minua auttaa..."
Prinsessa jäi miettiväiseksi.
"Kuulkaa: on merien herruus jaettavana", virkkoi Ludvig XIV. "Enkö minä
tässä jaossa, johon Englannin täytyisi alistua, edustaisi toista puolta
yhtä hyvin kuin hollantilaiset?"
"Meillä on neiti de Kéroualle tätä asiaa ajamaan", vastasi Madame.
"Toinen matkustamisenne ehto, sisareni? Olkaa hyvä."
"Puolisoni, Monsieurin suostumus."
"Sen saatte."
"Sitten olen matkalla, veljeni."
Nämä sanat kuullessaan Ludvig XIV kääntyi katsahtamaan salin nurkkaan,
missä Colbert ja Aramis olivat d'Artagnanin kanssa, ja antoi
ministerilleen myöntävän merkin.
Silloin Colbert katkaisi keskustelun kohtaansa ja sanoi Aramikselle:
"Herra lähettiläs, suvaitsetteko, että haastelemme asioista?"
D'Artagnan hienotuntoisesti poistui heti, mennen uunin luo, josta hän
saattoi kuulla, mitä kuningas sanoisi hyvin levottomana häntä vastaan
tulevalle Monsieurille.
Kuninkaan kasvot olivat kiihtyneet. Hänen otsansa kuvasti
tahdonlujuutta, jonka peloittava ilmaus ei enää kohdannut vastusta
Ranskassa eikä piakkoin enää koko Euroopassa.
"Monsieur", virkkoi kuningas veljelleen, "minä en ole tyytyväinen
Lotringin junkkariin. Te, joka osoitatte hänelle kunniaa suojelullanne,
neuvokaa häntä lähtemään muutamiksi kuukausiksi matkoille."
Nämä sanat vaikuttivat Monsieuriin kuin lumivyöry olisi humahtanut
hänen päälleen, sillä hän jumaloitsi tuota suosikkia ja tuhlasi hänelle
kaikkia mahdollisia hellyyden osoituksia.
Hän huudahti:
"Missä suhteessa junkkari on saattanut olla teidän majesteetillenne
epämieluinen?"
Ja hän loi raivostuneen katseen Madameen.
"Ilmoitan sen teille, kun hän on lähtenyt", vastasi kuningas
järkkymättömänä, "ja sitten kun myöskin Madame on matkustanut
Englantiin."
"Madame Englantiini" mutisi Monsieur hämmästyneenä.
"Viikon kuluessa, veljeni", jatkoi kuningas, "ja me kaksi taas lähdemme
jonnekin, minkä teille aikanaan sanon."
Ja kuningas käännähti koroillaan, ensin hymyiltyänsä veljelleen,
lieventääkseen näiden kahden uutisen katkeruutta.
Tällävälin Colbert yhä jutteli Alamedan herttuan kanssa.
"Monsieur", hän lausui Aramikselle, "nyt on aika meidän päästä
ymmärtämään toisiamme. Olen toimittanut teidät sovintoon kuninkaan
kanssa, ja sen olinkin velkaa niin ansiokkaalle miehelle kuin te
olette; mutta koska olette minulle toisinaan ilmaissut ystävyyttä, on
teillä nyt tilaisuus antaa minulle siitä todiste. Olettekin muuten
enemmän ranskalainen kuin espanjalainen. Voiko -- vastatkaa minulle
vilpittömästi -- Espanja pysyä puolueettomana, jos me ryhdymme
taisteluun Yhdistettyjä Alankomaita vastaan?"
"Monsieur", vastasi Aramis, "Espanjan edut ovat hyvin selvät. Saattaa
Eurooppa riitaan Yhdistettyjen Alankomaitten kanssa, joita vastaan
vielä on vanhaa vihaa niiden vapautumisen johdosta, on meidän
politiikkamme. Mutta Ranskan kuningas on liitossa Yhdistettyjen
Alankomaitten kanssa. Tiedätte sitäpaitsi hyvin, että siitä tulisi
merisota, ja sitä Ranska luullakseni ei kykenisi edukseen käymään."
Kääntyen tällä hetkellä Colbert näki d'Artagnanin etsimässä puhetoveria
kuninkaan ja Monsieurin syrjäkeskustelun aikana.
Hän kutsui soturia.
"Me voimme ottaa haasteluumme herra d'Artagnanin", hän kuiskasi
Aramikselle.
"Oh, tietysti", vastasi lähettiläs.
"Puhuimme juuri -- Alamedan herttua ja minä --", virkkoi Colbert, "että
sotaa Yhdistettyjä Alankomaita vastaan olisi käytävä merellä."
"Se on selvää", vastasi muskettisoturi.
"Ja mitä siitä ajattelette, herra d'Artagnan?"
"Ajattelen, että tätä merisotaa varten tarvitsisimme hyvin suuren
maa-armeijan."
"Mitä sanoitte?" kysäisi Colbert, luullen kuulleensa väärin.
"Miksikä maa-armeijan?" sanoi Aramis.
