Sadan äänen toistamana tämä hälytys saapui siihenkin huoneeseen, missä
ystävykset olivat, kummastuttaen toista ja saattaen toisen
levottomaksi.
Aramis avasi ikkunan; hän näki joukon ihmisiä juoksevan tulisoihdut
käsissä. Naiset pakenivat, aseelliset miehet riensivät paikoilleen.
"Laivasto, laivasto!" huudahti eräs sotamies, joka pimeässä tunsi
Aramiksen.
"Laivastoko?" toisti tämä.
"Puolen tykinkantaman päässä", jatkoi sotamies.
"Aseisiin!" huusi Aramis.
"Aseisiin!" säesti Portos peloittavasti.
Ja molemmat syöksyivät laivalaituria kohti, etsiäkseen turvaa patterien
suojasta.
Nähtiin lähestyvän sotilailla täytettyjä kuljetusveneitä; ne
suuntasivat kulkunsa kolmelle eri taholle, laskeakseen väkensä maihin
kolmessa kohdassa samalla kertaa.
"Mitä on tehtävä?" kysyi eräs vartioupseeri.
"Käskekää niiden pysähtyä, tai jos ne tulevat yhä lähemmäksi, niin
ampukaa!" sanoi Aramis.
Viittä minuuttia myöhemmin alkoi tykkituli. Ne olivat samat laukaukset,
jotka d'Artagnan oli kuullut saapuessaan mantereen rantaan.
Mutta lotjat olivat jo liian lähellä rantalaituria, jotta kanuunat
olisivat kyenneet toimimaan tehokkaasti; ne laskivat väkeä maihin,
taistelu alkoi melkein käsirysynä.
"Mikä sinua vaivaa, Portos?" kysyi Aramis ystävältään.
"Ei mikään... sääret... Se on tosiaan käsittämätöntä... Mutta kyllä ne
toipuvat hyökätessä."
Portos ja Aramis tosiaankin ryhtyivät hyökkäämään sellaisella sisulla
ja saivat miehensä niin innostumaan, että kuninkaan väki peräytyi
päistikkaa aluksiinsa, vieden saaliinaan vain omat haavoittuneensa.
"Hei, Portos", huudahti Aramis, "tarvitseehan meidän saada joku
vankikin, nopeaan, nopeaan!"
Portos kurkoittausi alas laiturin portaille ja tarttui niskasta
kuninkaallisen armeijan upseeriin, joka odotti alukseen pääsyä, jahka
kaikki miehet olisivat siihen ensin asettuneet. Jättiläisen käsivarsi
kohotti ilmaan miehen, joka suojeli häntä kilpenä hänen ojentautuessaan
yläpengermälle, niin että ainoatakaan laukausta ei häneen tähdätty.
"Tässä on vanki", virkahti Portos Aramikselle.
"Kas niin", huudahti tämä nauraen, "pahoittele vieläkin koipiasi!"
"En häntä koivillani tavoittanut", vastasi Portos surumielisesti, "ja
kourissani en ole havainnut vikaa."
252.
Biscarratin poika.
Saaren bretagnelaiset olivat hyvin ylpeitä tästä voitosta. Mutta Aramis
ei heitä rohkaissut.
"Tuloksena on", sanoi hän Portokselle, kun kaikki olivat vetäytyneet
takaisin, "että kuningas joutuu vihan vimmoihin kuullessaan
vastustuksesta, ja nämä urheat miehet hakataan maahan tai ammutaan, kun
saari saadaan vallatuksi, niinkuin ehdottomasti käy."
"Emme siis ole tehneet mitään hyödyllistä?" virkkoi Portos.
"Hetkellisesti kylläkin", vastasi piispa, "sillä me olemme ottaneet
vangin, jolta voimme kuulla, mitä vihollisemme hankkivat."
"Niin, kyselkäämme vangilta", yhtyi Portos, "ja keino hänen
puhuttamiseensa on yksinkertainen. Me syömme illallista, kutsumme hänet
mukaan, ja viini kirvoittaa hänen kielensä kantimet."
Niin tehtiinkin. Upseeri, joka alussa oli hiukan levoton, rauhoittui
nähdessään pöytäkumppaninsa.
Pelkäämättä mitään vahingoittavansa hän kertoi kaikki ajateltavat
yksityiskohdat d'Artagnanin eronpyynnöstä ja lähdöstä. Hän selitti,
miten retken uusi päällikkö tuon lähdön jälkeen oli heti komentanut
äkilliseen hyökkäykseen Belle-Isleä vastaan. Tähän loppui hänen
selostuksensa.
Aramis ja Portos vaihtoivat silmäniskun, joka todisti heidän
epätoivoaan. Ei voinut enää rakentaa mitään d'Artagnanin rohkean
kekseliäisyyden varaan, eikä siis tappion tullen ollut mitään
apuneuvoja.
Jatkaen kyselyään Aramis kuulusteli vangilta, mitä kuninkaalliset
aikoivat tehdä Belle-Islen päälliköille.
"On käsketty", vastasi tämä, "tappaa taistellessa ja hirttää sen
jälkeen."
Aramis ja Portos katsahtivat vielä toisiinsa. Puna nousi kummankin
kasvoihin.
"Minä olen kovin keveä hirsipuuhun", vastasi Aramis; "minunlaisiani
miehiä ei silmukalla kuristeta."
"Ja minä olen kovin raskas", sanoi Portos; "minunlaisteni painosta
kätkee köysi."
"Olen varma", virkkoi vanki kohteliaasti, "että olisimme hankkineet
teille armon kuolla itse valitsemallanne tavalla."
"Tuhannet kiitokset", vastasi Aramis vakavasti.
Portos kumarsi.
"Vielä tämä malja terveydeksenne", hän sanoi tyhjentäen lasinsa.
Niitä näitä haastellessa illallinen jatkui. Upseeri, joka oli älykäs
herrasmies, ihastui vähitellen Aramiksen henkevyyteen ja Portoksen
sydämelliseen rehtiyteen.
"Anteeksi", lausui hän, "jos teen teille kysymyksen; mutta kuudetta
pulloa maistellessa on oikeutettu jo hiukan unohtamaan itsensä."
"Olkaa hyvä", kehoitti Portos, "olkaa hyvä."
"Puhukaa", säesti Aramis.
"Ettekö te, hyvät herrat, molemmin kuuluneet edesmenneen kuninkaan
muskettisotureihin?"
"Kyllä, monsieur, ja hänen parhaimpiinsa, jos sallitte minun sen
sanoa", vastasi Portos.
"Se on totta: nimittäisinpä teitä sotureista kaikkein parhaiksi, hyvät
herrat, ellen pelkäisi loukkaavani isäni muistoa."
"Isänne?" huudahti Aramis.
"Tiedättekö nimeni?"
"_Ma foi_, emme, monsieur; mutta kun ilmoitatte sen minulle, niin..."
"Nimeni on Georges de Biscarrat."
"Oh", huudahti Portos vuorostaan, "Biscarrat! Muistatko tuota nimeä,
Aramis?"
"Biscarrat...?" mietti piispa. "Minusta tuntuu..."
"Koettakaahan muistella, monsieur", kehoitti upseeri.
"_Pardieu_, se on pian tehty", innostui Portos. "Biscarrat, jota
nimitettiin Kardinaaliksi... Kuului niihin neljään, jotka tulivat
miekka kädessä meitä keskeyttämään sinä päivänä, kun pääsimme
d'Artagnanin ystäviksi."
"Juuri niin, herra parooni."
"Ainoa", virkkoi Aramis innokkaasti, "jota me emme haavoittaneet."
"Jäykkä miekankäyttäjä siis", huomautti sotavanki.
"Se on totta, oh, aivan niin", myönsivät ystävykset yhteen suuhun.
"Totisesti, herra Biscarrat, on perin ihastuttavaa tutustua niin uljaan
miehen jälkeläiseen."
Biscarrat puristi käsiä, jotka entiset muskettisoturit hänelle
ojensivat.
Aramis katsahti Portokseen ikäänkuin huomauttaakseen hänelle: -- Tuossa
mies, josta on meille apua.
"Tunnustakaa, monsieur", sanoi hän heti senjälkeen, "että tuntuu
hyvältä, kun on ollut kunnon mies."
"Isäni sitä minulle aina sanoi, monsieur."
"Tunnustakaa vielä, että olette joutunut surulliseen asemaan
tavatessanne ammuttaviksi tai hirtettäviksi tuomittuja henkilöitä ja
huomatessanne nämä henkilöt entisiksi tuttaviksi, vanhoiksi
perintötuttaviksi."
"Oh, teidän osaksenne ei tule noin kamala kohtalo, hyvät herrat ja
ystävät", tokaisi nuori mies vilkkaasti.
"Joutavia! Sanoittehan niin."
"Sanoin ennen kuin oikein tunsin teitä; mutta nyt vakuutan: te vältätte
noin ruman lopun, jos tahdotte."
"Mitä, josko tahdomme?" huudahti Aramis, jonka silmät säteilivät
älykkäästi hänen katsellessaan vuoroin vankiaan, vuoroin Portosta.
"Edellyttäen", jatkoi Portos katsellen vuorostaan ylvään pelottomasti
herra de Biscarratia ja piispaa, "edellyttäen, että meiltä ei pyydetä
mitään halpamaista."
"Teiltä ei pyydetä laisinkaan mitään, hyvät herrat", vastasi
kuninkaallisen armeijan soturi. "Mitäpä teiltä pyydettäisiin? Jos
teidät löydetään, niin surmanne on päätetty asia; koettakaa siis
järjestää niin, että teitä ei tavata."
"En luule erehtyväni", virkkoi Portos arvokkaasti, "kun minusta näyttää
siltä, että tavoittaakseen meidät on tultava meitä täältä etsimään."
