Kauhistunut sorina kiersi salia.
"No, miten menettelette tämän kirjeen suhteen?" huudahti Pélisson.
"En mitenkään enää, kun olen sen saanut."
"Mutta..."
"Kun olen sen saanut, Pélisson, niin olenhan sen maksanut", selitti
yli-intendentti, ja hänen yksinkertainen ylevyytensä järkytti jokaisen
sydäntä.
"Sinä maksoit?" huudahti rouva Fouquet epätoivoisesti. "Me olemme siis
aivan häviöllä!"
"No, no, älkäämme enää tuhlatko sanoja", tokaisi Pélisson. "Rahojen
jälkeen henki. Ratsaille, monseigneur, pian ratsaille!"
"Jättäen meidät?" huusivat molemmat naiset yhtaikaa, huumeissaan
tuskasta.
"Kah, monseigneur, pelastautuessanne te pelastatte meidät kaikki.
Ratsaille!"
"Mutta hän ei kykene pysymään satulassa! Näettehän."
"Oh, jos hän oikein harkitsee aseman täpäryyttä..." väitti rivakka
Pélisson.
"Olette oikeassa", mutisi Fouquet.
"Monseigneur, monseigneur!" huusi Gourville noustessaan portaita neljä
askelmaa kerrallaan; "monseigneur!"
"No, mitä nyt?"
"Minä saatoin käskynne mukaan kuninkaan lähettiä rahoineen..."
"Niin?"
"Ja Palais-Royalin aukiolla huomasin..."
"Hengähdä hiukan, hyvä ystävä, -- sinä ihan tukehdut."
"Mitä huomasitte?" tiukkasivat ystävät kiihkeinä.
"Näin muskettisoturien nousevan ratsaille", läähätti Gourville.
"Hei, nyt ei todella ole hetkeäkään hukata", huudettiin ympärillä.
Rouva Fouquet ryntäsi portaille huutaen tuomaan pihalle hevosensa.
Markiisitar kiirehti sieppaamaan hänet syliinsä ja sanoi hänelle:
"Madame, hänen pelastuksensa tähden, älkää millään tavoin hätääntykö
älkääkä ajatelko lähteä mukana."
Pélisson juoksi toimittamaan vaunuvaljakon valmiiksi. Tällävälin
Gourville kokosi hattuunsa mitä kultaa ja hopeaa kyynelehtiviltä ja
säikkyneiltä ystäviltä liikeni viimeisenä uhrina, köyhyyden hartaana
almuna onnettomuudelle.
Tuettuna ja puolittain kannettuna yli-intendentti suljettiin
kuomivaunuihin. Gourville nousi ajopukille ja tarttui ohjaksiin;
Pélisson piteli pyörtynyttä talonrouvaa.
Markiisitar de Bellière oli voimakkaampi ja saikin siitä palkintonsa,
Fouquetin viimeisen suudelman.
Pélissonin oli helppo selittää ympäristölle tämän pikaisen lähdön
syyksi kuninkaan määräys, joka kutsui ministerit Nantesiin.
242.
Colbertin vaunuissa.
Kuten Gourville oli nähnytkin, kuninkaan muskettisoturit olivat tosiaan
jo samana iltana nousseet ratsaille ja seuranneet kapteeniansa.
Saadakseen matkata paremmassa rauhassa tämä kuitenkin pian siirsi
osastonsa päällikkyyden eräälle luutnantilleen ja läksi omalle
taholleen kievarihevosilla, kehoitettuaan miehiänsä joutumaan rivakasti
perille. Parhaallakaan uutteruudella nämä eivät kuitenkaan voineet
päätyä Nantesiin ennen häntä.
Croix-des-Petits-Champs-katua pitkin oikaistessaan hänellä oli aikaa
panna merkille muuan seikka, joka antoi hänelle paljon ajattelemisen
aihetta. Hän nimittäin huomasi herra Colbertin astuvan ulos
asunnostaan, noustakseen vaunuihin, jotka odottelivat portilla.
Vaunuista pisti d'Artagnanin silmään kaksi naisenpäähinettä, ja
tietysti hänen piti tietää, keitä nämä suojasivat. Saadakseen heistä
vilahduksen, he kun istuivat selin kyyryssä, hän suuntasi ratsunsa
viistämään niin läheltä vaunuja, että hänen suppilosaappaansa tölmäsi
nahkasuojustimeen, tärähdyttäen koko vaunuja. Säikähtäneistä istujista
toinen kirahti nuoren naisen äänellä ja toinen päästi manauksen, jossa
kapteeni tunsi viidenkymmenen vuoden topakan riuskeuden. Kumartuneet
päät kohosivat, ja ratsastajan joutuisa silmä keksi rouva Vanelin ja
Chevreusen herttuattaren, näiden ehtimättä tuntea häiritsijäänsä, joka
oli karauttanut tiehensä naisten juuri puhjetessa nauruun pelästyksensä
johdosta ja sydämellisesti puristaessa toistensa käsiä.
-- Kas vain! -- tuumi d'Artagnan; -- vanha herttuatar ei ole
ystävyyssuhteissaan enää niin vaatelias kuin ennen: hän mielistelee
Colbertin lemmittyä! Herra Fouquet-parka! Tämä ei hänelle ennusta
mitään hyvää.
Herra Colbert asettui vaunuihinsa, ja tämä jalo kolmikko suuntasi
kulkunsa varsin vitkallisesti Vincennesin metsää kohti.
Matkalla rouva de Chevreuse antoi rouva Vanelin poiketa vaunuista hänen
aviomiehensä luo ja jäi kahden kesken Colbertin kanssa pitkittämään
ajoa, haastellen samalla asioista. Kunnon herttuattarella oli ehtymätön
keskustelun lahja, ja kun hän aina puhui lähimmäistä vahingoittaakseen
ja itseänsä hyödyttääkseen, säilyi hänellä puhelun intokin väsymättömän
vilkkaana.
Hän aloitti kuvaamalla Colbertin suuruutta vastaisena pääministerinä ja
lupasi silloin koota uuden yli-intendentin puolelle kaiken vanhan
aateliston. Sitten hän kysyi seuralaisensa mielipidettä siitä, minkä
verran la Vallièren oli suvaittava saada vaikutusvaltaa. Hän kiitti ja
laittoi vieruskumppaniansa, sai hänet päästään pyörälle. Hän vihjaili
tälle niin monia salaisuuksia, että Colbert hetkiseksi pelkäsi
joutuneensa ihan paholaisen kanssa tekemisiin. Herttuatar osoitti
hänelle välillisesti, että hän piti vallassaan tämänpäiväistä Colbertia
niinkuin oli vallinnut eilistä Fouquetia. Ja kun intendentti
yksinkertaisesti kysyi häneltä, mistä syystä hän niin vihasi
yli-intendenttiä, vastasi vanha vehkeilijätär:
"Minkätähden te itse vihaatte häntä?"
"Madame", selitti Colbert, "politiikassa voivat järjestelmän
eroavaisuudet tuottaa vastakohtaisuutta miesten kesken. Herra Fouquet
on minusta näyttänyt kehittävän sellaista järjestelmää, joka vastustaa
kuninkaan todellisia etuja."
Vanha rouva keskeytti hänet:
"Enpä enää puhukaan teille herra Fouquetista. Kuninkaan matka Nantesiin
tekee sen tarpeettomaksi. Herra Fouquet on minulle mennyttä miestä, ja
teille samaten."
Colbert ei vastannut mitään.
"Nantesista palatessaan", jatkoi herttuatar, "kuningas -- nykyään vain
veruketta etsien -- huomaa valtiosäätyjen esiintyneen pahasti, tehneen
liian vähän uhrauksia. Säädyt sanovat, että verot ovat liian raskaita
ja että valtionvarain hoito on saattanut maan rappiotilaan. Kuningas
käy käsiksi yli-intendenttiin, ja silloin..."
"Ja silloin?" tiedusti Colbert.
"Oh, hän joutuu silloin julkiseen epäsuosioon. Eikö se ole teidänkin
mielipiteenne?"
Colbert loi herttuattareen silmäyksen, joka tuntui lausuvan: -- Jos
Fouquet joutuu ainoastaan epäsuosioon, niin se ei ole teidän vikanne.
"On tietysti välttämätöntä", kiirehti rouva de Chevreuse huomauttamaan,
"että teidän asemanne on aivan selvillä, herra Colbert. Näettekö ketään
kuninkaan ja itsenne välissä Fouquetin kukistamisen jälkeen?"
"En käsitä", kierteli toinen.
"Ymmärrätte minua piankin. Mihin teidän kunnianhimonne tähtää?"
"En ole kunnianhimoinen."
"Hyödytöntä sitten on suistaa vallasta yli-intendenttiä. Turhaa
vaivaa."
"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teille, madame..."
"Niin, kyllä, kuninkaan edun harrastuksesta; mutta puhukaamme toki
omastannekin."
"Minun etunani on kunnostautua hänen majesteettinsa asioissa."
"No, suoraan kysyen, tuhoatteko herra Fouquetin vai ettekö? Vastatkaa
jo kiertelemättä."
"Minä en tuhoa ketään, madame."
"En sitten ymmärrä, minkätähden olette niin kalliista hinnasta ostanut
minulta ne herra Mazarinin kirjeet. En enää käsitä, miksi näytittekään
niitä kuninkaalle."
Colbert katseli herttuatarta hämmästyneenä ja lausui väkinäisesti:
"Madame, vielä vähemmän minä kykenen käsittämään, että te niistä rahat
saatuanne moititte minua ostokseni huonosta käyttämisestä."
"Pitäähän edes tahtoa halunsa mukaisesti, jollei kykenisikään siihen,
mitä tahtoo", sanoi vanha herttuatar.
"Siinä sitä ollaan", virkahti Colbert tämän heltymättömän
johdonmukaisuuden voittamana. "Ette kykene, -- mitä? Sanokaa."
"Tunnustan, etten tosiaan pysty tekemään kuninkaan luona eräitä
vaikutuksia tehottomiksi."
"Ja ne taistelevat herra Fouquetin puolesta? Mitä voimia ne ovat?
Malttakaahan, minä autan teitä arvaamisella."
"Tehkää se."
"La Vallière?"
"Oh, hänellä ei ole suurtakaan merkitystä, hän kun ei tunne asioita
eikä ole toimekas luonteeltaan. Herra Fouquet on häntä kyllä
mielistellyt."
"Rahaministeriä puolustaessaan hän siis helposti tulisikin syyttäneeksi
itseään, eikö niin?"
"Kaiketikin."
"Sanoistanne päättäen oli toinenkin vaikutus tuntumassa?"
"Huomattavasti."
"Leskikuningattaren välitys kenties?"
"Niin, hänen majesteettinsa leskikuningatar tuntee herra Fouquetia
kohtaan heikkoutta, joka osoittautuu varsin haitalliseksi hänen
pojalleen."
"Älkää luulko niin", virkkoi vanha rouva hymyillen.
"Kah, olenhan sitä niin useasti kokenut!" vakuutti Colbert
epäuskoisesti.
"Entiseen aikaan?"
"Vielä ihan äskenkin, madame, -- Vauxissa. Hän se pidätti kuninkaan
vangituttamasta herra Fouquetia."
"Ihminen ei ole ainiaan samaa mieltä, herra intendentti. Mitä
kuningatar on saattanut tahtoa hiljakkoin, se ei kenties enää tänään
ole hänen kantansa."