"Siksi että kuningas lyödään merellä, ellei hänellä ole englantilaisia
apunaan, ja hävittyämme merellä hyökkäävät joko hollantilaiset
niskaamme satamissa tai espanjalaiset maalla."
"Espanjan ollessa puolueeton?" huomautti Aramis.
"Puolueeton niin kauan kuin meidän kuninkaamme on voimakkain", vastasi
d'Artagnan.
Colbert ihmetteli tätä terävä-älyisyyttä, jolla kapteeni perinpohjin
valaisi jokaisen kysymyksen, jota hän kosketti.
Aramis hymyili. Hän tiesi hyvin, että d'Artagnan ei valtioviisaudessa
tuntenut vertaansa.
Colbert, joka kaikkien ylpeiden miesten tavoin helli mielijohdettaan
varmana onnistumisesta, aloitti jälleen:
"Kuka teille sanoo, herra d'Artagnan, että kuninkaalla ei ole
laivastoa?"
"Oh, en ole pohtinut näitä seikkoja", vastasi kapteeni. "Minä olen
keskinkertainen merimies. Kuten kaikki hermostuneet ihmiset, minä
vihaan merta. Ajattelen kumminkin, että sotalaivojen mukana Ranskalla,
joka esiintyy kahdellasadalla suulla varustettuna satamana, olisi
myöskin merisotilaita."
Colbert veti taskustaan pienen, soikean, kahteen sarakkeeseen jaetun
muistikirjan. Ensimmäisessä sarakkeessa mainittiin laivojen nimet,
toiseen oli piirretty numeroita, jotka osoittivat näihin laivoihin
kuuluvain tykkien ja miesten lukumäärän.
"Olin samaa mieltä kuin tekin", sanoi hän d'Artagnanille, "ja
laaditutin luettelon lisätyistä laivoistamme. Kolmekymmentäviisi
sotalaivaa."
"Kolmekymmentäviisi sotalaivaa! Mahdotonta!" huudahti d'Artagnan.
"Noin kaksituhatta kanuunaa", jatkoi Colbert. "Ne omistaa kuningas
tällä hetkellä. Yhdestäneljättä laivasta saadaan kolme eskaaderia,
mutta minä haluan viisi."
"Viisi!" huudahti Aramis.
"Ne keinuvat laineilla ennen vuoden loppua, hyvät herrat. Kuningas saa
viisikymmentä linjalaivaa. Niillä jo voinemme taistella?"
"Laivojen rakentaminen", sanoi d'Artagnan, "on vaikeata, mutta
mahdollista. Mutta miten ne aseistaa? Ranskassa ei ole tykkivalimoja
eikä laivaveistämöitä sotilastarkoituksiin."
"Pyh", vastasi Colbert avosydämisesti, "jo puolitoista vuotta sitten
olen tuon kaiken järjestänyt! Tunnetteko herra d'Infrevilleä?"
"D'Infrevilleä?" vastasi d'Artagnan. "En."
"Hän on mies, jonka minä olen keksinyt. Hänen ominaisuutenaan on saada
työntekijät tekemään työtä. Hän se on Toulonissa valattanut kanuunia ja
veistättänyt Bourgognen tukkeja. Ja sitten, ettepä taida uskoa, mitä
teille aion sanoa, herra lähettiläs: minulla on ollut toinenkin tuuma."
"Oh, monsieur", virkkoi Aramis kohteliaasti, "minä uskon teitä aina."
"Kuvitelkaahan, että tehdessäni laskelmia liittolaistemme
hollantilaisten luonteesta sanoin itselleni: he ovat kauppiaita, he
ovat kuninkaan ystäviä, he myyvät mielellään hänen majesteetilleen,
mitä he itseään varten valmistavat. Mitä enemmän siis ostetaan... Ah,
minun on lisättävä: minulla on Forant... Tunnetteko Forantia
d'Artagnan?"
Colbert unohti. Hän puhutteli kapteenia aivan mutkattomasti
d'Artagnaniksi, kuten kuningas teki. Mutta kapteeni hymyili.
"En", vastasi hän, "en tunne häntä."
"Hänkin on mies, jonka olen keksinyt, oikea ostajanero. Tuo Forant on
minulle ostanut 350,000 naulaa rautaa tykinkuulina, 200,000 naulaa
ruutia, kaksitoista lastia Pohjolan puuta, sytytyslankaa, granaatteja,
pihkaa, tervaa ja mitä kaikkea lienee ostanutkaan, säästäen seitsemän
prosenttia summasta, jonka nuo tavarat olisivat Ranskassa
valmistettuina tulleet maksamaan."
"Oiva aatos", vastasi d'Artagnan, "valattaa hollantilaisilla
tykinkuulia, jotka palaavat Hollantiin."
"Eikö olekin? Ja palaavat tappiolla!"
Ja Colbert räjähti nauramaan leveätä, kuivaa nauruaan. Häntä viehätti
tämä leikinlaskunsa.