"Siinä olet aivan oikeassa, arvoisa ystäväni", vahvisti Aramis
katsellen yhä tutkivasti Biscarratin kasvoja, tämän istuessa ääneti ja
väkinäisin ilmein. "Te tahdotte, herra de Biscarrat, sanoa meille
jotakin, tehdä jonkun aloitteen, mutta ette uskalla, eikö niin?"
"Ah, hyvät herrat ja ystävät, se johtuu siitä, että puhumalla rikkoisin
toimintaohjettani. Mutta, kah, minä kuulen äänen, joka tekee haastelun
muutenkin mahdottomaksi."
"Kanuuna!" virkkoi Portos.
"Kanuunan- ja musketinlaukauksia!" huudahti piispa.
Kaukaa kallioilta kuultiin lyhytaikaisen taistelun synkkä pauhu.
"Mitä kummaa?" kysyi Portos.
"Eh, _pardieu_", huudahti Aramis, "sitä minä aavistinkin!"
"Mitä sitten?"
"Teidän tekemänne hyökkäys oli ainoastaan teeskennelty, eikö niin,
monsieur? Ja samalla kun teidän komppanianne antoivat lyödä itsensä
takaisin, te tiesitte maihinnousun varmasti onnistuvan toiselta puolen
saarta!"
"Niin, useastakin kohden, monsieur."
"Sitten olemme hukassa", päätti Vannesin piispa rauhallisesti.
"Hukassa! Se on mahdollista", vastasi Pierrefondsin herra; "mutta meitä
ei oteta vangiksi eikä hirtetä."
Ja nämä sanat lausuessaan hän nousi pöydästä, lähestyi seinää ja
sieppasi kylmäverisesti naulasta miekkansa ja pistoolinsa, jotka hän
tarkasti vanhan sotilaan huolellisuudella, veteraanin, joka taisteluun
valmistautuessaan tietää henkensä suureksi osaksi riippuvan aseittensa
oivallisuudesta ja hyvästä kunnosta.
Kanuunan jymähdyksen kuullessaan ja saadessaan tiedon yllätyksestä,
joka saattoi jouduttaa saaren kuninkaallisten joukkojen käsiin,
hätääntynyt väkijoukko syöksyi linnoitukseen. Se tuli pyytämään apua ja
neuvoa päälliköiltänsä.
Kalpeana ja voitettuna Aramis näyttäytyi kahden tulisoihdun välissä
suurelle pihalle avautuvassa ikkunassa. Pihamaalla kuhisi käskyjä
odottavia sotamiehiä ja hätääntyneitä, apua rukoilevia asukkaita.
"Hyvät ystävät", ilmoitti d'Herblay vakavalla ja kaikuvalla äänellä,
"suojelijanne, ystävänne, isänne, herra Fouquet on kuninkaan käskystä
vangittu ja suljettu Bastiljiin."
Pitkällinen raivon ja uhkauksen huuto kohosi ikkunaan asti, jonka
ääressä piispa seisoi, ja ikäänkuin verhosi hänet värähtelevällä
uhmalla.
"Kostakaamme herra Fouquetin puolesta!" karjuivat kiihoittuneimmat.
"Kuolema kuninkaallisille!"
"Ei, hyvät ystävät", vastasi Aramis juhlallisesti, "ei, ystävät,
älkäämme ryhtykö vastarintaan. Kuningas on herra valtakunnassaan.
Kuningas on Jumalan valtuutettu. Kuningas ja Jumala ovat lyöneet herra
Fouquetia. Nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle. Rakastakaa Jumalaa ja
kuningasta, jotka ovat herra Fouquetia iskeneet. Mutta älkää kostako
isäntänne puolesta, älkää yrittäkökään sitä. Te uhraisitte turhaan
itsenne, vaimonne ja lapsenne, omaisuutenne ja vapautenne. Aseet alas,
ystäväni! Aseet alas, koska kuningas teitä siihen käskee, ja vetäytykää
rauhallisesti asuntoihinne! Sitä pyydän minä teiltä, sitä rukoilen
teiltä minä, ja jos tarvitaan, vaadin sitä teiltä herra Fouquetin
nimessä."
Ikkunan alle kokoontuneesta väkijoukosta kuului pitkällinen kiukun ja
säikähdyksen sorina.
"Ludvig XIV:n sotilaat ovat astuneet saarelle", jatkoi Aramis. "Tämän
jälkeen heidän ja teidän välillänne ei enää käytäisi taistelua, vaan
tapahtuisi teurastus. Menkää, menkää ja unohtakaa; tällä kertaa käsken
niin Herran nimessä."
Kapinalliset peräytyivät verkalleen, alistuneina ja mykkinä.
"Kah, mitä! Mitä sinä nyt haastoitkaan, ystäväni?" kummasteli Portos.
"Monsieur", virkkoi Biscarrat piispalle, "te pelastatte kaikki nuo
asukkaat, mutta ette pelasta ystäväänne ettekä itseänne."
"Herra de Biscarrat", vastasi Vannesin piispa sävyltään omituisen
ylevänä ja kohteliaana, "herra de Biscarrat, suvaitkaa ottaa takaisin
vapautenne."
"Kernaasti sen teen, monsieur; mutta..."
"Ja siinä teette meille palveluksenkin, sillä ilmoittamalla kuninkaan
sotapäällikölle saarelaisten antautumisen hankitte ehkä jotakin armoa
myös meille, kun kerrotte, millä tavoin tämä alistuminen on saatu
aikaan."
"Armoa!" tokaisi Portos leimuavin silmin; "armoa! Mikä sana se meille
on?"
Aramis survaisi ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen, kuten hänellä oli
tapana heidän nuoruutensa kesäpäivinä, milloin hän tahtoi varoittaa
Portosta, että tämä oli tehnyt tai tekemäisillään jonkun hairahduksen.
Portos käsitti ja vaikeni äkkiä.
"Minä lähden, hyvät herrat", vastasi Biscarrat, hänkin hiukan
ihmeissään tuosta sanasta saman ylpeän muskettisoturin lausumana, jonka
sankarillisia urotöitä hän vastikään oli innokkaasti kertonut ja
kehunut.
"Menkää siis, herra de Biscarrat", virkkoi Aramis kumartaen, "ja
lähtiessänne ottakaa vastaan syvän kiitollisuutemme tunnustus."
"Mutta te, hyvät herrat, joita minulla on kunnia sanoa ystävikseni,
koska olette suvainneet tämän nimityksen hyväksyä, -- miten teidän käy
sillävälin?" jatkoi upseeri aivan liikuttuneena, hyvästellessään isänsä
entisiä vastustajia.
"Me odotamme täällä."
"Mutta, hyvä Jumala!... määräys on ehdoton!"
"Minä olen Vannesin piispa, herra de Biscarrat, ja yhtä vähän surmataan
piispaa miekalla kuin aatelismiestä hirtetään."
"Ah, niin, monsieur, niin, monseigneur", vastasi Biscarrat. "Niin, se
on totta, olette oikeassa, teillä on vielä se mahdollisuus. Minä lähden
siis suoraa päätä päällikön luo. Hyvästi siis, hyvät herrat, tai
pikemminkin näkemiin!"
Ja hypäten hevosen selkään, jonka Aramis hänelle toimitti, kunnon
upseeri karautti äskeisten laukausten suuntaan, joiden kuuleminen oli
ajanut väen linnoitukseen, keskeyttäen ystävysten haastelun vankinsa
kanssa.
Aramis katseli etääntyvää miestä.
"No, käsitätkö?" kysyi hän jäätyään yksin Portoksen kanssa.
"En, totisesti!"
"Eikö Biscarrat häirinnyt sinua täällä?"
"Ei suinkaan, se kelpo poika."
"Niin, mutta onko jokaisen tarvis tietää Locmarian luola?"
"Ah, se on totta, se on totta, jo oivallan! Me pakenemme maanalaisen
käytävän kautta!"
"Jos vain tulet", vastasi Aramis iloisesti. "Matkalle, veikkoseni!
Purtemme odottaa meitä, ja vielä ei kuningas ole saanut meitä
kynsiinsä."
253.
Locmarian luola.
Locmarian maanalainen holvionkalo oli siksi etäällä aallonmurtajasta,
että ystävysten täytyi säästellä voimiaan ennen kuin päätyivät perille.
Oli sitäpaitsi yön pimein hetki, linnoituksen torninkello oli juuri
lyönyt kaksitoista, kun Portos ja Aramis rahoilla ja aseilla
sälytettyinä livahtivat nummelle ja oikaisivat sen poikki luolaa kohti,
kuunnellen kaikkia ääniä ja varoen mahdollisia väijytyksiä. Tieltä,
jonka he olivat huolellisesti jättäneet vasemmalleen, kuului tuon
tuostakin pakolaisten töminää, kun saaren sisempien osien asukkaat
kuninkaallisten joukkojen maihintulosta kuullessaan olivat hätääntyneet
päätähavin korjaamaan talteen kallisarvoisinta irtaintansa. Väliin
Aramis ja Portos hetkiseksi seisahtuivat kuuntelemaan heidän
katkonaisia valituksiaan, koettaen saada selville, oliko tekeillä
mitään heitä itseänsä koskevaa. Täten he saapuivat sen syvän luolan
suulle, jonne Vannesin huolellinen piispa oli toimittanut teloilla
siirretyksi tukevan veneen; tällaisella saattoi hyvinkin uskaltautua
ulapalle näin kauniilla säällä.
"Hyvä ystävä", virkkoi Portos, sitten kun oli pauhaavasti hengähdellyt,
"me näymme olevan perillä, mutta muistaakseni puhuit kolmesta miehestä,
joiden piti asettua palvelukseemme ja olla saattolaisinamme. En näe
heitä; missä he siis ovatkaan?"
"Minkätähden heidät näkisit, Portos-veikkonen?" vastasi Aramis.
"Tietenkin he odottavat meitä onkalossa, levähtäen niin raskaasta ja
vaikeasta uurastuksesta." Hän pysähdytti jättiläisen, joka oli
astumassa holviin. "Sallihan minun mennä edellä. Olen sopinut miestemme
kanssa erityisestä merkistä, ja elleivät he kuulisi sitä, he
saattaisivat ampua sinua pimennosta tai paiskata sinua kohti
puukkonsa."