"Kuinka niin?" kysyi Colbert ihmeissään.
"Syyn selittäminen ei kuulu tähän."
"Se on päinvastoin hyvin tärkeätä, sillä jos olisin varma siitä, etten
pahastuttaisi hänen majesteettiaan leskikuningatarta, en enää ollenkaan
arvelisi."
"No, olettehan kaiketi tekin kuullut puhuttavan suuresta
salaisuudesta?"
"Salaisuudesta?"
"Sanokaa sitä miksi hyvänsä. No, leskikuningatar kammoaa kaikkia niitä,
jotka ovat tavalla tai toisella olleet osallisia asian ilmituloon, ja
niihin tietysti kuuluu herra Fouquet."
"Voisi siis olla varma leskikuningattaren myöntymyksestä?" sanoi
Colbert.
"Tulinhan juuri hänen majesteettinsa luota, ja hän vakuutti minulle
sitä."
"Kai sitten, madame."
"Minulla on enemmänkin takeita: tunnette ehkä herra Fouquetin
lähimmistä ystävistä erään herra d'Herblayn, joka muistaakseni on
piispa?"
"Vannesin piispa."
"No, leskikuningatar tavoittaa tarmokkaasti kiinni tuota herra
d'Herblayta, joka niinikään tuntee sen salaisuuden."
"Vai niin!"
"Niin tarmokkaasti, että jos hänet ilmoitettaisiin kuolleeksikin,
tahdottaisiin pää vakuudeksi siitä, että se ei puhuisi."
"Haluaako leskikuningatar sitä?"
"Siitä on nimenomainen määräys annettu."
"Herra d'Herblayta siis etsiskellään, madame?"
"Oh, tiedämmehän kyllä hyvin, missä hän on."
Colbert katseli herttuatarta.
"Sanokaa, madame."
"Hän on Belle-Isle-en-Merillä."
"Herra Fouquetin alueella?"
"Niin juuri."
"Hänet siepataan!"
Oli herttuattaren vuoro hymyillä.
"Älkää uskoko sitä kovin helpoksi", varoitti hän; "hänen kiinniottoansa
ei kannata mennä lupaamaan."
"Kuinka niin, madame?"
"Herra d'Herblay ei ole niitä miehiä, jotka korjataan talteen milloin
vain mieli tekee."
"Hän on muka ilmetty kapinallinen?"
"Oh, me edellisen sukupolven niskuripuolueen edustajat olemme kaiken
ikämme esiintyneet kapinoitsijoina, ja kuitenkin näette, että meitä ei
ole siepattu kiinni, vaan että me päinvastoin auttelemme muiden
sieppaamisessa."
Colbert tähtäsi vanhaan herttuattareen säikkyneen silmäyksen, mutta
lausui melkein ylvään lujasti:
"Ei ole enää se aika, jolloin alamaiset voittivat kunniasijoja
sotimisella Ranskan kuningasta vastaan. Jos herra d'Herblay uhkaa
valtakunnan turvallisuutta, niin hän kuolee mestauslavalla. Olkoon se
jollekulle mieleen tai ei, se ei merkitse meille paljonkaan."
Tämä Colbertin suussa harvinainen _meille_ pani herttuattaren
kotvaseksi miettimään. Ihmeekseen hänen täytyi tunnustaa nousevalla
valtiomiehellä olevan enemmän luontumusta suuruuteen kuin hän oli
ottanut lukuun.
Colbert oli saanut takaisin ylemmyytensä keskustelussa ja tahtoi sen
säilyttääkin.
"Te pyydätte minun toimintaani tuon herra d'Herblayn vangitsemiseksi,
madame?" virkkoi hän.
"Minäkö? En pyydä teiltä mitään."
"Luulin vain, madame; mutta olkoon sinänsä, koska erehdyin. Kuningas ei
ole vielä puhunut asiasta mitään."
Herttuatar pureskeli kynsiään.
"Ja kehno saalishan tuommoinen piispa olisikin!" jatkoi Colbert.
"Tuskinpa kannattaisi minun puuttua puuhiin pikku juonittelijan
tähden."
Herttuattaren viha paljastui.
"Leskikuningatarhan pitää häntä tärkeänä", sanoi hän, "ja tietysti
hänen majesteetillaan on perusteita käsitykseensä. Ja onhan herra
d'Herblay epäsuosioon joutuvan mahtimiehen ystävä."
"Hoo, sehän ei itsessään vaikuta asiaan!" arveli Colbert. "Ainoastaan
kuninkaan vihollista voisi tavoittaa voimakeinoilla. Tämä tuntunee
teistä ikävältä?"
"En sano mitään."
"Te tahdotte nähdä hänet teljetyksi vankilaan, Bastiljiin esimerkiksi?"
"Uskon salaisuuden olevan paremmassa kätkössä Bastiljin muurien takana
kuin Belle-Islen varustuksissa."
"Voinhan puhua asiasta kuninkaan kanssa hänen esittääkseen kantansa."
"Sitä selitystä odotellessanne Vannesin piispa livahtaa tiehensä,
monsieur. Minä tekisin samaten."
"Minne hän pakenisi! Eurooppa on meidän puolellamme."
"Hän kyllä aina löytää turvansa, monsieur. Näkee hyvin, että te ette
tiedä, mikä hän oikein on miehiään. Te ette tunne herra d'Herblayta,
te ette ole tuntenut Aramista. Hän oli yksi niistä neljästä
muskettisoturista, jotka edesmenneen kuninkaan aikana vapisuttivat
kardinaali Richelieuta ja holhoushallituksen päivinä tuottivat suurinta
huolta hänen ylhäisyydelleen de Mazarinille."
"Mutta miten hän selviytyisi, ellei hänellä ole ihan omaa valtakuntaa,
madame?"
"Jos hän pelastuakseen tarvitsee valtakunnan, monsieur, niin hänellä on
sekin määrättävissään."
"Mutta kun kerran osoitatte niin suurta harrastusta hänen
pakohankkeensa ehkäisemiseksi, niin voinhan pitää huolta siitä, että
hän ei pääse mihinkään."
"Belle-Isle on linnoitettu, herra Colbert, ja juuri hänen
suunnitelmiensa mukaan."
"Vaikka hän ryhtyisi Belle-Islea puolustamaankin, ei se silti ole
valloittamaton, ja jos Vannesin arvoisa piispa saarretaan sinne, on hän
mennyttä miestä, madame."
"Saatte olla aivan varma siitä, monsieur, että leskikuningatar tuntee
syvää kiitollisuutta kaikesta innosta, jota hänen asiassaan osoitatte,
ja toimittaa teille siitä suurenmoisen hyvityksen. Mutta mitä saan
hänelle siis sanoa toimenpiteistänne tuon miehen suhteen?"
"Että minä otatan hänet kiinni millä hinnalla hyvänsä ja suljetan hänet
sellaiseen tyrmään, mistä ei kuulu hisaustakaan maailmalle."
"Hyvä on, herra Colbert; voimme nyt sanoa, että olemme tästä hetkestä
alkaen tehneet vankan liiton, te ja minä, ja että minä olen kaikin
puolin teidän käytettävissänne."
"Minä päinvastoin asetun teidän palvelukseenne, madame. Eikö tuo ritari
d'Herblay oikeastaan ole Espanjan vakoojia?"
"Parempikin."
"Salainen lähettiläs?"
"Arvatkaa vielä korkeammalta."
"Malttakaas... kuningas Filip III on kiihkomielinen, -- olisiko hän...
Filip III:n rippi-isä?"
"Vielä korkeammassa asemassa."
"_Mordieu_!" huudahti Colbert elähtyen kiroamaan hienon rouvan kuullen,
leskikuningattaren vanhan ystävän seurassa; "hän on siis jesuiittien
kenraali?"
"Nyt taisitte osata oikeaan", vastasi herttuatar.
"Hohoi, madame, siinä tapauksessa se mies syöksee meidät kaikki tuhoon,
ellemme me ennätä edelle, ja siinä onkin pidettävä kiirettä!"
"Se oli minun mielipiteeni, monsieur, mutta en rohjennut sitä teille
lausua."
"Ja meidän onnemme oli, että hän suuntasi hyökkäyksensä valtaistuinta
vastaan eikä käynyt välittömästi meidän kimppuumme."
"Mutta painakaa mieleenne, herra Colbert, että herra d'Herblay ei
koskaan lannistu ja että hän yrityksensä rauettua aloittaa uudestaan.
Jos häneltä on tilaisuus oman kuninkaan luomiseen mennyt pilalle, niin
hän ennemmin tai myöhemmin nostattaa toisen, jonka pääministeriksi te
varmastikaan ette tule."
Colbert rypisti uhkaavasti silmäkulmiaan.
"Uskon vankilan järjestävän tämän asian meitä molempia tyydyttävällä
tavalla, madame", hän sanoi.
Herttuatar hymyili.
"Jos tietäisitte", hän huomautti, "kuinka monta kertaa Aramis on
päässyt vankilasta!"
"Oh", vakuutti Colbert, "kyllä pidämme varalla, ettei hän tällä kertaa
enää jätä sitä asuntoa."
"Mutta ettekö siis kuunnellut, kun vastikään sanoin hänen kuuluvan
niihin neljään voittamattomaan, joita Richelieu pelkäsi? Ja silloin ei
muskettisoturien yhtymällä ollut nykyisiä etujaan: rahoja ja
kokemusta."
Colbert puri huultansa.
"Luovumme vankilan ajatuksesta", hän sanoi hiljaa. "Toimitamme säilyn,
josta voittamatonkaan ei ilmesty esiin!"
"Hyvä on, liittolaisemme!" kiitti herttuatar. "Mutta alkaapa jo olla
myöhä; emmekö lähdekin kotiin?"
"Sitä mieluummin, madame, kun minulla on valmistuksia tehtävinä,
lähteäkseni kuninkaan matkalle."
"Pariisiin!" huusi herttuatar ajajalle.
Vaunut kääntyivät Saint-Antoinen esikaupunkia kohti, kun nyt oli
syntynyt sopimus, joka määräsi kuoleman omaksi Fouquetin viimeisen
esitaistelijan, Belle-Islen viimeisen puolustajan, Marie Michonin
aikaisimman ystävän ja herttuattaren uusimman vihollisen.
243.
Kaksi jokialusta.
D'Artagnanin juuri päästyä taipaleelle Fouquetkin oli matkalla, ja
hänen ystäviensä harras huolenpito lisäsi hänen joutuisuutensa
kaksinkertaiseksi.
Tämän retken tai oikeammin sanoen paon ensimmäisiä hetkiä häiritsi
alituinen pelko, aiheenaan kaikki pakolaisen takana huomatut
ratsastajat ja ajopelit. Sillä eihän ollut otaksuttavaa, että Ludvig
XIV, jos hän tahtoi päästä tähän saaliiseen käsiksi, salli hänen
livahtaa rauhassa tiehensä. Nuori leijona oli jo haistanut riistan, ja
hänellä oli kyllin kiihkeitä ajokoiria käytettävissään.
Mutta vähitellen kaikki huolestus haihtui. Kiirehtimisellään
yli-intendentti sai niin paljon etumatkaa, että todennäköisesti kukaan
ei kyennyt häntä enää saavuttamaan. Menettely, johon ystävät olivat
saaneet hänet ryhtymään, näytti perin luontevalta. Lähtihän hän
Nantesiin kuningasta tapaamaan, ja matkan ripeyskin vain todisti hänen
intoaan.