"Sitäpaitsi", hän lisäsi, "samat hollantilaiset rakentavat tällä
hetkellä kuninkaalle kuutta sotalaivaa oman laivastonsa parhaimpien
malliin. Destouches... Ah, te ette tuntene Destouchesia?"
"En, monsieur."
"Sillä miehellä on hyvin tarkka silmä sanoakseen, kun hän näkee aluksen
vesillä, mitkä sen puutteellisuudet ja edut ovat. Suuriarvoinen
ominaisuus, tiedättekös! Luonto on tosiaan eriskummainen. No niin,
minusta näytti, että tuo Destouches varmaan olisi hyödyllinen mies
satamassa, ja hän valvoo noiden kuuden 78-lästisen laivan rakentamista.
Siitä kaikesta johtuu, paras herra d'Artagnan, että jos kuningas
tahtoisi riitaantua Alankomaiden kanssa, hänellä olisi sievoinen
laivasto. Ja tehän tiedätte, paremmin kuin kukaan muu, onko maa-armeija
hyvä."
D'Artagnan ja Aramis katsahtivat toisiinsa, ihmetellen sitä
salaperäistä työtä, jonka tuo mies oli tehnyt muutamien vuosien
kuluessa.
Colbert käsitti heidät, ja häntä liikutti tämä imarteluista parhain.
"Kun emme siitä täällä Ranskassa tiedä", virkkoi d'Artagnan, "niin
Ranskan ulkopuolella aavistetaan sitä vielä vähemmän."
"Siksipä sanoin herra lähettiläälle", lausui Colbert, "että Espanjan
luvatessa meille puolueettomuutensa ja Englannin meitä auttaessa..."
"Jos Englanti teitä auttaa", sanoi Aramis, "niin minä menen takuuseen
Espanjan puolueettomuudesta."
"Tuohon käteen!" kiirehti Colbert rajussa hyväluontoisuudessaan. "Ja
Espanjasta puhuen: teillä ei ole Kultaisen taljan ritarimerkkiä,
herttua. Kuulin kuninkaan sanovan joku päivä sitten, että hän
mielellään näkisi teidän käyttävän Pyhän Mikaelin ritarikunnan suurta
nauhaa."
Aramis kumarsi.
-- Oh, -- ajatteli d'Artagnan, -- ja Portosta kun ei ole enää! Olisipa
hänelle riittänyt rihmaa kyynäräkaupalla näistä antimista! Kunnon
Portos!
"Meidän kesken, herra d'Artagnan", jatkoi Colbert, "lyönpä vetoa, että
olisi makunne mukaista viedä muskettisoturit Hollantiin. Osaatteko
uida?"
Ja hän nauroi kuten mies, joka on perin reimalla tuulella.
"Niinkuin ankerias", vakuutti d'Artagnan.
"Ah, siellä on tukalia kanavia ja rämeitä kuljettavina, herra
d'Artagnan, ja parhaitakin uimareita hukkuu niihin."
"Virkaani kuuluu", vastasi muskettisoturi, "kuolla hänen majesteettinsa
puolesta. Mutta koska sodassa harvoin tapaa paljon vettä ilman
tulenhituistakin, selitän teille jo edeltäpäin, että teen voitavani
valitakseni tulen. Alan vanhentua, vesi kylmää minua; mutta tuli
lämmittää, herra Colbert."
Ja d'Artagnan näytti nämä sanat lausuessaan niin uljaalta tarmossaan ja
nuorekkaan ylimielisessä reippaudessaan, että Colbert vuorostaan ei
voinut olla häntä ihailematta.
D'Artagnan huomasi tekemänsä vaikutuksen. Hän muisti, että taitava
kauppias pitää tavaraansa korkeassa hinnassa, silloin kun sillä on
kysyntää. Hän valmisti siis edeltäpäin taksansa.
"Siis", virkkoi Colbert, "me lähdemme Hollantiin?"
"Niin", vastasi d'Artagnan; "mutta..."
"Mutta...?" tutki Colbert.
"Mutta", toisti d'Artagnan, "kaikessa esiintyy edun ja itserakkauden
kysymys. Hyvähän on olla muskettisoturien kapteenina; mutta ottakaa
huomioon, että meillä nykyisin on kuninkaan henkivartijat ja kuninkaan
kotivartioväki. Muskettisoturien kapteenin täytyy joko komentaa niitä
kaikkia, ja silloin hän kuluttaisi satatuhatta livreä vuosittain
esiintymiseen ja pöytärahoina..."
"Luuletteko ehkä, että kuningas kitsastelisi kanssanne?" kysyi Colbert.
"Eh, monsieur, ette käsittänyt tarkoitustani", vastasi d'Artagnan
varmana siitä, että oli voittanut kysymyksen eduista. "Sanoin, että
minä, vanha kapteeni, muinoin kuninkaan henkivartioston päällikkö,
jonka sija kunniakulkueissa oli Ranskan marskien edellä, näkisin
juoksuhautoihin astuessani kolme samanarvoista, meillä kun on
henkivartioston kapteeni ja sveitsiläisiä komentava eversti nyt noussut
muskettisoturien päällikön tasalle. Ja mihinkään hintaan en sitä
sietäisi. Minulla on vanhoja tottumuksia, joissa pysyn."