"Käyhän siis etummaisena, rakas Aramis; sinä olet kaikessa viisas ja
varovainen. Niin, ja nyt saan jälleen sen väsähdyksen, josta sinulle
puhuin!"
Aramis antoi Portoksen istuutua luolan suulle; itse hän astui kumarassa
sisälle, matkien pöllön huutoa. Onkalon syvyydestä vastasi tuskin
kuuluva kuherrus. Aramis pitkitti varovasti kulkuaan, kunnes hänet
piankin seisahdutti sama ääni, jonka hän oli ensin päästänyt; se kuului
noin kymmenen askeleen päästä.
"Sinäkö siellä, Yves?" kysyi piispa.
"Niin, monseigneur. Goennec on täällä myös, ja hänen poikansa on
kolmantena."
"Hyvä. Onko kaikki valmista?"
"Kunnossa on, monseigneur."
"Käykäähän tuonne suulle, hyvä Yves; siellä tapaatte Pierrefondsin
herran levähtämässä äskeisen kiirehtimisemme jälkeen. Jos hän ei
sattuisi kykenemään jalkeille omin neuvoin, niin nostakaa hänet ja
kantakaa tänne minun luokseni."
Nuo kolme bretagnelaista tottelivat. Mutta piispan kehoitus
palvelijoilleen oli tarpeeton. Toipuneena oli Portos jo omintakeisesti
alkanut kompuroida alas varsinaiseen luolaan, ja hänen raskaat
askeleensa herättelivät kaikuja liuskakivi- ja graniittipilarien
muodostamissa ja kannattelemissa onteloissa.
Bracieuxin paroonin yhdyttyä piispaan bretagnelaiset sytyttivät
hallussaan olevan lyhdyn, ja Portos vakuutti ystävälleen, että hän oli
jälleen tavallisissa voimissaan.
"Tarkastakaamme nyt venettä ja katsokaamme, mitä sinne on saatu
varatuksi matkaa varten", sanoi Aramis.
"Älkää asettako valoa liian lähelle", varoitti kippari Yves, "sillä
minä olen teidän ylhäisyytenne kehoituksen mukaisesti sijoittanut
perätuhdon alle lokeroon ruutinassakan ja musketinpanokset, jotka
lähetitte minulle linnasta."
"Hyvä on", äännähti Aramis.
Ja ottaen itse käteensä lyhdyn hän tarkasteli perinpohjaisesti venettä
niinkuin järkevä mies ainakin, joka ei ole vaaran hetkenä arka eikä
taitamaton. Se oli niitä pitkiä, keveitä, matalassa kulkevia,
leveäpohjaisia pikku aluksia, joiden rakentamisessa Belle-Islen
kalastajat ovat aina olleet eteviä, -- turvallisia merellä ja helposti
käsiteltäviä. Kaaripuut ulottuivat jokseenkin korkealle, ja
epävakaisella säällä voitiin mukana olevista laudoista vielä muodostaa
soutajien suojaksi varpelaide aaltojen roisketta vastaan. Keula- ja
perätuhdon alla Aramis havaitsi tiiviisti sulkeutuvissa lokeroissa
leipää, laivakorppuja, kuivattuja hedelmiä, kylkikappaleen sikaa ja
melkoisen määrän juomavettä; siinä oli riittävästi eväitä
matkamiehille, jotka eivät olleet loitontumassa rannikkovesiltä ja
saattoivat tarpeen tullen hankkia uusiakin ruokavaroja. Aseina oli
kahdeksan muskettia ja saman verran ratsupistooleja, kaikki hyvässä
kunnossa ja valmiiksi panostettuina. Tapaturman varalta oli toimitettu
paikalle pari ylimääräistä airoakin, ja silloin oli luonnollisesti
muistettu myöskin pikku purje, sikäläisessä puheessa _trinquette_,
jolla autellaan veneen vauhtia soutajain uurastaessakin; se on varsin
hyödyllinen tuulenhengen tuntuessa, eikä silti tee venettä sanottavasti
raskaammaksi.
"Neuvotelkaamme nyt, hyvä Portos, yritämmekö työntää purren vesille
luolan tuntemattomasta uloskäytävästä, jolloin pimeässäkin on apunamme
loiva vieru vesirajaan asti, vai olisiko parempi kuljettaa se
maanpuolisen aukon kautta taivasalla teloillaan kanervikon halki,
tasoitellen tietämme matalalle rantapengermälle, joka sillä kohdalla
nousee vain kaksikymmentä jalkaa vedenpinnasta; vuoksen aikana on sen
juurella kolme tai neljä syltä vettä, ja pohja on hyvä."
"Minun sanoillani ei siinä asiassa ole suurta väliä", huomautti kippari
kunnioittavasti; "mutta minä kyllä luulen, että ulkopuolitse olisi
mukavampi pääsy kuin tästä maan alitse ahtaassa tilassa ja vajavassa
valossa. Tunnen hyvin tuon rantapenkereen ja tiedän vakuuttaa, että se
on silkoinen kuin puutarhanurmikko. Luolan sisus sitävastoin on
hyvinkin romuliainen, ja lopputaivalhan on semmoinen kujanen,
monseigneur, että näinköhän siitä veneemme mahtuisikaan."
"Siitä olen kyllä selvillä", vastasi piispa; "olen mittaillut
aikaisemmin ja varmistunut, että tämänkokoinen ruuhi soluu läpi."
"Olkoon sitten se niin, monseigneur", myönsi kippari; "mutta teidän
korkea-arvoisuutenne unohtaa, että veneen saamiseksi tuon käytävän
päähän pitäisi siirtää tieltä se julman iso kivi, jonka alle kettu aina
livahtaa; sehän sulkee kujasen kuin puolisko-ovi."
"Sen saa siirtymään", tokaisi Portos, "se ei ole mikään vastus."
"Oh, tiedän herra paroonilla olevan kymmenen miehen voimat", vastasi
Yves; "mutta on siinä sittenkin tavaton punnerrus paroonille."
"Kippari taitaa olla oikeassa", arveli nyt Aramis. "Koettakaamme
ulkotietä."
"Sitäkin mieluummin ensin, monseigneur", jatkoi kalastaja, "koska emme
kykenisi lähtemään vesille ennen päivänkoittoa, sillä niin paljon
puuhaa siinä on; mutta heti aamun valjetessa on tähystely tiellämme."
"Niin, Yves, se on pätevä peruste: me siirrämme veneen heti
rantapengermän suojaan."
Nuo kolme rotevaa bretagnelaista asettivat purren alle telat ja
alkoivat kangeta sitä liikkeelle, mutta piankin kuului ulkoa kedolta
etäistä koirien haukuntaa. Aramis kiirehti luolan suulle; Portos
seurasi häntä.
Aamun ensi sarastus loi purppuraista kajoa ja helmiäishohdetta ulapalle
ja ylätasangolle; puolihämärässä huojui pieniä kuusennäreitä
alakuloisen käiveräisinä kivenkoloissa, ja etäisempien
tattarivainioiden yli liiteli mustia korppeja pitkinä jonoina.
Neljännestunnin kuluttua tulisi jo valoisaa, -- heränneet linnut
ilmoittelivat sitä iloisilla viserryksillään koko luomakunnalle.
Koirien haukunta kuului ilmeisesti noin puolen penikulman päässä luolan
suulta sijaitsevasta syvästä rotkosta.
"Se on kahlekunta", tiesi Portos; "koirat on laskettu riistan
jäljille."
"Mitä tämä on? Kuka voi metsästää tällaisella hetkellä?" oudoksui
Aramis.
"Ja vielä täällä, missä kuninkaallisten tulo on aiheuttanut niin
yleisen hätäännyksen!" jatkoi Portos.
"Melu lähenee. Niin, sinä olet oikeassa, Portos, -- koirat ovat
takaa-ajossa. -- Mutta -- Yves, Yves, tule tänne!" huudahti Aramis
äkkiä.
Yves riensi paikalle, heittäen alas telan, jota oli ollut asettamassa
veneen alle, kun piispan huudahdus keskeytti puuhan.
"Mitä metsästystä tuo on, kippari?" kysyi Portos.
"Ka, en ollenkaan ymmärrä", vastasi bretagnelainen. "Tällaisena hetkenä
ei hevin luulisi Locmarian herran lähtevän eräretkelle. Ei, ja
kuitenkin nuo koirat..."
"Ne ovat voineet karata tarhastaan."
"Eivät ne Locmarian herran koiria olekaan", sanoi Goennec, joka hänkin
oli yhtynyt puhujain pariin; "minä kuulen sen haukunnasta."
"Varovaisuus vaatii meitä vetäytymään luolaan", päätti Aramis; "äänet
lähenevät selvästi, ja kohtsiltään tiedämme, mitä ajatella."
He peräytyivät onkaloon, mutta eivät olleet edenneet sataakaan askelta
pimennossa, kun luolan suulta kuului säikähtyneen elukan käheätä
huohotusta ja nopsa kettu seuraavassa hetkessä vilisti pakolaisten ohi,
loikkasi veneen yli ja katosi jättäen taakseen kirpeän löyhkänsä, joka
kotvan aikaa säilyi luolan matalissa holveissa.
"Kettu!" huudahtivat bretagnelaiset pyyntimiehet ilahtuneessa
ihmettelyssä.
"Kirottua!" ärähti piispa; "turvapaikkamme on keksitty!"
"Mitä! Repolaistako pelkäisimme?" virkkoi Portos.
"Joutavia, ketustako tässä on kysymys! Etkö ota huomioon, Portos, että
ketun jäljillä tulee koiraparvi, jota miehet seuraavat?"
Aramikseen sanojen vahvistukseksi kuuluikin samassa haukunnan hälyä,
joka kiihkeässä takaa-ajossa läheni peloittavan joutuisasti.
