ei voisi päästä niihin käsiksi, astui maahan ja virkkoi:
"Olen teidän vankinne, monsieur. Tahdotteko ottaa käsivarteni, koska
olette pyörtymäisillänne?"
"Kiitos", mutisi d'Artagnan, joka todellakin tunsi maan pettävän
jalkainsa alla ja taivaan luhistuvan päälleen.
Ja hän kierähti hiekalle lopen hengästyneenä ja voimattomana.
Fouquet astui alas jokiäyrästä, ammensi vettä hattuunsa, kostutteli
muskettisoturin ohimoita ja juoksutti jonkun raikkaan pisaran hänen
huultensa väliin.
D'Artagnan kohottausi, katsellen ympärilleen etsivin, harhailevin
silmin.
Hän näki Fouquetin polvistuneena, märkä hattu kädessä ja hymyillen
sanomattoman lempeästi.
"Te ette ole paennut!" huudahti hän. "Oi, monsieur, oikea kuningas
uskollisuudessa, sydämeltään ja sielultaan ei ole Louvren Ludvig eikä
Sainte-Margueriten Filip, vaan se olette te, henkipatto ja tuomittu!"
"Minä, joka tänään olen joutunut hukkaan vain yhden virheen vuoksi,
herra d'Artagnan."
"Minkä, hyvä Jumala?"
"Minun olisi pitänyt hankkia teidät ystäväkseni. Mutta mitä nyt teemme
Nantesiin palataksemme? Olemme sieltä hyvin kaukana."
"Se on totta", myönsi d'Artagnan miettiväisenä ja synkkänä.
"Valkoinen hevonen ehkä toipuu; se oli kerrassaan hyvä ratsu! Nouskaa
sen selkään, herra d'Artagnan; minä kävelen, kunnes olette levähtänyt."
"Eläinrukka, haavoitettu poloinen!" surkutteli muskettisoturi.
"Kyllä se juoksee, vakuutan teille, minä tunnen sen. Nouskaamme
mieluummin yhdessä selkään."
"Koettakaamme", suostui kapteeni.
Mutta tuskin olivat he kuormittaneet eläimen tällä kaksinkertaisella
taakalla, kun se horjahti, suoristausi jälleen ja astui muutamia
minuutteja, mutta hoippui uudestaan ja lysähti mustan hevosen viereen,
jonka luo se oli ehtinyt.
"Menkäämme jalkaisin, kohtalo vaatii sitä; siitä tulee mainio kävely",
ehdotti Fouquet, pistäen käsivartensa d'Artagnanin kainaloon.
"_Mordioux_!" huudahti tämä tuijottavin katsein, otsa rypyssä ja sydän
pakahtumaisillaan. "Häijy päivä!"
He etenivät verkalleen neljä lieuea metsän laitaan, missä vaunut
saattajineen odottivat.
Kun Fouquet näki tämän synkän kojeen, virkkoi hän d'Artagnanille, joka
loi silmänsä alas ikäänkuin häpeissään Ludvig XIV:n puolesta:
"Tuo ei ole uljaan miehen keksintöä, kapteeni d'Artagnan, se ei ole
teidän hankkeitanne. Miksi nuo ristikot?"
"Jotta te ette voisi heitellä kirjelappuja tielle."
"Nerokasta!"
"Mutta te voitte puhua, ellette voikaan kirjoittaa", huomautti
d'Artagnan.
"Puhua teille!"
"Niin... jos tahdotte."
Fouquet mietti hetkisen; sitten hän katsahti kapteenia suoraan silmiin.
"Vain yksi sana", virkkoi hän. "Talletatteko sen...?"
"Kyllä sen teen."
"Sanotteko sen, kelle tahdon?"
"Minä sanon."
"Saint-Mandé!" äännähti Fouquet hiljaa.
"Hyvä. Kelle?"
"Rouva de Bellièrelle tai Pélissonille."
"Se hoidetaan."
Vaunut vierivät Nantesin läpi ja kääntyivät Angersin tielle.
247.
Suurmiehen seuraaja.
Kello oli kaksi ehtoopäivällä. Kärsimättömyyden kiusaama kuningas kulki
työhuoneensa ja parvekkeen väliä, toisinaan kurkistaen käytävänkin
ovesta, mitä hänen kirjurinsa puuhasivat. Viimeksi oli Colbert
istuutunut samalle paikalle, missä de Saint-Aignan oli viettänyt koko
aamupuhteen, ja jutteli hiljaisella äänellä de Briennen kanssa, kun
Ludvig kiivaasti avasi oven ja kysyi heiltä:
"Mistä siinä on puhetta?"
"Keskustelemme säätyjen ensimmäisestä istunnosta", vastasi de Brienne
nousten.
"Vai niin!" sanoi kuningas ja käännähti takaisin huoneeseensa.
Viitsi minuuttia myöhemmin soittokello kutsui Rosen, jolla nyt oli
tuntinsa.
"Oletteko saanut valmiiksi ne jäljennökset?" kysyi hallitsija.
"En vielä, sire."
"Katsokaahan, onko herra d'Artagnan palannut."
"Ei vielä, sire."
"Kummallista!" mutisi kuningas. "Kutsukaa herra Colbert."
Intendentti astui sisälle; hän oli jo tuntikausia odottanut tätä
hetkeä.
"Herra Colbert", sanoi kuningas kiihkeänä, "olisi toki saatava
selville, mihin herra d'Artagnan on joutunut."
"Mistä päin teidän majesteettinne tahtoo häntä etsittävän?" kysyi
Colbert tyynellä äänellään.
"Eh, monsieur, ettekö tiedä, minne hänet lähetin?" vastasi Ludvig
närkkäästi.
"Teidän majesteettinne ei ole sanonut sitä minulle."
"On arvattavia asioita, monsieur, ja etusijassa teille."
"Olen saattanut otaksua, sire; mutta minä en olisi sallinut ajatusteni
tehdä suoranaisia päätelmiä."
Samassa hallitsijan ja virkamiehen keskustelun katkaisi paljon tuimempi
ääni kuin kuninkaan.
"D'Artagnan!" huudahti kuningas ilostuen.
Kalpeana ja raivostuneella päällä muskettisoturi tiukkasi kuninkaalta:
"Sire, teidän majesteettinneko on antanut määräyksiä minun
muskettisotureilleni?"
"Mitä määräyksiä?" oudoksui kuningas.
"Herra Fouquetin asunnon suhteen?"
"En ole käskenyt siinä kohden mitään erityistä", vastasi Ludvig.
"Ahaa!" äännähti d'Artagnan viiksiään pureskellen. "En ole erehtynyt;
siinä oli tämä herra säätäjänä", ja hän viittasi Colbertiin.
"Mistä säännöksestä on kysymys?" tiedusti kuningas.
"Koko huoneiston mullistamisesta, herra Fouquetin palkollisten ja
virkailijain kovakouraisesta pidättämisestä, laatikoiden murtamisesta
auki, rauhallisen asunnon rumasta raastamisesta. _Mordioux_, se oli
villin riivaannusta!"
"Monsieur!..." huudahti Colbert hyvin kalpeana.
"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "ainoastaan kuninkaalla, kuuletteko,
ainoastaan kuninkaalla on oikeus käskeä minun muskettisotureitani;
mutta teiltä minä kiellän sellaisen komentamisen, ja sen sanon teille
hänen majesteettinsa edessä! Miekkaa kantavat aatelismiehet eivät ole
mitään tuhruksia, jotka pitävät kynää korvansa takana."
"D'Artagnan, d'Artagnan!" jupisi kuningas.
"Se on nöyryyttävää", pauhasi muskettisoturi; "sotilaani ovat
häväistyjä. Onko minun väkeni mitään huoveja tai nappiherrain
kätyreitä, _mordioux_!"
"Mutta missä vika? Kertokaa!" sanoi kuningas käskevästi.
"On sattunut semmoinen selkkaus, sire, että tämä herra, joka ei ole
kyennyt arvaamaan teidän majesteettiinne aikomuksia eikä siis ole
tiennyt herra Fouquetin vangitsemishetkestä, vaikka olikin
esimiehelleen teetättänyt tuon rautanakin, -- tämä herra on lähettänyt
herra Fouquetin asuntoon herra de Roncheratin toimittamaan
kotitarkastusta, jossa kaikki sisustus papereita pengottaessa on
käännetty ylösalaisin. Minun muskettisoturini pitivät taloa aamusta
saakka silmällä, minun saamieni ohjeitten mukaan. Millä oikeudella
heidät on panta tunkeutumaan sisälle, auttamaan raastamisessa,
joutumaan osallisiksi tottelemattomuudesta? _Mordioux_, kuningasta me
palvelemme, emmekä herra Colbertia!"
"Herra d'Artagnan", lausui kuningas ankarasti, "muistakaa, että minun
läsnäollessani ei sovi tuolla tavoin kiivastella."
"Olen toiminut kuninkaan hyväksi", selitti Colbert vavahtelevalla
äänellä; "kovaa on saada tällaista kohtelua teidän majesteettinne
upseerilta, ja ilman hyvitystä, kun olen velvollinen kunnioittavasti
pidättymään väittelystä hallitsijani edessä."
"Kunnioittava pidättyminen", pauhasi d'Artagnan säkenöivin silmin,
"vaatii teitä ensiksi pitämään arvossa hänen määräysvaltaansa ja
juurruttamaan samaa kunnioitusta muihin. Jokainen valvomattoman vallan
välikappale edustaa sitä valtaa, ja kun kansa kiroaa iskevää kättä,
niin Jumala lukee syyn kuninkaan vastuulle, ymmärrättekö? Pitääkö
neljänkymmenen vuoden kohlujen ja verenvuodatuksen kovettaman soturin
antaa teille tämä opetus, monsieur? Pitääkö säälittelyn tulla minun
puoleltani ja julmuuden kuulua teille? Te olette pidättänyt,
kytkettänyt, suljettanut vankilaan viattomia."
"Herra Fouquetin mahdollisia rikostovereita", tokaisi Colbert.
"Kuka teille sanoo, että herra Fouquetilla on sellaisia kumppaneita tai
että hän itsekään on rikollinen? Ainoastaan kuningas tietää sen, hänen
oikeudenkäyttönsä ei ole sokeata. Kun hän käskee: 'pidättäkää, viekää
vankilaan ne ja ne', silloin totellaan. Älkää siis enää puhuko minulle
kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja varokaa sanojanne, ettei niihin
sattumalta tuntuisi sisältyvän jotakin uhkausta, sillä kuningas ei anna
epäkelpojen palvelijain uhkailla niitä, jotka palvelevat häntä hyvin,
-- ja jos minulla -- mistä Jumala varjelkoon! -- olisi niin kiittämätön
herra, niin toimittaisinpa omalla voimalla arvonantoa itselleni."
Tämän sanottuaan d'Artagnan suoristausi ylpeästi paikalleen kuninkaan
työhuoneessa, leimuavin silmin, käsi miekankahvassa, värähtelevin
huulin, tekeytyen vielä paljon kiukkuisemmaksi kuin hän todellisuudessa
olikaan.
Nöyryytettynä ja raivosta kiehuen Colbert kumarsi kuninkaalle ikäänkuin
pyytääkseen lupaa saada poistua.
Korskeudessaan ja uteliaisuudessaan ristiriitaan joutuneena kuningas ei
vielä tiennyt, mille kannalle asettua. D'Artagnan näki hänen epäröivän.
Jäädä pitemmäksi aikaa alalleen olisi ollut virhe; oli päästävä
voitolle Colbertista, ja ainoana keinona oli kannustaa kuningasta niin
pikaisesti oikeaan kohtaan, että hänen majesteetilleen ei jäisi muuta
selviytymisen muotoa kuin valita kiistaajista toinen tai toinen.