Hän saapui menehdyksissä, mutta rauhoittuneena Orléansiin,
missä edeltäpäin ratsastaneen kuriirin toimesta löysi soman
kahdeksansoutuisen aluksen odottamassa. Nämä gondolin muotoiset,
leveähköt ja raskaanlaiset jokipurret sisälsivät pienen ylimmän
laivankannen tapaan katetun suojan ja peräpäässä telttakajuutan; niillä
hoidettiin siihen aikaan liikennettä Orléansin ja Nantesin välillä
Loire-virtaa pitkin. Tämä meidän päivinämme pitkä matka tuntui silloin
miellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ison valtatien kievarikyyti
pienillä ratsuhevosilla tai kehnoissa, tärskyvissä vaunuissa.
Fouquet astui purteen, joka lähti heti liikkeelle. Tietäen, että heillä
oli kunnia kuljettaa raha-asiain yli-intendenttiä, soutajat ponnistivat
parhaansa mukaan, sillä taikasana _raha-asiat_ sai heidän silmissään
kangastamaan hyvän palkkion, jonka he tahtoivat osoittaa
ansainneensakin. Alus kiiti Loiren laineilla. Oli mitä ihanin ilma;
nouseva aurinko purppuroi maisemat, esittäen joen kaikessa kuulakassa
kirkkaudessaan. Virta ja soutajat kuljettivat Fouquetia niinkuin siivet
kantavat lintua. Hän saapui Beaugencyn edustalle ilman mitään
vastuksia.
Fouquet toivoi pääsevänsä kaikkein ensimmäisenä Nantesiin. Siellä hän
tapaisi huomattavat arvohenkilöt ja hankkisi itselleen tukea
valtiopäiväin tärkeimmistä jäsenistä. Hän tekisi itsensä
välttämättömäksi, mikä niin ansiokkaalle miehelle oli helppoa, ja
viivyttäisi onnettomuutta, ellei kykenisikään sitä kokonaan torjumaan.
"Sitäpaitsi", puhui hänelle Gourville, "Nantesissa arvaatte tai
arvaamme vihollistenne aikeet. Pidämme hevoset varalla pujahtaaksemme
sokkeloiseen Poitouhun, aluksen varattuna purjehtimaan merelle. Ja kun
kerran olette ulapalla, tarjoo Belle-Isle teille koskemattoman
turvasataman. Näettekin muuten, että kukaan ei teitä vaani, että kukaan
ei meitä seuraa."
Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun keksittiin etäällä joen mutkan
takana myötävirtaan viilettävän mahtavan aluksen takila. Tämän
jokialuksen nähdessään Fouquetin soutajat päästivät kummastuksen
huudon.
"Mikä on?" kysyi Fouquet.
"On ihan ihme ja kumma, monseigneur", vastasi aluksen päällikkö, "että
tuo pursi kiitää kuin myrskytuuli."
Gourville hätkähti ja nousi yläkannelle paremmin nähdäkseen.
Fouquet ei hievahtanut, mutta hän sanoi Gourvillelle hillityn
epäluuloisena:
"Katsohan toki, mitä se on, ystäväiseni."
Alus oli juuri ehtinyt esille polvekkeen takaa. Se liukui niin
nopeasti, että sen vanaveden nähtiin kimaltelevan valkoisena
kuohujuovana auringonsäteissä.
"Onpas se vauhtia!" hoki laivuri; "on totta vieköön! Kai siitä
maksetaan hyvin. En luullut", lisäsi hän, "että puuairot voisivat
kiidättää vinhemmin kuin omamme; mutta toisin nuo tuolla todistavat
minulle."
"Mikäs siinä!" huudahti eräs soutajista. "Heitä on kaksitoista ja meitä
vain kahdeksan."
"Kaksitoista!" ihmetteli Gourville. "Kaksitoista soutajaa? Mahdotonta!"
Kahdeksaa useampaa soutajaa ei jokialuksessa ollut koskaan
edes kuningas käyttänyt. Tämä kunnia oli osoitettu herra
yli-intendentillekin pikemmin kiireen vuoksi kuin arvonannosta.
"Mitä se merkitsee?" sanoi Gourville, yrittäen eroittaa jo näkyvän
telttakatoksen alta matkustajat, joita tarkinkaan silmä ei vielä olisi
voinut tuntea.
"On maar niillä hoppu, sillä kuningas se ei ole", tuumasi laivuri.
Fouquetia puistatti.
"Mistä näette, että se ei ole kuningas?" kysyi Gourville.
"Ensiksikin siitä, että heillä ei ole valkoista liljalippua, jota
kuninkaan laiva aina käyttää."
"Ja kuningas siellä ei voi tulla siitäkään syystä, Gourville",
huomautti herra Fouquet, "että hänen majesteettinsa oli vielä eilen
Pariisissa."
Gourville vastasi yli-intendentille katseella, joka merkitsi: --
Olittehan siellä itsekin.
"Ja mistä näkee, että heillä on kiire?" hän lisäsi voittaakseen aikaa.
"Siitä, monsieur", selitti aluksen päämies, "että niiden on täytynyt
lähteä paljon myöhemmin meitä ja että ne kuitenkin ovat jo
kintereillämme."
"Noh", virkkoi Gourville, "mistä tiedätte, että he eivät ole lähteneet
vasta Beaugencystä tai Niortista?"
"Emme ole nähneet mitään noin vankkaa purtta ainakaan tällä puolen
Orléansin. Sen täytyy tulla sieltä, monsieur, ja se pitää kiirettä."
Herra Fouquet ja Gourville vaihtoivat silmäniskun. Laivuri huomasi
tämän levottomuuden. Gourville kiirehti kääntämään asian toiseksi.
"Joku ystävä", sanoi hän, "joka on lyönyt vetoa saavansa meidät kiinni.
Voittakaamme veto, älkäämmekä antako itseämme tavoittaa."
Laivuri avasi suunsa vastatakseen, että se oli mahdotonta, mutta
silloin Fouquet lausui ylväästi:
"Jos joku tahtoo meidät saavuttaa, antakaamme hänen tulla."
"Voisi koettaa, monseigneur", ehdotti laivuri arasti. "Hei, pojat,
tarmokkaasti! Antakaa uida!"
"Ei", esti Fouquet, "pysähdyttäkää päinvastoin kokonaan."
"Mielettömyyttä, monseigneur", keskeytti Gourville kumartuen
kuiskaamaan hänen korvaansa.
"Pysähdyttäkää kokonaan!" toisti Fouquet.
Kahdeksan airoa kääntyi huopaamaan, ja alus seisahtui äkkiä.
Toisen aluksen kahdeltatoista soutajalta tämä liike jäi aluksi
huomaamatta, sillä he kiidättivät purttaan niin vimmatusti, että se
tuotapikaa saapui musketinkantaman päähän. Fouquet näki huonosti,
päivän kilo häikäisi Gourvillen silmiä; ainoastaan laivuri tottuneella,
luonnonvoimia vastaan kamppaillessa terästyneellä katseellaan eroitti
selvästi naapurialuksen matkustajat.
"Minä näen ne!" huudahti hän. "Niitä on kaksi."
"Minä en näe mitään", sanoi Gourville.
"Kyllä heidät pian eroitatte; muutamat aironvedot tuovat heidät
kahdenkymmenen askeleen päähän meistä."
Mutta laivurin ennustus ei toteutunut; jäljessä tuleva alus matki
Fouquetin käskemää liikettä, ja sensijaan että olisi saavuttanut
otaksutut ystävänsä se rutosti pysähtyi keskelle virtaa.
"Tätä en enää ollenkaan käsitä!" päivitteli laivuri.
"Enkä minä", yhtyi Gourville.
"Te, joka näette niin hyvin sen matkustajat", puuttui puheeseen
Fouquet, "koettakaa heitä hiukan kuvailla meille, kippari, ennenkuin
ajaudumme heistä liian loitolle."
"Luulin nähneeni heitä kaksi", vastasi mies, "mutta telttakatoksen alla
onkin enää vain yksi."
"Millainen hän on?"
"Ruskea, harteva, lyhytkaulainen mies."
Pilvenhattara liukui sinitaivaalla ja verhosi tällä hetkellä auringon.
Gourville, joka yhä tähysteli suojaten kädellään silmiänsä, kykeni
eroittamaan etsimänsä ja hyppäsi yhtäkkiä yläkannelta komeroon, missä
Fouquet häntä odotti.
"Colbert!" hän virkahti liikutuksesta värisevällä äänellä.
"Colbert!" toisti Fouquet. "Oh, sepä on omituista; mutta ei, se on
mahdotonta!"
"Minä tunnen hänet, sanon teille, ja hänkin puolestaan tunsi minut niin
hyvin, että hän juuri poistui peräsuojaan. Ehkä kuningas lähettää hänet
meitä palauttamaan."
"Siinä tapauksessa hän laskisi luoksemme eikä pysyttelisi paikoillaan.
Mitä hän siellä tekee?"
"Pitäneekö meitä silmällä, monseigneur?"
"Minä kammoan epävarmuutta", huudahti Fouquet. "Laskekaamme suoraan
häntä kohti."
"Oi, monseigneur, älkää sitä tehkö! Alus on täynnä aseellista väkeä."
"Hän siis vangitsisi minut, Gourville? Miksi hän ei sitten tule?"
"Monseigneur, ei ole teidän arvonne mukaista mennä edes turmaanne
vastaan."
"Mutta suvaita itseäni vaaniskeltavan kuin pahantekijää?"
"Mikään ei todista, että teitä väijytään, monseigneur. Olkaa
malttavainen."
"Mitä siis on tehtävä?"
"Älkää pysähtykö. Te kiiditte niin nopeasti vain totellaksenne
innokkaasti kuninkaan käskyjä. Tehkää vauhti kaksinkertaiseksi. Ken
elää, näkee!"
"Oikein. Eteenpäin!" huudahti Fouquet. "Koska tuolla pysytään tyynesti
paikoillaan, niin ottakaamme me vauhtia."
Laivuri antoi merkin, ja Fouquetin soutajat ryhtyivät jälleen työhönsä
kaikella rivakkuudella, mitä saattoi odottaa levähtäneiltä miehiltä.
Tuskin oli jokialus edennyt satasen syltä, kun toinen, kahdentoista
miehen soutama, samaten lähti liikkeelle. Tätä kilpajuoksua kesti koko
päivän, alusten välimatkan pitenemättä tai lyhenemättä.
Tämän nähdessään Fouquet tunsi vaaran uhkaavan lähellä, ja hänen
äänensä värähti ennustavalta, kun hän aivan hiljaa virkkoi:
"Kah, Gourville, mitä sanoinkaan viimeisellä ateriallamme kotona?
Käynkö turmaani kohti vai enkö?"
"Oi, monseigneur!"
"Eivätkö nämä kaksi alusta, jotka seuraavat toisiaan niin kiihkeästi
kuin jos herra Colbert ja minä kilpailisimme soutupalkinnosta Loirella,
esitä meidän molempain uraa, ja etkö luule, Gourville, että toinen
niistä tekee haaksirikon Nantesissa?"
"Ainakin se on vielä epävarmaa", väitti Gourville. "Te esiinnytte
valtiopäivillä, osoitatte, mikä mies olette. Kaunopuheisuutenne ja
nerokkuutenne asiain johdossa ovat teille kilpenä ja miekkana, joilla
kykenette puolustautumaan, ellette voittamaan. Bretagnelaiset eivät
teitä ollenkaan tunne, mutta kun he joutuvat pariinne, on peli teidän.