"Tuolla ne tulevat", sanoi Aramis, joka oli asettunut tähystämään
kahden kiven väliin sovitetusta pilkistysreiästä; kuusi vinhasti
juoksevaa hurttaa oli juuri ilmestynyt nummelle, ja niiden
voimistuvassa ulinassa saattoi eroittaa voitonriemua. "Keitä nyt
lienevätkään metsämiehet?"
"Jos siellä on Locmarian herra", vastasi kippari, "niin hän antaa
koirien peuhata yksikseen luolassa, hän kun tuntee paikan ja tietää
ketun livahtavan ulos toiselta puolen, -- ja sinne päin hän heti
rientääkin."
"Locmarian herra ei nyt ole pyyntiretkellä", virkahti piispa väkisinkin
kalveten.
"Kuka sitten?" kysyi Portos.
"Katso!"
Portos painoi silmänsä pilkistysreikään ja näki kunnaan laella
kymmenisen ratsumiestä, jotka kannustivat hevosiaan koirien osoittamaan
suuntaan ja hoilottivat: "_Taiaut_!"
"Henkivartion upseereja!" hän hämmästyen sanoi.
"Niin, veikkonen, kuninkaan kaartilaisia."
"Kuninkaanko kaartilaisia, monseigneur?" toistivat bretagnelaiset
hädissään.
"Ja Biscarrat etunenässä, minun hiirakollani", jatkoi Aramis.
Samassa koirat syöksähtivät yhtenä vyörynä luolaan, jonka kaikki
lokerot täyttyivät huumaavasta hälinästä.
"Oh, hitto!" huudahti Aramis saaden takaisin kaiken kylmäverisyytensä,
kun vaara ilmeni väistämättömäksi; "hukassa kaiketi olemme, mutta
meillä on toki vielä yksi mahdollisuus. Jos kaartinupseerit koiriensa
perässä tullen saavat havaita, että luola johtaa syvemmälle, niin
pelastuksemme on mahdoton, sillä tänne tunkeutuessaan he keksisivät
veneemme ja meidät; sentähden on koirat ehkäistävä jatkamasta ajoa,
jotta herratkaan eivät onkaloomme pistäydy."
"Oikein", vahvisti Portos.
"Käsitättehän", lisäsi piispa käskevän pikaisesti: "nuo kuusi koiraa
eivät mahdu ketun kolosta ison kiven alitse, vaan pysähtyvät siihen
ulisemaan; ennen kuin yrittävät ylitse on ne surmattava."
Bretagnelaiset syöksähtivät puukkoinensa pimentoon. Tuotapikaa kuului
surkea kiljahdusten ja korinan kuoro; sitten oli ihan hiljaista.
"Hyvä on", lausui Aramis tyynesti. "Nyt on isäntien vuoro!"
"Mitä teemme?" tiedusti Portos.
"Odotamme; jos pyrkivät sisälle, niin pysymme piilossa ja surmaamme."
"Surmaamme?" toisti Portos vastahakoisesti.
"Heitä on kuusitoista, ainakin tällähaavaa", sanoi Aramis.
"Ja hyvin aseistettuja", lisäsi Portos, jonka huulet tämä lohdullinen
ajatus veti hymyyn.
"Meillä on kymmenen minuuttia aikaa; valmiiksi siis!" määräsi Aramis.
Hän sieppasi päättäväisesti musketin ja otti metsästyspuukkonsa
hampaiden väliin. "Yves, Goennec ja hänen poikansa", hän pitkitti,
"ojennelkoot meille musketteja. Me kaksi ammumme lyhyeltä matkalta.
Varmasti suoriudumme kahdeksasta, ennen kuin toiset ovat selvillä
asemasta; sitten me kaikki viisi teemme hyökkäyksen, jolloin muut
saavat loppunsa puukoista."
"Ja Biscarrat-parka?" pahoitteli Portos.
Aramis mietti kotvasen.
"Biscarrat ensimmäisenä", hän sitten vastasi jäykästi. "Hän tuntee
meidät."
254.
Yllätys luolassa.
Aramiksen luonteen merkillisiä piirteitä oli kyllä eräänlainen
ennustamiskyky, mutta sattuman varaan alistetut tapaukset saavat
arvaamattomia käänteitä, ja tämäkään seikkailu ei kehittynyt aivan
sillä tavoin kuin Vannesin piispa oli edellyttänyt.
Biscarrat, jolla oli raisumpi ratsu kuin tovereillaan, saapui
ensimmäisenä luolan suulle ja käsitti, että kettu ja koirat olivat
kaikin syöksyneet sinne. Mutta taikauskoisen pelon valtaamana, jota
kaikki maanalaiset ja pimeät tiet varsin luonnollisesti synnyttävät
ihmisen mielessä, hän pysähtyi ulkopuolelle odottamaan toveriensa
saapumista.
"No?" kysyivät häneltä nuoret miehet hengästyksissään, käsittämättä
hänen toimettomuuttansa.
"Kah, ei kuulu enää haukuntaa; ketun ja kahlekunnan on täytynyt
hautautua tuohon onkaloon."
"Eipä voi muutakaan luulla", yhtyi muuan henkivartio-upseereista. "Ne
ovat liian hyvin opetettuja, haipuakseen yhtäkkiä jäljiltä, ja muussa
tapauksessa kuuluisi ajohälyä puolelta tai toiselta."
"Mutta miksi ne silloin eivät päästä mitään ääntä, jos kerran ovat
jäljillä pysyen painuneet luolaan?" huomautti joku nuorista miehistä.
"Jotakin kohua pitäisi maan uumenistakin kuulua."
"Se on omituista", myönsi toinen.
"Noh, mutta tunkeutukaamme luolaan", ehdotti neljäs. "Ei kai sellainen
ole kiellettyä?"
"Ei", vastasi Biscarrat. "Mutta siellä on pimeä kuin uunissa, ja voisi
taittaa niskansa."
"Sitä todistavat koiramme", virkkoi eräs; "ne jo näkyvät taittaneen
niskansa."
"Mihin hittoon ne ovat joutuneet?" ihmettelivät nuoret miehet yhteen
ääneen. Ja kunkin koiran omistaja kutsui elukkaansa nimeltä, vihelsi
sille sen mielisäveltä, ainoankaan vastaamatta kutsuun tai
vihellykseen.
"Ehkä se on lumottu luola", sanoi Biscarrat. "Tarkastakaamme!"
Ja hypäten ratsultaan hän astahti luolaan.
"Malta, malta, minä tulen mukanasi", huusi eräs upseeritovereista
nähdessään Biscarratin häviämässä puolihämyyn.
"Ei", vastasi Biscarrat, "tässä täytyy olla jotakin merkillistä;
älkäämme uskaltautuko kaikki samalla kertaa. Ellette kymmenessä
minuutissa kuule minusta mitään, niin astutte sisälle, mutta silloin
kaikki yhdessä."
"Olkoon niin", vastasivat nuoret miehet, jotka muuten eivät suinkaan
nähneetkään Biscarratille suurta vaaraa koituvan tässä yrityksessä; "me
odotamme sinua."
Ja ratsuiltaan laskeutumatta he asettuivat puoliympyrään luolan suulle.
Biscarrat läksi siis yksinään tutkimusmatkalle, edeten pimeässä
Portoksen muskettiin asti. Rintaa vasten osunut este kummastutti häntä;
ojentaen kättään hän tapasi kylmän putken.
Samalla hetkellä Yves kohotti väkipuukkoaan nuoren miehen yli. Se oli
putoamassa bretagnelaiskäsivarren koko voimalla, kun Portoksen
rautakoura pysähdytti sen puolitiehen.
Kumeana jylinänä kuultiin sitten pimeässä äänen lausuvan:
"Minä en tahdo, että hänet surmataan."
Biscarrat oli joutunut suojeluksen ja uhrauksen väliin, joista toinen
oli melkein yhtä peloittava kuin toinenkin.
Vaikka nuori mies olikin hyvin miehuullinen, pääsi häneltä kuitenkin
heikko huuto, jonka Aramis heti tukehdutti painamalla nenäliinansa
hänen suulleen.
"Herra de Biscarrat", kuiskasi hän pidätetylle, "me emme tahdo teille
mitään pahaa, ja sen te epäilemättä tiedätte, jos olette tuntenut,
keitä olemme. Mutta ensi sanasta, ensi huokauksesta meidän on pakko
surmata teidät niinkuin olemme lopettaneet koiranne."
"Niin, minä tunnen teidät", virkkoi nuori mies aivan hiljaa. "Mutta
miksi olette täällä? Mitä täällä teette? Teitä onnettomia, minä luulin
teidän olevan linnoituksessa!"
"Ja teidän, monsieur, piti meille hankkia ehtoja, muistaakseni?"
"Minä tein voitavani, hyvät herrat; mutta..."
"Mutta...?"
"Määräykset ovat jyrkät."
"Meidän päämme menoksi?"
Biscarrat ei vastannut mitään. Hän ei iljennyt puhua aatelismiehille
jälleen hirttoköydestä. Aramis ymmärsi vankinsa äänettömyyden.
"Herra Biscarrat", hän virkkoi, "te olisitte jo kuollut, ellemme olisi
ottaneet huomioon nuoruuttanne ja entistä suhdettamme isäänne. Mutta te
voitte vielä päästä täältä vannomalla, että te ette mainitse
tovereillenne mitään täällä näkemästänne."
"En vanno ainoastaan pysyväni siitä vaiti", sanoi Biscarrat, "vaan
lisäksi vannon tekeväni kaiken voitavani estääkseni tovereitani
astumasta jalkaansa tähän luolaan."
"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat useat äänet ulkoa, ja tuulispäänä
syöksähtivät huutajat onkalon aukkoon.
"Vastatkaa", neuvoi Aramis.
"Täällä olen!" huusi Biscarrat.
"Menkää, me luotamme uskollisuuteenne."