Colbert tunsi iskun. Hän olikin muuten valmistunut siihen.
"Olen ajatellut tuota, josta minulle juuri mainitsitte", vastasi hän.
"Mitä, monsieur?"
"Puhuimme kanavista ja rämeistä, joihin uppoaa."
"Entä sitten?"
"No niin, jos hukkuu, johtuu se veneen, lankun tai sauvan puutteesta."
"Vaikkapa lyhyenkin sauvan", täydensi d'Artagnan.
"Aivan niin", myönsi Colbert. "Enkä tunnekaan sellaista tapausta, että
joku Ranskan marski olisi koskaan hukkunut veteen."
D'Artagnan kalpeni ilosta ja virkkoi värähtelevällä äänellä:
"Ne olisivat hyvin ylpeitä minusta kotipuolessani, jos minusta tulisi
Ranskan marski. Mutta sauvan saamiseksi on välttämätöntä, että on
ylipäällikkönä johtanut sotaretkeä."
"Monsieur", sanoi hänelle Colbert, "tässä vihkosessa, jonka jätän
teidän tutkittavaksenne, näette taistelusuunnitelman niitä joukkoja
varten, jotka kuningas asettaa johdettaviksenne ensikeväisellä
sotaretkellä."
D'Artagnan otti vavisten kirjan, ja kun hänen hyppysensä koskettivat
Colbertin sormia, ministeri puristi reippaasti muskettisoturin kättä.
"Monsieur", virkkoi hän tälle, "meillä oli kummallakin jotakin
toisillemme hyvitettävää. Minä olen aloittanut; siis teidän vuoronne!"
"Minä annan teille korvauksen, monsieur", vastasi d'Artagnan, "ja
pyydän teitä ilmoittamaan kuninkaalle, että ensimmäinen minulle
tarjoutuva tilaisuus merkitsee voittoa tai näkee kuolemani."
"Tästä päivästä lähtien ryhdyn kirjailuttamaan kultaliljoja marskin
sauvaanne."
Seuraavana päivänä Aramis, joka matkusti Madridiin välittämään Espanjan
puolueettomuutta, tuli syleilemään d'Artagnania tämän asunnossa.
"Rakastakaamme toisiamme neljän edestä", sanoi d'Artagnan. "Meitä on
enää vain kaksi."
"Ja sinä et minua ehkä enää näekään, rakas d'Artagnan", vastasi Aramis.
"Jospa tietäisit, kuinka paljon olen sinua rakastanut! Olen vanha, olen
sammunut, kuollut."
"Ystäväni", virkkoi d'Artagnan, "sinä elät kauemmin kuin minä;
valtioviisaus määrää sinut elämään, mutta kunnia tuomitsee minut
kuolemaan."
"Loruja! Meidänlaisemme miehet, herra marski", onnitteli Aramis,
"kuolevat ainoastaan riemuun ja kunniaan kyllästymisestä."
"Ah", vastasi d'Artagnan surumielisesti hymyillen, "minullapa ei
nyttemmin enää olekaan siihen ruokahalua, herra herttua!"
He syleilivät vielä kerran, ja kaksi tuntia myöhemmin he olivat
erinneet.
D'Artagnanin kuolema.
Päinvastoin kuin yleensä tapahtuu politiikassa kuten arkielämässäkin,
kukin täytti lupauksensa ja piti kunniassa sitoumuksiaan.
Kuningas kutsui jälleen hoviin kreivi de Guichen ja karkoitti Lotringin
junkkarin, vaikka Monsieur siitä ihan sairastui.
Prinsessa Henriette matkusti Lontooseen, ja siellä hänen onnistui siinä
määrin suostuttaa kuninkaallinen veljensä kuulemaan neiti de Kérouallen
valtiollisia neuvoja, että Ranskan ja Englannin liitto sai lopullisen
vahvistuksensa; muutamilla ranskalaisilla miljoonilla voidellut
englantilaiset sotalaivat tuottivat sitten turmiollisia kolauksia
Alankomaiden laivastoille.
Kaarle II oli luvannut neiti de Kérouallelle hieman kiitollisuutta
hyvistä neuvoista, mutta tekikin tästä uudesta rakastajattarestaan
kerrassaan Portsmouthin herttuattaren.
Colbert oli luvannut kuninkaalleen sotalaivoja, ampumavaroja ja
voittoja. Hän piti sanansa, kuten historia todistaa.
Ja Aramis -- se asianomainen, jonka lupauksiin oli vähimmin luottamista
-- toimitti Colbertille näin kuuluvan kirjeen neuvotteluista, jotka hän
oli saanut toimekseen Madridissa:
'Herra Colbert.