D'Artagnan siis kumarsi kuten Colbertkin. Mutta kuninkaan teki
ennen kaikkea mieli kuulla täsmällisiä ja seikkaperäisiä tietoja
yli-intendentin vangitsemisesta, oltuaan tästä jo hetkiseksi pahoin
huolissaan; hän käsitti, että d'Artagnanin närkästyttäminen olisi
viivyttänyt tätä jännittävää selvitystä vähintään neljännestunnilla, ja
niinpä Ludvig unohti Colbertin, jolla ei ollut mitään erityisempiä
uutisia kerrottavina: hän kutsui muskettisoturien kapteenia likemmäksi.
"Ei, kuulkaa, monsieur", hän sanoi, "tehkää ensin ilmoituksenne; voitte
sitten levätä."
D'Artagnan oli jo astumassa kynnyksen yli, mutta seisahtui kuninkaan
huomautuksesta ja tuli takaisin. Nyt oli Colbertin pakko lähteä. Hänen
kasvonsa peitti tumma puna; mustissa ja häijyissä silmissä kiilui
synkkä leimu tuuheiden kulmakarvain alta. Hän jouduttausi poistumaan,
kumarsi kuninkaalle, suoristausi puolittain d'Artagnanin sivuuttaessaan
ja astui ulos kirvelevin sydämin.
Jäädessään kahden kesken kuninkaan kanssa d'Artagnan heti omaksui
lauhkean sävyn ja lausui säveästi:
"Sire, te olette nuori kuningas. Aamuruskosta ihminen päättelee,
tuleeko päivä ihana vai synkkä. Mitä enteitä kansa, jonka Jumala on
uskonut määräysvaltanne ohjailtavaksi, saa teidän hallituksestanne,
sire, jos käytätte välittäjinänne pikamielisiä ja väkivaltaisia
ministereitä? Mutta puhukaamme minusta, sire; jättäkäämme haastelu,
joka teistä tuntuu joutavalta, kenties sopimattomalta. Olen vanginnut
herra Fouquetin."
"Siihen meni aikaa", virkahti kuningas nyrpeästi.
D'Artagnan silmäili kuningasta.
"Näen satuttaneeni sanat huonosti", hän oikaisi. "Ilmoitinhan teidän
majesteetillenne, että minä olen vanginnut herra Fouquetin?"
"Niin; no?"
"Kah, minun olisi tullut sanoa teidän majesteetillenne, että herra
Fouquet vangitsi minut; se olisi sattunut paremmin paikalleen. Selvän
toden lausuakseni herra yli-intendentti sai minut voimattomaksi
valtaansa."
Ludvig tähysti puhujaa ihmeissään. Nopeakatseinen d'Artagnan oivalsi,
mitä hallitsijan mielessä liikkui. Hän ei antanut tälle aikaa
kysymyksiin. Runollisen vilkkaasti hän kuvasi Fouquetin paon,
takaa-ajon, vimmatun kilpailun ja lopuksi yli-intendentin verrattoman
jalomielisyyden, kun hän olisi niin hyvin voinut rientää turvaan, niin
helposti surmata hätyyttelevän vastustajansa, mutta mieluummin valitsi
vankilan ja ehkä pahempaakin kuin tuotti nöyryytystä miehelle, joka oli
ehtinyt jäljille riistämään häneltä vapauden.
Kapteenin kertoillessa kuningas kiihtymistään kiihtyi, jännittyneesti
tarkaten jokaista sanaa ja naputellen kynnenpäitä vastakkain.
"Tästä johtuu, sire", lopetti soturi, "että ainakin minun silmissäni
mies, joka käyttäytyy siten, on kelpo kansalainen eikä voi olla
kuninkaan vihollinen. Se on minun käsitykseni, sanon vieläkin. Tiedän,
mitä kuninkaani aikoo tähän sanoa, ja kumarran: 'Valtiollinen asia'.
Olkoon, siihen perusteeseen ei minulla ole mitään sanomista. Minä olen
vain soturi, sain toimintaohjeen, se on pantu täytäntöön, -- joskin
oikeastaan vastoin tahtoani, mutta toimitettuhan se tehtävä toki on.
Siihen se asia päättyy minun puolestani."
"Missä herra Fouquet tällä hetkellä on?" kysyi Ludvig tuokion
äänettömyyden jälkeen.
"Herra Fouquet, sire", vastasi d'Artagnan, "istuu siinä rautahäkissä,
jonka herra Colbert hänelle laitatti, ja neljä ravakkaa hevosta
kiidättää häntä parhaillaan Angersiin."
"Minkätähden jätitte hänet taipaleelle?"
"Syystä että teidän majesteettinne ei ollut määrännyt minua saattajaksi
perille asti. Esittämäni perusteen parhaana tukena on se seikka, että
vastikään jo kysyitte minua... Ja oli minulla toinenkin syy."
"Mikä siis?"
"Minun ollessani saapuvilla ei herra Fouquet-parka olisi enää yrittänyt
pelastautua."
"Mitä ihmettä?" huudahti kuningas hämmästyksissään.
"Teidän majesteettinne täytyy käsittää, että kiihkeimpänä halunani on
kuulla herra Fouquetin saaneen vapautensa. Panin hänen kaitsijakseen
kömpelöimmän sotilaani, helpoittaakseni toivomaani yritystä."
"Oletteko järjiltänne, herra d'Artagnan?" kivahti kuningas laskien
käsivartensa rinnalleen ristiin; "lausutaanko tuollaista
luonnottomuutta julki, jos valitettavasti tuleekin sellaista
ajatelleeksi?"
"Voi, sire, ettehän odottane minusta herra Fouquetin vihamiestä sen
jälkeen, mitä hän on tehnyt minun ja teidän tähtenne? Ei, älkää koskaan
luovuttako häntä minun vartioitavakseni, jos välttämättömästi tahdotte
saada hänet säilymään lukkojen takana; olipa häkki kuinkakin vankalla
ristikolla suljettu, lintu lentäisi lopulta tiehensä."
"Minua ihmetyttää", sanoi kuningas synkästi, "että te ette suoraa
päätä yhtynyt sen puolelle, jonka herra Fouquet tahtoi asettaa
valtaistuimelleni. Siinä teille tarjousi kaikki tarvitsemanne: hellyys
ja kiitollisuus. Minun palveluksessani, monsieur, tapaa herran."
"Ellei herra Fouquet olisi käynyt noutamassa teitä Bastiljista, sire",
vastasi d'Artagnan painokkaasti, "niin yksi ainoa toinen olisi sen
tehnyt, nimittäin minä; sen tiedätte hyvin, sire."
Kuningas malttui. Ei käynyt väittäminen tätä suorasukaisen
upseerin sattuvaa huomautusta vastaan. Kuullessaan d'Artagnanin
vakuutuksen kuningas muisti entisaikaisen d'Artagnanin, joka seisoi
Palais-Royalissa hänen vuodeuutimiensa taakse kätkeytyneenä, kun
kardinaali de Retzin johtama Parisin rahvas tunkeusi varmistautumaan
siitä, että nuorta majesteettia ei ollut viety pois. Hän muisti
d'Artagnanin, jota hän kädenpuristuksella tervehti vaunujensa ovella,
kun Parisiin palatessaan oli lähdössä Notre-Dameen; hänen mieleensä
palasi soturi, joka oli Bloisissa katsonut olevansa hyödytön hänen
palveluksessaan ja jättänyt hänet, -- luutnantti, jonka hän oli
uudestaan kutsunut luokseen, kun Mazarinin kuolema toimitti hänet
valtansa oikeuksiin. Hänelle selvisi äkkiä, kuinka rehelliseksi,
urheaksi ja kiintyneeksi hän oli aina havainnut tämän tukensa.
Ludvig lähestyi ovea ja kutsui Colbertia. Tämä ei ollut poistunut
käytävästä, jossa kirjurit työskentelivät; hän saapui.
"Te olette siis toimituttanut herra Fouquetin luona tarkastuksen,
Colbert?"
"Niin, sire."
"Mitä siitä oli tuloksia?"
"Herra de Roncherat, jonka lähetin teidän majesteettinne
muskettisoturien kanssa, on tuonut minulle muutamia papereita", vastasi
Colbert.
"Katsastan niitä piakkoin... Nyt annatte minulle kätenne."
"Käteni, sire?"
"Niin, laskeakseni sen herra d'Artagnanin käteen. Todellakaan,
d'Artagnan", hän lisäsi hymyillen kääntyessään soturiin, joka
virkamiehen nähdessään oli jälleen omaksunut korskean sävyn, "te ette
tunne tätä miestä; tutustukaa häneen. Hän on keskulainen palvelija
toisarvoisilla sijoilla, mutta korottaessani hänet ylimpään
luottamusasemaan hänestä sukeutua suuri mies."
"Sire!" sopersi Colbert mielihyvän ja arastuksen huumeessa.
"Ymmärrän minkätähden", mutisi d'Artagnan kuninkaan korvaan; "hän oli
kateellinen?"
"Aivan niin, ja kateus kytki häneltä siivet."
"Siitä saadaan siis nyt siivekäs tarhakäärme", murisi muskettisoturi
tuntien vielä hiukan kaunaa äskeistä vastapuoltansa kohtaan.
Mutta lähestyen häntä Colbert esitti hänen katseilleen kokonaan
toisenlaisen muodon kuin hän oli tottunut tässä miehessä näkemään. Hän
näytti nyt niin suopealta, säyseältä ja hyväluontoiselta ja hänen
silmissään kuvastui niin ylevän henkevyyden ilme, että d'Artagnan
etevänä ihmistuntijana järkkyi käsityksissään ja melkein muuttuikin
mieleltään.
Colbert puristi hänen kättään.
"Kuninkaan huomautus teille osoittaa, kuinka hyvin hänen majesteettinsa
osaa arvioida miehiään", hän lausui. "Se kiivas vastustus, jota olen
tähän päivään asti kehittänyt väärinkäytösten poistamiseen -- en
ihmisten häviötä tavoitellen -- todistaa, että silmämääränäni oli
suuren hallituskauden valmistaminen kuninkaalleni ja suuren vaurauden
tuottaminen maalleni. Minulla on paljonkin aatteita, d'Artagnan; te
saatte nähdä niiden puhkeavan, yleisen rauhan päiväpaisteessa, ja
jollei minulla ole kunnon miesten ystävyyden voittamisen varmuutta ja
onnea, olen varma ainakin siitä, monsieur, että saan heidän
arvonantonsa. Heidän ihailustaan antaisin henkeni, monsieur."
Tämä muutos, tämä äkillinen ylentäytyminen ja kuninkaan mykkä
hyväksymys antoivat paljon mietittävää muskettisoturille. Hän tervehti
hyvin kohteliaasti Colbertia, joka yhä tarkkasi häntä.
Nähdessään sovinnon tehdyksi kuningas viittasi hyvästiksi ja he
poistuivat yhdessä. Työhuoneen ulkopuolella uusi ministeri pysähdytti
kapteenin ja sanoi hänelle:
"Onko mahdollista, herra d'Artagnan, että teidän terävä silmänne ei ole
heti ensi katseella havainnut, mikä minä olen?"
"Herra Colbert", vastasi muskettisoturi, "auringon häikäisy estää
näkemästä hehkuvimpiakaan loimuja. Vallassa oleva ihminen säteilee
ympäristönsä loistoa himmentäen; mutta nyt teidän kohottuanne sen
aseman kirkkauteen: miksi edelleen vainoisitte miestä, joka niin
korkealta suistui epäsuosioon?"