Ja piispa päästi nuoren miehen irti. Tämä palasi valoa kohti.
"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat äänet lähempää, ja aukkoa vasten
kuvastui usean ihmishahmon varjot. Biscarrat hyökkäsi ystäviänsä
seisahduttamaan, saavuttaen nämä juuri kun he olivat tunkeutumaisillaan
luolan varsinaiseen suojamaan.
Aramis ja Portos heristivät korviansa tarkkaavaisina kuten ainakin
ihmiset, joiden henki on hiuskarvan varassa.
Biscarrat oli ystäviensä seuraamana ehtinyt luolan suulle.
"Ohhoh", virkkoi muuan heistä, kun olivat ehtineet päivänvaloon,
"oletpa sinä kalpea!"
"Kalpea?" huudahti toinen. "Sanoisit kalmanvärinen!"
"Minäkö?" sanoi nuori mies koettaen kaikin voimin hillitä itseään.
"Mutta, taivaan nimessä, mitä sitten on tapahtunut?" utelivat kaikki
äänet.
"Sinulla ei ole pisaraakaan verta suonissasi, ystävärukkani!" nauroi
kolmas.
"Hyvät herrat, asia näyttää vakavalta", lisäsi joku joukosta; "hän
menee kohta tainnuksiin. Onko teillä hajusuoloja?"
Ja seurue räjähti nauramaan.
Tällaiset huomautukset ja pilapuheet risteilivät Biscarratin ympärillä
niinkuin taistelun tuoksinassa luodit sinkoilevat ilmassa. Hän yritti
reipastua kyselytulvassa.
"Mitäpä minun olisi pitänyt nähdä?" kysyi hän. "Luolaan astuessani
minulla oli kuuma, ja siellä alkoi kylmä puistattaa; siinä kaikki."
"Mutta koirat, koirat, etkö nähnyt niitä? Etkö kuullut niistä mitään?
Etkö tiedä niistä?"
"Luultavasti ne ovat juosseet toista tietä", vastasi Biscarrat.
"Hyvät herrat", sanoi eräs nuorista upseereista, "kaikessa tässä,
ystävämme kalpeudessa ja äänettömyydessä piilee jotakin salaperäistä,
jota Biscarrat ei tahdo tai kaiketikaan ei voi paljastaa. Mutta varmaa
on, että Biscarrat on luolassa nähnyt jotakin. Hei, olen utelias
tietämään, mitä hän on nähnyt, olkoonpa se vaikka paholainen. Luolaan,
menkäämme luolaan!"
"Luolaan!" yhtyivät kaikki äänet.
Ja maanalainen kaiku toi uhkauksena Portoksen ja Aramiksen korviin:
"Luolaan, luolaan!"
Biscarrat heittäytyi toveriensa eteen.
"Hyvät herrat, hyvät herrat!" huudahti hän. "Älkää taivaan nimessä
menkö sinne!"
"Mutta mitä sitten on niin peloittavaa tuossa onkalossa?" kysyivät
useat äänet. "No, puhu, Biscarrat!"
"Varmaan hän näki siellä paholaisen", toisti se, joka jo oli sen
otaksuman esittänyt.
"No, mutta jos hän onkin lemmon nähnyt", huudahti toinen, "älköön hän
olko itsekäs, vaan antakoon meidänkin vuorostamme ihmetellä."
"Hyvät herrat, hyvät herrat, Luojan tähden!" esteli Biscarrat.
"No, annahan meidän mennä."
"Minä rukoilen teitä, älkää astuko sisälle."
"Mutta kävithän siellä sinäkin?"
Silloin astui esille eräs upseereista, joka muita iäkkäämpänä oli
pysynyt taempana eikä siihen asti ollut mitään virkkanut.
"Hyvät herrat", hän lausui tyynellä äänellä, joka esiintyi vastakohtana
nuorten kiihtymykselle, "tuolla luolassa on joku tai jotakin, mikä ei
ollut piru; mutta olkoonpa se mikä tahansa, se on ollut kyllin voimakas
vaientamaan koiramme. On otettava selville, kuka tai mikä se on."
Biscarrat koetti vielä kerran pysähdyttää ystäviään, mutta se oli
hyödytön yritys. Turhaan hän heittäytyi yltiöpäisimpien tielle, turhaan
hän tarttui kiinni kallioista, sulkeakseen heiltä pääsyn; nuorten
miesten joukko syöksähti onkaloon viimeksi puhuneen upseerin
kintereillä, sillä tämä oli miekka kädessä hyökännyt ensimmäisenä,
tuntematonta vaaraa uhmaamaan.
Ystäviensä syrjäänsysäämä Biscarrat, joka ei voinut heitä seurata,
koska hän silloin olisi Portoksen ja Aramiksen silmissä näyttänyt
kavaltajalta ja valapatolta, meni korva tarkkana ja kädet vielä
rukoilevassa asennossa nojautumaan kallionkulman rosoista seinää
vasten, luullen siinä olevansa muskettisoturien tulelle alttiina.
Hänen upseeritoverinsa taasen tunkeutuivat yhä syvemmälle, ja heidän
huutonsa heikkenivät sitä mukaa kun he itse etääntyivät peremmälle.
Yhtäkkiä pamahti ukkosenjyrinän kaltainen yhteislaukaus holvien alla.
Pari kolme luotia litistyi kallioon, johon Biscarrat nojasi.
Samalla hetkellä kohosi voihkauksia, ulvahduksia ja kirouksia, ja
pienoinen aatelisherrain joukko tuli jälleen näkyviin, muutamat
kalpeina, toiset verissä, kaikki peittyneinä savupilveen, jota ulkoilma
näkyi imevän rotkon pohjukasta.
"Biscarrat, Biscarrat!" huudahtivat pakenijat. "Sinä tiesit, että
luolassa oli väijytys, etkä varoittanut meitä siitä."
"Biscarrat, sinun on syy, että neljä meistä kaatui. Voi sinua,
Biscarrat!"
"Sinun syysi on, että olen kuolettavasti haavoittunut", sanoi eräs
nuorista miehistä, kooten verta kouraansa ja viskaten sen Biscarratin
kasvoihin; "langetkoon vereni sinun päällesi!"
Ja hän vierähti voihkien Biscarratin jalkojen juureen.
"Mutta ilmoitahan meille edes, mitä siellä on!" huudahtivat useat
raivostuneet äänet.
Biscarrat oli vaiti.
"Ilmoita se tai kuole!" kiljaisi haavoittunut, nousten toiselle
polvelleen ja kohottaen toveriaan kohden hyödyttömällä miekalla
varustetun käsivarren.
Biscarrat syöksyi häntä kohti, avaten povensa iskulle, mutta
haavoittunut vaipui samassa alas henkäisten viimeisen kerran.
Tukka pystyssä, silmät hurjina, huumaantuneena astui Biscarrat luolan
sisustaa kohti, lausuen:
"Olette oikeassa, kuolema minulle, joka olen antanut murhata toverini!
Minä olen kurja heittiö!"
Ja heittäen miekkansa kauas luotansa, sillä hän tahtoi kuolla
puolustautumatta, hän syöksyi pää painuksissa holviin.
Toiset upseerit seurasivat häntä. Yksitoista, jotka olivat
kuudestatoista jäljellä, sukelsi hänen kanssaan onkaloon.
Mutta he eivät ehtineet edellisiä edemmäksi, sillä toinen yhteislaukaus
kaatoi heistä viisi kylmälle hiekalle, ja kun oli mahdotonta nähdä,
mistä tämä murhaava tulituisku suunnattiin, jäljelle jääneet
peräytyivät pelon vallassa, jonka voi paremmin kuvitella kuin kertoa.
Mutta ajattelemattakaan pakoa, kuten toiset, aivan loukkautumattomaksi
jäänyt Biscarrat istahti kallionsärmälle odottamaan.
Oli vielä kuusi aatelismiestä jäljellä.
"Tosiaankin", huudahti yksi vielä elossa olevista, "onko siellä itse
piru?"
"Kautta kunniani, siellä on pahempaakin", sanoi toinen. "Kysykäämme
Biscarratilta; hän tietää."
"Missä Biscarrat on?"
Nuoret miehet katsahtivat ympärilleen, kun toinen ei vastannut kutsuun.
"Hän on kuollut!" arveli joku.
"Ei ole", vastasi toinen, "näin hänet savun keskellä rauhallisesti
kallionsyrjällä istumassa; hän odottaa meitä luolassa."
"Hän tuntee varmasti sielläolijat."
"Ja miten hän ne tuntisi?"
"Hän on ollut kapinallisten vankina."
"Se on totta. No, kutsukaamme häntä ja tiedustakaamme häneltä, kenen
kanssa olemme tekemisissä."
Kaikki huusivat: "Biscarrat! Biscarrat!" Mutta luutnantti ei vastannut.
"Kas", huomautti sitten upseeri, joka oli osoittanut niin suurta
kylmäverisyyttä, "me emme enää tarvitsekaan häntä. Katsokaa, tuolta
saapuu meille apujoukkoja."
Komppania henkivartioväkeä, seitsemänkymmentäviisi tai ehkä
kahdeksankymmentä miestä, jotka heidän upseerinsa olivat
metsästysinnossaan jättäneet loitolle taakseen, marssi todellakin
esille kauniissa järjestyksessä kapteenin ja yliluutnantin johdolla.
Viisi upseeria riensi sotamiehiä vastaan, ja helposti käsitettävällä
kaunopuheisuudella he kertoivat seikkailun ja pyysivät apua.
Kapteeni keskeytti heidät.
"Missä toverinne ovat?" hän kysyi.
"Kuolleet!"
"Mutta teitähän oli kuusitoista!"
"Kymmenen on kaatunut, Biscarrat on luolassa, ja tässä on meitä viisi."
"Biscarrat on siis joutunut vangiksi?"
"Luultavasti."
"Eikä olekaan, tuolla hän tulee; katsokaa."
Biscarrat tulikin näkyviin luolan suulta.