Minulla on kunnia lähettää luoksenne kunnianarvoisa isä d'Oliva,
Jeesus-seuran väliaikainen kenraali, tilapäinen seuraajani.
Kunnianarvoinen isä selittää teille, herra Colbert, että minulle
on jäänyt niiden asiain johto, joita veljeskunnalla on Ranskassa
ja Espanjassa valvottavina; mutta minä en tahdo nykyään
nimellisesti esiintyä järjestön kenraalina, koska se nimitys
liikanaisesti valaisisi niitä valtiollisia toimenpiteitä,
jotka hänen katolilainen majesteettinsa suvaitsee uskoa
järjestettävikseni. Hänen majesteettinsa luvalla otan tuon
arvonimen takaisin sitten kun ne hommat, joihin olen Teidän
kanssanne yksituumaisesti ryhtynyt Jumalan ja Hänen kirkkonsa
kunnian kirkastamiseksi, ovat kehittyneet hyvään loppuun.
Kunnianarvoinen isä d'Oliva antaa teille selvityksen hänen
katolilaisen majesteettinsa suostumuksesta allekirjoittamaan
sopimuksen, joka takaa Espanjan puolueettomuuden siinä
tapauksessa, että Ranska ja Yhdistyneet Maakunnat joutuvat
sotaan keskenään. Tämä vakuutus pysyisi voimassa, vaikka
Englanti ei tulisikaan Ranskan kumppaniksi, vaan jäisi
puolueettomaksi.
Mitä Portugaliin tulee, jonka kannasta teillä ja minulla oli
puhetta, niin voin vakuuttaa teille, että se parhaansa mukaan
auttaa hänen kaikkeinkristillisintä majesteettiaan
tällaisessa sodassa.
Pyydän teitä, herra Colbert, suosiollisesti säilyttämään
minut ystävällisessä muistissa ja uskomaan syvään
kiintymykseeni sekä esittämään hartaan kunnioitukseni
hänen kaikkeinkristillisimmälle majesteetilleen.
_Alamedan herttua_.'
Aramis oli siis täyttänyt enemmänkin kuin oli luvannut; nyt jäi
nähtäväksi, miten kuningas, Colbert ja d'Artagnan noudattivat
keskinäisiä puheitaan.
Keväällä maa-armeija sai lähteä sotaretkelle, kuten Colbert oli
ennustanut.
Se marssi muhkeassa järjestyksessä Ludvigin hovin edellä, kun nimittäin
kuningas ratsunsa selässä ja naisten ja hovilaisten täyttämien vaunujen
ympäröimänä vei tähän veriseen juhlaan valtakuntansa valioyleisön.
Armeijan upseereilla ei tosin ollut muuta musiikkia kuin
hollantilaisten linnoitusten kanuunanjyskettä; mutta se riitti suurelle
joukolle, joka löysi tästä sodasta kunnianosoituksia, ylennystä,
onnensa tai kuolemansa.
D'Artagnan läksi liikkeelle kahdentoistatuhannen miehen etunenässä, --
ratsu- ja jalkaväkeä; hänellä oli määränään vallata ne kohdat, jotka
esiintyivät Friislanniksi nimitetyn strateegisen verkon solmuina.
Milloinkaan ei armeijaa ollut sotaretkellä johdettu ripeämmin. Upseerit
tiesivät, että heidän käskijänsä oli yhtä ymmärtäväinen ja ovela kuin
urhoollinenkin, joten hän ei tarpeettomasti uhraisi ainoatakaan miestä
tai tuumankaan alaa maata.
Hänellä oli vanhat sotatapansa: elää alueen kustannuksella, pitää
joukot laulelevalla päällä ja viholliset kyynelten vallassa.
Kuninkaan muskettisoturien kapteeni osoitteli ihan keimaillen, kuinka
perehtynyt hän oli ammattiinsa. Ei ollut koskaan nähty paremmin
valittuja tilaisuuksia, taitavammin tuettuja yllätyksiä, nokkelampaa
edun saantia virheistä, joita piiritetyt eivät osanneet välttää.
D'Artagnanin armeijalle joutui tusina varustettuja paikkoja yhdessä
kuukaudessa.
Oltiin kukistamassa kolmattatoista, joka oli pitänyt puoliaan viisi
päivää. D'Artagnan alkoi kaivattaa saartohautoja ikäänkuin
ilmaistakseen johtuneensa siihen käsitykseen, että nuo miehet eivät
pitkiin aikoihin antautuisi. Hänen miinoittajiensa ja lapiomiestensä
osasto oli harvinaisen terhakkaa, innokasta ja kekseliästä väkeä,
syystä että d'Artagnan kohteli näitä armeijan työläisiäkin sotilaina,
osasi tehdä heidän uurastuksensa kunniakkaaksi ja varjeli heitä
vaaranalaisessa asemassa mahdollisimman tehokkaasti. Niinpä olisikin
sietänyt nähdä, kuinka sisukkaasti he nyt kääntelivät Hollannin
liejuista kamaraa. Turvenummi ja savikko sotamiesten sanojen mukaan
suli kuin voi friisiläisten emäntien isoissa paistinpannuissa.