"Vainoisinko, monsieur?" haastoi Colbert. "Oh, monsieur, minä en ole
häntä milloinkaan vainonnut. Tahdoin hallita raha-asioita, yksinäni
järjestää kuntoon valtion talouden koska minulla on kunnianhimoa ja
etenkin mitä täydellisin luottamus ansiokkuuteni. Minua innostutti
ajatella, että maan kaikki rikkaus joutuisi ihasteltavakseni, kulkemaan
minun kätteni kautta, ainoankaan roposen jäämättä niihin, vaikka vielä
kolmekymmentäkin vuotta eläisin. Tiesin luovani sillä kullalla
vilja-aittoja, rakennuksia, kaupunkeja, purjehduskelpoisia satamia,
hankkivani valtakunnalle sen arvoa vastaavan sotalaivaston, varustavani
aluksia, jotka tekevät Ranskan nimen kuuluisaksi etäisimpienkin
kansojen keskuudessa, -- edistäväni kirjastojen ja akatemiain
toimintaa, tekeväni tästä maasta maailman sivistyneimmän ja
varakkaimman. Siinä vaikuttimet nurjamielisyyteeni herra Fouquetia
vastaan, joka esti minua toimimasta. Ja ollessani suuri ja voimallinen,
Ranskan ollessa suuri ja voimallinen, minä vuorostani huudan:
'Laupeutta!'"
"Laupeutta, sanoitte? Pyytäkäämmekin siis kuninkaalta hänen vapauttansa
nyt heti. Vain teidän tähtenne kuningas tänään on hänet noin tavattomaan
alennukseen tuominnut."
Colbert pudisti päätänsä.
"Monsieur", hän väitti, "tiedätte kyllä hyvin, että niin ei ole asia;
kuninkaallahan on yksityistä vihamielisyyttä herra Fouquetia vastaan,
-- sitä ei minun tarvitse teille selittääkään."
"Hän tyrtyy piankin, unohtaa."
"Hän ei koskaan unohda mitään, herra d'Artagnan... Kah, kuningas kutsuu
antaakseen jonkun määräyksen; tällä kertaa en ainakaan ole ollut
vaikuttamassa siihen, vai mitä? Kuunnelkaa."
Kuningas tosiaan huusi sihteereillensä.
"Onko herra d'Artagnan siellä?" hän tiedusti.
"Tässä olen, sire."
"Antakaa kaksikymmentä muskettisoturia herra de Saint-Aignanille,
heidän ollakseen Fouquetin vartiona."
D'Artagnan ja Colbert vaihtoivat keskenään silmäyksen.
"Ja Angersista", jatkoi kuningas, "vanki siirrettäköön Parisin
Bastiljiin."
"Te olitte oikeassa", supatti kapteeni ministerille.
"Saint-Aignan", määräsi kuningas edelleen, "te hakkautatte maahan
jokaisen, joka yrittää matkalla puhua vangin kanssa."
"Entä minä, sire?" tiedusti kreivi.
"Te puhuttelette häntä ainoastaan muskettisoturien kuullen."
Kreivi kumarsi ja läksi täyttämään tehtäväänsä. D'Artagnan aikoi
niinikään vetäytyä pois, mutta kuningas pidätti hänet.
"Monsieur", hän käski, "te lähdette heti paikalla ottamaan haltuunne
Belle-Isle-en-Merin saariläänityksen."
"Kyllä, sire. Yksinkö?"
"Otatte sen verran joukkoja kuin tarvitaan viivytyksen välttämiseksi,
jos paikkaa yritetään puolustaa."
Mielistelevää epäuskoisuuden sorinaa kuului hovimiesten ryhmältä.
"Sellaista on nähty", sanoi kuitenkin d'Artagnan.
"Minä olen sitä nähnyt lapsuudessani", vahvisti kuningas, "enkä tahdo
enää kokea sitkeätä kapinallisuutta. Olettehan ymmärtänyt? Menkää,
monsieur, älkääkä palatko ilman linnoituksen avaimia."
Colbert lähestyi d'Artagnania.
"Siinä tehtävä, joka hyvin suoritettuna tuottaa marskinsauvan
ulottuviinne", hän huomautti.
"Miksi vasiten asetatte ehdon?"
"Syystä että se on vaikea."
"Ohoo! Missä suhteessa?"
"Teillähän on Belle-Islellä ystäviä, d'Artagnan, ja teidänlaisenne
miehen ei ole helppo astua menestykseen ystävän ruumiin yli."
D'Artagnan painoi päänsä alas, Colbertin palatessa kuninkaan luo.
Neljännestuntia myöhemmin kapteeni sai kirjallisen toimintaohjeen,
jonka mukaan hänen oli räjäytettävä ilmaan Belle-Islen varustukset, jos
vastarintaa yritettäisiin; samalla luovutettiin hänelle täysi
tuomiovalta kaikkiin sikäläisiin asukkaihin tai _pakolaisiin_ nähden
sillä velvoituksella, että ainoatakaan niskuroitsijaa ei saanut
säästää.
-- Colbert oli oikeassa, -- ajatteli d'Artagnan; -- marskinsauvani
maksaisi kahden ystäväni hengen, jos he olisivat tyhmempiä kuin linnut
ja odottaisivat pyyntimiehen kättä ennen kuin nousevat siivilleen. Sen
käden minä näytän heille niin hyvin, että he pääsevät ajoissa selville
asiasta. Portos-rukka, Aramis-parka! Ei, minun onneni ei saa heille
maksaa ainoatakaan höyhentä!
Siten päätettyään d'Artagnan keräsi kuninkaallisen joukko-osaston,
laivautti sen Paimboeufissa ja läksi merelle hetkeäkään menettämättä.
248.
Saarelle saarretut.
Satamapadon äärimmäisessä päässä -- kävelypaikalla, jota iltaisin
pieksi meren raivokas vuoksi, -- asteli kaksi miestä toistensa
käsikynkässä haastellen vilkkaasti ja avomieliseen tapaan, yhdenkään
ihmisolennon kykenemättä kuulemaan heidän sanojansa, sillä
tuulenpuuskat tempasivat jokaisen niistä mukaansa valkoisen vaahdon
ohella, jota ne riuhtoivat aaltojen harjoilta.
Aurinko oli juuri mennyt mailleen valtameren suuren ulapan taakse, joka
vielä punoitti kuin jättiläis-arina.
Väliin toinen miehistä kääntyi itää kohti, tähystellen synkän
levottomasti merelle. Toinen katseli kysyvästi toverinsa piirteitä ja
näkyi koettavan katseista arvata hänen ajatuksiaan. Senjälkeen molemmat
mykkinä ja totisina jatkoivat kävelyään.
Nämä kaksi miestä, kuten lukijamme jo varmaan ovat oivaltaneet, olivat
lainsuojattomat ystävämme Portos ja Aramis, pakolaisina Belle-Islellä,
herra d'Herblayn suurenmoisen suunnitelman rauettua kaikkien toiveiden
häviöön.
"Sano mitä tahansa, rakas Aramis", toisteli Portos, hengittäen
voimakkaasti keuhkoihinsa suolaista ilmaa, jotta valtava rinta
pullistui; "sano mitä tahansa, Aramis, mutta tuo kaksi päivää sitten
vesille lähteneiden kalastajaveneiden täydellinen katoaminen ei ole
mikään tavallinen asia. Merellä ei ole sattunut myrskyä. Koko ajan on
ollut tyventä, ilman pienintäkään vihuria, ja jos olisimmekin kokeneet
myrskyä, eivät toki kaikki aluksemme olisi uponneet. Toistan sinulle,
tämä on omituista, -- tämä perinjuurinen häviäminen kummastuttaa minua,
sen sanon."
"Totta kyllä", jupisi Aramis; "olet oikeassa, Portos-ystäväni. Siinä on
todella jotakin merkillistä."
"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, jonka mielikuvitusta Vannesin piispan
myönnytys näkyi laajentavan, "olet kai huomannut, että rannikolle ei
ole ajautunut mitään hylkyjä, mitään jätteitä pirstoutuneista
aluksista?"
"Olen sen havainnut kuten sinäkin."
"Panehan vielä merkille, että saarelle jääneet kaksi alusta, jotka minä
lähetin toisia etsimään..."
Aramis keskeytti tässä toverinsa niin äkillisellä huudahduksella ja
liikkeellä, että Portos pysähtyi ällistyneenä.
"Mitä sanotkaan, Portos! Mitä? Olet lähettänyt pois ainoat
aluksemme...?"
"Niin, toisten etsintään", vastasi Portos hyvin yksinkertaisesti.
"Onneton, mitä olet tehnyt! Silloin olemme hukassa!" päivitteli piispa.
"Hukassa!... Huh?" ihmetteli Portos pelästyneenä. "Miksi hukassa,
Aramis? Miksi olisimme hukassa?"
Aramis puri huultansa.
"Ei mitään, ei mitään. Anteeksi, aioin sanoa..."
"Häh?"
"Että jos tahtoisimme, jos päähämme pistäisi lähteä huvipurjehdukselle,
niin emme voisi."
"Ohoo, sekö sinua kiusaa? Kaunista huvia, toden totta! Minä puolestani
en sitä kaipaa. Ei suinkaan Belle-Islen tarjoamaa suurempaa tai
pienempää viehätystä ikävöitse, Aramis: kuulehan, minä kaipaan
Pierrefondsia, Bracieuxia, le Vallonia -- kaunista Ranskaani. Täällä
emme ole Ranskassa, olemme hiisi ties missä. Oh, rohkenen sanoa sen
sinulle täysin vilpittömällä sydämellä, ja sinun harras ystävyytesi suo
suorapuheisuuteni anteeksi. Mutta minä vakuutan sinulle, etten ole
onnellinen Belle-Islellä; en jukoliste viihdy täällä!"
Aramis huoahti hiljaa.
"Rakas ystävä", vastasi hän, "siksipä juuri on surullista, että olet
lähettänyt pois molemmat aluksemme, jotka olivat meille jääneet, kaksi
päivää sitten kadonneita veneitämme etsimään. Ellet olisi lähettänyt
niitä tuolle retkelle, niin olisimme lähteneet."
"Lähteneet! Entä toimintaohje, Aramis?"
"Mikä toimintaohje?"
"_Parbleu_, se toimintaohje, jota olet minulle lakkaamatta hokenut:
että olemme vartioimassa Belle-Isleä vallantavoittelijaa vastaan."
"Se on totta", jupisi Aramis taaskin.
"Näet hyvin, ystäväiseni, että me emme voisi lähteä ja että alusten
lähettäminen kalastajaveneitten etsintään ei meitä mitenkään haittaa."
Aramis oli ääneti, ja hänen epämääräinen katseensa, kirkas kuin
kalalokin, liiteli pitkin merenpintaa, tutkien avaruutta ja koettaen
tunkea taivaanrannan taakse.
"Tuolla kaikella, Aramis", jatkoi Portos tarraten mielipiteeseensä
sitäkin enemmän, kun piispa oli sitä pitänyt sattuvana, "kaikella
tuolla et mitenkään selitä minulle, mitä on saattanut tapahtua noille
onnettomille veneille. Kaikkialla, mihin menen, kohtaan huutoja ja
valituksia; lapset itkevät nähdessään naiset epätoivossa, ikäänkuin
minä voisin tuoda heille takaisin poissaolevat isät ja puolisot. Mitä
otaksut, ystäväni, ja mitä minun on heille vastattava?"
"Otaksukaamme kaikkea, hyvä Portokseni, älkäämmekä sanoko mitään."
Tämä vastaus ei ollenkaan tyydyttänyt Portosta. Hän kääntyi mutisten
pahantuulisena jotakin.
Aramis pysähdytti urhean soturin.
"Muistanet", hän virkkoi surumielisesti, puristaen jättiläisen molempia
käsiä hartaan sydämellisesti omissaan, "muistanet, ystäväni, että
nuoruutemme ihanina päivinä, silloin kun olimme voimakkaita ja
reippaita, ne kaksi muuta ja me -- muistanet, Portos, että jos meillä
silloin olisi ollut hyvä halu palata Ranskaan, tuo suolainen
vesilätäkkö ei meitä olisi pidättänyt?"
"Oh", äännähti Portos, "kuuden lieuen salmi!"
"Jos olisit nähnyt minun nousevan lankulle, olisitko jäänyt maalle,
Portos?"