Haa, varokoon herra Colbert tasapainoaan, sillä hänen purtensa on yhtä
suuressa kumoutumisen vaarassa kuin teidänkin! Molemmat rientävät
nopeasti, hänen vielä joutuisammin kuin teidän; saa nähdä, kumpi
ensiksi ehtii haaksirikkoon."
Fouquet tarttui Gourvillen käteen.
"Ystävä", virkkoi hän, "kaikki on jo selvää. Muista puheenpartta:
'Etummaiset edellä menevät.' Katso, Colbert varoo perille asti
sivuuttamasta minua! Hän tietää olla viisas."
Rahaministeri oli oikeassa; molemmat alukset pysyivät väijytyskannalla
Nantesiin saakka.
Kun yli-intendentti astui maihin, Gourville kuitenkin toivoi hänen
voivan heti tavoittaa turvapaikkaa ja toimituttaa vaihtohevoset
varalle. Mutta rantaan poikettaessa jälkimmäinen alus jo solui
edellisen viereen, ja Colbert lähestyi tervehtimään Fouquetia niin
silmäänpistävän kunnioittavasti, että uteliaita katsojia alkoi heti
keräytyä ympärille.
Fouquet säilytti ryhtinsä täydellisesti; hän tunsi, että hänellä
suuruutensa viimeisinä hetkinä oli velvollisuuksia itseään kohtaan. Hän
tahtoi kaatua niin korkealta, että kukistuessaan murskaisi jonkun
vihollisensa. Colbert oli saapuvilla -- sitä pahempi Colbertille.
Astuessaan häntä kohti vastasikin yli-intendentti hänelle ominaisella
korskealla silmien siristyksellä.
"Mitä! Tekö se olette, herra Colbert?"
"Esittääkseni teille nöyrän tervehdykseni, monseigneur", vastasi tämä.
"Tulitteko te tuossa aluksessa?"
Hän osoitti mahtavaa kaksitoistasoutuista.
"Tulin, monseigneur."
"Kahdellatoista soutajalla?" ihmetteli Fouquet. "Se on ylellistä, herra
Colbert! Hetkiseksi luulin, että siinä matkusti leskikuningatar tai
kuningas."
"Monseigneur..." änkytti Colbert punastuen.
"Se matka käy kalliiksi niille, jotka sen maksavat", jatkoi Fouquet.
"Mutta te olette nyt siis saapunut. Minä, jolla oli vain kahdeksan
soutajaa, ennätin kuitenkin edellä."
Ja hän käänsi intendentille selkänsä, jättäen hänet epätietoiseksi,
olivatko jälkimmäisen aluksen koukuttelut tosiaankin pysyneet
edelliselle huomaamattomina. Ainakaan hän ei suonut kilpailijalleen
tyydytystä, että olisi ilmaissut mitään pelänneensä.
Tästä yrmeästä ravistuksesta huolimatta Colbert ei nolostunut, vaan
vastasi:
"Minä en kulkenut nopeasti, monseigneur, syystä että pysähdyin joka
kerta kun tekin hiljensitte vauhtia."
"Ja miksi sen teitte, herra Colbert?" huudahti Fouquet ärtyneenä tästä
halpamaisesta rohkeudesta. "Kun teillä oli parempi alus kuin minulla,
miksi ette yhtynyt minuun tai mennyt ohitseni?"
"Kunnioituksesta", virkkoi intendentti, kumartaen maahan asti.
Fouquet nousi vaunuihin, jotka kaupunki tietämättömästä syystä ja
käsittämättömällä tavalla hänelle lähetti, ja ajoi Nantesin
kaupunginpalatsiin suuren ihmisjoukon seuraamana, joka jo oli usean
päivän kuhissut liikkeellä säätyjen kokoontumista odottaen.
Tuskin oli hän asettunut huoneisiinsa, kun Gourville lähti varaamaan
hevosia Poitiersin ja Vannesin tielle sekä purtta Paimboeufin matkaa
varten. Hän toimitti nämä eri tehtävät niin salavihkaa, niin vireästi
ja säästelemättömästi, että Fouquet, jolla juuri oli kuumekohtauksensa,
ei koskaan olisi ollut lähempänä pelastustaan, ellei sattuma --
inhimillisten suunnitelmien mahtava mullistaja -- olisi tullut väliin.
Kaupungilla levisi aamuyöstä huhu, että kuningas läheni hyvin
joutuisasti postihevosilla ja oli saapumassa kymmenen tai kahdentoista
tunnin kuluttua. Hänen majesteettiaan odotteleva kansa iloitsi
nähdessään muskettisoturit, jotka olivat vastikään saapuneet
päällikkönsä herra d'Artagnanin kanssa. Heidät sijoitettiin
palatsilinnaan, jonka kaikille pääoville heitä asettui kunniavartioksi.
Kohtelias d'Artagnan pistäysi kellon lähestyessä kymmentä
yli-intendentin luo, esittääkseen hänelle kunnioittavan tervehdyksensä,
ja vaikka ministerillä oli kuume, vaikka hän kärsi ja oli hien
valelema, tahtoi hän vastaanottaa upseerin, joka ihastui tästä
kunniasta kuten heidän keskustelustaan saamme nähdä.
244.
Muskettisoturi vihjailee.
Fouquet oli vielä makuulla, niinkuin elämään kiintynyt mies
mahdollisimman visusti säästelee tätä olemassaolon haurasta kudelmaa
maailman korjaamattomalta repeilyltä.
D'Artagnan ilmestyi kamarin kynnykselle ja sai yli-intendentiltä hyvin
sydämellisen tervehdyksen.
"Hyvää huomenta, monseigneur", vastasi muskettisoturi. "Miten jaksatte
matkanne jälkeen?"
"Varsin hyvin, kiitos."
"Entä kuume?"
"Siitä en kyllä vielä ole päässyt. Lääkitsenkin tässä itseäni, kuten
näette; heti Nantesiin tultuani keitätin itselleni yrttiuutetta."
"Ihan aluksi pitää yhä nukkua, monseigneur."
"Eh, _corbleu_, hyvä herra d'Artagnan, mielellänihän nukkuisin..."
"Mikä estää?"
"No, te ensiksikin."
"Minäkö! Oh, monseigneur...!"
"Tietenkin. Ettekö taas tule kuninkaan nimessä?"
"Kautta taivaan, monseigneur", vastasi muskettisoturi, "jättäkää nyt
kuningas sikseen! Sinä päivänä, jona tulen tarkoittamallanne kuninkaan
asialla, minä en kiusaannuta teitä jännityksellä. Te näette silloin
käteni kouraisevan miekankahvaa ohjesäännön mukaisesti ja kuulette heti
ensi silmänräpäyksessä minun lausuvan juhlamenoihin sovellutetulla
äänellä: 'Monseigneur, kuninkaan nimessä vangitsen teidät!'"
Fouquet väkisinkin hätkähti, kun vilkkaan gascognelaisen äänenpaino oli
niin luontevasti mukautunut ajateltuun osaan. Toimenpiteen jäljittely
oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin todellinen pidätys.
"Lupaatteko minulle sen avonaisuuden?" virkahti yli-intendentti.
"Kunniasanallani! Mutta uskokaa minua, siitä ei nyt ole kysymys."
"Miten johdutte siihen käsitykseen, herra d'Artagnan? Minä arvelen ihan
päinvastoin."
"En ole kuullut puhuttavan mistään", vastasi d'Artagnan.
"Hm, hm!" epäili Fouquet.
"Minun täytyy uskoa, että kuningas ei voi olla pohjaltaan tuntematta
kiintymystä noin miellyttävään valtiomieheen."
Fouquet irvisti.
"Entä herra Colbert?" hän sanoi. "Onko hänkin mielestänne samassa
määrin kiintynyt minuun?"
"Hänestä en mene sanomaan", vastasi muskettisoturi. "Siinä on
poikkeuksellinen mies! On mahdollista, että hänellä on teitä vastaan
pahaakin kaunaa, mutta, _mordioux_, orava kykenee toki varomaan
tarhakäärmettä, kun vain tahtoo."
"Te puhutte minulle ihan ystävän tavoin", sanoi Fouquet, "ja totisesti
en ole eläissäni tavannut toista noin älykästä ja yleväluontoista
miestä!"
"Suvaitsette niin sanoa", vastasi d'Artagnan. "Oletteko odottanut tätä
päivää lausuaksenne minulle sellaisen kohteliaisuuden?"
"Me olemme sokeita", jupisi Fouquet.
"Äänenne käy käheäksi", huomautti d'Artagnan. "Juokaapas lääkettänne,
monseigneur."
Mitä sydämellisimmän ystävällisesti hän ojensi uutekuppia, jonka
Fouquet otti herttaisella hymyllä kiittäen.
"Tällaista tapahtuu vain minulle", haastoi muskettisoturi äskeiseen
palaten. "Olen kuluttanut kymmenen vuotta nenänne edessä teidän
vieritellessänne kultatynnyreitä; teillä oli neljän miljoonan
vuositulot, minua ette koskaan huomannut, mutta nyt näette minun olevan
maailmassa, juuri kun..."
"Kun olen kukistumassa", keskeytti Fouquet. "Se on totta, rakas herra
d'Artagnan."
"Sitä en aikonut sanoa."
"Ajattelitte sitä vain. No, jos kukistun, niin uskokaa sanani -- en
sitten enää vietä päivääkään sanomatta itsekseni päätäni takoen:
'Hupsu, hupsu, älytön kuolevainen! Sinulla oli herra d'Artagnan
saatavissa, ja sinä et häntä käyttänyt etkä häntä rikastuttanut!'"
"Te olette minulle ylenpalttisen suosiollinen", sanoi kapteeni; "mutta
aivan ihastunut minäkin olen teihin!"
"Vieläkin mies, joka ei yhdy Colbertiin!" sanoi yli-intendentti.
"Onpa tuo Colbert iskeytynyt teihin! Hän on teille pahempana vaivana
kuin kuumeennekaan."
"No, siihen on syynsä. Ajatelkaa meidän suhdettamme."
Ja Fouquet kertoi, miten Colbert oli teeskentelevästi vartioinut häntä
virralla.
"Eikö se ole häviöni selvin merkki?" hän kysyi lopuksi.
D'Artagnan oli käynyt totiseksi.
"Siihen suuntaan", myönsi hän. "Niin, tämä kuulostaa pahalta, kuten
herra de Tréville sanoi."
Ja hän tähtäsi älykkään ja merkitsevän silmäyksen rahaministeriin.
"Eikö ole niin asia, että asemani on ratkaistu? Kuningas tietysti
tahtoi saada minut Nantesiin, ollakseni eristettynä Pariisista, missä
minulla on niin paljon kannattajia, ja samalla hän ottaa haltuunsa
Belle-Islen?"
"Missä herra d'Herblay on", lisäsi d'Artagnan.
Fouquet kohotti päätänsä.
"Mitä minuun tulee", jatkoi d'Artagnan, "niin voin yhä vakuuttaa
teille, että kuningas ei ole virkkanut mitään minulle teitä vastaan."
"Todellako?"
"Kuningas kyllä määräsi minut lähtemään Nantesiin; minun ei pitänyt
asettua mihinkään yhteyteen herra de Gesvresin kanssa."
"Hän on ystäviäni."
"Herra de Gesvresin kanssa, niin, monseigneur", jatkoi muskettisoturi,
jonka silmät eivät herjenneet haastamasta toista kieltä kuin huulet.