Samalla d'Artagnan lähetti sananviejällä kuninkaalle tietoja
viimeaikaisista menestyksistään; hänen majesteettinsa hyväntuulisuus
lisääntyi niistä kaksinkertaiseksi, ja yhä halukkaammin hän valmistausi
kunnollisesti juhlimaan naisseuruettansa.
Nämä d'Artagnanin voitot tuottivat hänen herralleen niin suurta
majesteettisuutta, että rouva de Montespan ei häntä enää muuksi
puhutellut kuin Ludvig Voittamattomaksi. Ja neiti de la Vallière
menetti jälleen paljon hänen majesteettinsa suosiollisuutta, kun tuli
nimittäneeksi häntä vain Ludvig Voitolliseksi. Sitäpaitsi hänellä usein
silmät punoittivat, ja voittamattomalle ei mikään ole niin
vastenmielistä kuin rakastajatar, joka vetistelee kaiken muun
ympäristön ollessa myhäilevää. Neiti de la Vallièren tähti painui
taivaanrannan taakse pilvissä ja kyynelissä.
Mutta rouva de Montespanin hilpeys nousi kuninkaan menestyksen mukana
ja lohdutti häntä kaikesta muusta mielipahasta. Siitä sai kuningas olla
kiitollinen d'Artagnanille. Hänen majesteettinsa tahtoi antaa
tunnustuksensa näistä palveluksista ja kirjoitti Colbertille:
'Herra Colbert, meillä on lupaus täytettävänä herra d'Artagnanille,
joka toteuttaa omat vakuutuksensa. Ilmoitan tiedoksenne, että nyt
on oikea hetki toimenpiteeseen. Aikanaan laaditaan teille kaikki
tästä aiheutuvat määräykset.
_Ludvig_.'
Tästä oli tuloksena, että Colbert, joka oli pidättänyt luonansa
d'Artagnanin sanansaattajan, antoi tälle oman kirjeen kapteenin
luettavaksi ja kultakoristeisen mustapuisen lippaan, joka ei näköjään
ollut kovinkaan tilava, mutta varmaankin silti hyvin raskas, koskapa
pääministeri luovutti lähetille viisimiehisen vartion auttamaan sen
viemisessä perille.
Nämä miehet saapuivat d'Artagnanin piirittämän paikan edustalle päivän
koitteessa ja esittäysivät päällikön asunnolla.
Heille vastattiin, että d'Artagnan oli juuri lähtenyt
liikkeelle kymmenkunnan krenatöörikomppanian kanssa täydentämään
piiritysvarusteita, kun linnoituksen kavala puolustusjohtaja oli
edellisenä iltana pannut toimeen kiusallisen uloshyökkäyksen, jossa oli
luotu saarto-ojat umpeen, surmattu seitsemänkahdeksatta miestä ja
päästy korjailemaan valliin syntynyttä aukkoa.
Lähetystöllä oli määräyksenään tavoitella herra d'Artagnania mistä
hyvänsä ja millä hetkellä tahansa ilman minkäänlaista viivyttelyä.
Miehet siis läksivät ratsain etummaista linjaa kohti.
Avoimella kentällä nähtiin d'Artagnan jo kaukaa kultapunoksisessa
hatussaan, pitkä ruokokeppi kädessään ja leveine, kullattuine
hihankäänteineen. Hän pureskeli valkoisia viiksiään eikä puuhannut
muuta kuin pudisteli vasemmalla kädellään pois pölyä, jota maahan
kimmahtelevat luodit ohi vinkuessaan tuprahduttivat hänen päällensä.
Tässä kamalassa luotituiskussa nähtiin upseerien pitelevän lapiota,
sotamiesten kiidättävän työntökärryjä ja kymmenen tai kahdenkymmenen
miehen joukkueiden nostelevan tai laahaavan jättimäisiä risukimppuja
juoksuhaudan edustan suojaksi, kun itse kaivanto oli väkeänsä
elähdyttävän kenraalin hurjalla tarmokkuudella jo luotu jälleen auki
sisustaansa asti.
Kolmessa tunnissa oli kaikki korjattu kuntoon. D'Artagnan alkoi käyttää
säveämpää puheenlaatua. Hän oli jo kokonaan tyyntynyt, kun
sapöörikapteeni tuli ilmoittamaan hänelle hattu kädessä, että
saarto-oja oli jälleen miehitettävissä.
Mies oli tuskin saanut asiansa sanotuksi, kun luoti katkaisi häneltä
säären ja hän kaatui d'Artagnanin kannateltavaksi. Tämä kohotti soturin
syliinsä, ja levollisena hän hellävaroin kantoi haavoittuneen alas
juoksuhautaan, rykmentin ilmaistessa myrskyisää innostusta tästä
huomaavaisuudesta.