"Hän viittaa meitä luokseen", sanoivat upseerit. "Menkäämme!"
"Menkäämme!" toisti koko joukkue, rientäen Biscarratia vastaan.
"Monsieur", sanoi kapteeni, kääntyen Biscarratin puoleen, "vakuutetaan
teidän tietävän, keitä ne miehet siellä luolassa ovat, jotka
puolustautuvat niin vimmatusti. Kuninkaan nimessä vaadin teitä
ilmoittamaan mitä tiedätte."
"Herra kapteeni", vastasi Biscarrat, "teidän ei tarvitse sitä minulta
vaatia. Minut juuri päästettiin kunniasanastani, ja minä tulen noiden
miesten puolesta..."
"Ilmoittamaan heidän antautumisestaan?"
"Ilmoittamaan teille, että he ovat päättäneet taistella kuolemaan asti,
ellei heille myönnetä hyvää sovittelua."
"Kuinka paljon heitä sitten on?"
"Heitä on kaksi", vastasi Biscarrat.
"Heitä on kaksi, ja tahtovat asettaa meille ehtoja?"
"Heitä on kaksi, ja he ovat surmanneet meiltä jo kymmenen miestä",
sanoi Biscarrat.
"Millaista väkeä he sitten ovat? Jättiläisiäkö?"
"Verrempiä. Muistatteko kertomusta Saint-Gervaisin vallinsarvesta,
kapteeni?"
"Kyllä, neljä kuninkaan muskettisoturia piti siellä puoliaan kokonaista
armeijaa vastaan."
"No niin, nämä kaksi miestä olivat noita muskettisotureita."
"Heidän nimensä?..."
"Siihen aikaan heitä nimitettiin Portokseksi ja Aramikseksi. Nykyisin
he ovat piispa d'Herblay ja parooni du Vallon."
"Ja mitä tekemistä heillä on tässä kaikessa?"
"He täällä taistelivat Belle-Islestä herra Fouquetin edustajina."
Sotilasten riveissä syntyi puheensorinaa, kun he kuulivat sanat "Portos
ja Aramis."
Ja kaikkia näitä nuoria miehiä vavahdutti puolittain innostava,
puolittain peloittava ajatus, että heidän oli taisteltava kahta miestä
vastaan, jotka kuuluivat armeijan vanhoihin, kunniakkaimpiin tähtiin.
Sillä näitä neljää nimeä -- d'Artagnania, Atosta, Portosta ja Aramista
-- kunnioitti jokainen miekkaa kantava, kuten muinaisuudessa Herakles,
Theseus, Kastor ja Polluks loistelivat maineessaan.
"Kaksi miestä", huudahti kapteeni, "ja he ovat meiltä surmanneet
kymmenen upseeria kahdella yhteislaukauksella! Se on mahdotonta, herra
Biscarrat."
"Oh, herra kapteeni", vastasi tämä, "en sano, että heillä ei olisi
kahta tai kolmea apumiestä, kuten Saint-Gervaisin vallinsarven
muskettisotureilla oli mukanaan neljä tai viisi palvelijaa; mutta
uskokaa minua, kapteeni, minä olen nähnyt nuo miehet, olen ollut heidän
vankinaan ja tunnen heidät, -- he riittäisivät yksinään lyömään
tappiolle kokonaisen armeijakunnan."
"Sen saamme nähdä", vastasi kapteeni, "vieläpä aivan heti. Asentoon,
hyvät herrat!"
Tämän vastauksen kuullessaan ei kukaan enää liikahtanut, vaan jokainen
kiirehti tottelemaan.
Ainoastaan Biscarrat teki vielä yhden yrityksen.
"Monsieur", hän virkkoi matalalla äänellä, "uskokaa minua, jatkakaamme
matkaamme. Nuo kaksi miestä, nuo kaksi leijonaa, joiden päälle aiotaan
hyökätä, puolustautuvat kuolemaan asti. He ovat meiltä jo surmanneet
kymmenen miestä; he ottavat hengiltä vielä kaksi sen vertaa ja lopuksi
itsensä mieluummin kuin antautuvat. Mitä voitamme heitä vastaan
taistelemisesta?"
"Me voitamme siitä sen tietoisuuden, että me emme ole antaneet
kahdeksankymmenen kuninkaallisen henkivartiosotilaan väistää kahta
kapinallista. Jos kuuntelisin teidän neuvoanne, monsieur, olisin
häväisty mies, ja itseni häpäisemällä tuottaisin häpeätä armeijalle.
Eteenpäin, miehet!"
Ja hän astui ensimmäisenä luolan aukolle asti. Siinä hän pysähtyi.
Tämän pysähdyksen tarkoituksena oli antaa Biscarratille ja tämän
tovereille aikaa luolan sisustan kuvailemiseen. Sitten kun hän luuli
tarpeeksi tuntevansa paikan laadun, hän jakoi komppaniansa kolmeen
osastoon, joiden oli perätysten marssittava sisään ja ylläpidettävä
herkeämätöntä tulta kaikille suunnille. Tosin tässä hyökkäyksessä kyllä
menetettäisiin vielä viisi, ehkä kymmenenkin miestä; mutta varmaan
lopuksi päästäisiin kapinallisiin käsiksi, koska ei ollut olemassa
ulospääsyä ja koska kaksi miestä ei toki kyennyt surmaamaan
kahdeksaakymmentä.
"Kapteeni", sanoi Biscarrat, "pyydän saada marssia ensimmäisen
joukkueen etunenässä."
"Olkoon niin!" vastasi kapteeni. "Se tuottaa teille suurta kunniaa.
Ottakaa se suosiona minulta."
"Kiitos", vastasi nuori mies rotunsa uljasta lujuutta osoittaen.
"Noutakaa sitten miekkanne."
"Lähden niinkuin tässä seison, kapteeni", virkkoi Biscarrat. "Sillä
minä en mene surmaamaan, vaan kaatumaan."
Ja asettuen etunenään, otsa paljaana ja käsivarret ristissä, hän
huudahti:
"Eteenpäin, hyvät herrat!"
255.
Kuin Homeroksen sankarilaulussa.
On aika siirtyä toiseen leiriin ja kuvata sen taistelijat
toimintanäyttämöineen.
Aramis ja Portos olivat siis, kuten edellä mainittiin, kolmen
bretagnelaisen avustamina siirtämässä Locmarian luolaan varattua pikku
purtta ulkopuoliselle suulle, saadakseen sen siitä vaivattomimmin
rantapengermän alle; silloin oli ketun ja koirien ilmestyminen
pakottanut heidät piileksimään.
Luola ulottui noin sadan sylen mittaisena loivalle rantavierulle, joka
laskeusi pieneen poukamaan. Tämä maanalainen onkalo oli muinoin ollut
pakanallisten jumalien temppelinä, siihen aikaan kun Belle-Islen nimenä
vielä oli Kalonesos, ja sen salaperäiset uumenet olivat nähneet
montakin ihmisuhria tapahtuvan. Sen ensimmäiseen suppiloon tultiin
hiljalleen viettävää rinnettä myöten, jonka yli rosoinen kalliopinta
kaareusi matalaksi holvilaeksi. Pohjaltaan epätasainen ja
kattosärmistään vaarallinen keskionkalo jakautui useaksi osastoksi,
jotka yhdistyivät toisiinsa erikorkuisilla askelmapenkereillä; nämä
halkeilleet ja ryhmyiset portaikot liittyivät molemmilla sivuillaan
jyhkeihin luonnon muodostamiin pilareihin. Kolmannessa jatkoksessa
merelle päin oli holvikäytävä niin matala ja kaita, että vene saattoi
tuskin mahtua siitä molempia kallionseiniä hipoen, -- mutta epätoivon
hetkellä puu norjenee ja kivi myötää inhimillisen tahdon henkäyksestä.
Se oli Aramiksen ajatus, kun hän taistelun alettua mietti uutta
pakotietä, niin hurjaksi yritykseksi kuin pako nyt olikin käynyt, sillä
kaikista ahdistajista ei ollut suoriuduttu; joskin pursi jotenkuten
saataisiin takaholvin kautta mereen, saattoi vesillelähtö käydä
pakolliseksi päivänvalolla ja voitettujen nähden, jotka puolustautujain
vähäisen lukumäärän havaitessaan kiirehtisivät tarmokkaaseen
takaa-ajoon.
Kahden yhteislaukauksen surmattua kymmenen miestä Aramis luolan
kaikkiin lokeroihin perehtyneenä kävi tarkastamassa ruumiita
yksitellen, laski ne -- sillä savu esti häntä näkemästä ulos -- ja
antoi heti määräyksen vierittää pursi sille isolle kivelle asti, joka
sulki vapauttavan käytävän.
Portos kokosi voimansa, tarttui kaksin kourin veneeseen ja kohotteli
sitä aina kun bretagnelaiset nopsasti sijoittelivat teloja alle.
Hyvinkin pian päästiin kolmanteen jaksoon, kivisulun eteen.
Väkevä parooni tarttui valtavaan lohkareeseen juurelta, nojasi rotevan
olkansa yläreunaa vasten ja antoi sille sysäyksen, joka sai järkäleen
natisemaan sijoillaan. Holviin pemahti pölypilvi ja kymmenentuhannen
merilintu-sukupolven ruuhkaa; niiden pesiä oli ikäänkuin iskoksella
laastittu kiinni kiven pintaan. Kolmannella työntäisyllä kivi
myötäsi, huojui hetkisen. Painaen selkänsä kallioseinään Portos
nykäytti jalkaansa vipuna, joka vierähdytti järkäleen irti
kalkkeutumismuodostuksistaan niinkuin saranoistaan ja pielistään
kangetun oven.
Kiven kaatuessa lappeelleen käytävään tulvahti kirkas päivänvalo
rannanpuolisesta aukosta, ja sininen merikin näyttäysi bretagnelaisten
ihasteltavaksi. Nyt alettiin venettä nostaa tämän esteen yli. Vain
kaksikymmentä syltä oli enää matkaa, jotta se luisuisi veteen.