"Ohjeenani oli ottaa mukaani prikaati muskettisotureita, -- hiukan
liikanaista varustelua näin rauhallisena aikana."
"Prikaati?" äännähti Fouquet kohoutuen toisen kyynärpäänsä varaan.
"Yhdeksänkymmentäkuusi ratsumiestä, niin, monseigneur, -- samaa määrää
käytettiin de Chalaisin, de Cinq-Marsin ja Montmorencyn
vangitsemistilaisuuksissa."
Fouquet heristi korviansa, vaikka nuo sanat lausuttiin tavallisena
jutteluna.
"Ja sitten?" hän kysyi.
"Kaikenlaisiahan merkityksettömiä ohjeita sain, kuten linnan jokaisen
täkäläisen asunnon vartioimisesta ennen kuin herra de Gesvres asettaisi
oville omia miehiään. Ystävänne väkeä ei tahdottu vaivata
vahtipalveluksella."
"Entä minun varalleni", huudahti Fouquet, "mitä määräyksiä?"
"Ei pienintäkään sanaa, mikä koskisi teitä, monseigneur."
"Herra d'Artagnan, on kysymyksessä kunniani ja ehkä henkeni
pelastaminen! Ettehän harhaannuttaisi minua?"
"Minäkö!... ja missä tarkoituksessa? Ettehän nähdäkseni ole
minkäänlaisessa vaarassa. Ajopeleistä ja aluksista vain on pikku
järjestysmääräys vielä, mutta sellaiset seikat eivät kuulu teihin."
"Mikä se on, kapteeni? Mikä se on?"
"Ka, hevosia ja aluksia ei saa päästää poistumaan Nantesin piiristä
ilman kuninkaan allekirjoittamaa passia."
"Taivaan vallat, mutta..."
D'Artagnan puhkesi nauramaan.
"Se on voimassa vasta kuninkaan tultua Nantesiin; näette siis, että
asia ei mitenkään koske teitä, monseigneur."
Fouquet vaipui mietteisiin; d'Artagnan ei ollut huomaavinaan hänen
tuumitteluansa.
"Uskoakseni teille ohjeitteni laadun olen tietysti kiintynyt teihin ja
halukas osoittamaan teille, että teitä vastaan ei suunnitella mitään",
lisäsi muskettisoturi.
"Niin tietenkin", mukasi Fouquet hajamielisenä.
"Sehän selviää, kun ajattelee järjestelyä kokonaisuudessaan", selitti
kapteeni, jonka katseet yhä puhuivat hartaasti omaa kieltänsä.
"Ensiksikin on palatsilinna asetettu erityisen ja ankaran vartioinnin
alaiseksi. Te asutte täällä; tunnetteko näitä paikkoja?... Ka,
todellinen vankila, monseigneur! Herra de Gesvres, jolla on kunnia
kuulua ystäväpiiriinne, on joutunut syrjään... Kaupungin portit ja
satamaväylät suljetaan passittomilta heti kun kuningas saapuu...
Tiedättekös, herra Fouquet, että jollen nyt puhuisi teidänlaisellenne
miehelle, joka olette valtakunnan ylimpiä arvohenkilöitä, vaan
jollekulle levottomalle ja omia hankkeitaan hautovalle sielulle, niin
tämäpä ei olisi terveellistä lavertelua! Olisin tullut toimittaakseni
sievän tilaisuuden, jos tuollaisen miekkosen tekisi mieli livahtaa
liikkeelle! Ei järjestyksenvalvojia, ei vartiosotilaita, ei mitään
määräyksiä; vesitie vapaa, maantie avoin, itse d'Artagnanilta voisi
tahtoa hevosia lainaksi! Tämän täytyy rauhoittaa mieltänne, herra
Fouquet, sillä kuningas ei olisi jättänyt minua näin itsenäiseksi, jos
hänellä olisi ollut pahaa mielessä. Olenkin siten täydellisesti teidän
käytettävissänne; pyytäkää minulta mitä suinkin haluatte, ja
vastavuoroon soisin vain, että sanoisitte minulta terveiset Aramikselle
ja Portokselle, jos satutte ensin käväisemään Belle-Islellä, kuten
teillä on oikeus tehdä ihan kursailemattomasti, suotta siekailematta,
aivan yöpuvussanne niinkuin nyt olette."
Niin sanoen muskettisoturi kumarsi syvään, loi vielä älykkään suopean
silmäyksen yli-intendenttiin, peräytyi ovelle ja katosi.
Hän ei ollut vielä pylväseteisen portailla, kun Fouquet suunniltaan
kiihtyneenä tarttui soittokellon nuoraan ja huusi:
"Hevoseni! Alukseni!"
Kukaan ei vastannut.
Yli-intendentti puki itse ylleen mitä käsiinsä sai.
"Gourville!... Gourville!..." hän kutsui sujauttaessaan kellon
taskuunsa. Ja soittokello sai taas hälyttää, Fouquetin hokiessa:
"Gourville!... Gourville!..."
Gourville ilmestyi huohottaen ja kalpeana.
"Lähtekäämme, lähtekäämme!" huusi yli-intendentti heti kun näki hänet.
"Myöhäistä!" änkkäsi ystävä.
"Myöhäistäkö? Miksi?"
"Kuunnelkaa!"
Palatsilinnan edustalta kuului torvien toitotusta ja rumpujen pärinää.
"Mitä nyt, Gourville?"
"Kuningas on tullut, monseigneur."
"Kuningas?"
"Hän on rientänyt hillittömällä vauhdilla, revähdyttänyt hevosia ja
voittanut lasketusta ajasta kahdeksan tuntia."
"Me olemme hukassa!" mutisi Fouquet. "Kunnon d'Artagnan, puhuitpa
minulle liian myöhään!"
Samassa kuningas todella ehtikin kaupunkiin; vallinsarvelta kajahti
tykinlaukaus, ja siihen vastattiin vartiolaivasta virralta.
Fouquet rypisti kulmiaan, kutsui kamaripalvelijansa ja laittautui
hoviasuun. Ikkunastaan hän kaihtimien takaa näki kansanjoukon hyörinän
ja lukuisan saattueen, joka oli pysytellyt valtiaansa mukana ties
millä tavoin. Hänen majesteettinsa johdettiin komeuden keskellä
palatsilinnaan; Fouquet näki hänen laskeutuvan satulasta porttilehterin
alla ja supattavan jotakin d'Artagnanille, joka oli pidellyt
jalustinta.
Kuninkaan mentyä sisälle holvista muskettisoturi suuntasi askeleensa
Fouquetin huoneistoa kohti, mutta verkkaan, peräti vitkallisesti,
alinomaa pysähtyen puhuttelemaan väkeänsä, joka oli asettunut kujaksi;
olisi voinut luulla, että hän vartavasten kulutti aikaa asiallansa.
Fouquet avasi pihanpuolisen ikkunansa, sanoakseen hänelle jotakin.
"Hei!" huudahti d'Artagnan havaitessaan hänet; "te olettekin vielä
huoneissanne, monseigneur!"
Ja tämä _vielä_ valaisi Fouquetille lopullisesti, kuinka täpäräksi
muskettisoturi oli tiennyt tilanteen, äsken antaessaan tärkeitä
tietojansa ja neuvojaan.
"Hyvä Jumala, niin, monsieur", vastasi yli-intendentti huoaten;
"kuninkaan saapuminen keskeytti eräät suunnitelmani."
"Ahaa! Tiedätte kuninkaan tulleeksi?"
"Minä näin hänet; ja tällä kertaa te kai pistäydytte luokseni hänen
käskystään?..."
"Kuulustamaan vointianne, monseigneur, ja pyytämään teitä hänen
majesteettinsa puheille, ellei terveydentilanne tee sitä
mahdottomaksi."
"Heti paikalla, herra d'Artagnan, ihan heti."
"Ka, hitto!" sanoi kapteeni; "nyt kuninkaan tultua ei täällä saakaan
liikuskella vapaasti; ohjesääntö hallitsee kaikkia, teitä ja minuakin."
Fouquet huokasi vielä kerran, astui vaunuihinsa -- ollen niin peräti
heikkona -- ja läksi päärakennuksen portaiden eteen, seuralaisenaan
muskettisoturien kapteeni, jonka huomaavaisuus ei tällä kertaa ollut
vähemmän peloittava kuin se vastikään oli ollut lohdullinen ja
reipastuttava.
245.
Miten kuningas Ludvig XIV esiintyi vaivaisessa osasessaan.
Fouquetin astuessa vaunuista Nantesin palatsilinnan pääovella häntä
lähestyi joku kansanmies syvään kumartaen ja antoi hänelle kirjeen.
D'Artagnan tahtoi estää häntä puhuttelemasta rahaministeriä ja viittasi
hänet poistumaan, mutta tiedonanto oli jo jätetty asianomaiselle.
Fouquet avasi kirjeen; d'Artagnan huomasi valtiomiehen kasvojen samassa
ilmaisevan epämääräistä pelästystä.
Fouquet pisti paperin salkkuun, joka hänellä oli kainalossaan, ja nousi
portaita kuninkaan huoneisiin. Tornin jokaiseen asuinkertaan
laitetuista pienistä ikkunoista näki Fouquetin kintereillä asteleva
d'Artagnan kirjeentuojan vilkuvan ympärilleen torilla ja antavan
merkkejä muutamille henkilöille, jotka hävisivät viereisille kaduille,
sitten kun itse olivat toistaneet samat viittaukset.
Fouquet jätettiin hetkiseksi odottamaan jo ennemmin puheena olleelle,
pieneen käytävään päättyvälle parvekkeelle. Käytävän päähän oli
kuninkaan työhuone järjestetty. D'Artagnan siirtyi yli-intendentin
edelle, jota hän tähän asti oli kunnioittavasti seurannut, ja meni
kuninkaan kabinettiin ilmoittamaan.
"No?" kysyi Ludvig XIV hänet huomatessaan, heittäen paperien
peittämälle pöydälle ison, vihreän kankaan.
"Käsky on pantu toimeen, sire."
"Ja Fouquet?"
"Herra yli-intendentti tuli mukanani", vastasi d'Artagnan.
"Johdettakoon hänet kymmenen minuutin kuluttua luokseni", sanoi
kuningas, viitaten d'Artagnania poistumaan.
Tämä lähti ulos, mutta tuskin oli hän ehtinyt käytävälle, jonka
toisessa päässä Fouquet odotti, kun kuninkaan kello kutsui hänet
takaisin.
"Eikö hän hämmästynyt?" kysyi Ludvig.
"Kuka, sire?"
"_Fouquet_", sanoi kuningas mutkattomasti; se töykeä puheentapa
varmensi muskettisoturien kapteenin epäluuloja.
"Ei, sire", vastasi hän.
"Hyvä."
Ja toistamiseen Ludvig lähetti d'Artagnanin luotansa.
Fouquet ei ollut hievahtanut parvekkeelta, jonne opas oli hänet
jättänyt. Hän luki uudelleen näin kuuluvaa kirjelappuaan:
'Teitä vastaan juonitellaan jotakin. Kenties ei rohjeta itse
linnassa; se tapahtuisi siis palatessanne huoneisiinne.
Muskettisoturit ovat saartaneet asunnon. Älkää menkö sinne;
valkoinen hevonen odottaa teitä puuistutusten takana.'