"En, en jumal'avita, Aramis! Mutta kyllä me tarvitsisimme nykyään aika
laahkon, varsinkin minä!" Ja Bracieuxin herra silmäsi ylpeästi mahtavaa
pyylevyyttänsä. "Eikö sinuakin totta puhuen hiukan ikävystytä
Belle-Islella, ja etkö paremmin viihtyisi kotisi mukavuudessa, Vannesin
piispanpalatsissa? Heh, tunnusta pois."
"Ei", vastasi Aramis uskaltamatta katsahtaa Portokseen.
"Jääkäämme sitten", sanoi hänen ystävänsä, ja vaikka hän koetti
pidättää huokausta, puuskahti se pauhuna hänen rinnastaan. "Jääkäämme,
jääkäämme! Ja kuitenkin", hän lisäsi, "jos sentään tahtoisi, --
tarkoitan, jos varmasti, itsepintaisesti täydellä todella tahtoisi
palata Ranskaan, eikä olisi venettä..."
"Oletko kiinnittänyt huomiotasi erääseen toiseen seikkaan, ystäväni?
Siihen nimittäin, että aluksiemme katoamisesta saakka ei ainoakaan
vieras pursi ole pistäytynyt saaren vesille?"
"Olen kylläkin, aivan oikein. Minäkin olen sen havainnon tehnyt, ja
helppoa se olikin, sillä ennen näitä kahta tuskan päivää näimme tänne
saapuvan aluksia ja veneitä kymmenittäin."
"Täytyy tiedustella", havahtui Aramis äkkiä. "Jos tässä täytyisi
teettää lautta..."
"Mutta onhan kanootteja, rakas ystävä. Tahdotko, että astun
sellaiseen?"
"Kanoottiin!... kanoottiin!... Mitä ajattelet, Portos? Kanoottiin,
keikahtamaan kumoon merellä? Ei, ei", vastasi Vannesin piispa, "meidän
virkamme ei ole kävellä vetten päällä. Odottakaamme, odottakaamme."
Ja Aramis jatkoi kävelyä, osoittaen yhä kasvavan levottomuuden
merkkejä. Portos väsyi seuraamaan ystävänsä jokaista kuumeista
liikettä, hän kun tyynessä luottavaisuudessaan ei käsittänyt mitään
tuollaisesta alituisina nytkähdyksinä ilmenevästä vimmasta, ja
pysähdytti ystävänsä.
"Istahtakaamme tälle kalliolle", ehdotti hän; "asetu tuohon viereeni,
Aramis, ja vielä viimeisen kerran pyydän sinua selittämään,
käsitettävällä tavalla selittämään, mitä täällä oikeastaan teemme."
"Portos..." virkkoi Aramis hämmentyneenä.
"Tiedän kyllä, että valekuningas on tahtonut syöstä oikean kuninkaan
valtaistuimelta. Sehän on totta, sehän on selvää?..."
"Niin", myönsi Aramis.
"Tiedän myös, että valekuningas on suunnitellut Belle-Islen myyntiä
englantilaisille. Sekin on selvää."
"Niin."
"Tiedän edelleen, että me insinöörit ja päälliköt olemme sijoittuneet
tänne Belle-Islelle johtamaan töitä ja komentamaan Fouquetin pestaamaa,
palkkaamaa ja häntä tottelevaa kymmentä komppaniaa, tai oikeammin hänen
vävylleen kuuluvaa kymmentä komppaniaa. Kaikki tuokin on selvää."
Aramis nousi kärsimättömänä kuin hyttysen hermostuttama jalopeura.
Portos pidätti häntä käsivarresta.
"Mutta sitä en käsitä, kaikista sielunponnistuksistani huolimatta en
kykene käsittämään, en koskaan jaksa oivaltaa, että meille ei lähetetä
mitään vahviketta, -- ei apujoukkoja, ampumatarpeita eikä ruokavaroja,
vaan meidät jätetään saarellemme aluksitta, eristetyiksi, ja sensijaan
että meidän kanssamme edes asetuttaisiin yhteyteen joko merkkejä
antamalla tai kirjeellisin tai suusanallisin ilmoituksin,
katkaistaankin kaikki suhteet meihin. Kuulehan, Aramis, vastaa minulle,
-- tai tahdotko mieluummin, että ennen vastaustasi sinulle sanon, mitä
itse olen ajatellut? Tahdotko tietää, mikä on ollut minun mielipiteeni,
mikä ajatus on minun päähäni pälkähtänyt?"
Piispa kohotti päätänsä.
"Niin, Aramis", jatkoi Portos, "olen ajatellut, olen aprikoinut,
kuvitellut, että Ranskassa on tapahtunut joku mullistus. Koko viime yön
näin unta Fouquetista, olin näkevinäni kuolleita kaloja, pahentuneita
munia, kehnosti järjestettyjä ja kurjasti sisustettuja huoneita. Pahoja
unia, rakas d'Herblay! Sellaiset unet ovat hiton kiusallisia!"
"Mutta mitä tuolla on?" keskeytti Aramis nousten äkkiä ja näyttäen
ystävälleen mustaa pistettä etäällä punertavassa vedenkalvossa.
"Alus!" innostui Portos. "Niin, se on todellakin alus. Hei, vihdoinkin
saamme uutisia!"
"Kaksi", huudahti piispa keksien toisen laivan mastot, "kolme, neljä!"
"Viisi!" lisäsi Portos vuorostaan. "Kuusi, seitsemän! Ah, hyvä Jumala,
se on laivasto! Voi hyväinen aika!"
"Arvattavasti kotiin palaavat veneemme", sanoi Aramis levottomana,
vaikka varmuutta teeskennellen.
"Ne ovat kovin isoja kalastajaveneiksi", arveli Portos; "ja etkö näe,
ystäväni, että ne tulevatkin Loirelta?"
"Ne tulevat Loirelta... niin."
"Ja kah, kaikki ihmiset ovat ne nähneet, kuten mekin. Katso, miten
naiset ja lapset jo rientävät laiturille."
Iäkäs kalastaja asteli ohitse.
"Ovatko nuo meidän veneitämme?" kysyi häneltä Aramis.
Vanhus tähysti etäälle taivaanrantaan.
"Ei, monseigneur", vastasi hän; "ne ovat kuninkaallisen laivaston
kuljetusaluksia."
"Kuninkaan laivastoon kuuluvia!" toisti Aramis säpsähtäen. "Mistä sen
tiedätte?"
"Lipusta."
"Mutta", huomautti Portos, "alushan on tuskin näkyvissä. Miten
hiidessä, hyvä mies, voitte eroittaa lipun?"
"Minä näen sen", väitti vanhus; "meidän veneillämme ja kauppajaaloilla
ei ole mitään lippua. Tuollaisia parkasseja, monsieur, käytetään
tavallisesti sotaväen kuljetukseen."
"Ah!" virkahti Aramis.
"Eläköön!" riemastui Portos. "Meille lähetettäneen apujoukkoja,
Aramis?"
"Se on luultavaa."
"Elleivät ehkä englantilaiset ole tulossa."
"Loirenko kautta? Se tietäisi pahaa, Portos; ne olisivat siis kulkeneet
Pariisin tietä?"
"Olet oikeassa, varmastikin saamme apujoukkoja tai muonavaroja."
Aramis nojasi päänsä käsiinsä, vastaamatta mitään. "Portos", käski hän
sitten äkkiä, "käske soittaa hälytys."
"Hälytys?... tarkoitatko todellakin?"
"Niin, ja nouskoot tykkimiehet pattereilleen. Apumiehet asettukoot
tykkiensä ääreen, ja huolehdittakoon varsinkin rantapattereista."
Portoksen silmät remahtivat suuriksi. Hän katseli tarkkaavasti
ystäväänsä ikäänkuin varmistuakseen, että tämä oli täydellä tajullaan.
"Tai lähdenkin itse, hyvä Portokseni", jatkoi Aramis leppeimmällä
äänellään; "minä riennän saattamaan käskyni täytäntöön, ellet sinä
mene, rakas ystäväni."
"Mutta menenhän minä heti!" myöntyi Portos lähtien viemään määräyksiä,
mutta samalla vilkuen taakse nähdäkseen, eikö Vannesin piispa erehtynyt
ja eikö hän ehdittyään järkevämmin ajatella kutsuisi häntä takaisin.
Hälytys annettiin; torvet törähtelivät, rummut pärisivät, vartijatornin
suuri kello moikui.
Heti rantavallit ja laiturit täyttyivät uteliaista katsojista ja
sotamiehistä; sytyttimet kiiluivat isojen, kivialustoihinsa
vajoteltujen kanuunain taa asettuneiden tykkimiesten käsissä. Kun
jokainen oli paikallaan, kun puolustustoimista oltiin valmiina,
kuiskasi Portos arasti piispan korvaan:
"Sallihan, Aramis, että yritän käsittää."
"Ka, ystäväni, sinä kyllä käsität liiankin pian", mutisi herra
d'Herblay vastaukseksi alipäällikkönsä huomautukseen.
"Tuolta saapuva laivasto, joka laskettaa täysin purjein Belle-Islen
satamaa kohti, on kuninkaallinen laivasto, eikö totta?"
"Mutta kun Ranskassa on kaksi kuningasta, Portos, niin kummalle heistä
tuo laivasto kuuluu?"
"Ah, avaatpa jo silmäni", vastasi jättiläinen tämän muistutuksen
pysähdyttämänä.
Ja Portos, jonka silmät ystävän vastaus päinvastoin oli entistään
tiukemmin ummistanut, riensi juoksujalkaa pattereille pitämään silmällä
väkeänsä ja kehoittamaan jokaista täyttämään velvollisuutensa.
Sillävälin Aramis, yhä tuijottaen taivaanrantaan, näki aluksien
lähestyvän. Väkijoukko ja sotamiehet, jotka olivat nousseet kaikille
kallionhuipuille ja rantanyppylöille, voivat eroittaa mastot, sitten
alemmat purjeet ja vihdoin lotjien koko rungon, ja niiden
kahvelitangossa liehui Ranskan kuninkaallinen lippu.
Oli jo melkein yö, kun yksi näistä aluksista, joiden lähestyminen oli
nostattanut liikkeelle Belle-Islen koko väestön, laski ankkuriin
tykinkantaman päähän sieltä.
Pian nähtiin hämyssäkin jonkunlaista liikettä tuon aluksen kannella, ja
sen kupeelta irroitettiin vene, jonka kolme soutajaa airoihinsa
kumartuen suuntasivat kulkunsa satamaa kohti ja muutaman minuutin
kuluttua laskivat maihin linnoituksen juurelle. Peränpitäjä hyppäsi
aallonmurtajalle. Hän liehutti kädessään pitämäänsä kirjettä ilmassa ja
näkyi pyytävän puhutella jotakuta.
Useat sotamiehet tunsivat pian miehen erääksi saaren luotsiksi. Hän
omisti toisen Aramiksen säilyttämistä aluksista, jotka Portos
levottomana kaksi päivää sitten hävinneiden kalastajain kohtalosta oli
lähettänyt kadonneita pursia etsimään.
Hän pyysi päästä herra d'Herblayta puhuttelemaan. Kersantin antamasta
merkistä asettui sotamies kummallekin puolen saattajaksi.
Aramis oli rantatiellä. Lähetti saapui Vannesin piispan eteen. Pimeys
oli melkein täydellinen, joskin Aramista saatteli hänen kierroillaan
jonkun välimatkan päässä kaksi sotamiestä tulisoihtuineen.
"Kah, mitä, -- Jonathas! Kenen puolesta tulet?"
"Monseigneur, niiden puolesta, jotka minut ottivat kiinni."
"Kuka sinut otti kiinni?"
"Tiedätte, monseigneur, että olimme lähteneet tovereitamme etsimään."
"Kyllä. Ja sitten?"
"No niin, monseigneur, ehdittyämme tuskin meripenikulman päähän
kaappasi meidät kuninkaan saaristoalus."