Siitä hetkestä ei ollut vallalla enää vain kiihko, vaan hurmainen
intoutuminen; kaksi komppaniaa syöksähti vastustamattomasta
vaikuttimesta liikkeelle ja ryntäsi vihollisen etuasemia vastaan, jotka
kukistuivat kädenkäänteessä. D'Artagnan oli vaivoin saanut hillityksi
heidän kumppaninsa, mutta nähdessään heidän päässeen ulkovarustusten
herroiksi nämäkin tempausivat raivokkaaseen hyökkäykseen vallihaudan
ulkovierua vastaan, josta varustuksen kohtalo riippui.
D'Artagnan huomasi, että hän ei voinut pysähdyttää armeijaansa enää
muulla tavoin kuin antamalla sen sijoittua varustukseen; sentähden hän
suuntasi kaikki nuo joukot kahta aukkoa kohti, joita piiritetyt olivat
paikkaamassa. Survaisu tapahtui ylettömän rajusti. Siihen otti osaa
kahdeksantoista komppaniaa, ja d'Artagnan asettui varaosaston keralla
puolen kanuunankantaman päähän linnoituksesta, tukeakseen rynnistystä
apukolonnilla.
Kuului selvästi hollantilaisten kirkaisuja, kun' d'Artagnanin
krenatöörit väkipuukoillaan nujersivat heitä kanuunapattereissa;
taistelu sai yllykettä varustuksen kuvernöörin epätoivoisesta
sitkeydestä, hän kun hellittämättömästi ei tahtonut luovuttaa
vähäisintäkään jalansijaa ahdistajalle.
Saadakseen nujakan loppumaan ja taukoamattoman tulen laantumaan
d'Artagnan lähetti kilvoitteluun uuden kolonnan, joka puhkaisi kairan
tavoin vielä tukeviksi jääneitä pääsykohtia, ja piankin nähtiin
piiritettyjen sortuvan ulkovalleilla hurjaan pakoon ja hätyyttäjien
tunkeutuvan heidän mukanaan sisäkehään.
Hyvillä mielin hengähtäessään kenraali silloin kuuli äänen lausuvan
vierellään:
"Monsieur, jos suvaitsette, tulemme herra Colbertin lähettäminä."
Hän mursi tarjotun kirjeen sinetin ja silmäsi sisältöä:
'Hra d'Artagnan, kuningas on antanut toimekseni ilmoittaa
teille, että hän on nimittänyt teidät Ranskan marskiksi,
palkkiona hyvistä palveluksistanne ja hänen armeijalleen
tuottamastanne kunniasta.
Kuningas on ihastuksissaan teidän valloituksistanne ja
toivoo teidän myös suoriutuvan nyt aloittamastanne
piirityksestä oman onnenne ja hänen menestyksensä
mukaisesti.'
D'Artagnan seisoi suorana, kasvot tulistuneina, säihkyvin silmin. Hän
katsahti joukkojensa edistymiseen noilla punaisten ja mustien
savukiehkurain verhoamilla muureilla.
"Olen jo suoriutunut", hän vastasi lähetille. "Kaupunki antautuu
neljännestunnissa."
Hän luki edelleen:
'Lipas saapuu teille minun lahjanani, herra d'Artagnan. Ette
pahoitelle nähdessänne, että teidän soturien vetäessä miekkanne
kuninkaan puolesta olen minä innostanut rauhalliset taidot
somistamaan ansionne mukaista palkintoa.
Suljen itseni teidän ystävyyteenne, herra marski, ja pyydän
teitä uskomaan, että teillä on täydellisesti omani.
_Colbert_.'
Huumaannuksissaan ilosta d'Artagnan viittasi viestintuojalle, jonka
saattue lähestyi tuoden lipasta. Mutta juuri kun marskin piti ryhtyä
sitä katsastamaan, kajahti valleilta ankara jyske ja käänsi hänen
huomionsa kaupungin taholle.
"On kummallista", sanoi d'Artagnan, "etten vielä näe kuninkaan lippua
muureilla enkä kuule neuvottelupyynnönkään toitotusta."
Hän joudutti hätään kolmesataa uutta miestä erään rivakan upseerin
johdolla ja määräsi raivattavaksi vielä toisaalta aukon vallituksiin.
Tyynempänä hän sitten kääntyi ojennettua lipasta kohti. Se oli hänen
omansa, kaikella kunnialla ansaittuna. D'Artagnan kurkoitti kätensä
avaamaan lipasta, kun kaupungista lennähtänyt tykinkuula samassa
rusensi etummaisen upseerin käsissä lippaan, osui d'Artagnania rintaan
ja kaatoi hänet loivalle rinteelle. Lippaan murtuneesta kyljestä
kierähti liljakoristeinen sauva marskin herpautuvan käden alle.
D'Artagnan yritti kohoutua. Hänen oli luultu tuiskahtaneen tantereeseen
ilman vammaa. Mutta nyt kajahti kamala huuto hänen kauhistuneitten
upseeriensa ryhmästä: marski oli verissään, ja kuoleman kalpeus kohosi
hiljalleen hänen yleville kasvoilleen.