Fouquet oli tuntenut Gourvillen käsialan ja innon. Jotta paperi ei
mahdollisen onnettomuuden häntä kohdatessa saattaisi uskollista ystävää
vaaraan, yli-intendentti repi kirjeen palasiksi, jotka siroitteli
tuuleen lehterin pilariaidakkeen yli. D'Artagnan yllätti hänet
viimeisten hiutaleitten leijuessa ilmaan.
"Monsieur", virkkoi hän, "kuningas odottaa teitä."
Ministeri astui rohkeasti pieneen käytävään, missä herrat de Brienne ja
Rose työskentelivät; kreivi de Saint-Aignan istui pienellä tuolilla
samassa käytävässä ja näkyi odottelevan käskyjä, haukotellen
kuumeisesta kärsimättömyydestä, miekka jalkojen välissä.
Fouquetista tuntui omituiselta, että nämä tavallisesti niin
huomaavaiset ja liehakoitsevat hovimiehet tuskin liikahtivat, kun hän,
yli-intendentti, meni ohitse. Mutta miten olisivatkaan he voineet
toisin kohdella miestä, jota kuningas enää nimitti vain Fouquetiksi?
Hän kohotti päätänsä ja valmiina kaikkea uhmaamaan astui kuninkaan luo,
senjälkeen kun mainittu kello oli hänet majesteetille ilmoittanut.
Nousematta kuningas nyökäytti päätänsä ja virkkoi painokkaasti:
"No, miten voitte, herra Fouquet?"
"Minulla on kuumekohtaukseni", vastasi yli-intendentti, "mutta aina
olen valmiina kuninkaan palvelukseen."
"Hyvä; säädyt kokoontuvat huomenna. Onko teillä puhe sepitettynä?"
Fouquet katseli kuningasta hämmästyksissään.
"Ei ole, sire", vastasi hän; "mutta minä pidän sen valmistamatta. Olen
kylliksi perillä asioista, jotta en joudu ymmälle. Minulla on vain yksi
kysymys tehtävänä; salliiko teidän majesteettinne?"
"Olkaa hyvä."
"Miksi teidän majesteettinne ei ole suvainnut Pariisissa ilmoittaa
pääministerillenne tästä tehtävästä?"
"Te olitte sairas; en tahdo rasittaa liiaksi."
"Ei koskaan työ, ei koskaan selittely rasita minua, sire, ja koska
hetki on tullut pyytääkseni selitystä kuninkaaltani..."
"Oh, herra Fouquet! Mitä selitystä?"
"Teidän majesteettinne aikomuksista minun suhteeni."
Kuningas punastui.
"Minua on paneteltu", jatkoi Fouquet innokkaasti, "ja minun täytyy
yllyttää kuninkaan oikeamielisyyttä tutkisteluun."
"Tuon sanominen on hyvin tarpeetonta, herra Fouquet; minä tiedän mitä
tiedän."
"Teidän majesteettinne ei voi tietää asioita, ellei niitä teille
sanota, ja minä en ole mitään puhunut, kun muut sitävastoin ovat
puhuneet monen monituiset kerrat..."
"Mitä tuolla tarkoitatte?" kysyi kuningas kärsimättömänä lopettamaan
tämän kiusallisen keskustelun.
"Käyn suoraan asiaan, sire, ja väitän erään henkilön kohtuuttomasti
vahingoittavan minua teidän majesteettinne silmissä."
"Kukaan ei vahingoita teitä, herra Fouquet."
"Se vastaus, sire, todistaa minulle, että olin oikeassa."
"Herra Fouquet, minä en pidä syyttelystä."
"Mutta kun itse on syytettynä!"
"Olemme jo liiaksi puhuneet tästä asiasta."
"Eikö teidän majesteettinne salli minun puolustautua?"
"Toistan, että minä en syytä teitä."
Fouquet astahti taaksepäin, tehden puolinaisen kumarruksen.
-- On varmaa, -- ajatteli hän, -- että kuningas on tehnyt päätöksensä.
Vain se, joka ei voi peräytyä, saattaa olla noin itsepintainen. Sulkea
silmänsä vaaralta tällä hetkellä olisi sokeutta; olla siitä
välittämättä olisi typeryyttä.
Sitten hän jatkoi ääneen:
"Kutsuiko teidän majesteettinne minut jotakin työtä varten?"
"En, herra Fouquet, vaan antaakseni teille neuvon."
"Minä odotan kunnioittavasti, sire."
"Levätkää, herra Fouquet; älkää tuhlatko enemmälti voimianne.
Säätykokouksen istuntokausi tulee lyhyt, ja kun sihteerini ovat sen
lopettaneet, en tahdo sitten enää kahteen viikkoon puhuttavan
valtiollisista asioista Ranskassa."
"Eikö kuninkaalla ole minulle mitään sanottavaa tästä
säätykokouksesta?"
"Ei, herra Fouquet."
"Minulle, raha-asiain yli-intendentille?"
"Levätkää, pyydän; siinä kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa."
Fouquet puri huultansa ja painoi päänsä alas. Hän hautoi nähtävästi
jotakin rauhatonta ajatusta. Tämä levottomuus tarttui kuninkaaseenkin.
"Oletteko pahoillanne, että teidän täytyy levätä, herra Fouquet?"
virkkoi hän.
"Kyllä, sire; minä en ole tottunut lepoon."
"Mutta te olette sairas; teidän on pidettävä huolta itsestänne."
"Teidän majesteettinne mainitsi minulle huomenna pidettävästä
puheesta?"
Kuningas ei vastannut; tämä äkillinen kysymys oli saanut hänet ymmälle.
Fouquet tunsi tämän epäröimisen painon. Hän luuli lukevansa nuoren
ruhtinaan silmistä vaaran, jota hänen vastustelunsa jouduttaisi.
-- Jos ilmaisen pelkoa, -- hän ajatteli, -- olen mennyttä.
Kuningas puolestaan joutui levottomaksi ainoastaan Fouquetin
epäileväisyydestä. -- Onko hän saanut vihiä jostakin? -- hän tuumi
itsekseen.
-- Jos hänen ensi sanansa on ankara, -- ajatteli Fouquet vielä, -- jos
hän ärtyy tai on ärtyvinään saadakseen verukkeen, niin miten tästä
selviydyn? Tehkäämme vieru loivemmaksi. Gourville oli oikeassa.
"Sire", sanoi hän äkkiä, "koska teidän majesteettinne armollisesti
suvaitsee siinä määrin valvoa terveyttäni, että vapautatte minut
kaikesta työstä, niin ehkä saankin olla poissa huomisesta
valtioneuvoston istunnosta? Pysyisin koko päivän vuoteessani ja
pyytäisin kuningasta luovuttamaan minulle lääkärinne yrittämään jotakin
keinoa näitä tukalia kuumepuuskia vastaan."
"Tapahtukoon niinkuin haluatte, herra Fouquet. Te saatte lomaa
huomiseksi, saatte lääkärin, tulette terveeksi."
"Kiitos", virkkoi Fouquet kumartaen. Tehden päätöksensä hän virkkoi
sitten: "Enkö saa onnea viedä kuningasta kotiini Belle-Islelle?"
Hän katsoi Ludvigia kasvoihin, tarkastaakseen sellaisen ehdotuksen
vaikutusta. Kuningas punastui vielä.
"Sanoitte: _kotiini Belle-Islelle_?" hän huomautti koettaen hymyillä.
"Niin kyllä, sire."
"Mutta ettekö muista", jatkoi kuningas samaan leikkisään sävyyn, "että
lahjoititte Belle-Islen minulle?"
"Sekin on totta, sire. Mutta kun ette sitä omaksunut, niin lähdette nyt
ottamaan sen haltuunne."
"Kyllähän sen haluan saada."
"Se oli muuten teidän majesteettinne aikomus yhtä hyvin kuin minunkin,
enkä osaisi sanoa teidän majesteetillenne, kuinka onnellinen ja ylpeä
olen ollut nähdessäni kuninkaan koko henkivartioston saapuvan
Pariisista tätä haltuunottamista varten."
Kuningas sopersi, että hän ei ollut tuonut muskettisotureitaan vain
siltä varalta.
"Oh, sen kyllä käsitän", tokaisi Fouquet innokkaasti. "Teidän
majesteettinne tietää liian hyvin, että on aivan riittävää tulla
yksinänne ratsuraippa kädessä, kukistaaksenne kaikki Belle-Islen
linnoitukset."
"_Peste_", huudahti kuningas, "enhän tahdo, että ne kukistuvat, -- nuo
oivat varustukset, joiden rakentaminen on tullut niin kalliiksi. Ei,
jääkööt ne pystyyn hollantilaisia ja englantilaisia vastaan! Ette
arvaakaan, herra Fouquet, mitä minä Belle-Islellä haluan nähdä: tahdon
tutustua sieviin maalaisnaisiinne, tyttöihin ja vaimoihin, vainioihinne
ja hiekkarantoihinne. Minulle on kovin kehuttu teidän vasallittarianne,
jotka tanssivat niin hyvin ja ovat ihan hurmaavia helakanpunaisissa
hameissaan! Kah, näyttäkääpä heitä minulle."
"Milloin teidän majesteettinne vain tahtoo."
"Onko teillä mitään kulkuneuvoja? Lähtisimme huomenna, jos teille
sopii."
Yli-intendentti tunsi iskun, joka ei ollut taitava, ja vastasi:
"Ei, sire; en tiennyt teidän majesteettinne haluavan niin
kiireellisesti nähdä Belle-Isleä, joten en ole vielä varannut mitään."
"Mutta joku alushan teillä sentään on?"
"Minulla on viisi; mutta ne ovat kaikki joko Portissa tai
Paimboeufissa, ja niiden tavoittamiseen tai tännetoimittamiseen
tarvitaan vähintään vuorokausi. Lähetänkö liikkeelle kuriirin? Onko
minun se tehtävä?"
"Odottakaa vielä; antakaa horkkanne loppua; olkoon huomiseen."
"Se on oikein... Kuka tietää, vaikka meillä huomenna olisi muuta
mielessä", vastasi Fouquet ilman mitään epäilyä enää ja kovin kalpeana.
Kuningas säpsähti ja ojensi kätensä kellonnuoraan, mutta Fouquet ehätti
edelle.
"Sire", hän sanoi, "minulla on kuumetta ja vilunväreitä. Jos viivyn
vielä hetkenkään, saatan mennä tainnuksiin. Pyydän teidän
majesteetiltanne lupaa lähteä kätkeytymään peitteiden alle."
"Te todellakin vavahtelette; se on surkeata nähdä. Menkää, herra
Fouquet, menkää. Minä lähetän tiedustamaan vointianne."
"Teidän majesteettinne on ylen armollinen. Tunnin päästä voin jo paljon
paremmin."
"Tahdon, että joku tulee teitä saattamaan", sanoi kuningas.
"Kuten suvaitsette, sire; mielelläni nojaisin jonkun käsivarteen."
"Herra d'Artagnan!" huusi kuningas soittaen kelloa.
"Oh, sire", keskeytti Fouquet karmivasti nauraen, "te annatte minulle
muskettisoturien kapteenin saattajaksi kotiin? Hyvin epäilyttävä
kunnia, sire! Riittää tavallinen palvelija, pyydän."
"Ja miksi, herra Fouquet? Herra d'Artagnan saattelee minua itseänikin!"
"Niin, mutta kun hän saattaa teitä, sire, hän tekee sen teitä
totellakseen, kun sitävastoin..."
"Niin?"