"Minkä kuninkaan?" kysyi Portos.
Jonathasin silmät kävivät suuriksi.
"Jatka", pyysi piispa.
"Meidät siis napattiin, monseigneur, ja yhdistettiin eilisaamuna
siepattuihin."
"Mitä helkkarin saalista se on?" keskeytti Portos.
"Monsieur, siten tahdottiin estää meitä ilmoittamasta teille, kuinka
noiden toisten oli käynyt", vastasi Jonathas.
Portos vuorostaan ei ymmärtänyt.
"Ja tänään teidät lasketaan vapaiksi?" kysyi hän.
"Minut lähetettiin nyt sanomaan, monsieur, että meidät oli napattu."
-- Siinäpä sekava vyyhti, -- ajatteli kunnon Portos.
Aramis näytti miettiväiseltä.
"No", virkkoi hän, "kuninkaallinen laivasto saartaa siis rantojamme?"
"Niin, monseigneur."
"Kuka on johdossa?"
"Kuninkaan muskettisoturien kapteeni."
"D'Artagnanko?"
"D'Artagnan!" ihmetteli Portos.
"Se taisi olla hänen nimensä."
"Ja hänkö jätti sinulle tämän kirjeen?"
"Niin, monseigneur."
"Lähentäkää tulisoihtuja."
"Se on hänen käsialaansa", huomasi Portos.
Aramis luki kiihkeästi seuraavat rivit:
'Kuninkaan käsky vallata Belle-Isle; käsky hakata varusväki
maahan, jos se ryhtyy vastarintaan; käsky ottaa vangiksi kaikki
linnoituksen miehet; allekirjoittanut d'Artagnan, joka
toispäivänä vangitsi herra Fouquetin, jotta hänet
lähetettäisiin Bastiljiin.'
Aramis kalpeni ja rutisti paperin käsissään.
"Mikä on?" kysyi Portos.
"Ei mitään, ystäväni, ei mitään!"
"Sano minulle, Jonathas."
"Monseigneur!"
"Puhuitko sinä herra d'Artagnanin kanssa?"
"Kyllä, monseigneur."
"Mitä hän sanoi sinulle?"
"Että hän paremmaksi selvittelyksi tahtoisi puhutella hänen
ylhäisyyttänsä."
"Missä puhutella?"
"Laivansa kannella."
"Hänen laivassaanko?" virkahti Aramis.
"Hänen laivassaan?" toisti Portos.
"Herra muskettisoturi", jatkoi Jonathas, "käski minun ottaa teidät
molemmat, teidät itsenne ja herra insinöörin, ruuheeni ja tuoda teidät
laoksensa."
"Lähtekäämme", sanoi Portos. "Se rakas d'Artagnan!"
Aramis hillitsi häntä.
"Oletko hullu!" huudahti hän. "Kuka takaa, että tässä ei ole ansaa?"
"Sen toisen kuninkaan puolelta?" tiedusti Portos salaperäisesti.
"Sanalla sanoen ansa! Se riittää, ystäväni."
"Mahdollista. Mitä on silloin tehtävä? Jos d'Artagnan meitä kuitenkin
kutsuu..."
"Kuka sinulle takaa, että hän on d'Artagnan?"
"Ah, tosiaan... mutta hänen käsialansa..."
"Käsiala voidaan mukailla. Tämä on mukailtua, vapisevaa."
"Olet aina oikeassa; mutta sillävälin emme tiedä mitään."
Aramis vaikeni.
"Totta kyllä", myönteli hyväluontoinen Portos, "että meidän ei
tarvitsekaan mitään tietää."
"Mitä minä teen?" kysyi Jonathas.
"Sinä palaat kapteenin luo."
"Ymmärrän, monseigneur."
"Ja sanot hänelle, että hän tulkoon saarelle."
"Minä käsitän", hymähti Portos.
"Hyvä on, monseigneur", vastasi Jonathas; "mutta jos kapteeni
kieltäytyy saapumasta Belle-Islelle..."
"Jos hän kieltäytyy, on meillä kanuunoita, ja me käytämme niitä."
"D'Artagnaniako vastaan?"
"Jos hän on d'Artagnan, Portos, niin hän kyllä tulee. Lähde, Jonathas,
lähde."
"En jukoliste enää ymmärrä rahtuakaan!" jupisi Portos.
"Minä selitän sinulle kaikki, ystäväiseni, hetki on tullut. Istahda
tuolle lavetille, avaa korvasi ja kuuntele minua tarkoin."
"Hoo, kyllä minä kuuntelen, _pardieu!_ Ei siitä pelkoa!"
"Saanko jo lähteä, monseigneur?" huusi Jonathas.
"Lähde ja tuo sitte vastaus. Päästäkää vene menemään, te siellä!"
Ruuhi lähti laivaa kohti.
Aramis tarttui Portoksen käteen ja aloitti selityksensä.
249.
Aramis selittää aseman.
"Sanottavani tulee sinulla varmaankin yllätyksenä, Portos-veikkonen,
mutta samalla se valaisee sinulle paljon."
"Mielelläni koen yllätyksiä", lausui Portos hyväntahtoisesti; "älä siis
lainkaan säästele turhia. Olen kovaluontoinen; älä yhtään pelkää, vaan
puhu mutkattomasti."
"Se on vaikeata, Portos, se on... vaikeata, sillä minun täytyy
totisesti toistamiseen huomauttaa sinulle, että ilmoitukseni muodostuu
merkilliseksi, eriskummaiseksi."
"Hoo, sinä puhut niin hyvin, rakas ystävä, että kuuntelisin sinua
päivät pääksytysten. Annahan tulla vain, -- ja maltas, mieleeni
juolahti aatos: helpoittaakseni hommaa, auttaakseni sinua noiden
tavattomien seikkojen ilmaisemisessa minä käynkin kyselemään."
"Se on hyvä."
"Minkätähden ryhdymme taistelemaan, rakas Aramis?"
"Jos esität minulle paljonkin tuollaisia kysymyksiä, -- jos tuolla
tavoin tahdot tehtävääni huojentaa, niin et lainkaan kevennä pulaani
kuulustelullasi, Portos. Sinähän käyt suoraa päätä asian ytimeen,
vaatien gordionilaisen solmun katkaisemiseen. Mutta tosiaan pitääkin
tunnustus aloittaa urhoollisesti, veikkonen, sinunlaisellesi hyvälle,
jalomieliselle ja uskolliselle miehelle; siihen olen velvollinen sekä
sinun tähtesi että itseni vuoksi. Olen pettänyt sinua, arvoisa
ystäväni."
"Sinä pettänyt minua?"
"Niin, hyvä Jumala!"
"Tapahtuiko se minun hyväkseni, Aramis?"
"Niin luulin, Portos, uskoin vilpittömästi."
"Niin ollen", sanoi Bracieuxin kelpo herra, "sinä olet tehnyt minulle
palveluksen, ja kiitän sinua siitä, -- sillä jos sinä et olisi minua
pettänyt, olisin minä saattanut pettää itseäni. Missä kohden muuten
olet minua pettänyt? Sanohan."
"Minä palvelinkin vallantavoittajaa, jota vastaan Ludvig XIV
tällähaavaa kohdistaa kaikki ponnistuksensa."
"Vallantavoittajaa!" kertasi Portos otsaansa hieroen; "se... En oikein
käsitä."
"Toista niistä kahdesta kuninkaasta, jotka kiistaavat Ranskan
kruunusta."
"Aivan niin!... Sinä siis palvelit sitä, joka ei ole Ludvig XIV?"
"Osasit suoraa päätä oikeaan sanaan."
"Siitä johtuu..."
"Niin ollen me olemme kapinoitsijoita, ystäväparka."
"Jo nyt otti lempo!..." lausui Portos ylen pettyneenä.
"Oh, mutta ole huoletta, rakas Portos, me kyllä vielä keksimme
pelastuskeinon, usko minua."
"Siitä en ole raskaalla mielellä", vastasi parooni; "minuun vain koskee
tuo kurja kapinoitsijan nimitys."
"Kah, mitä nyt siihen tulee..."
"Ja niinpä se minulle luvattu herttuan arvo..."
"Vallantavoittaja sen aikoi antaa."
"Se ei ole samaa, Aramis", lausui Portos majesteettisesti.
"Ystäväni, jos kaikki olisi vain minusta riippunut, niin sinusta olisi
tullut prinssi."
Portos alkoi alakuloisesti pureskella kynsiään.
"Siinä kohden", hän jatkoi, "sinä olet menetellyt väärin, johtaessasi
minut harhaan; minä pidin tuota ylennystä taattuna. Niin, otin sen
lukuun varmana palkkiona, tietäen sinut sanassasi pysyväksi mieheksi,
hyvä Aramis."
"Portos-parka! Rukoilen sinulta anteeksi."
"Niinpä siis", pitkitti Portos vastaamatta Vannesin piispan pyyntöön,
"minä olen pahassa selkkauksessa kuningas Ludvig XIV:n kanssa?"
"Minä järjestän sen vielä, kunnon veikkonen, sovitan kyllä kaikki. Otan
koko harhaannuksen omakseni."
"Älä sellaista..."
"Ei, ei, Portos, minä vannotan sinua, anna vain minun toimia. Ei mitään
väärää jalomielisyyttä, ei sopimatonta kiintymystä! Sinä et tiennyt
mitään suunnitelmistani. Sinä et ole omintakeisesti tehnyt mitään koko
hankkeessa. Toisin on minun laitani. Minä olen salavehkeen ainoa
kehittäjä. Tarvitsin eriämätöntä kumppaniani; kutsuin sinua, ja sinä
tulit luokseni muistaen muinaista ohjelauselmaamme: 'Kaikki yhden ja
yksi kaikkien puolesta.' Minun rikoksenani on se, että olen ollut
itsekäs, rakas Portos."
"Siinäpä sanot hyvin", lausui Portos, "ja kun olet toiminut yksinomaan
etuasi ajatellen, en mitenkään voi pahoitella sinulle: itseäänhän
ihminen luonnollisesti hoivailee!"
Ja tämän ylevän huomautuksen vahvikkeeksi parooni sydämellisesti
likisti ystävänsä kättä.
Toverinsa yksinkertaisen sielunsuuruuden rinnalla Aramis tunsi itsensä
pieneksi. Toistamiseen hän näki pakolliseksi kumartaa todelliselle
sydämen ylemmyydelle, joka oli paljon mahtavampi ominaisuus kuin älyn
loistavuus. Hän vastasi ystävän jalomieliseen kättelyyn mykällä ja
tarmokkaalla puristuksella.
"No, nyt olemme siis päässeet täyteen selvyyteen keskenämme", aloitti
Portos jälleen. "Tunnen myös asemamme Ludvig-kuninkaaseen nähden. Mutta
luulenpa, veikkoseni, että nyt on aika selittää minulle vielä se
valtiollinen juoni, jonka pauloihin olemme sotkeutuneet, sillä
huomaanhan, että joku erityinen juoni on punottu meidän varallemme."
"D'Artagnan on tulossa, ja hän kyllä antaa sinulle siitä seikkaperäisen
selostuksen, hyvä Portos; anna anteeksi, että minä olen nyt murheen
murtama, tuskan ahdistuksessa, ja tarvitsen kaiken malttini, kaiken
harkintakykyni, saadakseni sinut suoriutumaan huolestuttavasta pulasta,
johon olen sinut varomattomuudessani jouduttanut. Mutta tästälähtein
asema kyllä selviää; kuningas Ludvig XIV:n ainoana vihollisena olen
minä, minä yksin, -- olen väkipakolla pitänyt sinua vankina, siten olet
ollut matkassani, mutta tänään annan sinulle vapautesi, ja sinä riennät
takaisin hallitsijasi luokse. Näethän, Portos, että siinä ei ole enää
minkäänlaista vastusta."
"Niinkö luulet?" äännähti Portos.
"Olen siitä varsin varma."