Tällävälin saapui edellämainittu komppania ja järjestäysi kapteeninsa
neuvomalla tavalla väkirynnäkköön. Antaakseen ystäviensä uurastaa
rauhassa oli Aramis hoitanut tähystystä. Hän näki apuväen, luki miehet
ja vakuuttausi yhdellä silmäyksellä melkein mahdottomasta asemasta,
johon uusi taistelu saattoi puolustautujat. Ei voinut mitenkään
ajatella vesillelähtöä juuri silloin kun ylivoima rynnisti luolaan.
Päivänvalo tunkeusi nyt tuohon perempään onkalokäytävään ja uhkasi
ilmaista sotilaille purren vierimässä rantaan sekä nuo kaksi
musketinkantaman päässä väijyvää kapinallista; yksi yhteislaukaus
rusentaisi purren, elleivät kaikki viisi lymyilijää saaneet samalla
surmaansa.
Ja jos vieläkin tahtoi ajatella purren kenties pääsevän livahtamaan
vesille miehineen, niin millainen häly siitä nousisikaan!
Kuninkaallisille aluksille annettaisiin heti merkki, ja ulapalla
saarroksissa hätyytelty ja maalta päin vaanittu pursipahainen olisi
ennen iltaa tuhon oma. Raivoissaan kourien harmahtavia hiuksiaan Aramis
yhtaikaa sekä rukoili Jumalaa että manasi paholaista tuekseen.
Hän kutsui vierelleen Portoksen, joka yksinään sai toimeen enemmän kuin
telat ja kierittäjät.
"Ystäväiseni", hän sanoi hiljaa, "vastustajamme ovat saaneet apuväkeä."
"Vai niin", virkkoi Portos rauhallisesti; "mitäs nyt sitten tehdään?"
"Täytyy vielä ryhtyä taisteluun", vastasi Aramis; "siinä on toki hiukan
mahdollisuutta."
"Vähänpä kyllä", arveli parooni, "sillä vaikea on meistä ainakaan
jommankumman säilyä kaatumatta, ja toisen saadessa surmansa toinenkin
varmasti etsisi kuolemaa."
Näissä sanoissa ilmeni tuo luontainen sankaruus, joka hänellä ihan
yksinkertaisena vaatimattomuutena esiintyessään vaikutti ylevänä
suuruutena. Aramis ikäänkuin tunsi kannuksen survaisun sydämessään.
"Mutta meidän ei sentään tarvitse kumpaisenkaan joutua tuhoon, jos sinä
teet ohjaukseni mukaan, rakas veikkonen."
"Puhu."
"Nuo miehet aikovat tunkeutua luolaan."
"Niin?"
"Me ammumme heistä puolitoistakymmentä, mutta enempää emme ehdi."
"Paljonko heitä on kaikkiaan?" kysyi Portos.
"Heille on saapunut seitsemänkymmentäviisi miestä lisää."
"Seitsemänkymmentäviisi ja viisi, -- kahdeksankymmentä... Kah, kah!"
tuumi Portos.
"Jos he ampuvat yhtaikaa, niin meihin tulee reikiä kuin seulaan."
"Se on varma tosi."
"Siitä puhumattakaan", jatkoi Aramis, "että sellaiset jymähdykset
voivat aiheuttaa vieremiä luolassa."
"Vastikään tosiaan jo oli kallion murtuma reväistä minulta olkapään",
sanoi Portos.
"Siinä näet!"
"Mutta mitäpä tuosta."
"Tehkäämme nopea päätös. Bretagnelaisemme pitkittäkööt purren
vierittämistä rantaan."
"Hyvä on."
"Me kaksi hoitelemme täällä ruutia, luoteja ja musketteja."
"Mutta kahteen mieheen, rakas Aramis, me emme mitenkään voi ampua
kolmea laukausta kerrallaan kumpainenkin", huomautti Portos
yksinkertaisesti; "se muskettitulen käyttäminen sujuu huonosti."
"Keksi sitten toinen keino."
"Jo tiedänkin!" virkahti samassa jättiläinen. "Minä asetun pilarin
taakse väijyksiin tätä rautakankea pidellen, ja näkymättömänä ja
tavoittamattomana minä heidän pursutessaan esiin annan kankeni putoilla
kalloihin kolmekymmentä kertaa sekunnissa. Hei, mitä sanot siitä
suunnitelmasta? Etkö kelpoita sitä?"
"Oivallista, veikkonen, mainiota! Sen hyväksyn empimättä, vaikka sinä
kai säikäytät heidät piankin, niin että puolet jää ulkopuolelle
taivuttelemaan meitä piirityksellä. Oikeastaan meidän olisi saatava
tuhotuksi koko joukko; yksi ainoakin jalkeille jäänyt syöksee meidät
häviöön."
"Totta kyllä, rakas ystävä; mutta lemmollako voin heitä vetää
puoleeni?"
"Pysymällä hievahtamatta, kunnon Portos."
"Enkä hievahda, -- mutta kun he siis ovat aluksi koolla...?"
"Anna sitten minun järjestää; minulla on jo siihen aatos."
"Jos niin on asia ja aatoksesi pätee... niinkuin se tietenkin pätee...
niin olen levollinen."
"Väijyksiin vain, Portos, ja laske, kuinka monta tunkeutuu sisälle."
"Entä mitä sinä teet?"
"Älä välitä minusta; minulla on oma hommani."
"Olen kuulevinani ääniä."
"He tulevat. Paikallesi!... Asetu minun ääneni ja käteni ulottuviin."
Portos lymysi luolan toiseen osastoon, jossa oli vielä hyvinkin pimeä.
Aramis livahti kolmanteen. Jättiläisellä oli kädessään viidenkymmenen
naulan painoinen rautakanki, jota hän oli ihmeen keveästi käytellyt
purren vipuamisessa. Tällaikaa bretagnelaiset saivat veneen laahatuksi
rantavierulle asti.
Valaistussa osastossa Aramis kyyrysillään ja piilossa ryhtyi johonkin
salaperäiseen puuhaan.
Kuului kaikuvalla äänellä annettu käskysana. Se oli kapteenin viimeinen
määräys rynnäkön aloittamiseksi. Kaksikymmentäviisi miestä hyppäsi
luolansuun reunakiviltä onkaloon ensimmäiseen osastoon, ja saatuaan
vakavan jalansijan he kävivät ampumaan.
"Vasemmalle! Vasemmalle!" huusi Biscarrat, joka oli ensimmäisellä
käynnillään nähnyt toisen onkalojakson suun ja ruudinhajun
elähdyttämänä tahtoi ohjata sotilaitansa sille suunnalle.
Etummaisena hyökännyt joukko-osasto syöksähtikin nyt vasemmalle.
Käytävä soukkeni. Kuolemaan vihkiytynyt Biscarrat marssi kädet ojossa
muskettien edellä.
"Tulkaa, tulkaa!" hän huusi; "näen päivänvaloa!"
"Iske, Portos!" lausui Aramiksen ääni kuin haudasta.
Portos huokaisi, mutta totteli.
Rautakanki sattui suoraan Biscarratin päähän; mies vaipui maahan
hengettömänä ja ääntä päästämättä. Sitten kamala vipu nousi ja laski
kymmenen kertaa kymmenessä sekunnissa ja jätti jäljilleen kymmenen
ruumista.
Sotilaat eivät nähneet mitään; he kuulivat parahduksia ja korinaa,
haparoivat ruumiiden seassa, mutta eivät oivaltaneet asemaa, vaan
kompuroivat kaatuneiden yli surman linjalle.
Yhä putoili armoton kanki ja nujersi ensimmäisen joukkueen,
rauhallisesti etenevän toisen joukkueen saamatta suoranaista hälytystä.
Mutta tämä kapteenin johtama osasto oli aukkovierun reunasta katkaissut
kuusennäreen, ja kiertäen sen pihkaiset oksat yhteen oli kapteeni
tehnyt itselleen soihdun.
Saapuessaan sen käytävän suulle, missä Portos hävityksen enkelin tavoin
oli tuhonnut kaiken koskettamansa, eturivi kavahti kammostuneena
taaksepäin. Kaartilaisten ammuskeluun ei ollut kuulunut mitään
vastauslaukauksia, ja kuitenkin tölmättiin ruumisröykkiöön ja
sananmukaisesti kahlattiin veressä.
Portos seisoi yhä pilarinsa takana.
Sytytetyn kuusenpunoksen vipajavalla liekillä valaistessaan tätä
kaameata verisaunaa, jonka laatua hän turhaan yritti käsittää, kapteeni
vetäytyi tuon pilarin juurelle. Silloin kuroittausi pimennosta
jättiläiskäsi ja kouraisi kapteenia kurkusta, viuhtomaan ilmassa;
soihtu putosi ja sammui vereen.
Seuraavassa hetkessä kapteenin ruumis retkahti sammuneen soihdun
viereen, lisänä pinoon, joka jo sulki tien.
Tämä kaikki oli tapahtunut niin salaperäisesti kuin taikuus. Kapteenin
korahdus oli saanut hänen joukkonsa kääntymään; he olivat nähneet hänen
sylinsä avautuvan, silmiensä pullistuvan ulos kuopistaan, -- sitten
soihdun pudotessa he olivat jääneet pimeään.
Vaistomaisesti hänen luutnanttinsa huudahti:
"Ampukaa!"
Heti räiskähti muskettilaukausten yhteinen jyräys, jonka kaiku kierteli
pitkin lohkareiksi murenevia holveja.
Luola leimahti tulituiskusta valoisaksi, mutta samassa palasi pimeys
vielä sankempana savusta.
Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan kolmannen joukkueen
askeleet sen tunkeutuessa luolaan.
256.
Titaanin kuolema.