Joka taholta ojentuvien käsivarsien varassa hän kykeni vielä kerran
kääntämään katseensa linnoitusta kohti, eroittamaan päävarustuksen
harjalla valkoisen lipun; voittoa julistavan rummun pärrytys tunkeusi
heikkona hänen korviinsa, jotka jo alkoivat olla kuurot elämän äänille.
Puristaen silloin käteensä kultaliljoilla kirjaillun sauvan hän laski
alas katseensa, joka ei enää jaksanut nousta taivaalle, ja hän valahti
pitkäkseen mutisten muutamia omituisia sanoja, jotka ihmettelevistä
sotureista tuntuivat joltakin loihtulauselmalta, -- sanoja, jotka
olivat aikoinaan merkinneet maan päällä peräti paljon ja jotka
ainoastaan kuoleva itse nyt oivalsi:
"Atos, Portos, näkemiin. -- Aramis, hyvästi iäksi!"
Niistä neljästä urhosta, joiden historian me olemme kertoneet, oli nyt
jäljellä vain yksi: Jumala oli perinyt takaisin kolmen sielut.
Viitteet:
[1] Muinainen voimailija. _Suom_.
[2] Sataa koko yön, mutta aamulla jatkuvat julkiset leikit (lat.).
[3] Herra, minä en ansaitse sitä. _Suom_.
[4] Kts. "Myladyn poika" I 4. _Suom_.
[5] Molièren _Saiturin_ päähenkilö. _Suom_.
[6] Teidän kodistanne. _Suom_.
[7] Hävetköön, ken siitä pahaa ajattelee. _Suom_.
[8] Taistelutantereella ahdistellun kuningas Rikhard III:n huudahdus
Shakespearen samannimisessä draamassa. _Suom_.
[9] Condé. _Suom_.
[10] Monien rinnalla vertaansa vailla. _Suom_.
[11] Pyhän Hengen ritarikunnan arvomerkki. _Suom._
[12] Äärimmäiseen vanhuuteen asti nuorekkaana säilynyt ranskalainen
aatelisnainen (1620-1705). _Suom_.
[13] Ranskan kruununprinssin vanha arvonimi.
[14] Vielä viime aikoihin Ranskassa noudatettu habsburgilainen
julkisuuden vaatimus vallanperimyspetoksen välttämiseksi. _Suom_.
[15] Tämä keittiötaidon suurmies surmasi itsensä epätoivoissaan siitä,
että kalaruoka myöhästyi. _Suom_.
[16] Ja satu osoittaa?
[17] Harvinainen lintu näillä mailla. _Suom_.
[18] Useissa maissa sanotaan aisankannattajalla olevan sarvet. _Suom_.
[19] Kirjailijanakin tunnettu savenvalaja ja kiillemestari Bernard
Palissy, ranskalaisen keramiikan luoja, kuuluisa kauneista,
taiteellisesti kirjailluista savimaljakoistaan. _Suom_.
[20] Roomalainen sotapäällikkö, joka kunniakäsityksensä velvoittamana
palasi kartagolaisten vankeuteen surmattavaksi.
[21] Maanpaossa kuollut roomalainen runoilija. _Suom_.
[22] Voi onnetonta!
[23] Itse Richelieun sepittämä murhenäytelmä. _Suom_.
[24] Näyttelijä ja kirjailija Jean Baptiste Molière, alkuperäiseltä
sukunimeltään Poquelin, klassillisen huvinäytelmän suurin mestari,
s. 1620, kuoli verensyöksyyn "_Luulosairas_"-näytelmänsä pääosaa
esittäessään v. 1673. _Suom._
[25] Suomeksi kyyhkyslakka.
[26] Sellainen tapaus myrkytti Molièren elämän. _Suom_.
[27] Katolinen pöytärukous. _Suom_.
[28] Kärsivällinen siksi, että on ikuinen. _Suom_.
[29] Raha-asiain yli-intendentti Filip Kauniin aikana. Hänet
hirtettiin Monfauconin mäellä v. 1315 väärän oikeudenkäytön
seurauksena. _Suom_.
[30] Vergiliuksen laulama kartagolainen kuningatar, joka Aeneaan
jättämänä valitsi kuoleman. _Suom_.
[31] Pukeutumisen täydentämistilaisuuteen. _Suom_.
[32] Lieue vastaa puolta penikulmaa. _Suom_.
[33] Jo "Myladyn pojasta" tunnemme, että Beaufortin herttualla
käsitteet usein sekosivat lipsahduttelemaan kieltä. Uhkea nimi
"Vauguinaud" näkyy hänen muistissaan muodostuneen siitä, että _vaurien_
ja _ginaud_ ranskankielessä merkitsevät kumpikin poropeukaloa. _Suom_.
[34] Muinaiskreikkalainen kirjailija, jonka tuotannosta on säilyi
paimen- ja lemmenromaani "Dafnis ja Khloe." _Suom_.
[35] Ranskankielellä notko = vallon. _Suom_.