"Mutta minkätähden siis" -- näin haastoi Portoksen terve järkevyys --
"jos olemme näin helpossa asemassa, minkätähden laitamme käyttökuntoon
kanuunat, musketit ja kaikkinaiset sotaiset kojeet, hyvä ystävä?
Yksinkertaisemmalta tuntuu minusta sanoa kapteeni d'Artagnanille:
'Rakas ystävä, me olemme erehtyneet, mutta hairahdus on korjattavissa;
avaahan meille pääsy, me lähdemme pois, hyvästi vain!'"
"Kah! Siinäpä se!" tokaisi toinen päätänsä pudistaen.
"Mikä siinä on? Etkö hyväksy tätä suunnitelmaa?"
"Siinä on muuan hankaluus: d'Artagnan voi tulla sellaisin määräyksin,
että meidän on pakko puolustautua."
"Älä nyt hulluja! Mekö puolustautuisimme d'Artagnania vastaan?
Hassutusta! Kelpo d'Artagnania..."
Aramis pudisti päätänsä toistamiseen. "Portos", hän sanoi, "kun olen
käskenyt virittää sytyttimet ja tähdätä kanuunat, -- kun olen määrännyt
hätähälytyksen ja kutsuttanut kaikki paikoillensa varustuksissa, näissä
niin kunnollisesti lujittamissamme Belle-Islen varustuksissa, -- niin
se ei ole tapahtunut tyhjän takia."
"Mitä tehdä?"
"Jos sen tietäisin, ystävä, niin olisin sen sanonut."
"Mutta onhan toki yksinkertaisempikin keino kuin puolustautua:
aluksella vain matkalle Ranskaan, missä..."
"Rakas ystävä", keskeytti Aramis hieman murheellisesti hymyillen,
"älkäämme tuumitelko niinkuin lapsilla aatokset kulkevat; olkaamme
miehiä päätelmissämme ja toimeen tarttumisessa. Hei, satamasta
huudetaan, joku saapuu maihin. Tarkkaavaisuutta nyt, Portos, vakavaa
tarkkaavaisuutta!"
"Varmastikin siellä tulee d'Artagnan", virkkoi parooni
ukkosenjyrähdyksenä, lähestyessään rintavarustusta.
"Niin, minä kylläkin", vastasi muskettisoturien kapteeni keveästi
hypäten aallonmurtajan askelmille, ja hän nousi joutuisasti pikku
puistokäytävää kohti, missä ystävät häntä odottivat. Hänen ehdittyään
liikkeelle Portos ja Aramis eroittivat hämyssä upseerin, joka saatteli
d'Artagnania ihan kintereillä.
Kapteeni pysähtyi laituriportaiden puolitiessä. Hänen kumppaninsa teki
samaten.
"Käskekää väkenne peräytyä", huusi d'Artagnan Portokselle ja
Aramikselle; "vetäytykööt äänenkantaman ulkopuolelle."
Portos antoi siitä käskyn, jota heti toteltiin. Silloin d'Artagnan
kääntyi saattajansa puoleen ja lausui:
"Monsieur, täällä me emme enää ole kuninkaan laivaston piirissä, missä
te saamienne ohjeitten perusteella vastikään puhuitte minulle niin
röyhkeästi."
"Monsieur", vastasi upseeri, "minä en suinkaan tahtonut esiintyä
röyhkeänä; noudatin vain mutkattomasti, mitä minulle oli määrätty. Olen
saanut toimekseni seurata teitä, ja siten olen saattolaisenanne.
Tehtäväkseni on samoin annettu estää teitä puhuttelemasta ketään
syrjässä, ja sentähden sekaannun kuulijaksi."
D'Artagnan vapisi kiukusta, ja tätä keskustelua tarkanneet pakolaiset
värähtivät niinikään, mutta levottomuudesta ja huolestuksesta. Kapteeni
astahti lähemmäksi upseeria, pureskellen viiksiänsä niin kiivaasti kuin
hänellä oli tapana katkeroitumisensa ollessa laukeamaisillaan kamalaksi
purkaukseksi.
"Monsieur", hän haastoi matalammalla äänellä, joka siten kävi vain
painokkaammaksi, ollessaan ilmaisevinaan syvää tyyneyttä, vaikka siinä
tuntuikin myrskyn värinää, "lähettäessäni tänne ruuhen te tahdoitte
tietää, mitä minä kirjoitin Belle-Islen puolustajille. Te näytitte
minulle määräyksen, minä puolestani silloin heti luovutin kirjelappuni
teidän tarkastettavaksenne. Kun lähettinäni ollut laivuri tuli takaisin
ja toi minulle noiden kahden herrasmiehen vastauksen, te saitte kuulla
hänen selostuksensa alusta loppuun. Tuo kaikki oli saamienne ohjeitten
mukaista; se on ollut niiden täydellistä ja täsmällistä noudattamista,
eikö niin?"
"Kyllä, monsieur", sopersi upseeri; "niin tietenkin, monsieur...
mutta..."
"Monsieur", pitkitti d'Artagnan kuumeten, "kun ilmoitin aikovani lähteä
laivastani Belle-Islelle, te vaaditte pääsyä mukaani; minä en
epäröinyt, otin teidät tänne. Nythän siis olette saarella, vai mitä?"
"Niin, monsieur; mutta..."
"Mutta nyt ei ole enää kysymys herra Colbertista, joka on antanut
teille ohjeenne, tai kenestäkään muusta, jonka määräyksiä
noudatellette; tässä on tullut kysymykseen mies, joka häiritsee herra
d'Artagnania, ollessaan yksin hänen seurassaan portailla, jotka
päättyvät kolmenkymmenen jalan syvyiseen veteen. Se on paha asema sille
miehelle, paha asema, monsieur, -- sanon sen varoitukseksi!"
"Mutta jos häiritsenkin teitä, monsieur", virkkoi upseeri arastellen ja
melkein pelokkaasti, "niin palvelusvelvollisuutenihan..."
"Monsieur, teille tai teidän lähettäjillenne on sattunut se huono onni,
että minä olen tullut loukatuksi. Tehty teko. En voi käydä käsiksi
niihin, jotka teillä on mukananne, sillä he ovat minulle tuntemattomia
tai liian etäisiä. Mutta te olette käteni ulottuvissa, ja vannon kaiken
pyhän nimessä, että jos vielä askeleenkaan seuraatte minua, kun lähden
nousemaan noiden herrasmiesten luo... vannon kautta kunniani, että
halkaisen miekaniskulla päänne ja paiskaan ruumiinne veteen. Hoo, kävi
miten kävi! Olen eläissäni vimmastunut vain kuusi kertaa, monsieur, ja
edellisillä viidellä kerralla olen surmannut mieheni."
Upseeri ei hievahtanut; kamala uhkaus sai hänet kalpenemaan, mutta hän
vastasi yksinkertaisesti:
"Teette väärin, monsieur, kun asetutte minun toimintaohjettani
vastaan."
Portos ja Aramis olivat ääneti ja ahdistuneina kuunnelleet rintasuojan
ääressä tätä sananvaihtoa.
"Varo, rakas d'Artagnan!" huudahtivat he nyt.
D'Artagnan viittasi heitä vaikenemaan, kohotti peloittavan tyynesti
jalkansa seuraavalle askelmalle ja kääntyi katsomaan miekka kädessä,
seurasiko upseeri yhä.
Upseeri teki ristinmerkin ja astui perässä.
Portos ja Aramis, jotka tunsivat d'Artagnaninsa, syöksyivät parahtaen
pidättämän iskua, jonka luulivat jo kuulevansa. Mutta siirtäen miekan
vasempaan käteensä kapteeni sanoi upseerille liikuttuneella äänellä:
"Te olette urhoollinen mies, monsieur. Varmasti ymmärrätte paremmin,
mitä nyt aion teille sanoa, kuin mitä teille äsken haastoin."
"Puhukaa, herra d'Artagnan, puhukaa", vastasi peräytymätön upseeri.
"Nämä herrasmiehet, joita määräyksenne koskevat, ovat minun ystäviäni."
"Tiedän sen, monsieur."
"Te käsitätte, pitääkö minun esiintyä heitä kohtaan niinkuin teidän
ohjeissanne on sanottuna."
"Minä käsitän yksityisen pidättymisenne."
"No, sallikaa minun siis puhella heidän kanssaan ilman todistajaa."
"Herra d'Artagnan, jos myönnyn pyyntöönne, niin petän sanani; mutta
jollen osoita taipuvaisuutta, pahastutan teitä. Kaiken edellisen
jälkeen suostun. Puhukaa ystävienne kanssa, älkääkä halveksiko minua,
monsieur, kun pidän teitä niin suuressa arvossa, että yksistään teidän
tähtenne menettelen kehnosti."
Heltyneenä muskettisoturi kietaisi käsivartensa nuoren miehen kaulaan
ja nousi sitten ystäviensä luo. Viittaansa kietoutuen upseeri istuutui
kiviportaille, jonka askelmille pakovesi oli jättänyt kosteita leviä.
"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tällainen on asema, -- päättäkää siitä
itse."
He syleilivät toisiaan kaikki kolme yhtaikaa ja jäivät pitkäksi
tuokioksi siihen asentoon niinkuin nuoruuden ihanina päivinä.
"Mitä tämä ankara järjestely merkitseekään?" kysyi sitten Portos.
"Kaiketi jo jonkun verran aavistelet, rakas ystävä", vastasi
d'Artagnan.
"En liikoja, vakuutan sinulle, kapteeniveikko, sillä lopultahan en ole
tehnyt mitään, -- eikä Aramis sen paremmin", kiirehti kelpo parooni
lisäämään.
D'Artagnan loi kirkkoruhtinaaseen nuhtelevan silmäyksen, joka tunkeutui
tämän kovettuneeseen sydämeen.
"Rakas Portos!" huudahti Vannesin piispa.
"Te näette, mihin toimiin on ryhdytty", lausui d'Artagnan; "Belle-Islen
ja mantereen yhteys on täydellisesti ehkäisty, ja kaikki aluksenne on
siepattu; mutta jos olisitte jotenkuten yrittäneetkin paeta, niin te
ette olisi kyenneet välttämään merellä vaanivia risteilijöitä. Kuningas
tahtoo teidät käsiinsä, ja hän ottaa."
Raivokkaasti d'Artagnan tempasi muutamia havenia harmahtavista
viiksistään.
Aramis synkistyi, ja Portos näytti äkäiseltä.
"Minulla oli se aatos, että toimittaisin teidät molemmat tulemaan oman
laivani kannelle, pitääkseni teidät luonani ja sitten laskeakseni
vapauteen", pitkitti d'Artagnan. "Mutta viimeksi ilmenneiden seikkojen
jälkeen en voi mennä sanomaan, vaikka nyt alukseeni palatessani
tapaisin ylemmän käskijän, -- salaisen määräyksen, joka riistää minulta
päällikkyyden ja siirtää sen jollekulle toiselle, ratkaisten meidän
kohtalomme ilman mitään avun toivoa."
"Täytyy jäädä Belle-Islelle", sanoi Aramis päättävästi, "ja takaanpa,
etten minä niin vain antaudu."
Portos ei virkkanut mitään. D'Artagnan pani merkille ystävänsä
vaiteliaisuuden.
"Minun on vielä koetettava tuota upseeria, urhoollista saattajaani,
jonka miehuullisesta vastustuksesta olen hyvilläni, sillä se osoittaa
rehellistä luonnonlaatua, mikä vihollisessammekin on tuhatkertaisesti
parempi ominaisuus kuin raukkamainen taipuisuus. Koettakaamme saada
häneltä tietää, mitä hänellä on oikeus tehdä, -- mitä hänen
ohjesääntönsä sallii ja kieltää."
"Tehkäämme niin", sanoi Aramis.
Kapteeni astui rintasuojan ääreen, kumartui laituriportaille päin ja
kutsui upseeria, joka heti kapusi aallonmurtajalle.