"Jos minun on palattava asuntooni muskettisoturienne päällikön
seurassa, niin sanotaan, että vangitutatte minut."
"Vangitutan?" toisti kuningas, kalveten enemmän kuin Fouquet itse.
"Vangitutan? Oh!..."
"Kas, mitäpä ei sanottaisi!" jatkoi Fouquet yhä nauraen. "Ja löisin
vetoa, että on kyllin häijyjä ihmisiä pilantekoon sen johdosta."
Tämä laukaus hämmennytti hallitsijan. Fouquet oli kyllin taitava tai
kyllin hyväonninen saattaakseen Ludvig XIV:n varomaan miettimänsä teon
paljastumista tällä tavoin.
Sisään astuessaan d'Artagnan siis saikin käskyn toimittaa jonkun
muskettisoturin yli-intendentin saattajaksi.
"Tarpeetonta", virkkoi Fouquet: "miekka kuin miekka, -- yhtä hyvin otan
Gourvillen, joka odottaa alhaalla. Mutta se ei estä minua nauttimasta
herra d'Artagnanin seurasta. Kovin mielelläni muuten näyttäisin
Belle-Islen hänelle, joka ymmärtää niin hyvin varustuksia."
D'Artagnan kumarsi ymmärtämättä enää mitään koko hommasta. Fouquet
kumarsi vielä ja läksi rauhallisen verkkaisesti kuin huvikseen
kävellen.
Päästyään ulos linnasta hän ajatteli:
-- Olen pelastettu! Niin, sinä saat nähdä Belle-Islen, kavala kuningas,
mutta vasta sitten kun minua ei siellä enää ole.
Sitten hän hävisi. D'Artagnan oli jäänyt kuninkaan luo.
"Kapteeni", sanoi hänen majesteettinsa, "te seuraatte herra Fouquetia
sadan askeleen päässä."
"Kyllä, sire."
"Hän palaa asuntoonsa. Te menette perässä."
"Kyllä, sire."
"Vangitsette hänet minun nimessäni ja suljette kuomivaunuihin."
"Kuomivaunuihin? Hyvä."
"Pitäen huolta, että hän ei tiellä voi puhella kenenkään kanssa tai
heitellä kirjelappusia kohtaamilleen henkilöille."
"Hm, sepä on vaikeata, sire."
"Eikä ole."
"Anteeksi, sire, en voi tukehduttaa herra Fouqueta, ja jos hän haluaa
hengittää, en ryhdy sitä häneltä estämään ikkunain ja suojuskaihtimien
ummistamisella. Hän lennättelee vaunujen aukoista kaikkia mahdollisia
huutoja ja kirjeitä."
"Se on otettu huomioon, herra d'Artagnan; ristikolla varustettu kuomi
poistaa molemmat mainitsemanne hankaluudet."
"Rautaristikolla varustetut vaunutko?" huudahti d'Artagnan. "Mutta
sellaista ristikkoa ei tehdä vaunuihin puolessa tunnissa, ja teidän
majesteettinne kehoittaa minua heti lähtemään herra Fouquetin luo."
"Niinpä tarvittavat vaunut ovatkin jo varalla."
"Ah, se on eri juttu!" sanoi kapteeni. "Jos vaunut ovat valmiit, hyvä
on; tarvitsee vain saada ne liikkeelle."
"Hevoset ovat jo valjastetut."
"Ahaa!"
"Ja ajaja odottaa keihäsmiesten kanssa linnan alapihalla."
D'Artagnan kumarsi.
"Minun on enää vain kysyttävä kuninkaalta, minne herra Fouquet
viedään."
"Aluksi Angersin linnaan."
"Hyvä on."
"Saamme sitten nähdä."
"Niin, sire."
"Herra d'Artagnan, vielä sana: olette huomannut, että minä en tätä
Fouquetin vangitsemista varten käytä henkivartijoitani, ja siitä herra
de Gesvres joutuu vimmoihinsa."
"Teidän majesteettinne ei käytä henkivartijoitanne", vastasi kapteeni
hiukan nöyryytettynä, "koska ette luota herra de Gesvresiin. Siinä se!"
"Se merkitsee, monsieur, että minä luotan teihin."
"Sen hyvin tiedän, sire! Ja turha on siitä tehdä numeroa."
"Huomautin siitä vain senvuoksi, monsieur, että jos tästä hetkestä
lähtien tapahtuisi jotakin, -- jos herra Fouquet jonkun sattuman kautta
pääsisi livistämään... Sellaisia sattumia on nähty, monsieur..."
"Oh, sire, sellaista on usein sattunut muille, vaan ei satu nyt
minulle."
"Miten niin?"
"Siksi, sire, että minä juuri tahdoin pelastaa herra Fouquetin..."
Kuningas vavahti.
"Koska", jatkoi kapteeni, "minulla oli siihen oikeus arvattuani teidän
majesteettinne suunnitelman ennen kuin vielä olitte siitä minulle
puhunut; ja koska herra Fouquet herätti harrastustani, olin silloin
vapaa osoittamaan myötätuntoani häntä kohtaan."
"Tosiaan, monsieur, te ette suinkaan varmistuta minua
palveluksistanne!"
"Jos olisin hänet silloin pelastanut, olisin ollut aivan viaton.
Sanonpa vielä, että olisin tehnyt hyvin, sillä herra Fouquet ei ole
paha mies. Mutta hän ei tahtonut; hänen kohtalonsa veti häntä
puoleensa; hän päästi vapauden hetken käsistään. Sitä pahempi! Nyt
minulla on määräykseni, minä tottelen näitä käskyjä, ja herra Fouquetia
voitte jo pitää vangittuna miehenä. Hän on Angersin linnassa, sinne jo
kuuluu herra Fouquet."
"Hän ei ole vielä käsissänne, kapteeni!"
"Se on minun asiani; kullakin alansa, sire. Mutta miettikäähän vielä
kerran. Aivan tosissanneko nyt vangitutatte herra Fouquetin, sire?"
"Niin, tuhat kertaa niin!"
"Kirjoittakaa siis."
"Tässä on."
D'Artagnan luki määräyksen, kumarsi kuninkaalle ja poistui.
Parvekkeelta hän näki Gourvillen, joka iloisin ilmein suuntasi
askeleensa herra Fouquetin asuntoa kohti.
246.
Valkoinen ja musta hevonen.
-- Sepä kummallista, -- ajatteli kapteeni. -- Gourville noin iloisena
laukkaamassa pitkin katuja, vaikka on melkein varmaa, että herra
Fouquet on vaarassa, -- vaikka on melkein varmaa, että juuri
herra Gourville ilmoitti hänelle siitä äsken kirjelapulla, jonka
yli-intendentti repi palasiksi parvekkeella, viskaten ne tuuliajolle.
Gourville hykerteli käsiään, hän on siis tehnyt jotakin sukkelaa. Mistä
Gourville tulee? Gourville tulee Rue aux Herbesiltä. Minne se katu vie?
D'Artagnan tarkkasi linnan vallitsemien talojen harjain yli katujen
uurtamia juovia, ikäänkuin olisi katsellut topografista pohjakaavaa, --
se vain erona, että hengettömän ja litteän, tyhjän ja aution paperin
asemesta tämä elävä kartta sai tehoa liikkeistä, huudoista ja ihmisten
ja esineiden varjoista.
Kaupungin piirin ulkopuolella levisi vehmaita kenttiä Loiren
rantamille, näköjään tavoitellen purppurahohteista taivaanrantaa, johon
vetten sini ja rämeiden tumma rehevyys kyntivät vakoja.
Heti tulliportilta haarautui kaksi valkoista tietä eri suuntiin kuten
jättiläiskäden haritetut sormet.
D'Artagnan, joka parvekkeen poikki astuessaan oli yhdellä silmäyksellä
koonnut katseeseensa koko tämän näköalan, johtui Rue aux Herbesin
linjaa pitkin tänne toisen tien päähän.
Vielä askel, ja hän oli laskeutumassa parvekkeen portaita torniin,
mennäkseen hakemaan rautaristikolla varustetut vaununsa ja ajaakseen
Fouquetin asunnolle. Mutta juuri kun hän oli jälleen astumaisillaan
porraskäytävään, sattui hänen huomionsa kiintymään tuolla tiellä
etääntyvään pisteeseen.
-- Mikähän tuo on? -- tuumi muskettisoturi. -- Juokseva hevonen,
varmaankin karannut. Pistelee aikamoista laukkaa!
Liikkuva piste poikkesi tieltä mallasviljelmille.
-- Valkoinen hevonen, -- jatkoi kapteeni, joka oli eroittanut tummaa
pohjaa vasten hohtavan värin, -- ja satulassa onkin ratsastaja. Joku
poikanen, jonka hevonen on janoissaan ja kirmaa hänen kanssaan suorinta
tietä juottopaikalle.
Nämä salamannopeat, näköhavainnon kanssa samanaikaiset mietelmät oli
d'Artagnan jo unohtanut laskeutuessaan portaiden ensimmäisiä askelmia.
Muutamia paperihiutaleita näkyi askelmilla, paistaen tummuneelta
kivipinnalta.
-- Kas, kas! -- päätteli kapteeni. -- Tuossa on muutamia herra
Fouquetin repimän kirjeen palasia! Miesparka, hän uskoi salaisuutensa
tuulelle, mutta tuuli ei siitä enää välitä, vaan tuo sen kuninkaalle.
Todellakin sinä olet, Fouquet-rukka, onnettomuuden leikkipallo! Peli ei
ole tasaväkinen; onni on sinua vastaan. Ludvig XIV:n tähti himmentää
omasi; tarhakäärme on oravaa voimakkaampi tai taitavampi.
Alas astuessaan d'Artagnan otti käteensä tuollaisen paperipalan.
-- Gourvillen pientä käsialaa! -- tuumi hän, tarkastaen kirjeen
siekaletta. -- Enpä erehtynyt.
Ja hänen silmäänsä osui sana _valkoinen_.
"Kah!" äännähti hän. Ja hän tarkasti toista jätettä, mutta sille ei
ollut piirretty kirjaintakaan. Kolmannessa palassa oli sana _hevonen_.
"_Valkoinen hevonen_", toisti hän kuin tavaileva lapsi. "Ai, hyvä
Jumala", huudahti epäilevä henki, "valkoinen hevonen!"
Ja ruudinjyvän lailla, joka palaessaan laajenee satakertaisesti,
d'Artagnan ajatuksista ja epäluuloista paisuen vilisti nopeasti jälleen
parvekkeelle.
Valkoinen hevonen juoksi, juoksi yhä Loirea kohti, jonka rannassa
häämöitti näköpiirin rajassa vesihuuruihin sekoittuneena pienoinen
keinuva purje.
-- Oh, oh! -- tuumi muskettisoturi. -- Vain pakeneva rientää tuollaista
vauhtia viljellyillä mailla. Ainoastaan joku Fouquet, joku rahamies
saattaa noin kiitää keskellä päivää valkoisen ratsun selässä...
Ainoastaan Belle-Islen herralla voi olla tuollainen kiire pelastumaan
rannikolle, vaikka tuuheat metsät tarjoisivat maalla suojaa... Ja
ainoastaan d'Artagnan kykenee tavoittamaan herra Fouquetin, jolla on
puolen tunnin etumatka ja joka ehtisi veneeseensä ennen kuin tunti on
kulunut.