Paremmin tottuneena pimeyteen kuin kaikki nuo päivänvalosta tulleet
ihmiset Portos katsahti sivulle nähdäkseen, eikö Aramis tässä yössä
antanut mitään merkkiä. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen
käsivarteensa ja kuuli heikon äänen, vienona kuin tuulen hengähdys,
kuiskaavan korvaansa:
"Tule."
"Oh", virkahti Portos.
"Sh!" kuiskasi Aramis vielä hiljempaa.
Ja kolmannen miesryhmän tömistellessä sisemmäksi luolaan, pystyyn
jääneiden henkivartiosotilaiden sadatellessa ja kuolevien huokuessa
viimeisiä hengähdyksiään, Aramis ja Portos hiipivät huomaamatta luolan
graniittiseiniä pitkin.
Aramis vei Portoksen luolan viimeisen jakson suulle, näyttäen hänelle
seinän syvennyksessä kuuden- tai kahdeksankinkymmenen naulan painoista
ruutinassakkaa, johon hän oli juuri kiinnittänyt sytytyslangan.
"Ystäväni", hän sanoi Portokselle, "sinä otat tämän nelikon, jonka
sytytyslankaan minä kohta annan tulen, ja paiskaat sen keskelle
vihollisiamme. Jaksatko?"
"_Parbleu_!" vastasi Portos, ja hän kohotti pienen tynnyrin yhdellä
kädellä. "Iskehän vain tulta."
"Odota", neuvoi Aramis, "kunnes ne ovat kaikki kasaantuneet yhteen, ja
sitten sinä, Jupiterini, nakkaat ukonnuolesi heidän keskelleen."
"Anna tulta", toisti Portos.
"Minä", jatkoi Aramis, "menen bretagnelaisteni luo auttamaan heitä
aluksen kuljettamisessa mereen. Odotan sinua rannalla; sinkauta
tanakasti ja riennä sitten luoksemme."
"Tulta", kehoitti Portos viimeisen kerran.
"Oletko käsittänyt?" kysyi Aramis.
"_Parbleu_!" vakuutti Portos vielä, yrittämättäkään tukahduttaa
nauruaan. "Kun minulle selitetään, niin ymmärränhän toki. Tuikkaa nyt
vain minulle tuli ja lähde asiallesi."
Aramis antoi palavan taulan Portokselle, joka ojensi hänelle
kyynärvartensa puristettavaksi, kätensä kun olivat kiinnitetyt. Aramis
puristi molemmin käsin ystävänsä käsivarsia ja hiipi sitten luolan
taka-aukolle asti, missä nuo kolme soutajaa häntä odottivat.
Yksikseen jääneenä Portos lähensi rohkeasti taulaa sytytyslankaan.
Taulan pieni kipinä, suunnattoman tulipalon ensimmäinen alku, loisti
pimeässä kuin lentävä tulikärpänen ja tarttui sytyttimeen, jonka se
viritti palamaan, Portoksen vielä hohutuksellaan lietsoessa kytemistä.
Savu oli hiukan hälvennyt, ja tämän rätisevän sytytyslangan valossa
saattoi parin sekunnin ajan eroittaa esineet.
Jättiläinen, kalpea, verinen ja kasvot pimeässä loistavan sytytystulen
kirkastamina, esiintyi tällöin hetkellisenä, mutta komeana näkynä.
Sotilaat huomasivat hänet. He näkivät nassakan, jota hän piteli
kädessään. He käsittivät, mitä oli tulossa. Silloin nämä miehet jo
vavisten siitä, mitä oli tapahtunut, ja kauhistuneina ajatellessaan,
mitä kohta tapahtuisi, päästivät kaikki yhdellä kertaa kammottavan
tuskan ulvahduksen.
Toiset yrittivät paeta, mutta he kohtasivat kolmannen joukkueen
sulkemassa tien; toiset nostivat koneellisesti muskettinsa poskelleen
ja yrittivät ampua laukaistuilla pyssyillään; muutamat taasen vaipuivat
polvilleen.
Pari kolme upseeria huusi Portokselle, luvaten hänelle vapauden, jos
hän säästäisi heidän henkensä.
Kolmannen osaston luutnantti käski ampua; mutta sotilailla oli omat
säikähtyneet toverinsa edessään, elävänä suojamuurina Portokselle.
Kuten sanoimme, tätä Portoksen puhalteleman taulan ja sytytyslangan
hohdetta kesti vain pari sekuntia. Mutta tämän kotvasen kuluessa se
ehti valaista ensiksikin jättiläisen, jonka hahmo hämyssä suureni, ja
sitten kymmenen askeleen päässä hänestä viruvan kasan verisiä,
ruhjottuja, silvottuja ruumiita, joissa vielä eli viimeinen
tuskanvavahtelu, kohotellen röykkiötä niinkuin viimeinen hengähdys
olisi paisuttanut jonkun yössä kuolevan, muodottoman hirviön kylkiä.
Jokainen Portoksen puhallus, jokainen sytytyslankaa elvyttävä hengähdys
loi tähän ruumisläjään leveiden purppurajuovien viileskelemän,
kellervän rikinhohteen.
Paitsi tätä pääryhmää virui luolassa hajallaan siellä täällä, miten
kuoleman tai iskun yllätys oli sattunut ne viskelemään, muutamia
ruumiita erillään, uhkaavasti ammottavine haavoineen. Veren liottaman
tantereen yläpuolella kohosivat kolkkoina ja kimaltelevina luolan
vankat pilarit, joiden lämpimästi tehostuneet vivahdukset työnsivät
valaistuja osia sitä huomattavammin esille.
Ja kaikki tämä nähtiin ruutitynnyriin yhdistetyn sytytyslangan
väräjävässä valossa, soihdun hohteessa, joka valaisi kuoleman sadon ja
ilmaisi uutta saalista odottavan turman.
Tässä lyhyessä hetkisessä kolmannen osaston upseeri kuitenkin kokosi
kahdeksan musketeilla aseistettua sotilasta ja käski miesten väliin
satunnaisesti jääneestä aukosta ampua Portosta. Mutta määräyksen
saaneet tutisivat siinä määrin, että tästä yhteislaukauksesta kolme
omaa miestä kaatui ja muut viisi luotia vingahtivat naarmuttamaan
kattoholvia, kyntämään maata tai murentamaan luolan seiniä.
Naurunremahdus tervehti tätä ukkosenjyrinää; sitten jättiläisen
käsivarsi heilahti, ja kohta nähtiin ikäänkuin lentotähden valopiirto
kaarena ilmassa.
Kolmenkymmenen askeleen päähän paiskattu tynnyri lensi ruumisesteiden
yli, pudoten parkuvaan sotilasryhmään, jossa jokainen heittäytyi
vatsalleen maahan.
Upseeri oli silmillään seurannut ilmassa välkkyvää juovaa; hän tahtoi
syöksyä tynnyrin päälle riuhtaistakseen siitä sytytyslangan ennen kuin
tuli ehti sisällä olevaan ruutiin.
Turhaa uskollisuutta! Ilmanhenki oli lietsonut johtimen liekkiä;
sytytyslanka, joka itsekseen olisi riittänyt viideksi minuutiksi, kului
kolmessakymmenessä sekunnissa, ja helvetillinen vehje räjähti.
Raivokkaita ilmapyörteitä, tulikiven ja salpietarin sihinää,
kärventävien tulenkielujen ryöppyä yhtyi räjähdyksen hirvittävään
pamaukseen tässä hornan holvissa.
Kalliot halkesivat kuin kuusilaahkot kirveen iskusta. Tulta, savua,
paasijärkäleitä syöksähti luolan keskeltä laajenevana suihkuna
ilmoihin. Mahtavat liuskakiviseinät kallistuivat sortuakseen soraan, ja
sora taasen, paiskautuen kovettuneista kerroksistaan, sinkoili
raatelemaan kidutusvälineenä lukemattomilla kirveltävillä hiukkasillaan
kasvoja.
Huudot, ulvonta, kiroukset haihtuivat, kaikki elämä sammui äärettömään
ryskeeseen. Luolan kolme ensimmäistä onkaloa muuttui hävityksen
kuiluksi, johon jokainen kasvi-, kivennäis- ja elimellinen jäännös
painonsa mukaan peräkkäin suistui. Sitten vaipuivat vuorostaan
keveämmät hiekka ja tuhka harmahtavaksi ja savuavaksi paariliinaksi
tämän synkän hautuumaan yli.
Etsikää nyt, etsikää tästä kytevästä haudasta, tästä maanalaisesta
tulivuoren suppilosta, etsikää sieltä kuninkaan sininuttuisia,
hopeanauhaisia henkivartiosotilaita. Etsikää kultakirjailusta
välähteleviä upseereja, etsikää aseita, joihin he puolustuksekseen
luottivat, etsikää kiviä, jotka heidät tappoivat, kamaraa, jota he
polkivat.
Yksi ainoa ihminen oli tehnyt tästä kaikesta pahemman, muodottomamman,
kamalamman sekasorron kuin se hämmennys oli, joka vallitsi hetkeä ennen
kuin Jumala päätti luoda maailman.
Kolmesta ensimmäisestä luolaonkalosta ei ollut mitään jäljellä, ei
mitään, minkä edes Jumala olisi voinut luomakseen tuntea...
Heitettyään ruutinassakan vihollisten keskelle oli Portos puolestaan,
Aramiksen neuvoa noudattaen, paennut ja ehtinyt luolan äärimmäiseen
osastoon, johon aukosta tunki ilmaa, valoa ja päivänpaistetta.
Tuskin olikaan hän kääntynyt kolmannen ja neljännen komeron välisestä
kulmauksesta, kun hän näki veneen kelluvan sadan askeleen päässä
aalloilla. Siellä olivat hänen ystävänsä, siellä odotti vapaus, sieltä
viittoi elämä saavutetun voiton jälkeen.
Vielä kuusi hänen mahtavaa harppaustaan, ja hän olisi holvin
ulkopuolella; senjälkeen hän parilla kolmella ponnahduksella olisi
veneen vieressä.