"Monsieur", virkkoi hänelle d'Artagnan niiden sydämellisten
kohteliaisuuksien jälkeen, jotka olivat luonnollisena tervehtelynä
toisensa tuntevien ja toisiaan arvossapitävien aatelismiesten kesken,
"jos tahtoisin viedä nämä herrasmiehet täältä, niin mitä te tekisitte?"
"Minä en panisi vastaan, monsieur; mutta kun minulla on nimenomainen
määräys ottaa heidät vartioitavikseni, täyttäisin sen tehtäväni."
"Ahaa!" äännähti d'Artagnan.
"Sovittelusta ei ole toiveitakaan!" mutisi Aramis kumeasti.
Portos ei hiiskunut mitään.
"Ottakaa kuitenkin mukaanne Portos", esitti Vannesin piispa; "hän
kykenee todistamaan kuninkaalle, että hänellä ei ole mitään todellista
osaa tässä jutussa; minä annan siihen ohjaukseni, ja sinäkin,
d'Artagnan, voit valaista asiaa."
"Hm!" hymähti kapteeni. "Tahdotko tulla, -- lähdetkö matkassani,
Portos? Kuningas on suopea."
"Pyydän saada miettiä", vastasi Portos ylevästi.
"Jäät siis tänne?"
"Uuden määräyksen esiintymiseen asti!" huudahti Aramis vilkkaasti.
"Siksi kunnes olemme saaneet aatoksen", lausui d'Artagnan, "ja nyt
luulenkin, että odotus ei käy pitkäksi, sillä minulla on jo jotakin
mielessäni."
"Sanokaamme siis vain hyvästi", lopetti Aramis; "mutta tosiaankin,
Portos, sinun pitäisi lähteä suoraa päätä."
"En!" epäsi tämä lyhyeen.
"Kuten katsot parhaaksi", sanoi Aramis hermostuneessa herkkyydessään
hieman loukkaantuneena ystävänsä jurosta sävystä. "Mieltäni rauhoittaa
kuitenkin d'Artagnanin lupaama aatos, jonka luulen arvanneeni."
"Katsotaanpa", virkahti kapteeni kallistaen korvansa Aramiksen suulle.
Tämä kuiskasi hänelle nopeasti muutamia sanoja, joihin d'Artagnan
vastasi:
"Juuri niin."
"Se ei petä!" huudahti Aramis ilostuneena.
"Järjestä siis hommasi ensi sekavuuden aikana, mikä siitä syntyy,
Aramis."
"Oh, kyllä hoidan oman osani."
"Tuhatkertainen kiitos nyt teille, monsieur!" sanoi d'Artagnan
upseerille. "Te olette saanut kolme ikuista ystävää."
"Niin", vakuutti Aramis.
Ainoastaan Portos pysyi yhä ääneti, mutta hän nyökäytti päätänsä.
Hellästi syleiltyään kahta vanhaa ystäväänsä d'Artagnan läksi
Belle-Isleltä Colbertin antaman eriämättömän kumppanin kanssa.
Lukuunottamatta sitä selittelyn tapaista, johon kunnon Portos oli
tyytynyt, ei siis mitään ollut muuttunut asianomaisten kohtalossa.
"Tulee toki se d'Artagnanin aatos", sanoi Aramis mietteissään.
250.
Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset.
Laivaan palatessaan d'Artagnan syvällisesti pohti tuumaa, joka oli hänen
päähänsä pälkähtänyt, -- ja me tiedämme, että silloin kun d'Artagnan
ryhtyi aprikoimaan, hän tavallisesti pääsi selvyyteen. Upseeri oli
jälleen vaipunut äänettömyyteen, kunnioittavasti antaen esimiehelleen
vapaan tilaisuuden harkita.
Aluksensa kannelle astuessaan olikin muskettisoturien kapteeni jo
järjestänyt mielessään kaikki hyökkäys- ja puolustuskeinonsa.
Hän kutsui heti neuvostonsa koolle. Tähän kuului kahdeksan hänen
määräystensä alaisina toimivaa upseeria: merivoimien päällikkö,
tykistömajuri, sapööri-insinööri, ja tuntemamme upseeri ja neljä
luutnanttia. Heidän keräännyttyään peräkajuuttaan d'Artagnan nousi
seisomaan, otti hatun päästänsä ja aloitti seuraavasti:
"Hyvät herrat, olen käynyt tiedustusretkellä ja havainnut Belle-Islellä
vankan varusväen valmistautuneena puolustukseen, joka saattaa käydä
hyvinkin hankalaksi meille. Aionkin sentähden kutsuttaa kaksi
sikäläistä johtavaa upseeria keskusteluun kanssamme. Eristettyämme
heidät siten joukostaan ja tykeistänsä me olemme heistä paremmalla
puolella, kun sitten käytämme hyvää järkeilyä, taivuttaaksemme heidät
välttämään taistelua. Oletteko samaa mieltä, hyvät herrat?"
Tykistömajuri nousi.
"Monsieur", hän sanoi kunnioittavasti, mutta lujasti, "mainitsitte
paikan valmistautuneen sitkeään puolustukseen. Tietonne mukaan sen väki
on siis noussut kapinaan?"
D'Artagnanin mieltä se vastaus ilmeisesti kaiveli, mutta hän ei
ollut mies heittämään sikseen niin vähällä, vaan huomautti:
"Muistutuksenne on oikea, monsieur. Mutta onhan teille tunnettua, että
Belle-lsle-en-Mer on herra Fouquetin läänitys, ja entiset kuninkaat
ovat antaneet Belle-Islen läänitysherroille oikeuden muodostaa oman
aseellisen joukkonsa."
Majuri liikahti.
"Älkäähän keskeyttäkö", jatkoi d'Artagnan. "Aioitte sanoa, että se
englantilaisia vastaan myönnetty varustautumisen oikeus ei pidä
paikkaansa omaa kuningasta vastaan. Mutta herra Fouquethan ei
tällähaavaa lienekään pitämässä Belle-Isleä hallussaan, koska
toispäivänä vangitsin hänet. Belle-Islen asukkaat ja puolustajat eivät
vain tiedä tästä vangitsemisesta, ja sitä on heille turha vakuuttaa,
sillä he eivät usko niin ennenkuulumatonta ja tavatonta käännettä.
Bretagnelainen palvelee herraansa, ja vain yhtä herraa, -- palvelee
siihen asti kunnes näkee hänet kuolleeksi. Sentähden he asettuvat
kaikkea määräilyä vastaan, mikä ei tapahdu herra Fouquetin nimessä."
Majuri nyökkäsi.
"Siitä syystä", selitteli d'Artagnan, "minä ehdotan kutsuttavaksi tänne
kaksi varusväen johtavaa upseeria. He saavat nähdä teidät, hyvät
herrat, -- kaiken voimamme; heille selviää, mikä kohtalo heitä
odottaa, jos pysyvät kapinallisella kannalla. Me takaamme heille
kunniasanallamme, että herra Fouquet on vankina ja että kaikkinainen
vastustus vain vahingoittaisi häntä. Sanomme heille, että ensimmäisen
kanuunanlaukauksen jälkeen ei ole mitään armoa odotettavissa
kuninkaalta. Silloin he toivoakseni eivät jää uppiniskaisiksi. He
antautuvat ilman kamppailua, ja me saamme mielisuosiolla paikan, jonka
valloittaminen voisi käydä meille kalliiksi."
Upseeri, joka oli saattanut d'Artagnania Belle-Islellä, aikoi lausua
jotakin, mutta d'Artagnan pidätti hänet:
"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, monsieur; tiedän kuninkaan
määräyksen ehkäisevän kaikkea salaista yhteyttä Belle-Islen
puolustajain kanssa, ja sentähdenhän esitänkin, että puhuttelen
asianomaisia ainoastaan koko esikuntani ollessa saapuvilla."
Ja d'Artagnan teki upseereilleen päällänsä liikkeen, jonka piti
ilmaista, mikä arvo tällä alentuvaisuudella oli.
Upseerit katselivat toisiansa ikäänkuin lukeakseen mielipiteensä
toverien silmistä, ilmeisesti aikoen vakuuttautua yksimielisestä
kannasta ja noudattaa d'Artagnanin esitystä. Muskettisoturien kapteeni
näkikin jo hyvillään, että päätökseksi oli muodostumassa purren
lähettäminen kumppanusten noutamiseen. Mutta silloin kuninkaan upseeri
veti povestaan sinetöidyn määräyksen ja ojensi sen d'Artagnanille.
Päällekirjoituksena oli _N:o 1_.
"Mitä nyt vielä?" jupisi kapteeni ihmeissään.
"Lukekaa, monsieur", vastasi upseeri kohteliaasti, mutta hänen
sävyssään tuntui alakuloisuuttakin.
Pahaa aavistellen d'Artagnan avasi laskokset ja luki seuraavat sanat:
'Kielto herra d'Artagnanille pitämästä minkäänlaista neuvottelua
tai yrittämästä mitään sovittelua ennen kuin Belle-Isle on
antautunut ja vangit saaneet kapinoitsijain kuoleman.
_Ludvig_.'
D'Artagnan hillitsi kärsimättömän liikkeen, joka kiersi hänen
veressään, ja sanoi tyynesti hymyillen:
"Hyvä on, monsieur, kuninkaan ohjeita noudatetaan."
Isku oli suoranainen, se oli kova, tuhoisa. Raivostuksissaan siitä,
että kuninkaan aatos siten ehätti ehkäisemään hänen aikeensa purren
lähettämiseksi ystävien pakoa varten, d'Artagnan ei kuitenkaan joutunut
epätoivoon: kehittäen omaa aatostansa, jonka hän oli tuonut mukanaan
Belle-Isleltä, gascognelainen vielä johteli siitä pelastushankkeen
tärkeintä osaa.
"Hyvät herrat", hän virkkoi äkkiä, "koska kuningas on antanut salaisia
määräyksiä toiselle, niin se merkitsee, että minulla ei enää ole hänen
luottamustaan, ja siihen olisinkin todella arvoton, jos julkeasti
säilyttäisin päällikkyyden, joka on niin loukkaavien epäluulojen
alainen. Lähden siis heti esittämään eronpyyntöni kuninkaalle. Lausun
sen tässä teidän kaikkien kuullen, määräten teidät vielä poikkeamaan
kanssani Ranskan rannikolle, jotta mitään hänen majesteettinsa minulle
uskomista sotavoimista ei saatettaisi vaaraan. Menkää siis kaikki
takaisin paikoillenne ja antakaa paluukäsky; tunnin kuluttua saamme
nousuveden. Paikoillenne, hyvät herrat! Otaksun", hän lisäsi nähdessään
kaikkien, paitsi valvojaupseerin, tottelevan, "että teillä ei tällä
kertaa ole minulle vastamääräystä?"
Ja d'Artagnan tunsi melkein täyttä voitonriemua, virkkaessaan nämä
sanat. Tämä suunnitelma tiesi hänen ystäviensä pelastusta. Saarron
keskeytyessä he voisivat piammiten astua johonkin saapuvaan veneeseen
ja purjehtia hätyyttämättöminä Englantiin tai Espanjaan. Heidän
paetessaan d'Artagnan saapuisi kuninkaan luo ja perustelisi paluutansa
suuttumuksella, jota Colbertin epäluulot olivat hänen toimintaansa
heikontaessaan herättäneet; hänet lähetettäisiin takaisin täysin
valtuuksin, ja hän valloittaisi Belle-Islen, -- anastaisi häkin, sitten
kun linnut olivat sieltä pyrähtäneet lentoon.