Muskettisoturi antoi kiireisen käskyn toimittaa rautaristikkovaunut
erääseen metsikköön kaupungin ulkopuolelle. Hän valitsi parhaan
hevosensa, hyppäsi satulaan ja karautti Rue aux Herbesille; siirtymättä
kuitenkaan Fouquetin kulkemalle tielle hän nelisti heti Loiren rantaa
pitkin varmana siitä, että hän täten voittaisi taipaleella kymmenen
minuuttia ja suuntien leikkauspisteessä saavuttaisi pakolaisen, joka ei
voinut pelätä takaa-ajoa tältä puolelta.
Kilpajuoksun innosta ja vainoojan levottomuudesta kiihoittuen kuin
metsästyksessä tai sodassa yllätti Fouquetille niin leppeä ja
hyvänsuopa d'Artagnan itsensä hurjistumassa ja melkein verenhimoiseksi
tulemassa. Melkoisen tovin hän ratsasti keksimättä enää valkoista
hevosta. Hänen kiihkonsa alkoi kääntyä raivostukseksi, hän epäili
itseään, hän jo otaksui, että Fouquet oli painunut maanalaiselle tielle
tai vaihtanut valkoisen hevosensa johonkin noista mainioista, tuulen
nopeudella kiitävistä mustista, joiden terhakkaa keveyttä d'Artagnan
niin monta kertaa oli Saint-Mandéssa ihaillut ja kadehtinut.
Pieksevän tuulen pusertaessa kyyneleitä hänen silmistään, satulan
polttaessa ja kannusten iskuista kiljahtelevan hevosen lennättäessä
sateena hienoa hiekkaa ja someroa taakseen, d'Artagnan tällaisina
hetkinä kohosi jalustimissa, ja näkemättä mitään virralla,
havaitsematta mitään puiden siimeksessä, hän tähysteli kuin mieletön
ilmaan. Hän oli vimmastua hulluksi. Saaliinhimonsa puuskassa hän
haaveili ilmaratoja -- seuraavan vuosisadan keksintöjä, -- hän muisteli
Daidaloksen laajoja siipiä, joiden avulla tämä oli pelastunut Kreetan
vankiloista.
Käheä huokaus puhkesi hänen huuliltaan. Naurunalaiseksi joutumisen
pelossa hän toisteli:
-- Minä, minäkö? Minäkö olisin antanut jonkun Gourvillen vetää itseäni
nenästä!... Sanottaisiin, että käyn vanhaksi, sanottaisiin, että olen
ottanut miljoonan lahjukset päästääkseni Fouquetin pakenemaan.
Ja taas hän upotti molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin; hän oli
karauttanut lieuen parissa minuutissa. Yhtäkkiä hän erään laidunmaan
syrjässä pensasaitojen takana keksi valkoisen hahmon, joka näyttäytyi,
hävisi ja vihdoin pysyi näkyvissä jollakin korkeammalla kohdalla.
D'Artagnan vavahti ilosta, ja hänen mielensä kirkastui heti. Hän pyyhki
otsaltaan tihkuvaa hikeä, hellitti polvensa, joiden puristuksesta
vapautuessaan hevonen hengitti syvempään, ja kiristäen ohjaksista hän
hillitsi tarmokkaan eläimen -- ihmismetsästykseen osallisen toverinsa
-- vauhtia. Hänellä oli nyt aikaa katsastella asemaa.
Yli-intendentti oli hengästyttänyt valkoisen ratsunsa pehmeällä maalla.
Hän tunsi tarvetta päästä kovemmalle kamaralle ja oikaisi suorassa
suunnassa maantielle päin.
D'Artagnanin tarvitsi vain laskettaa suoraan rintaharjanteen alla, joka
suojasi hänet vihollisensa katseilta. Tällä tavoin hän tielle
päästessään olisi pakolaisen kintereillä, joskaan ei enää kyennyt
katkaisemaan sitä häneltä. Vasta sitten syntyisi todellinen
kilpajuoksu; vasta siitä kamppailu alkaisi.
D'Artagnan antoi hevosensa hengähtää keuhkojen täydeltä. Hän huomasi
yli-intendentin muuttavan raviksi; hänkin siis levähdytti ratsuaan.
Mutta kiire ei sallinut kumpaisenkaan pitkälti tyytyä tähän menoon.
Valkoinen hevonen ponnahti kiitämään kuin nuoli, koskettaessaan
kavioillaan vankempaa pohjaa. D'Artagnan hellitti ohjia, ja hänen musta
hevosensa kävi nelistämään. Molemmat seurasivat nyt samaa suuntaa;
tömistelyn kai'ut sekaantuivat toisiinsa, ja Fouquet ei ollut vielä
huomannut d'Artagnania. Mutta muskettisoturin poiketessa harjanteen
suojasta tielle hänen ratsunsa jymisteli kuin ukkonen ja sai kulkunsa
edelläkiitävän pakolaisen kuuluviin. Fouquet kääntyi; hän näki sadan
askeleen päässä takanaan hevosen kaulalle kumartuneen vihollisensa. Ei
ollut epäilemistäkään: kimalteleva hankkilus ja punainen päällysnuttu
ilmaisivat muskettisoturin. Fouquetkin hellitti ohjaksia, ja hänen
valkoinen hevosensa lisäsi kaksikymmentä askelta vastustajan ja itsensä
välille.
-- Oh, -- ajatteli d'Artagnan ahdistuneena, -- Fouquet ei vilistä
millään tavallisella hevosella. Tarkatkaamme!
Ja pettämättömällä silmällään hän tutki huolellisesti ratsun
ravakkuuden laatua. Pyöreät lautaset, harva ja pitkä häntä, laihat
koivet, jäntevät kuin teräslangat, kaviot marmoria kovemmat.
Hän kannusti omaansa, mutta välimatka pysyi samana.
D'Artagnan kuunteli henkeään pidätellen: hän ei eroittanut
kuorskahdustakaan, ja kuitenkin hevonen halkaisi ilmaa. Musta hevonen
sensijaan alkoi korista kuin yskän kohtauksessa.
-- Perille on päästävä, vaikka ratsuni pakahtuisi, -- ajatteli
muskettisoturi.
Ja hän alkoi kuolaimilla sahata eläinrukan suuta, samalla kun hänen
kannuksensa raatelivat sen verille raastettua ihoa. Hurjistuksissaan
hevonen voitti kaksikymmentä syltä matkaa ja saapui pistoolinkantaman
päähän Fouquetista.
-- Rohkeutta, -- tuumi muskettisoturi, -- rohkeutta! Ehkäpä valkoinen
hevonen uupuu; ja ellei ratsu kaadu, niin ratsastaja lopuksi sortuu.
Mutta sekä hevonen että mies pysyivät pystyssä, voittaen taas
vähitellen matkaa.
D'Artagnan päästi hurjan huudon, joka sai Fouquetin kääntymään, mutta
hänen ratsunsa kiihtyi yhä.
"Mainio hevonen, vimmastunut ratsastaja!" murisi kapteeni. "Halloo,
_mordioux_, herra Fouquet, halloo! Kuninkaan käskystä!"
Fouquet ei vastannut.
"Kuuletteko minua?" karjui d'Artagnan, hevosensa juuri astuessa
harhaan.
"_Pardieu_!" vastasi Fouquet lyhyeen, ja vauhti oli yhäkin vinhempi.
D'Artagnan oli tulemassa hulluksi; veri nousi kiehuen hänen
ohimoihinsa, silmiinsä.
"Kuninkaan lähettinä!" hän kiljaisi toisen kerran. "Pysähtykää, tai
pudotan teidät pistoolin laukauksella."
"Tehkää niin", vastasi Fouquet yhä lentäen.
D'Artagnan tempasi toisen pistoolinsa ja veti hanan vireeseen, toivoen
että lukon naksahdus pysähdyttäisi vihollisen.
"Teillä on myöskin pistoolit", huusi hän; "puolustautukaa!"
Fouquet kääntyi todellakin ääntä kohti, ja katsellen d'Artagnania
suoraan kasvoihin hän avasi oikealla kädellään nuttunsa,
pistoolikoteloihinsa koskematta. Heidän väliään oli kaksikymmentä
askelta.
"_Mordioux_", kirosi d'Artagnan, "minä en rupea teitä teurastamaan!
Ellette tahdo tähdätä minuun, niin antautukaa! Mitäpä vankila sitten
on?"
"Kuolen mieluummin", vastasi Fouquet; "silloin kärsin vähemmän."
Huumaantuneena epätoivosta d'Artagnan heitti pistoolinsa tielle.
"Minä tavoitan teidät elävältä", sanoi hän.
Ja ihmeponnistuksella, johon vain tämä verraton ratsastaja kykeni, hän
sai hevosensa kymmenen askeleen päähän valkoisesta juoksijasta. Hän
ojensi jo kätensä siepatakseen saaliinsa.
"Kuulkaa, surmatkaa minut! Se olisi inhimillisempää", ähkäisi Fouquet.
"Ei, elävänä, elävänä!" jupisi kapteeni.
Hänen hevosensa astui toistamiseen harhaan; Fouquetin ratsu pääsi
etääntymään.
Tämä kahden hevosen kilpajuoksu oli jotakin ennen näkemätöntä. Ratsut
elivät vain ratsastajainsa tahdosta. Vimmattu laukka oli muuttunut
nopeaksi raviksi ja sittemmin tavalliseksi juoksuksi. Mutta kilpailu
pysyi yhtä jännittävänä näille kahdelle uupuneelle voimailijalle.
Suunniltaan joutunut d'Artagnan sieppasi toisen pistoolin ja tähtäsi
valkoista hevosta.
"Hevoseenne, ei teihin!" hän huudahti Fouquetille.
Ja hän ampui. Luoti osui hevosen säkään; raivokkaalla hyppäyksellä se
kavahti takajaloilleen. Samassa d'Artagnanin ratsu henkitoreissaan
sortui maahan.
-- Olen häväisty, -- ajatteli muskettisoturi, -- olen kurja nahjus.
"Jumalan tähden, herra Fouquet, heittäkää minulle toinen pistoolinne,
jotta ammun pääni puhki!"
Fouquet alkoi jälleen kiitää.
"Taivaan nimessä, armahtakaa!" karjui d'Artagnan. "Mitä ette tällä
hetkellä tahdo tehdä, sen teen itse ennen kuin tunti on kulunut. Mutta
tässä, tällä tiellä kuolisin uljaasti, kuolisin arvossapidettynä.
Tehkää minulle se palvelus, herra Fouquet!"
Fouquet ei vastannut, vaan antoi hevosensa ravata edelleen.
D'Artagnan läksi juoksemaan vihollisensa perässä. Yksitellen hän heitti
maahan hattunsa ja nuttunsa, jotka tuottivat hänelle hankaluutta, ja
sitten miekanhuotran, joka hakkasi hänen sääriään. Miekkakin kävi liian
raskaaksi hänen kädessään; hän paiskasi sen pois kuten huotrankin.
Valkoinen hevonen rohisi; d'Artagnan pääsi lähemmäksi. Uupunut eläin
hiljentyi ravista pikku hölkkään, ja huimaus puistatti sen päätä; verta
purskui vaahdon mukana suusta.
D'Artagnan teki epätoivoisen ponnistuksen, hyppäsi Fouquetia kohti ja
tarttui hänen sääreensä, lausuen katkonaisella, läähättävällä äänellä:
"Vangitsen teidät kuninkaan nimessä. Murskatkaa pääni, niin olemme
kumpikin tehneet velvollisuutemme."