Mutta tätä suunnitelmaa vastaan upseeri asetti toisen kuninkaallisen
määräyksen, joka kuului:
'Jos herra d'Artagnan ilmaisee haluavansa jättää eronpyynnön, ei
häntä ole enää siitä hetkestä alkaen pidettävä retken päällikkönä,
eikä kukaan hänen johtoonsa asetettu upseeri saa tunnustaa hänen
määräysvaltaansa. Siten menetettyään päällikkyytensä Belle-Isleä
vastaan lähetetyssä armeijassa on herra d'Artagnanin heti
lähdettävä Ranskaan sen upseerin saattamana, joka on jättänyt
hänelle tämän tiedonannon ja katsoo hänet vangikseen, ollen
hänestä vastuussa.'
D'Artagnan, tuo uljas ja huoleton mies, kalpeni. Kaikki oli laskettu
niin syvämielisesti, että se ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen
muistutti suuren kardinaalin terävästä kaukonäköisyydestä ja
taipumattomasta johdonmukaisuudesta.
Hän nojasi päätänsä käteen, haaveillen, tuskin hengittäen.
-- Jos pistän tämän määräyksen taskuuni, -- ajatteli hän, -- niin kuka
sen tietää tai minua siitä estää? Ennen kuin siitä ehditään ilmoittaa
kuninkaalle, olen pelastanut nuo miesparat. Rohkeutta vain! Minun pääni
ei ole niitä, joita pyöveli tottelemattomuuden tähden pudottaa. Enpä
siis tottelekaan!
Mutta samassa kun hän oli panemaisillaan täytäntöön tämän päätöksensä,
hän näki upseerien ympärillään lukevan samanlaisia määräyksiä; niitä
oli tuo Colbertin ajattelun hellittämätön välittäjä heille jaellut.
Tottelemattomuuden tapaus oli edellytetty kuten muukin.
"Monsieur", tuli upseeri hänelle lausumaan, "odotan, että suvaitsette
lähteä."
"Olen valmis, monsieur", vastasi kapteeni hammasta purren.
Upseeri komensi heti laskettavaksi vesille veneen d'Artagnania varten.
Tämän nähdessään oli muskettisoturi vähällä menettää järkensä.
"Millä tavalla", änkytti hän, "täällä sitten johdellaan eri osastoja?"
"Teidän lähdettyänne, monsieur", vastasi merivoimien vanhin upseeri,
"kuningas uskoo laivaston minun huostaani."
"Silloin, monsieur", huomautti Colbertin mies uudelle ylipäällikölle,
"tämä viimeinen minulle jätetty määräys kuuluu teille. Saammeko nähdä
valtuutenne?"
"Tässä", vastasi merisoturi, esittäen kuninkaan nimikirjoituksen.
"Tästä saatte toimintaohjeenne", sanoi upseeri, antaen hänelle kotelon.
Sitten hän kääntyi jälleen d'Artagnaniin.
"No, monsieur", hän virkkoi värähtävällä äänellä, sillä niin suurta
epätoivoa hän näki tuon rautaisen miehen ilmeessä, "olkaa niin
ystävällinen, että lähdette."
"Heti", äännähti d'Artagnan heikosti, voitettuna, vääjäämättömän pakon
musertamana.
Ja hän luisui pieneen purteen, joka suunnattiin mannerta kohti
myötäisessä tuulessa ja nousuveden auttelemana. Kuninkaan vartijat
olivat tulleet veneeseen hänen mukanaan.
Kuitenkin muskettisoturi yritti vielä toivoa ehtivänsä ajoissa
Nantesiin ja kykenevänsä niin kaunopuheisesti ajamaan ystäviensä asiaa,
että kuningas taipuisi.
Alus kiiti kuin pääskynen. Piankin d'Artagnan näki hämärästi rannikon
häämöittävän mustana yön valkoisesta usvasta.
"Ah, monsieur", hän virkkoi hiljaa upseerille, jolle ei ollut enää
tuntikauteen puhunut, "antaisinpa paljon, jos tuntisin uuden päällikön
toimintaohjeet! Ne ovat kaiketikin aivan rauhallista laatua? Ja..."
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Kaukainen kanuunanlaukaus kiiri
vedenpintaa pitkin, sitten toinen ja pari kolme voimakkaampaa pamausta.
"Belle-Islen pommitus on alkanut", sanoi upseeri.
Samassa vene saapui rannikolle.
251.
Portoksen esi-isät.
Kun d'Artagnan oli jättänyt Aramiksen ja Portoksen, astuivat nämä
takaisin päälinnoitukseen, saadakseen puhella paremmassa rauhassa.
Ollen yhä huolissaan Portos häiritsi Aramista, jonka henki liiteli
vapaampana kuin koskaan ennen.
"Rakas Portos", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "tahdon selittää sinulle
d'Artagnanin tuuman."
"Minkä tuuman, Aramis?"
"Aatoksen, joka tuottaa meille vapauden ennen kuin kahtatoista tuntia
on kulunut."
"Hei, niinkö?" huudahti Portos hämmästyneenä. "Annahan kuulla!"
"Huomasit kai kohtauksesta, joka ystävällämme oli upseerin kanssa, että
jotkut määräykset kiusaavat häntä suhtautumisessaan meihin?"
"Se oli selvää."
"No niin, d'Artagnan aikoo jättää eronpyyntönsä kuninkaalle, ja hänen
poissaolostaan johtuvan hämmingin aikana me livistämme, tai paremminkin
sinä, Portos, livistät, ellei ole paon mahdollisuutta muuta kuin
yhdelle."
Tässä Portos ravisti päätänsä vastaten:
"Me pakenemme yhdessä, Aramis, tai jäämme tänne yhdessä."
"Sinulla on jalomielinen sydän", sanoi Aramis; "mutta synkkä
levottomuutesi huolestuttaa minua."
"En ole levoton", väitti Portos.
"Sitten olet minulle vihoissasi?"
"En vähääkään."
"Mutta, rakas ystävä, mistä johtuu tuo murheellinen muotosi?"
"Voinpa tuon sinulle sanoa: minä teen testamenttiani."
Näin lausuessaan kunnon Portos katsahti surumielisesti Aramikseen.
"Testamenttiasi?" huudahti piispa. "Mitä kuulenkaan! Luuletko siis
olevasi hukassa?"
"Tunnen itseni väsyneeksi. Se tapahtuu minulle ensi kertaa, ja meillä
on sukuvika."
"Millainen, ystäväni?"
"Isoisäni oli kaksin verroin niin voimakas mies kuin minä."
"Ohhoh!" huudahti Aramis. "Isoisäsi oli siis Simson?"
"Ei. Hänen nimensä oli Antoine. No niin, hän oli minun ikäiseni, kun
hän eräänä päivänä metsästämään lähtiessään tunsi säärensä heikoiksi,
vaikka sellainen tauti ei ollut häntä koskaan ennen vaivannut."
"Mitä se uupumus merkitsi?"
"Mitään hyvää se ei tiennyt, kuten saat nähdä. Sillä lähdettyään, yhä
valitellen koipiensa velttoutta, hän kohtasi villikarjun, joka teki
hänelle tenän. Hänen pyssynsä luoti lensi ohitse, ja otus raateli
hänet. Hän kuoli siihen paikkaan."
"Se ei ole mikään syy hätääntyäksesi, rakas Portos."
"No, saatpa nähdä. Isäni oli kerran roteva kuin minäkin. Hän oli jäykkä
Henrik III:n ja Henrik IV:n aikuinen soturi; hänen nimensä ei ollut
Antoine, vaan Gaspard, kuten herra de Colignyn. Aina hevosen selässä
liikkuen hän ei koskaan ollut tiennyt, mitä väsymys oli. Eräänä iltana
hänen pöydästä noustessaan jalat kielsivät häneltä palveluksensa."
"Ehkä hän oli nauttinut hyvän illallisen", virkkoi Aramis, "ja horjui
sen vuoksi?"
"Pyh! Eikö hän ollut herra de Bassompierren ystäviä? Mitä joutavia! Ei,
sanon sinulle, hän kummeksi tätä väsymystä ja sanoi äidilleni, joka
hänestä laski leikkiä: 'Eikö voisi luulla, että kohtaan metsäkarjun,
kuten edellinen du Vallon, isävainajani?'"
"No sitten?" kysyi Aramis.
"Niin, uhmaillen tätä heikkoudentunnetta isäni tahtoi mennä puutarhaan,
sensijaan että olisi asettunut levolle. Hänen jalkansa pettivät
jyrkkien portaitten ensi askelmalla. Isäni putosi ja kaatui kiven
kulmaa vasten, johon oli isketty rautainen sinkilä. Tämä puhkaisi hänen
ohimonsa, ja hän jäi kuolleena paikalle."
Aramis nosti silmänsä ystäväänsä kohti.
"Siinä on kaksi omituista sattumaa", hän virkkoi, "mutta älkäämme siitä
tehkö sitä johtopäätöstä, että samoin täytyisi tapahtua kolmannen
kerran. Noin voimakkaan miehen ei sovi olla taikauskoinen, uljas
Portokseni. Ja mistä sitten tuon säärtesi herpaantumisen huomaa?
Koskaan et ole näyttänyt niin tanakalta ja ylväältä: sinä kantaisit
talon hartioillasi."
"Tällä hetkellä", myönsi Portos, "tunnen voivani hyvin; mutta juuri
äskettäin minä horjuin, olin lyyhistyä maahan, ja tämä omituinen ilmiö,
kuten sitä nimitit, on lyhyessä ajassa uudistunut neljä kertaa. En
sano, että se minua peloittaa, mutta kiusallista se on. Elämä on
ihanaa; minulla on rahaa, minulla on hevosia, joista pidän, minulla on
myöskin rakkaita ystäviä: d'Artagnan, Atos, Raoul ja sinä."
Ihailtava Portos ei edes vaivautunut salaamaan Aramikselta, minkä sijan
hän tälle antoi ystäviensä luettelossa. Aramis puristi hänen kättään.
"Me elämme vielä monta vuotta", hän sanoi, "säilyäksemme maailmalle
esimerkkinä harvinaisista miehistä. Luota minuun, rakas ystävä. Emme
ole saaneet mitään vastausta d'Artagnanilta, se on hyvä merkki; hän on
tietenkin jo kokoamassa laivastoa yhteen, jotta ulappa tyhjentyy. Minä
taasen olen juuri antanut määräykseni erään maallaolleen purren
vierittämisestä teloilla Locmarian maanalaisen luolaholvin suulle,
jonka kyllä tiedät, kun olemme siellä niin usein väijyneet kettuja."
"Niin, se päättyy lahdenpoukamaan pitkällä, ahtaalla käytävällä, jonka
keksimme silloin, kun komea kettu sitä kautta pääsi karkuun."
"Aivan. Onnettomuuden varalta piiloitetaan meille pursi tuohon
maaholviin; siellä se jo varmaan onkin. Odotamme otollista hetkeä, ja
sitten yön aikana ulapalle!"
"Siinäpä hyvä ajatus! Mitä sillä voitamme?"
"Me saamme siitä sen edun, että kun kukaan ei tunne luolaa tai
oikeammin sen merenpuolista käytävää, paitsi me ja pari kolme saaren
metsästäjää, niin saarelle mahdollisesti poikkeavat vakoilijat, jotka
eivät näe mitään venettä rannassa, eivät aavista paon mahdollisuutta
eivätkä huomaa pitää silmällä merta."
"Jo käsitän."
"Miten on nyt koipiesi laita?"
"Oh, tällä hetkellä ne ovat oivassa kunnossa."
"Näethän siis, että kaikki edistää mielenrauhaamme ja toiveitamme.
D'Artagnan puhdistaa meren aluksista ja päästää meidät vapauteen. Ei
enää kuninkaallista laivastoa eikä maallenousua pelättävissä. Kunnia
Jumalalle! Meillä, Portos, on edessämme vielä puolen vuosisadan hauskat
seikkailut, ja kun jalkani koskettaa Espanjan maaperää, vannon
sinulle", lisäsi piispa peloittavan pontevasti, "että herttuanarvosi ei
ole niin epävarma kuin Ranskassa luullaan."
"Toivokaamme", sanoi Portos toverinsa uudesta innostuksesta hiukan
reipastuneena.